Leffassa: Edelleen Alice (Still Alice)

Lukemani pokkarin kannessa kuva elokuvasta

Perjantai-iltaa! Olin eilen synttäripäivän kunniaksi leffassa. Veikkaan että tulen aina muistamaan nuokin synttärit kaikessa masentavuudessaan. No, toivottavasti varmasti vuoden päästä olen vakiinnuttanut elämäni sinne, missä on perheeni ja rakkaani ja koko elämäni. Vaasa-elämää on nyt kaksi vuotta takana, puolisen vuotta vielä edessä ja mielenkiinnolla odotan, millainen vaihe elämässäni sitten alkaa. Onpa ainakin tullut kerättyä kokemusta, niin työnkin kuin laajemmassa mittakaavaassa koko elämän kannalta. Todettua että ihminen pystyy kyllä venymään vaikka mihin, jos haluaa tosissaan pyrkiä eteenpäin. Ja opittua että Intercity tåg 930 från Tammerfors till Åbo avgår från spår tre. Ja kyllä, ne kuulutukset tulevat aina kolme minuuttia ennen kuin juna oikeasti lähtee. Siinä ajassa ehtii tehdä ihmeitä, vaikka ostaa vielä yhden kupin kahvia. Tai tehdä suuria oivalluksia itsestään ja elämästä.

Vaasassa leffakäynti on aina yhdenlainen elämys. Teatteria ei meinaa edes tunnistaa ulkoapäin ja leffoissa ei ole paikkalippuja. Sellaista vähän menneen maailman tuntua, josta tykkään. Astuin vähän ennen kuutta torstai-illalla kirkkaasti valaistuun elokuvasaliin ja huomasin heti, että Edelleen Alice taitaa keskimäärin kiinnostaa minua "hieman" vanhempaa ikäluokkaa. Ennen kuin leffa alkoi, päiväni ahdistus ja kurjuus alkoi jo vähän lientyä, kun sain kuunnella eläkeläisten leppoisaa jutustelua. Kovasti erästäkin pariskuntaa keskustelutti illan televisioanti ja se, missä vaiheessa ja minkäkin ohjelman tauolla keitettäisiin teet. Viimeistään siinä vaiheessa minä, paatunut salakuuntelija, olin täysin myyty, kun tuon keskustelun lomassa herrasmies ihmetteli tyhjää elokuvasalia ja siihen perään totesi, että "niinhän se on, että parhaita kirjojakaan ei kukaan koskaan kirjastosta lainaa". Voi mitä lämpöistä inhimillistä yhteenkuuluvuuden tunnetta koinkaan siinä penkissä istuessani ja itsekseni myhäillessä.

Siinä penkissä valojen himmetessä päätin myös sen, että alan käydä enemmän elokuvissa. Ehkäpä voisin sijoittaa sen toiminnan tukemiseen kulttuurisetelini. Sillä leffassa on taikaa. Ja jo siitä tunteesta kannattaa maksaa. Ja tämä oli jo kolmas kerta elämässäni, kun käyn yksin elokuvissa. Olen siis myös tähän ikään mennessä opppinut sen, että on ihan ok käydä yksin leffassa.

Luin Lisa Genovan Edelleen Alicen pari viikkoa sitten ja pidin kirjasta. Etukäteen ajattelin, että leffa on varmaan ihan hyvä, ei yllä läheskään kirjan tasolle. Mutta Julianne Moore on varmasti hurjan taitava. Ja, kappas, ennakkokäsitykseni osoittautuivat täysin oikeiksi. Itse tarinaa olen avannut vähän tuossa kirjabloggauksessani, joten nyt keskityn enemmän siihen, miten koin elokuvan ja miten se suhtautui kirjaan. Tärkein eroavaisuus on se, että kirja on kerrottu Alicen näkökulmasta, kun taas elokuvassa tapahtumat nähdään Alicen ulkopuolelta (tietenkin, muut ratkaisut eivät olisi millään muotoa toimivia elokuvassa). Tämä muuttaa myös käsitystä sairaudesta, sillä Alicen näkökulma on tavallaan armelias, sillä hän ei enää kykene näkemään omaa tilaansa tragediana ja elää omassa kuplassaan.

Kuva: www.finnkino.fi

Julianne Moore oli, kuten todettua, loistava, taitava ja upea. Olen hänestä aina pitänyt ja pidän aina vaan enemmän. Sen sijaan muu näyttelijäkaarti ei oikein ollut mieleeni. Ihan taitavaa porukkaa, ei siinä mitään, mutta hiukan vaikeaa suhtautua, kun toinen tyttäristä on vinohymyinen vampyyrin tyttöystävä (Kristen Stewart) ja toinen huumediilerin poika (Weedsin Hunter Parrish). Kun soppaan lisättiin vielä iki-inhokkini Alec Baldwin oli jo välillä vähän vaikeaa antaa Mooren loistaa ja koittaa unohtaa loput.

Leffa oli tyypillistä Hollywood-tuotantoa, vähän liikaa sellainen, että hei katsojat, nyt niitä kyyneliä! Tarina noudatti kirjaa kiitettävällä tavalla ja teki sille kunniaa. Silti ei leffa ollut mikään valtava ja koskettava elämys, suureksi osaksi tietysti sen takia, että tarina oli minulle tuttu jo ennestään ja tiesin mitä odottaa. Joka tapauksessa ikävä kyllä lienee niin, että keskimäärin elokuville taitaa riittää enemmän kuuluisuutta ja katsojia kuin kirjoille lukijoita (etenkin jos leffa on pärjännyt Oscar-mittelyissä) ja sen vuoksi on mahtavaa, että näin hienosta kirjasta on tehty ihan katsottava elokuva. Tärkeä teema, joka koskettaa varmasti monia ja herättänee keskustelua. Eli siis, suosittelen kyllä, niin kirjan lukeneille kuin sitä lukemattomille. Paitsi tietysti kirja pitää lukea ensin ;)

Still Alice, 2014
Ohjaaja: Richard Glatzer, Wash Westmoreland
Perustuu Lisa Genovan kirjaan
Rooleissa: Julianne Moore, Alec Baldwin, Kristen Stewart, Kate Bosworth, Hunter Parrish
Arvostelu:★★★

Leffassa: Muumit Rivieralla

Kuva: Finnkino

Olenpa tainnut ennenkin mainita, että suhtautumiseni muumeihin on vähän kahtiajakoinen. Toisaalta rakastan Janssonin kirjoja, niiden viisasta elämänkatsomusta ja hienoja hahmoja. Aivan erityisen paljon pidän sarjakuvista, niiden tummasta maailmasta, vinksahtaneesta huumorista ja yksityiskohtaisesta piirrosjäljestä. Sitten toisaalta taas en pidä muumeista, siis  niistä muumeista, jotka valtaosa suomalaisista tuntee, japanilaisista lössöistä Muumilaakson tarinoiden palleroista, joissa ei ole yhtään särmää. Kesä muumina lisäsi kyllästymistäni noihin kaupallisiin ja ärsyttävän siloisiin hahmoihin, mutta alkuperäiset oikeat muumihahmot, ne joissa on myös paljon vikoja ja inhimillisyyttä, ovat säilyneet aina sydäntäni lähellä.

Siksipä kun kuulin jo kauan sitten, että nyt on tekeillä suomalais-ranskalaisella tuotannolla animaatioelokuva, joka perustuu Janssonin alkuperäisiin sarjakuviin, olin valtavan innoissani. Etenkin kun leffan nimi antoi ymmärtää, että nyt päästään näkemään elokuvana yksi lempparisarjiksistani, Muumiperhe Rivieralla. Elokuva tuli ensi-iltaan viime perjantaina ja me suuntasimme heti siskoni kanssa katsomaan sitä. Ja voi kuinka iloiseksi tulinkaan, kun en joutunut pettymään lainkaan. Päinvastoin elokuva oli valtavan positiivinen kokemus niin tarinan, visuaalisen ilmeen kuin musiikinkin vuoksi.

Elokuvan aikana mietin moneen otteeseen, että voi miten Jansson olisi tästä pitänytkään! Sarjakuvat oli herätetty henkiin upeasti. Muumit olivat ehkä hiukan pulleampia kuin sarjakuvissa, mutta värimaailma oli sopivasti vanhaa valokuvaa muistuttava, rusehtavan pastellinen. Sarjakuvien tietynlainen synkkyys tuli ihmeen hyvin ilmi myös tällaisessa värimaailmassa. Merikohtauksissa tausta oli upeasti sarjakuvamainen, tummien viivojen täyttämä synkkä taivas sopi myrskyisiin kohtauksiin loistavasti. Yleisesti ottaen elokuva leikitteli täysin tyylipuhtaasti varjoilla, väreillä ja sarjakuvamaisilla jipoilla. Elokuvan rytmi toi mieleen sarjakuvan ja kohtauksesta toiseen saatettiin siirtyä varsin näyttävästi. Hauskaa oli myös se, että elokuva esitteli runsaan kavalkadin sarjakuvien hahmoja, niitä sivulla olevia tyyppejä, joilla on hassuja korvia, neniä, häntiä ja varpaita. Puhumattakaan siitä, että Surku, tuo fiktiivisistä koirista minulle rakkain, oli päässyt aika isoon osaan.

Kuva: Finnkino

En myöskään lakannut hämmästelemästä elokuvan musiikkia, joka oli klassista ja hiukan jazzahtavaa, Rivieran maailmaan täydellisesti sopivaa. Alkuteksteistä muistan lukeneeni, että musiikki on sävelletty elokuvaa varten ja ilmankos se sopii kuin nenä, tai no kuono, päähän. Lisäksi olin positiivisesti yllättynyt ääninäyttelijöiden tasosta. Suomenkielisten animaatioiden ääninäyttely ärsyttää minua poikkeuksetta, mutta tässä elokuvassa ainoastaan Mymmeli aiheutti pientä huokailua. Etenkin Pikku Myy oli loistava, samoin Pappa.

Itse tarina ei tuonut  minulle yllätyksiä, olenhan lukenut suurimman osan Muumi-sarjakuvista useampaan kertaan tässä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Ei tarvitse siis varmaan myöskään erikseen mainita, että olin iloinen, kun elokuva noudatti niin hyvin sarjakuvia. Suurimmaksi osaksi se noudatti luonnollisesti Muumiperhe Rivieralla -sarjakuvaa, mutta poimintoja oli myös muista tarinoista. Kuitenkin yllätyin siitä, miten koin tarinan jotenkin eri tavalla kuin sarjakuvaa lukiessani. Hotellin työntekijöiden suhtautuminen muumiperheeseen kuin kävelevään ja rahaa kylvävään lompakkoon, heidän korkealle nousevat nenänsä ja ylenkatseensa, korostuivat hauskalla tavalla. Ja miten minä en ollut koskaan ajatellut sitäkään, että ihanan Surkun tarina, jossa koira kertoo tykkäävänsä kissoista, on suoraan rinnastettavissa Janssonin elämään ja aivan mahtava opetus suvaitsevaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta.

Tiedän, että leffa tulee keräämään paljon kommentteja tyyliin, ei lapset saa tästä mitään, voi kauhea, Papalla on krapula, Niiskuneiti on moraaliton ja Pikku Myykin kamalan ilkeä. Se jopa puree, voi kamala. Ja tässä taas kohtaamme sen huutavan vääryyden, että suurin osa suomalaisista tuntuu tietävän vain ne turhanpäiväiset japanilaiset hahmot, jotka ovat kadottaneet ison osan identiteetistään. Siispä suosittelen kaikesta sydämestäni elokuvaa seuraaville henkilöille:

1) Muumi-sarjakuvafanit. Sarjakuva on siirretty valkokankaalle loistavasti ja ilahduttavan uskollisena alkuperäisille tarinoille. Näe muumit lopultakin niin kuin ne oikeasti ovat!

2) Muumi-telkkarisarjafanit. Opi lopultakin, millaisia muumit oikeasti ovat! (Olen muuten edelleen sitä mieltä, että Naantalin Muumimaailmasta pitäisi tehdä aikuisten versio, Siellä pääsisi salakuljettamaan viskiä (Apua, viski mainittu! Iskeeköhän sensuuri?) papan kanssa ja pelaamaan uhkapelejä Niiskuneidin kanssa)

3) Lapset ja lapsenmieliset aikuiset

4) Aikuiset ja aikuismieliset lapset

5) Sinä juuri siinä. Mene teatteriin, tämä oli kiva.


Leffan traileri:
https://www.youtube.com/watch?v=Jg5tCiLhUoU

Leffassa: Vadelmavenepakolainen (ennakkonäytös Vaasan taiteiden yönä 7.8.2014)

Kuva: Otava.

Vaasassa vietetään tänään Taiteiden yötä ja yhtenä herkkuna kaupunkilaisille tarjoiltiin ennakkonäytös lokakuussa ensi-iltansa saavasta Vadelmavenepakolainen-elokuvasta. Käsittämättömän harva oli oivaltanut tämän tapauksen hienouden, sillä teatterissa oli varsin tyhjää (vai onko tässä taas se ongelma, että vertaan kaikkea Turkuun?). Oma taiteiden yöni koostui kirjan lukemisesta kirjastossa samalla salamointia ihmetellen (tällä viikolla olen alkanut ymmärtää, mitä se Janne Tulkki oikein laulelikaan tulvivasta Pohjanmaasta...) sekä leffasta. Kuvittelin, että taiteilut jäisivät osaltani tähän, mutta olin näemmä väärässä. Asuntooni kantautuu jokin valtava möykkä, eikun siis musiikki, joten saa nähdä nukkuuko kaupungissa ensi yönä kukaan.

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen oli yksi viime vuoden parhaita lukukokemuksiani. Bloggaukseni kirjasta löytyy täältä. Olen viime aikoina katsonut onnettoman vähän elokuvia, enkä edes muista, koska viimeksi olisin käynyt teatterissa. Minun olikin suorastaan pakko tarttua tähän tilaisuuteen etenkin, kun kyseessä oli näin mielenkiintoinen tapaus. Hieman suoraan sanoen hirvitti, miten kirjan hieno, kajahtaneen yliampuva meininki oli saatu taltioitua leffaan, mutta todetaanko että yllättävä hyvin! Itselleen oli tosin hoettava sitä, että kirja ja elokuva ovat aina erilliset taideteokset, sillä muuten olisi saattanut ärsyttää. Kirjan tapahtumia oli leikattu valkokankaalle paremmin sopiviksi reilulla kädellä ja elokuva ei ampunut läheskään yhtä paljon yli kuin kirja. Joka lienee ihan hyvä asia, sillä jos kirja olisi toteutettu elokuvaksi yksi yhteen, olisi se ollut varmasti turhan rankkaa katsottavaa. Silti tuntuu näin jälkeen päin aika uskomattomalta, että elokuva oli lopulta herttaisen romanttinen siten, että se ei kuitenkaan tuntunut loukkaukselta kirjalle tai turhan äitelältä.

Elokuvan roolitus oli mielestäni mennyt aivan nappiin. Arvostan Mikaelia (tai siis Mikkoa) näytellyttä Jonas Karlssonia nyt vielä enemmän, kun luin, että hän on oikeasti ruotsalainen ja on opetellut suomenkieliset vuorosanat osaamatta lainkaan suomea. Ilmankos hänen suomensa kuulosti vähän hassulta, tai siis juuri niin hassulta kuin sen kuuluikin kuulostaa. Tuossa samassa jutussa myös mainitaan siitä, että ei ole ollut itsestään selvää, että leffaan on voitu palkata ruotsalainen pääosan esittäjä. Olen niin iloinen, että tiimi on tehnyt oikean valinnan. Suomalaisia elokuvia vaivaa usein se, että niissä toistuu aina sama näyttelijäkaarti. Tämäkin pääosa olisi ollut kovin toisenlainen, jos sitä olisi näytellyt vaikkapa Jussi Vatanen, joka tosin olisi loistanut Mikkona omalla tavallaan, yhtään sitä epäilemättä. Naisnäyttelijätkin olivat mahtavia rooleissaan, etenkin Mariaa näytellyt Josephine Bornebusch ihastutti.

Olisin mielelläni herkutellut vielä enemmän ruotsalaisen elämän kuvauksilla, pätkillä ruotsalaisista tv-ohjelmista ja musiikista. Leffan huippukohta on ruotsalaisen joulun viettäminen ja mielestäni oli niin mainiota, että leffaan oli otettu mukaan kirjassakin ollut maininta Kalle Ankan joulutervehdyksestä (kyllä vain, Ruotsissa on kaikki toisin, Suomessa joulutervehdyksen antaa Samu Sirkka). Visuaalisilla kikoilla leffaan oli saatu mukaan hienosti Ruotsia ihannoivaa tunnelmaa. Ruoho oli vihreää, vadelmaveneet punaisia ja liput kirkkaan sinikeltaisia.

Elokuva ei pysty läheskään samaan kuin mihin Nousiaisen kirja pystyi (samanaikaiseen röhönauruun, kauhistukseen ja myötähäpeään), mutta se oli kuitenkin hyvin viihdyttävä, varsin oivaltava ja kaikessa kauheudessaan lopulta söpö (mikä sopii hyvin, jos sattuu tykkäämään onnellisista lopuista). On vaikeaa kuvitella, miten elokuvaan olisi suhtautunut, jos ei olisi lukenut kirjaa, mutta luulen että silloin olisi ollut vähemmän kriittinen ja pitänyt siitä kenties jopa enemmän. Siitä, että naiset saavat elokuvissa hakata miehiä mielensä mukaan ja se on ihan ok (ja yleisön reaktioista päätellen jopa hauskaa) en tykkää. Tykkään kuitenkin hyvin käsikirjoitetuista, roolitetuista ja visuaalisesti loppuun asti harkituista elokuvista ja voin sanoa käsi sydämellä, että tämä oli sellainen.

Kirjaa lukiessani hihittelin usein myös itselleni ja niin kävi elokuvissakin. Oivalsin, että Vaasa oli aika mainio paikka tämän leffan katsomiselle, kun ennen elokuvan alkua paikalleen matkallaan ollut nainen törmäsi vahingossa polveeni ja sanoi "Ursäkta". Minä hämmennyin tuosta ruotsinkielisestä sanasta niin, etten osannut vastata mitään takaisin, menin ihan lukkoon ja hymyilin vaan. Minulla taitaa olla vielä aika paljon matkaa, jos aion pyrkiä Mikael(a) Anderssoniksi.

Kaiken kaikkiaan elokuvakäynti oli varsi ilahduttava ja piristävä. Suosittelenkin piristävää leffakäyntiä teillekin! Elokuvan ensi-ilta on 3. päivä lokakuuta.

Niin ja joo. Pakkohan kai se on mainita. Kröhöm. Leffassa oli myös Tommi Korpela. Alasti.


Vadelmavenepakolainen (2014)
Ohjaaja: Leif Lindblom
Pääosissa: Jonas Karlsson, Josephine Bornebusch, Frida Hallgren, Jarmo Mäkinen, Armi Toivanen, Tommi Korpela, Kari-Pekka Toivonen, Elina Knihtilä
Ensi-ilta: 3.10.2014
Kesto: 1h 33 min