Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

  

"Minä rakastan daaliapäiviä, kokonaisia loppukesän päiviä, syyspäiviä ennen kuin ensimmäiset kylmät pakkasyöt saapuvat ja saavat puutarhan värit muuttumaan punaisen ja keltaisen sävyihin."

On hauska sattuma, että otin kuvan Neiti Steinin keittäjättärestä daalioiden kanssa elokuun lopussa heti ostettuani kirjan, mutta en osannut lainkaan ajatella, että daaliat esiintyvät myös kirjan sivuilla. Tämä romaani oli minulle vuoden odotetuin, sillä olen rakastanut Leena Parkkisen kaikkia romaaneja. Hänen kielensä ja tarinansa värähtelevät kanssani samalla aaltopituudella, osuvat sieluuni lähes selittämättömällä tavalla. En todellakaan joutunut pettymään nytkään.

Gertrude Stein ja Alice B. Toklas ovat kiehtoneet minua siitä asti, kun luin Alice B. Toklasin omaelämäkerran. Oikeista henkilöistä (myös päähenkilö, pariskunnan suomalainen keittäjätär Margit, on oikeasti elänyt henkilö) kertova fiktiivinen romaani on vaikea ja kunnianhimoinen laji, mutta Parkkinen onnistuu siinä täysin. Rakastin miten tarkasti, kunnioittavasti ja lämpimästi Parkkinen luo kuvaa heistä kaikista. Hemingwaykin saa ihan ansionsa mukaan.

Eri aikatasoilla liikkuva romaani mahdollistaa Steinin ja Toklasin ja heidän rakkaustarinansa piirtymisen moniulotteisena, kauniina ja myös koskettavan epätäydellisenä. Miljööt sekä Paraisilla että Pariisissa ovat ihastuttavia, eläviä ja uskottavia. Lopusta löytyy lähdeluettelo (tärkeää!) ja ansiokasta pohdintaa oikeiden henkilöiden käyttämisestä fiktiossa. Seuraavaksi minun on luettava Alice B. Toklasin keittokirja! Monesti harhauduin myös googlaamaan kirjassa mainittuja tapahtumia, minulle se on ehdottomasti hyvän romaanin merkki. Se ruokki mielikuvitusta ja yhdisteli faktan palasia fiktioon juuri oikealla tavalla.

Kirja on paikoin massiivinen ja hidas, mutta loppu palkitsee ja antaa kaikelle merkityksen. En halua paljastaa kirjasta enää yhtään tämän enempää, kerron vain että siitä on pitkä aika, kun olen lukenut näin vaikuttavan ja hienosti rakennetun loppuhuipennuksen. Upea, monitasoinen romaani, johon tekee heti mieli palata uudelleen. Uskon että tämä kirja voisi sopia hyvin monenlaisille lukijoille, suosittelen siis lämpimästi kokeilemaan!

Kirjailija: Leena Parkkinen

Luettu kirja: Neiti Steinin keittäjätär, Otava 2022

Sivumäärä: 464

Kansi: Jussi Karjalainen

Mistä hankittu: Oma ostos

Arvostelu: ★★★★

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

 

Monesta suusta on kuulunut, että tämä syksy on ollut poikkeuksellisen upea kirjasyksy. Se taitaa tosiaan pitää paikkansa, sillä uutuuskirjat ovat löytäneet tiensä myös tänne klassikkohullun, listaprojekteja harrastavan ja vanhoja kirjoja rakastavan lukijan yöpöydälle ja junamatkoille. On oikeasti täysin poikkeuksellista, että olen lukenut useamman ihan uuden kirjan putkeen, viimeisimpänä Leena Parkkisen Säädyllisen ainesosan.

Sinänsä on hassua puhua Säädyllisestä ainesosasta uutena kirjana sillä lukutuntuma siinä oli erittäin kaukana uudesta. Säädyllinen ainesosa sijoittuu 1950-luvun Helsinkiin ja vähän Turkuunkin. Jokainen luku on otsikoitu ruokalajin mukaan, mutta ei minkä tahansa läskisoosin, vaan rakkaudella, tunteella ja intohimolla laitettujen annosten mukaan. Ruoka kuvastaa rakkautta, fyysisyyttä ja kyseistä aikaa tavalla, joka hyrisyttää ja lämmittää. Lohturuokaa nälkäiselle sielulle.

Luettuani kirjaa noin puoleen väliin aloin kiinnittää huomiota yhteen asiaan. Näin kirjan voimakkaasti väreinä, erilaisina haalean vaaleina punaisina, sinisinä ja keltaisina sävyinä. Tuttuuden tunne oli aluksi epämääräinen, kunnes tajusin: yhtä voimakkaan synestesisen lukukokemuksen koin viimeksi lukiessani Parkkisen Sinun jälkeesi, Max -teosta. Synestesiani on aikuisiällä ollut melko vaatimatonta, joihinkin numeroihin liittyy edelleen värit ja joidenkin esineiden näkeminen aiheuttaa fyysisen tuntemuksen (kynsiharjaa ei tarvitse kuin ajatella niin alkavat jo kylmät väreet juosta pitkin selkää). Ehkä ääniyliherkkyyskin on jonkinasteista aistien sekoittumista. Siksi tuntuukin vielä erikoisemmalta se, että yksi ja sama kirjailija pystyy herättämään kirjoissaan minulla tämän piilevän taipumukseni. Lukukokemuksesta tulee  luonnollisesti ikimuistoisempi ja, ihan oikeasti, värikkäämpi.

Kirjasta poikkeuksellisen tekee monikin asia. Se kuvaa naisten välistä rakkautta aikana, jolloin se oli kaikkea muuta kuin tavallista ja hyväksyttävää. Se kuvastaa aikaa, ajan muuttumista, ihmistä sodan jälkeen, ihmisen suhdetta ruokaan, rakkautta, fyysistä kaipuuta ja historiallisia tapahtumia. Rakastuin kirjaan sen tunnelman vuoksi, vaikka sen hahmoista en oikein saanutkaan otetta.

Ennen kaikkea taisin lopullisesti rakastua Leena Parkkiseen. Parkkisesta puheen ollen täytyy todeta, että ei omena kauas puusta putoa. Isä-Parkkiseen olen rakastunut jo yli 20 vuotta sitten. Tämä romaani oli kansainvälinen, timantiksi hiottu teos ja on vääryys, ettei se päässyt Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon. Tosin en ehkä ole paras arvostelemaan valintaa, sillä en ole lukenut ehdokkaista kuin Lopotin. Toivon kuitenkin, että tämä kirja löytää yhtä runsain joukoin tiensä joulukuusten alle pakettipaperiin käärittynä kuin tuleva Finlandia-voittajakin.

Helmet-haasteessa täytän kohdan kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, ihan sillä perusteella, miten tyrkyllä tämä oli kirjastossa. Samassa pikalainahyllyssä oli myös Pulkkisen uusin, mutta en sentään ahnehtinut sitäkin mukaani, vaikka sekin kuuluu tämän syksyn pakko lukea -uutuuskirjojen joukkoon.

Kirjailija: Leena Parkkinen
Kirja: Säädyllinen ainesosa (2016)
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 340
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen on kiinnostanut minua niin pitkään, kun olen hänestä yleensä ollut tietoinen. Monille tämä tytär-Parkkinen taitaa olla isä-Parkkista tutumpi. Minulle kuitenkin isä eli Jukka Parkkinen on ikuinen idolini, jota olen fanittanut jo pitkään ja sen vuoksi minua kiinnosti kovasti tietää millaista kirjallisuutta hänen tyttärensä kirjoittaa. Ja - hip hip hurraa! - niinhän siinä sitten kävi, että toiset tykkää isästä ja toiset tyttärestä, mutta minäpä tykkään täysillä kummastakin.

Sinun jälkeesi Max kertoo kahdesta veljeksestä, jotka hankkivat elantonsa sirkuksessa. He ovat poikkeuksellisen riippuvaisia toisistaan, fyysisesti kiinni kyljistään, siamilaiset kaksoset. 1900-luvun alkupuolen Eurooppa, muutoksen kuohut, ihmisten köyhyys ja luokkaerot on kuvattu teoksessa poikkeuksellisen terävästi ja kansainvälisesti. Sirkusmaailma tuo mieleen Elefanttimiehen ja ajan ennen Internetiä ja kauhuelokuvia, jolloin ihmisten jännitykseksi kelpasi poikkeavien yksilöiden tuijotus ja kauhistelu. Sinun jälkeesi Max on täysin poikkeuksellinen myös tunnelmaltaan. Minulla on taipumusta lievään synestesiaan (lapsena koin viikonpäivät ja kaikki numerot väreissä, nyttemmin on jäljelle jäänyt lähinnä vain numeron 4 keltaisuus) ja tämän kirjan kohdalla se ilmeni ihmeen voimakkaina tekstiin liittyvinä väreinä. Näin kirjan maailman ruskean, punaisen ja vanhan roosan hämyisissä sävyissä.

Luin Günter Grassin Peltirummun hiljattain, viime marraskuussa. Sinun jälkeesi Max muistutti lukukokemuksena Peltirumpua monessakin mielessä. Pohdin kirjojen yhteyksiä hiukan ohimennen ja epämääräisesti, ajattelin että kenties tunnelman samankaltaisuus aiheutuu erikoisista päähenkilöistä. Siispä hihkaisin melkein ääneen, kun Parkkinen palkitsi nuo aiemmin hieman epäselvät, mielessäni laiskanlaisesti muotoaan hakeneet yhtymäkohdat kertaheitolla mainitsemalla Maxin ja Isaacin tädin tavan käyttää kolmea hametta päällekkäin. Jos tämä ei ollut intertekstuaalinen viittaus ja suora yhteys sinne Oskarin isoäidin neljän hameen alle, ei sitten mikään!

Sinun jälkeesi, Max muistutti Peltirumpua erityisesti siinä, että kumpikin kirja on välillä ihmeen ällöttävä, vastenmielinenkin mutta silti lumoava ja taianomainen. Ne kertovat erikoisista ihmisistä, erilaisuudesta ja erityisen vahvoista naisista. Sinun jälkeesi Max oli kaikessa erikoisuudessaan lumoava, kansainvälisyydessään raikas ja taitava ja yksinkertaisesti ihan mahtavan nautittava romaani. Suosittelen.

Kirjailija: Leena Parkkinen
Kirja: Sinun jälkeesi, Max (2009)
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 311
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★