Margaret Atwood: Kissansilmä

Kissansilmä on marmorikuula, jonka sisällä sameina heijastumina näkyy koko eletty elämä, kaikki kirkkaat ja hämärtyneet muistot. Olen lukenut Margaret Atwoodilta viiden tähden kirjoja (Nimeltään Grace, Sokea surmaaja) ja sellaisia ihan kivoja (olen unohtanut niiden nimet). Jostakin syystä odotin, että Kissansilmä olisi myös enemmänkin sitä ihan kiva -osastoa, mutta sain yllättyä iloisesti. Tyrmistyä suorastaan. Kissansilmä oli upea tammikuinen hidas matka alitajuntaan ja lapsuuteen, se on romaani muistoista ja muistamisesta, taiteesta, ihmissuhteista ja elämästä.

Kissansilmä kertoo taiteilijasta, tai maalarista, Elainesta. Tarina etenee kerrostumissa ja takaumissa, lapsuus ja nykyhetki kerrostuvat ja limittyvät saumattomasti. Elainen lapsuudenystävät ja etenkin tyttö nimeltä Cordelia ovat tärkeässä roolissa kaikissa aikatasoissa. Oikeastaan ystävä on sanana liioittelua, tyttökolmikko elää omituisessa suhteessa, jossa ystävyyttä ei oikeastaan ole, on vain riippuvuutta, alisteisuutta ja arvostelua. Sydämeni särkyi, en muista lukeneeni tällaista nuorten tyttöjen elämän kuvausta ennen. Tyttöjen ystävyys kuvataan toistuvasti kirjallisuudessa puhtaana ja kauniina, tällainen lähes väkivaltaa muistuttava sosiaalinen kuvio ei taida kuitenkaan olla harvinaisuus ja itsekin sen tunnistin kivuliaasti.

Ennenkin olen Atwoodin kohdalla todennut sen, että jokin hänen kirjoitustavassaan osuu suoraan alitajuntaani ja herättää siellä esiin erilaisia aisteja. Kissansilmä ei ollut tuoksuiltaan tai väreiltään minulle yhtä voimakas kuin vaikkapa Nimeltään Grace, mutta sen tutut asiat hätkähdyttivät toistuvasti. Luulin näiden asioiden olevan yksityisiä ja vain minua koskevia, miten Atwood voi kirjoittaa niistä? Hauskana esimerkkinä vaikkapa taidenäyttelyn nainen, joka sanoo: "Ovat nämä ainakin erilaisia." Minun mummuni tapasi sanoa "On ainakin erikoinen" asioista, joista hän ei selvästikään pitänyt. Rakastin lapsuuskuvauksia, ajomatkoja täynnä bensiinin ja kuuman ilman tuoksua, sitä kuinka muistot ja niiden muuttuva ja mystinen luonne kuvataan.

Kissansilmää lukiessani taisin oivaltaa jotakin siitä, mikä minua lukijana kiehtoo kaikkein eniten: romaani on tavallaan arkinen, tavallaan juonellinen ja täysin ymmärrettävissä, mutta lopulta kuitenkin olo jää hiukan hämmentyneeksi, hiukan epävarmaksi. Taianomaisuuden verkon kutominen romaaniin ei ole helppoa, mutta kun sen osaa tehdä mestarillisesti, kirja nousee aivan uudelle tasolle. Kissansilmä on pinnalta kova, kuin Elainen ja Cordelian suhde, mutta sen sisällä piilee pehmeys, arvoituksellisuus, unohdus.

"Kukaan ei mainitse mitään tästä puuttuvasta ajasta paitsi äitini. Silloin tällöin hän virkahtaa: -Se vaikea aika joka sinulla silloin oli. Olen ihmeissäni. Mistä hän oikein puhuu? Minusta nämä viittaukset vaikeisiin aikoihin tuntuvat jotenkin uhkaavilta, hämärällä tavalla loukkaavilta: en minä ole niitä tyttöjä joilla on vaikeaa, minullahan on aina hauskaa. Tuossa minä olen kuudennen luokan luokkakuvassa ja hymyilen leveästi. Tyytyväinen kuin simpukka, sanoo äiti kun joku on oikein onnessaan. Minä olen tyytyväinen kuin simpukka: kovakuorinen, tiukasti suljettu." s. 272

Kirjailija: Margaret Atwood
Luettu kirja: Kissansilmä (suom. Matti Kannisto)
Alkuperäinen kirja: Cat's Eye, 1988
Sivumäärä: 566
Mistä hankittu: kirjastosta

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Yritin ottaa kuvaa kirjasta tämänhetkisten suosikkilintujeni kanssa. Työmatkani varrella asustaa joutsenperhe, joiden elämää, lasten kasvua ja ruuanhankintatouhuja olen seuraillut kesän ja syksyn mittaan aina arkiaamuisin. Mielessäni olen toivottanut perheelle joka kerta hyvät huomenet, mutta nyt alan lähetellä sinne suuntaan jo viestejä, että eiköhän alkaisi olla aika ottaa siivet alle ja suunnata etelään. Perheen nuorisokin alkaa olla ohittanut jo ruma ankanpoika -vaiheen ja näyttävät honkkelolita teineiltä. Kuvasta ei kuitenkaan tullut kummoinen, kun perhe seilasi kaukana rannasta ja harmaa ilma teki siitä entistä suttuisemman. Jos oikein siristelee silmiään, taka-alalla saattaa nähdä valkoisia möykkyjä, ne ovat joutsenet. Sitä kompensoimaan lisäsinkin lohdutukseksi kahta päivää vaille vuosi sitten otettuja kuvia samasta paikasta ja kenties jopa samasta joutsenesta. Ainakin on hauska ajatella, että viime syksynä lahdessa uinut joutsenpariskunta on palannut tänä vuonna samoille mestoille ja saanut perheenlisäystä. Tuollaisia aurinkoisia päiviä ja väriloistoa toivon vielä tällekin lokakuulle.

Mutta se joutsenista, nimittän: hyvänen aika, millaisen kirjan minä luin. Sain luettua kirjan loppuun maanantaiaamulla junassa ja  vielä tänäänkin oloni on ollut kummallinen. Yllätän itseni tuon tuostakin elämästä kirjan tapahtumia uudelleen, hahmot jatkavat elämäänsä ajatuksissani ja jotenkin on vaikea ymmärtää, että kaikki oli vain fiktiota, mitään tästä ei tapahtunut oikeasti ja minä en ollut kokemassa näitä tapahtumia. Aika harvoin elämässä tulee vastaan kirjoja, joista voi asiastaan varmana todeta, että tämän tarinan tulen muistamaan lopun elämäni. Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä oli tällainen kirja. Vahva ja voimakas kirja, jonka tarina oli ikimuistoinen ja tunnelma ainutlaatuinen.

Melkoisia ylisanoja, eikö vain? Mutta enpä ole ensimmäinen tätä kirjaa ylistänyt kirjabloggaaja. Jos en olisi imautunut mukaan kirjablogimaailmaan, en olisi välttämättä ikinä kuullut tästä kirjasta. Ainakaan en olisi vakuuttunut siitä, että kirja on pakko lukea, jos en olisi lukenut kaikkia tätä kirjaa ylistäviä tekstejä. Onneksi en myöskään antanut yleisen liiallisesta hehkutuksesta syntyvän vastareaktioni iskeä päälle tämän kirjan kohdalla. Se olisi ollut valtava vahinko, sillä kirja oli upea. Paljon, valtavasti upeampi kuin olisin ikinä uskonutkaan. Muiden muassa Kirsi, Katja ja Maria ovat olleet kirjasta lumoutuneita. Kannattaa lukea myös heidän tekstinsä, mikäli minun hehkutukseni ei vielä saanut vakuuttuneeksi.

Jo alusta asti kirja lumosi minut kauniilla ja vivahteikkaalla 1960-luvun kuvauksellaan. Sodanjälkeinen maailma, jossa perustetaan perhe ja rakennetaan uutta, parempaa yhteiskuntaa saa tarinassa kasvot Jackista ja Mimistä sekä heidän kahdesta lapsestaan Mikestä ja Madeleinesta. Jack on ilmavoimien everstiluutnantti ja perhe muuttaa hänen työnsä vuoksi Saksasta Kanadaan. Yleistä ilmapiiriä varjostaa kylmä sota ja maailma on murroksessa. Avaruuskilpa, menneiden sotien kauhut ja tulevaisuuden epävarmuus maalailevat taustaa tarinalle. Kirjan alku on kuitenkin kepeä, ajoittain jopa riemukas ja täynnä lapsuuden onnea ja viattomuutta. Idyllinen perhe rakentaa uutta kotia ja uusia ihmissuhteita uudessa kotimaassaan ja kun tarina etenee perheen nuorimmaisen Madeleinen näkökulmasta, se sisältää ilahduttavia havaintoja lapsen maailmasta, näkökannasta ja kuvitelmista. Mieleeni tuli hiljattain paljon lukemani Knausgård ja se, miten myös MacDonald pystyy kuvailemaan uskomattoman tarkasti asioita juuri niin kuin ne lapsena kokee olematta kuitenkaan yhtään lapsellinen.

Lukija ehtii jo tuudittautumaan kauniiseen ja idylliseen Technicolor-maailmaan, kunnes hän alkaa aistia pinnan alla kytevän synkkyyden. Tämä synkkyys tuodaan kirjassa esiin taitavasti siten, että se on helppo yhdistää samalla sekä lapsuuden viattomuuden menettämiseen, että kylmän sodan uhkakuviin ja siihen, että onko sittenkin mahdollista, että vaivalla saavutettu rauha menetetään. Tyyneys ja onni järkkyvät niin Madeleinen lapsenmaailmassa kuin Jackin työssä ja siinä, mitä kaikkea hän edustaa. Sivulta sivulle siirtyessä ahdistusta ja pahuutta kerrostetaan suloisen sisällön päälle niin, että toisinaan minua ahdisti kirjaa lukiessani valtavasti. Isot kysymysmerkit pääni sisällä kasvoivat ja loppuratkaisu oli minulle täysi yllätys, vaikka kaikki merkit olivatkin ilmassa. Kirja on 850-sivuinen järkäle, mutta jossakin puolenvälin paikkeilla aloin kokea mahdottomaksi laskea kirjan käsistäni, niin jännittäväksi tarina muuttui.

Kirja on samaan aikaan perheromaani, murhamysteeri, poliittinen trilleri ja ajankuva olematta kuitenkaan tippaakaan liian runsas. Sen teemat olivat kauheita ja sen sivuille mahtui henkilöihin kohdistuvaa vääryyttä enemmän kuin kirjalle keskimäärin olisi hyväksi, mutta silti rakastin sitä suuresti. On oikeastaan aika vaikeaa määritellä, miksi kirja oli niin hyvä. Kenties tärkein syy on se, että MacDonald sai lukijansakin palaamaan omaan lapsuuteensa. Jos minäkin 90-luvun lapsena koin näin, niin osaan vain kuvitella, miten 60-luvun lapset kokevat kirjan, joka sisältää valtavan määrän viittauksia tuohon aikaan. Vahvasti, veikkaisin. Omaan kokemukseeni vaikutti varmasti paljon se, että Madeleine toi minulle mieleen isosiskoni ja sitä kautta omiin lapsuusmuistoihin palaaminen oli helppoa. Etenkin Madeleinen läheinen ja tärkeä suhde isäänsä kosketti minua ja toi mieleeni kultaisia muistoja. Helppohan tällaisesta kirjasta on pitää!

Erityisen paljon rakastin kirjan loppupuolella sitä, että lukujen alussa oli lainaus Lewiss Carrollin kirjoista (suomennoksista Alicen seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaassa). Lainaukset olivat minulle tuttuja ja niiden toisinaan hyvin iloisenkin kuoren alle piiloutuva synkkyys on tavallaan osa minua, niin tiiviisti Carrollin kirjat ovat minuun kasvaneet. Lainaukset rinnastuivat täydellisesti myös Linnuntietä-romaaniin ja lempikirjoihini yhdistyvät mielikuvat lisäsivät tarinan arvoa mielessäni entisestään. Vähän sama asia kuin niiden lapsuusmuistojen kanssa, helppohan on pitää kirjasta, joka tuo mieleen itselle rakkaita asioita.

Vaikka olenkin melkoinen synkkyysfanaatikko, kirja ei kuitenkaan ole liian synkkä. Siksipä uskallan varauksetta suositella sitä kaikille. Linnuntietä on niin monipuolinen kattaus, että siitä löytyy varmasti jotakin jokaiselle. Kieli on niin ihailtavan vaivatonta ja tarina vetävä ja toisinaan hyvin jännittävä, että patistaisin myös vähemmän lukeneet tai yleensä paksuja kirjoja karttavat lukemaan tämän. Nyt minulla on jälleen yksi uusi kirja, jonka lukemiseen voin houkutella (käskeä, uhkailla, lahjoa?) läheisiäni. Näin hienoa kirjaa ei tahtoisi pitää vain omana kokemuksenaan, sen takia tämä taisikin päästä aika lähelle elämäni suurimpia kirjoja eli jo mainittuja Carrollin ihmemaa-kirjoja sekä Murakamin Kafka rannalla -kirjaa. Jos ei vielä tullut selväksi, niin todetaan nyt vielä, että suosittelen! Silti en ylläty, vaikka kirja ei olisi kaikkien mieleen. Onko linjoilla joku, jolle Linnuntietä-lukukokemus oli negatiivinen?

Osallistun kirjalla myös Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Ann-Marie MacDonald
Luettu kirja: Linnuntietä (suom. Kaijamari Sivill)
Alkuperäinen kirja: The Way the Crow Flies (2003)
Sivumäärä: 851
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

Margaret Atwood: Yli veden

Margaret Atwood tuntuu olevan blogimaailmassa hyvin arvostettu kirjailija. En ole perehtynyt hänen tuotaantoonsa tarkemmin, mutta kun kirjastossa näin tutunnimisen nimen hyllyssä, nappasin kirjan mukaani. Yli veden ei ollut mikään maailmoja mullistava ja ikimuistoinen kokemus, mutta se antoi uskoa siihen, että Atwood saattaisi olla minulle hyvinkin mieluinen kirjailija, joka pystyy suorastaan taikatemppuihin. Yli veden on kirjailjan varhaistuotantoa ja odotankin innolla, millaisiin suorituksiin hän on pystynyt kehittyessään kirjailijana vaikkapa kirjojen Orjattaresi ja Ryövärimorsian, joista muistan kuulleeni ylistystä, kohdalla. Ehkäpä minun on tunnustettava myös, että omasta kirjahyllystäni löytyy Atwoodin Sokea surmaaja, jonka olen ostanut kirjamessuilta puhtaasti upean kannen vuoksi sekä Nimeltään Grace, jonka ostin pari viikkoa sitten Vaasan pääkirjaston poistomyynnistä. Kaikki edellytykset kirjailijan tuotantoon tutustumisen jatkamiseen ovat siis olemassa.

Tuosta omasta kirjahyllystä pääsenkin aasinsillan kautta sellaiseen asiaan, että heinäkuussa lukemisaikani tulee vähenemään radikaalisti. Ensinnäkin junamatkustaminen vähenee heinäkuun ajaksi (hip hip hurraa!) ja toiseksi meille tulee mukava yllärimuutto elokuun alussa ("ollaan jo vuokrattu teidän asunto eteenpäin, hups!"). Ihan positiivisia juttuja toisaalta, mutta hieman kauhulla jo suhtaudun siihen, tulenko löytämään lainkaan aikaa lukemiseen. Kirjahyllykin pitää pakata (ja salaa haaveilla siitä, josko muuton yhteydessä olisi hyvä tekosyy käydä vähän tutkailemassa huonekalukauppojen kirjahyllyvalikoimaa...). Lukemisen vähenemisen myötä blogikin tulee siis mitä luultavammin hiljenemään, mutta elokuussa palaan sitten taas kertarytinällä. Silloin minulla on kesälomaakin ja kyllähän sitä pitää ensi tilassa päästä lukumaratoonaaman myös uudella asunnolla ;)

Elämän väliintulosta huolimatta nyt pari sanaa Atwoodistakin. Yli veden on varsin lyhyt, mutta syvällinen kertomus naisesta, joka palaa omaan menneisyyteensä keskellä Kanadan jylhää luontoa mökkeillessään yhdessä ystäviensä kanssa. Kudelmaan liittyy muistot naisen parisuhteesta, isästä sekä naisen minuudesta. Vanhojen kalliomaalausten etsiminen limittyy naisen oman lähihistorian kanssa ja kaiken taustalla on vahvasti luonto, joka tuo sekä turvaa että arvaamattomuuta. Tarinaan yhdistyy erikoisesti myös ihminen vastaan luonto- sekä amerikkalainen vastaan kanadalainen -asetelmat.

Yli veden oli jokseenkin vaikea kirja sen kaikkien sivuhaarojen, mutta silti varsin yksinkertaisen tarinan vuoksi. Jotakin lumoavaa siinä kuitenkin oli ja taidankin haluta lukea lisää Atwoodia vielä tämän vuoden aikana. Mitä Atwoodin kirjoista suosittelisitte minulle seuraavaksi?

Kirjailija: Margaret Atwood
Luettu kirja: Yli veden (suom. Matti Kannosto)
Alkuperäinen kirja: Surfacing
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1972
Sivumäärä: 240
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Carol Shields - Kivipäiväkirjat

Mieleni teki välillä lukea jotakin naiskirjailijan kirjoittamaa, jonka vuoksi valitsin luettavakseni geologin sieluani puhutelleen Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat. Kuvittelin muuten, etten ole aikoihin taas lukenut mitään naisen kirjoittamaa, mutta satuin huomaamaan, että ikuisuusprojektiksi uhkaavasti venyvä Middlemarch, jota olen lukenut jo pitkään, onkin oikeasti naisen käsialaa, George Eliot on vain salanimi. (Tästä lisää sitten joskus, kun saan projektini päätökseen.)

Kivipäiväkirjat kiehtoi minua selittämättömällä tavalla. Tavallaan en edes pitänyt koko kirjasta, mutta en pystynyt laskemaan sitä käsistäni. Siinä oli jotakin samaa kuin Valkoisissa hampaissa, eniten ehkä se, että sen juoni ei ollut kovin menevä vaan teos lähinnä keskittyi kuvailemaan päähenkilöitä ja heidän välisiä suhteitaan ja tarina eteni pieninä palasina, kuin mosaiikkina. Kivipäiväkirjat kertoo Daisy Goodwillin elämästä kronologisessa järjestyksessä edeten kaikki yllättäneestä erikoisesta ja traagisesta syntymästä lapsuuden, avioliiton, äitiyden ja elämään hiipivän yksinäisyyden ja masennuksen kautta aina elämänkaaren loppuun ja hautajaisiin asti:

"Oletko koskaan ennen nähnyt noin ihania orvokkeja?"
     "Hän olisi pitänyt niistä."
"Jotenkin minä odotin, että täällä olisi mielin määrin päivänkakkaroita."
     "Niin tosiaan, päivänkakkaroita."
"Kas kun ei kukaan tullut ajatelleeksi päivänkakkaroita."
     "Niin."
"No jaa."
s. 395.

Kivipäiväkirjat on siis Daisyn omaelämäkerrallinen sukupolviromaani, jonka kiehtovuutta lisäsi huimasti sen sisäsivuille liitetyt vanhat valokuvat kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Mieleni jäi askaratelemaan pitkäksi aikaa niiden parissa, kun mietin, keitä oikeasti kuvien henkilöt ovat, eikö teos ollutkaan fiktiivinen, voidaanko tällaisia kuvia luoda niin, että tämän näköisiä ihmisiä ei ole oikeasti ollut elossa? Googlen kautta löytäsin varmaankin vastauksen näihin kysymyksiin, mutta en halua viedä itseltäni pois sitä mukavan lumoavaa arvoituksellisuuden tunnetta, jonka teos minuun jätti. Kiehtovaa ja kaunista mosaiikkimaisuutta korosti se, että teoksen kerrontatyyli ja näkökulma vaihtelivat usein siten, että kirjan rytmissä ja tunnelmassa tapahtui muutoksia. Taiturimaista, kerta kaikkiaan.

Kivipäiväkirjat kätkee sivuillensa lukuisia herkullisen omituisia hahmoja ja tapahtumia. Ja runsaasti kalkkikiveä (kuvausrekvisiittana toiminut laitilalainen rapakivi on siis varsin harhaanjohtava). Erityisen voimakkaasti kiinnyin itse Daisyyn sekä hänen isäänsä, joka suree synnytyksessä kuolevaa vaimoaan ja alkaa rakentaa valtavaa pyramidimonumenttia tämän kunniaksi.

"Pyramidin on määrä olla mitoiltaan kaksi kertaa kaksi jaardia, pienoisjäljennös oikeasta pyramidista. --- Hän aikoo hankkia kivet eri puolilta maailmaa. Laakakiveä hän toi Havaijin saarilta, missä hän ja Maria viettivät pääsiäisen, ja hänelle on lähetetty kivinäytteitä myös Manitobasta, Ontariosta, Tennesseestä, Mihiganista, Vermontista, Ranskasta, Italiasta, Suomesta ja Brittein saarilta. -- Hänen ajatustensa ja uniensakin läpi hohtaa kuva tähän saakka koskemattomista kallionseinämistä, niiden lämpimästä, auringon kirkastamasta pinnasta. Tuollaisilla juuri löytämillään paikoilla hän haluaisi naputella vasarallaan ja irrottaa näytteen, jonka hän sitten pakkaisi moninkertaiseen sanomalehtipaperiin ja veisi kotiin. (Hän jaksaa aina kertoa vitsiä rautatieaseman kantajasta joka kysyi, oliko hänellä matkalaukussaan kiviä, kun se oli niin raskas.)"
s. 204-205

Kiveä, iloa, surua, pelkoa, yksinäisyyttä, rakkautta, kuolemaa ja elämää. Kivipäiväkirjat oli vaikeasti määriteltävä mutta helposti lähestyttävä teos, enkä oikein osaa edes perustella, miksi pidin siitä niin paljon. Pakko lukea pian lisää Shieldsiä, jäin kerrasta koukkuun.



Kirjailija: Carol Shields
Luettu kirja: Kivipäiväkirjat (suom. Hanna Tarkka)
Alkuperäinen kirja: The Stone Diaries
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1993
Sivuja: 400
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Kotona ja junassa 9. - 11.7.2013
Arvostelu: ★★★★