Kirjabloggaajien klassikkohaaste 16: Louisa M. Alcottin Pikku naisia

Ehdin jo harmittelemaan, että joko taas jätin vahingossa väliin kaikkein parhaimman haasteen, kirjabloggaajien perinteisen klassikkohaasteen. Tämä kierros on jo kuudestoista, uskomatonta! Tällä kertaa haastetta vetää Kirjaluotsi-blogi. Satuin kuitenkin lukemaan juuri sopivasti loppuun todellisen klassikon, Louisa May Alcottin Pikku naisia, joten postaus pääsee osaksi haastetta. Tokihan en kirjaa lukenut ensimmäistä kertaa vaan noin miljoonatta, mutta se ehkä sallittakoon. Ajatukset kuitenkin tällä lukukerralla ovat taas tuoreet.

Muistan ikuisesti, miltä tuoksui Kustaa Hiekan lukutuvan alakerrassa. Siellä sijaitsi lastenosasto (ja myös minulle erityisen merkityksellinen musiikkiosasto) ja siellä yhdessä hyllyssä ikkunan alla olivat valkokantiset, punaisin ja sinisin raidoin kuvioidut tyttökirjat. Montgomerya, Alcottia ja Burnettia, näitä kaikkia lainasin kotiin lukemattomia kertoja. Kaikkein eniten rakastuin Montgomeryyn ja hänen runotyttö-Emiliaansa, mutta kaikista muistakin näistä kirjoista tuli minulle enemmän tai vähemmän rakkaita.

Olen siis lukenut myös Pikku naisia niin monta kertaa, että en edes osaa arvata määrää. Aikuisena olen lukenut sen kahdesti, viimeksi ehkä noin 7 vuotta sitten ja nyt taas. Lukukokemus tällä kertaa oli sekä ihana että hämmentävä. Kirja on niin tärkeä osa minua ja elämääni, että koin tarkastelevani sen avulla menneisyyttäni, näkeväni suoraan lapsuuteeni.

On selvää, miten paljon nuo Alcottin luomat neljä tyttöä mielikuvituksellisine leikkeineen ja hauskoine juttuineen ovat vaikuttaneet minun ja siskojeni leikkeihin. Megin, Jon, Bethin ja Amyn maailma on valoisa, täynnä mielikuvitusta ja kirjallisuutta. Minun lapsuuteni oli yllättävän paljon Marchin tyttöjen elämää muistuttava, kun ottaa huomioon, että välissä sentään on yli sata vuotta aikaa. Virikkeemme siskojeni kanssa olivat hyvin samankaltaisia, luonnossa retkeilyä, näytelmiä ja kirjallisia leikkejä.

Nyt kykenin näkemään yhtäläisyydet myös siinä, miten kasvatuksessamme on paljon samaa, miten nöyryyttä ja vaatimattomuutta kotonamme korostettiin. Pikku naisissa ärsytti kovasti vaikkapa kohdat, jossa rouva March kertoi, että on oppinut hillitsemään kiukkunsa ja olemaan aina hillitty viilipytty tai kun tyttöjä opetettiin olemaan vaatimattomia: lahjoillaan ei pidä loistaa, sillä kukaan ei pidä itserakkaudesta. Kaiken taustalla toki paistoi se, että naisten on syytä miellyttää miehiä ja tietysti myös uskonnollinen tausta. Ärsytti erityisesti tietysti siksi, että en osannut suhtautua tähän aikansa tuotteena, kun itse olen aivan viime aikoinakin kipuillut näiden asioiden kanssa. Ajan ja olosuhteiden tuote olen toki itsekin ja toisaalta olin iloinen, että pystyin ärsyyntymisen lisäksi myös huvittumaan.

Lisäksi kiinnitin nyt kovasti huomiota siihen, miten kirjassa kuvataan Marchin perheen köyhyyttä. Hieman kohottelin kulmiani, perheellä kun kuitenkin on palvelija ja muitakin selvästi rikkaan perheen etuja. Pikku naisia on tietysti myös 1800-luvun loppupuolen yhdysvaltalaista yhteiskuntaa kuvaava romaani, sen rivien välistä voi tulkita paljon  poliittisesta tilanteesta ja Marchin perheen asemasta.

Pikku naisia pohjautuu osittain Alcottin omaan elämään ja hänen tiedetään ottaneen paljon vaikutteita oikeista ihmisistä kirjojensa hahmoihin. Ei ole mikään ihme, että nämä klassikot ovat jääneet elämään. Pikku naisia toimii tietyistä vanhentuneilta tuntuvista moraalipohdinnoistaan huolimatta varsin hyvin myös nykylukijalle ja sen kuvaus nuoruudesta, toiveikkuudesta ja leikkisyydestä ihastuttaa edelleen. Aion tästä jatkaa jatko-osan, Viimevuotiset ystävämme, pariin. Muistan sen tarinan aika hyvin, ja kirja ei ole suuri suosikkini. Silti odotan kovasti, miten koen sen, sitä tai muita Alcottin kirjoja en nimittäin ole lukenut aikuisena.

Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa on muuten tänä vuonna Pikku naisia, ensi-ilta on maaliskuun lopussa. Pitää aivan ehdottomasti päästä katsomaan!

Kirjailija: Louisa M. Alcott
Luettu kirja: Pikku naisia (suom. Tyyni Haapanen)
Alkuperäinen kirja: Little Women, 1868
Sivumäärä: 254 sivua

Henry James: Naisen muotokuva

Luimme Henry Jamesin Naisen muotokuvan (The Portrait of a Lady, suom. J.A. Hollo) Instagram-yhteislukuna. Haasteeni alkoi huhtikuun alussa ja tavoiteaikana oli kuukausi, nyt noin kolme kuukautta myöhemmin pääsin lopultakin loppuun. Tämä bloggaus on yritykseni madaltaa bloggaaamisen kynnystä, kopioin tänne nyt aiemmin Instagramiin kirjoittamani tekstin.

Jo alkusivuilla oli selvää, että James ei päästä lukijaansa helpolla. Vai mitä mieltä olette kirjan ensimmäisestä lauseesta?  

 "On olosuhteita, joiden vallitessa iltapäiväteeksi sanotulle seremonialle omistetut hetket kuuluvat elämän miellyttävimpiin, seikkoja, jotka tekevät tilanteen ilman muuta viehättäväksi riippumatta siitä, juotteko teetä vai ette - eräät henkilöt eivät tietenkään siitä koskaan nauti."  

Kuitenkin, kun otetaan huomioon, että romaani on julkaistu vuonna 1881, se tuntui hyvinkin modernilta. James on jollakin tavalla hyvin terävä, aikaansa edellä, ja hyvin kuivalla tavalla hauskakin. Hänellä on voimakkaan psykologinen ote ja moniin aikalaisiinsa (joita olen näemmä viime aikoina lukenut ihan urakalla) verrattuna hän tosiaan tuntuu oikeinkin edistykselliseltä.  

Mutta huh. Oli se sitten nykyihmisen keskittymiskyvyttömyyttä vai mitä hyvänsä, mutta olisihan tämän romaanin voinut tiivistää paljon lyhyempään mittaan. Uuvuin paikoin pahasti, ja olisin varmaan nuupahtanut kesken matkan, ellei kimppalukupolkua olisi ollut tarpomassa muutkin. Ladonta oli tiivis ja 600-sivuinen romaani tuntui kyllä paljon mittaansa suuremmalta, sekä hyvässä että pahassa.  

Kirjan päähenkilö, Isabel Archer, oli ihastuttava ja raikas tuulahdus 1800-luvun lopun mieskeskeisessä maailmassa. Juonikuvio, se kenen kanssa Isabel avioituu ja mitä siitä seuraa, oli sekin raikkaampi kuin voisi päältäpäin kuvitella. Mutta kaikesta hienosta huolimatta päällimmäiseksi jäi mieleen uupunut tunnelma. Tämä kirja olisi vaatinut kokonaan stressittömän loman ja rauhallisen lukuhetken. Romaania riippumatossa ja iltapäiväteetä päivänokosten jälkeen. Jos teillä on mahdollisuus sellaiseen, niin ehdottomasti suosittelen

Thomas Hardy: Tessin tarina

Huh, mikä blogitauko! Olin täältä pois näemmä yli kaksi kuukautta ja se taitaa olla pisin aika ikinä. Sanottavaa olisi ollut paljonkin ja luettuja kirjoja, joista haluan kirjoittaa, on paljon. Kuitenkin huomaan, että on vaikeaa aloittaa kirjoittamista, kun aikaa ei ole paljon. Tuntuu siltä, että jos en ehdi kirjoittamaan kunnolla, en tahdo kirjoittaa mitään. Blogin alkuvuosina harrastin paljonkin muutaman rivin kirjakommentointia (arvosteluista ei oikein voi puhua), mutta jostakin syystä sellaisten tekeminen nykyisin tuntuu jotenkin väärältä. Vaikka oikeastihan olisi mukavaa jättää talteen edes ne muutama rivi ajatuksia kirjasta, vaikkei kunnon pitkää analyysiä kirjottaisikaan. Tämä on kuitenkin vain harrastus, tässä voisi vain antaa mennä. Siltä pohjalta siis tämä teksti.

Eli siis, nyt olen täällä, tapani mukaan puhumassa tyhjää. Asiaan. Minulla on näemmä menossa joku 1800-luvun teemavuosi. Olen lukenut jo Wilkie Collinsin Valkopukuisen naisen, H.G. Wellsin Näkymättömän miehen sekä tämän Thomas Hardyn Tessin tarinan. Parhaillaan luen Henry Jamesin Naisen muotokuvaa. Viihdyn näissä viktoriaanisissa maailmoissa ilmeisen hyvin. Luin Tessin tarinaa pitkään ja hartaasti. Minulla oli se lainassa kirjastosta, mutta parhaiten ehdin lukea sitä yöllä valvoessa puhelimelta e-kirjana. Siinä mielessä lukukokemus oli hyvin samankaltainen kuin Collinsin kirjan kanssa, olin välillä hyvin uupunut kirjan hitauteen ja koukeroiseen kieleen, mutta loppua kohti aina vain vaikuttuneempi ja näin muutama viikko lukukokemuksen jälkeen varma siitä, että lopulta kirja olikin yllättävän hieno.

Tessin tarina alkaa siitä, kun tavallinen köyhä maalaisisäntä John Durbeyfield saa selville, että heidän sukunsa saattaakin polveutua aatelisesta d'Urbervillen suvusta. Perheen nuori ja kaunis tytär Tess lähetetään yhteiskunnallisen nousun ja parempiin piireihin pääsyn toivossa d'Urbervillen kartanoon. Kuten arvata saattaa, siitä alkaa Tessin tie turmioon. Rikkauksien sijaan Tess päätyy kurjuuteen, moraaliseen ahdinkoon, menetettyyn maineeseen. Sen sijaan, että miehet, jotka luonnollisesti ovat syy Tessin kurjuuteen, joutuisivat vastuuseen, on Tess se, joka menettää maineensa. Hardy kuvaa hienosti ajan kaksinaismoralismia, tekopyhyyttä ja naisen onnetonta asemaa kauppatavarana. Lisäksi kuvaus Britannian maaseudusta, Tess työskentelee muun muassa peltotöissä, on elävää ja paikoin jopa herkullisesti maalailtua. Tosin siihenkin paikoin melkein uuvuin, samoin Tessin alistuvaan ja nöyristelevään persoonaan.

Olin jo välillä sitä mieltä, että olikohan tässä taas yksi yliarvostettu klassikko. Mutta sitten tuli loppu, joka tuli puskista, yllätti ja nosti kirjan apaattisen kerronnan suosta, keikautti koko romaanin ja kaiken aiemmin kerrotun uuteen asemaan. Kaikesta hitaudesta huolimatta totean siis, että Tessin tarina on hieno romaani, jolle monet sitä seuranneet romaanit ovat taatusti paljon velkaa. Se on toki aikansa tuote ja siinä on puutteensa, mutta ne oli lopulta helppo antaa anteeksi. Se pohtii yhteiskunnallisia teemoja, kuten moraalia ja luokkaeroja mukavan piikikkäästi. Tessin tarinassa on myös paljon hyviä hahmoja, etenkin hänen ahne perheensä huvitti minua.

On muuten mielenkiintoista huomata, että Jamesin Naisen muotokuva, jota luen parhaillaan, vaikuttaa teemoiltaan aika samanlaiselta mutta kieleltään ja otteeltaan paljon modernimmalta kuin tämä Hardyn teos. Kuitenkin Naisen muotokuva on julkaistu 1881 ja Tessin tarina kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1891. Mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan James ohjaa Isabel-hahmonsa tarinaa, ehkä pääsen vielä vertailemaan näitä hahmoja keskenään. Ja minkäköhän vikotriaanisen romaanin sitä seuraavaksi ottaisi työn alle, niitä onneksi riittää vielä melkoisen monta listallanikin!

Thomas Hardy: Tessin tarina (suom. Uuno Helve)

Alkup. Tess of  the d'Ubervilles, 1891

Sivumäärä: 340

Fedor Dostojevski: Idiootti

Ilmoitin alkukesästä Instagramissa, että aion lukea kesällä klassikoita ja haastoin muutkin mukaan. Kerroin tavoitteekseni lukea ainakin Dostojevskin Idiootin, joka on ollut hyllyssäni jo pitkään, yli vuosikymmenen. Kirja on ollut kesken viikkoja, mutta sain sen luettua lopulta loppuun viikonlopun lukumaratonin aikana.

Kun muutin Turkuun vuonna 2006, ostin Länsikeskuksen Kodin1:stä itselleni halvimman mahdollisen kirjahyllyn. Se oli kirsikkapuun värinen, aika hutera hyllyn tekele, joka kannettiin paketissa Ylioppilaskylään pieneen soluhuoneeseeni ja koottiin siellä. Muistan hyvin, miten asettelin romaanini hyllyyn ja niitä ei ollut tuolloin kovin montaa. Idiootin ostin ehkä jo samana syksynä halvalla Hansan alakerran halpakirjakaupasta. Paljon on virrannut vettä Aurajoessa, kodit ja kirjahyllyt ovat vaihtuneet, romaanien määrä kasvanut eksponentiaalisesti ja aina vain Idiootti pysynyt lukemattomana.

Tällaisten vanhojen kovan luokan klassikoiden lukeminen saa minut aina pohtimaan aikaa. On mielenkiintoista, miksi tietyt kirjat säilyvät klassikkoina vuodesta tai vuosisadasta toiseen. Tunnetuimmat klassikot (ainakin tulee mieleen sellaiset teokset kuin Kurjat, Ylpeys ja ennakkoluulo, Rikos ja rangaistus ja Tuulen viemää) ovatkin ehkä klassikkoja ennen kaikkea siksi, että ne tuovat esiin jotakin perustavanlaatuista ihmisestä. Ne avaavat ihmisluontoa jollakin kiinnostavalla, tarkkanäköisellä ja omaperäisellä tavalla.

On paljon kirjoja, joista aika ajaa ohi, jotka vanhenevat auttamatta, kun niiden kuvaava maailma ei enää ole jälkipolville tunnistettava. Sitten taas on näitä klassikoita, joissa ajankuva jää sivuseikaksi, kun pääosassa on ihminen riisuttuna paljaaksi, täysin tunnistettava lukijalle, joka saattaa lukea kirjaa kymmeniä tai satoja vuosia myöhemmin. Minä nimittäin uskon, että pohjimmiltaan ihminen on aina ollut samanlainen. Se aika, jossa ihminen elää, vaikuttaa tietenkin ajattelutapaan, moraalikäsityksiin ja niin edelleen, mutta uskon ihmisen perusluonteen, pohjimmaisten tunteiden ja tarpeiden olleen samankaltaiset aina. Uskon arkeologien ajattelevan liian monimutkaisesti; omituiseen paikkaan päätynyt kivikirves ei ehkä ollutkaan uhrilahja vaan päätyi sinne hermojen menetyksen tai esineen vahingossa kadottamisen seurauksena.

Klassikot saavat pohtimaan aikaa myös henkilökohtaisella tasolla. Kun aloitin tämän projektini ja blogini vuonna 2012, olin vasta 25-vuotias. Muistan silloin laskeskelleeni sitä, miten voisin lukea koko listan läpi alle viisikymppisenä, jos lukisin listalta kirjan viikossa. No, tällä  hetkellä olen lukenut listalta 252 kirjaa, olen 32-vuotias ja tuo tavoite olisi vieläkin saavutettavissa. En sentään ole niin hullu, että tavoittelisin kovin tosissani koko listan lukemista, etenkään tuollaisella tahdilla. Silti tällaiset projektit laittavat ajattelemaan vuosien vierimistä, on hurjaa että tämäkin harrastus on kulkenut kanssani jo niin pitkään.

Tällainen pitkäjänteinen ja haastava projekti oli minulle todella tärkeä blogini ensimmäisinä vuosina, kun olin töissä kaukana kotoa ja aika ahdistunut kaikesta. Silloin toivoin jatkuvasti ajan kuluvan nopeammin, niin kuin olin toivonut siihen asti suurimman osan elämääni. Lapsena halusin kouluvuosien menevän äkkiä, isän kuoleman jälkeen halusin vain, että tuska helpottaisi ja ensimmäisen vuoden hoettiin olevan pahin (mikä paikkansapitämätön klisee!), opiskeluaikana halusin tenttiviikkojen olevan äkkiä ohi, kun rakensimme taloa, halusin äkkiä valmista, leikkausten jälkeen odotin jatkuvasti parempaa päivää ja sitä että tuntisin taas olevani oma itseni ja niin edelleen. Nyt olen kuitenkin todennut, että juuri nyt on hyvä, ajan ei tarvitsisi kulua yhtään nopeammin. En ehdi lukemaan kaikkia maailman kirjoja, käymään kaikissa kiinnostavissa maailman kolkissa, mutta voin yrittää parhaani käyttää aikani siten, ettei jälkeenpäin jää kaduttamaan tekemättömät asiat, käymättä jääneet keskustelut, lukemattomat kirjat, elämättömät hetket.

Nokkelimmat saattaisivat tajuta, että minulla on niin vähän sanottavaa Idiootista, että sen vuoksi eksyin taas kovin pitkille ja jaaritteleville sivupoluille ennen kuin pääsin asiaan. Tosin tämä voisi olla myös hyvä vertauskuva itse kirjalle, sillä Idiootti oli melkoista jaarittelua: lähes 900 sivua tekstiä ja pituuteen nähden lopulta melko riittämätön määrä juonenkäänteitä. Kirjan parasta antia oli sen päähenkilö, ruhtinas Lev Myškin. Hän on mielenkiintoinen hahmo, sillä osittain sairastamansa epilepsian - kaatumataudin - vuoksi hän ei ole ollut täysin osallisena maailman menossa ja tarkastelee sitä hieman ulkopuolisen ja lapsellisin silmin. Sen vuoksi häntä kutsutaan seurapiireissä toisinaan idiootiksi. Jännite sivistyneen tai ainakin itseään sivistyneenä pitävän seurapiirin sekä Idiootin välillä on rakennettu kirjaan hienosti. Se kuka lopulta onkaan idiootti, ei olekaan kovin itsestäänselvää.

Pidin Rikoksen ja rangaistuksen moraalipohdinnasta ja odotin Idiootilta jotakin vastaavaa. Moraali- ja ihmisyyspohdintaa toki löytyi runsaasti, mutta lopulta juoni oli (yllättäenkin) pitkälti sitä, kuka on rakastunut kehenkin ja kelle kukakin lupautuu puolisoksi. Siihen olisi riittänyt vähän lyhyempikin kirja. Ajalleen tyypillisesti kirjassa punasteltiin paljon, väänneltiin käsiä ja suuteloitiin. Kaikki on dramaattista ja suurta, joka toisinaan oli rasittavaa mutta toisaalta myös hauskaa. Idiootissa on paljon huumoria, tahattoman lisäksi myös ihan tahallista ja hauskoja pieniä anekdootteja. Kaikessa runsaudessaan kirja kuitenkin kääntyi vähän itseään vastaan ja olin paikoin varsin kyllästynyt.

Kuten useimmiten käy, myös Idiootti oli klassikko joka lopulta palkitsi lukijansa. Kirja oli ajoittaisesta tylsyydestään huolimatta hyvä ja tällaisten tiiliskivien selättämisestä tulee kieltämättä aika ylpeä fiilis. Ajan kulumisesta vielä: kun aloitin tämän projektini, olin lukenut listalta vähän yli 50 kirjaa. Kun luen vielä yhden listan kirjan, olen blogiaikanani lukenut listalta kaksisataa kirjaa, viidesosan. Jonkinlainen (hullu!) suoritus sekin. Sen kuitenkin tiedän, että tuo seuraava listan kirja ei taatusti tule olemaan venäläinen klassikko.

Charles Dickens: Suuria odotuksia (kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 8)

Käsittämätöntä, että ensimmäisestä kirjabloggaajien klassikkohaasteesta on kulunut jo neljä vuotta! Tämä haastehan sai alkunsa Reader, why did I marry him -blogin Ompun ja Tuijata-blogin Tuijan ideasta. Tarkoituksena on kaksi kertaa vuodessa lukea jokin klassikko, blogata siitä ja iloita, miten tuli taas sivistyttyä. Tällä kertaa haastetta emännöi Tarukirja-blogin Margit. Tämä haastehan tietysti sopii kaltaiselleni klassikkofiilistelijälle paremmin kuin hyvin! Perinteisesti klassikkokirjan lukeminen jää aina viime tippaan, ja niin kävi nytkin. Luin nimittäin eilen loppuun tämän Charles Dickensin klassikon Suuria odotuksia.

Ei ollut mitään itsestään selvää, että sain tämän Dickensin ylipäätään luettua loppuun. Minulla on suuri ongelma Dickensin kanssa. Yksi rakkaimmista kirjoistani on Dickensin Joululaulu, Oliver Twistin luin lukiossa, mutta muuten kaikki hänen kirjansa ovat jääneet vain lukuyrityksiksi. Ongelma on se, että Dickens jaarittelee. Kestän helposti hitaan kerronnan, maisemien kuvailun tai tunnelmien maalailun, mutta jotenkin liian polveileva, liikaa selostava ja hitaasti etenevä kerronta yhdistettynä pitkiin dialogeihin on yhdistelmänä pitkäpiimäinen ja vieraannuttava. Tosin tämä on ristiriitaista, sillä Joululaulussa jotenkin rakastan sitä kaikkea selostusta ja höpinää.

Esimerkki Suurten odotusten jaarittelusta 26. luvusta, jossa sovitaan kävelyretkestä:
- Niin. Aion ottaa lomapäivän. Vielä enemmänkin, aion pyytää teitä lähtemään kävelyretkelle mukaani.
Olin kieltäytymäisilläni, esittäen syyksi sen, että juuri silloin olin huono seuramies, mutta Wemmick ennätti edelleni.
- Tiedän puuhailunne, hän virkkoi - ja tiedän teidän olevan huonossa kunnossa, herra Pip. Mutta jos voisitte tehdä sen, pitäisin sitä ystävyydenosoituksena.  Kävelyretki ei ole pitkä, ja se tehdään varhain. Sanokaamme, että se sitoisi aikanne, mukaanluettuna retkellä nautittu aamiainen, kello kahdeksasta kahteentoista. Voisittekohan jotenkin puristaa aikaanne, niin että se kävisi päinsä?
Hän oli useita kertoja tehnyt niin paljon hyväkseni, että tämä oli sangen vähäinen vastapalvelus. Sanoin voivani järjestää sen, järjestäväni sen, ja hän oli niin hyvillään suostumuksestani, että minäkin olin mielissäni. Hänen erityisestä pyynnöstään lupasin mennä häntä tapaamaan Linnaan puoli yhdeksän maanantaiaamuna, ja sitten erosimme toisistamme sillä kertaa.

Kirjan päähenkiö on varsin dickensmäinen, orpopoika Pip, joka asuu varsin köyhissä oloissa ankaran sisarensa ja sympaattisen sisarenmiehen kanssa. Pip on varsin vaatimaton hahmo. Muistan kritisoineeni lukiossa kirjoittamassani esseessä Oliver Twistiä siitä, miten hän oli kovin halju hahmo, jota elämä vain heitteli paikasta toiseen ilman, että hänellä olisi tuntunut juuri olevan omaa tahtoa tai luonnetta. Pip on ehkä hieman aktiivisempi, mutta jotenkin sama tunnelma vaivasi nytkin. Juonenkäänteet sitä vastoin olivat kaikkea muuta kuin haljuja.

Tarinaan liittyy esimerkiksi vanha täti-ihminen, joka on rakkaudessa pettynyt, käyttämättä jäänyttä hääpukuaan ja muuta häärekvisiittaa vaaliva, kellot suruhetkeensä pysäyttänyt höpsö. Tädillä on kasvattitytär Estelle, jonka leikkiseuraksi Pip pyydetään hämmentävään museomaiseen taloon. Toinen erikoinen ja merkittävä hahmo on karannut rangaistusvanki, johon Pip sattumalta törmää ja vie tälle ruokaa ja viilan. Pipiä kohtaa elämässään melkoinen onnenpotku, sillä tuntematon auttaja haluaa tehdä hänestä herrasmiehen ja taata hänelle upean elämän. Kaikki tämä, jatkuvat juonenkäänteet, kummalliset tyypit ja yleisesti sivukaupalla jatkuva jaarittelu nivoutuvat melkoiseksi seikkailuksi.

Kuitenkin Suuria odotuksia on todellinen klassikko sen sisällön vuoksi. Se on selvästi uraauurtava omassa lajissaan. Se kuvaa tyypillisen ihmismieltä aina kiehtoneen tuhkimotarinan, jossa köyhä poika nousee rääsyistä rikkauksiin. Dickens käsittelee hienosti yhteiskuntaa, ihmisten välisiä suhteita ja moraalisia kysymyksiä. Kyllä kirja on klassikkoasemansa ansainnut!

Olen ennenkin todennut, että toiminta niin kirjoissa kuin leffoissakaan ei ole yhtään minun juttuni. Jotenkin kyllästyn, enkä jaksa keskittyä. Ehkä se oli ongelma tässäkin, en oikeastaan enää jaksanut välittää mitä Pipille tapahtuu. Samaan aikaan tapahtumia ja hahmoja oli paljon, mutta ilman jaarittelua kirjan olisi voinut tiivistää pariinsataan sivuun. Ilmeisesti tämä ei myöskään ole Dickensiä vahvimmillaan. Pitää ehkä antaa uusi mahdollisuus sille Kolealle talolle, jota olen yrittänyt lukea hyllystäni jo vuosikausia. Se kai on vähän vähemmän seikkailukirja.

Joka tapauksessa on mukavaa, että taas tutustuin yhteen klassikkoon ja selätin sen! Mahtava tämä haaste ja mukavaa, että se ilmeisesti tulee saamaan jatkoakin.

Kirjailija: Charles Dickens
Luettu kirja: Suuria odotuksia, suom. Alpo Kupiainen
Alkuperäinen kirja: Great Expectations, 1860-1861
Sivumäärä: 519
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Elizabeth Gaskell: Cranfordin naiset (joulukalenterin 20. luukku)

 
Elizabeth Gaskellin Cranfordin naiset on hyvä esimerkki siitä, että vanhat klassikkokirjat eivät välttämättä todellakaan ole kuivia. Teos on suloinen, terävä ja hauska ja se on julkaistu alunperin jatkokertomuksina vuosien 1851-1853 ajan.

Cranfordin pikkukaupunki on varsin tiivis yhteisö: kaikki tietävät siellä toistensa asiat ja jokainen pienikin tapahtuma on merkityksellinen. Cranford on naisten valtakunta, he ovat siellä vallassa ja miehet ovat sivuosissa. Kirjoittamattomat käyttäytymissäännöt ovat tarkat, mutta yhteisö on kaikessa uteliaisuudessaan silti lämmin ja hyväntahtoinen. Sellainen, että lukija haluaisi mielellään olla osa tapahtumia.

Gaskell tekee tavattoman tarkkanäköisiä havaintoja Cranfordin naisista ja ihmisyydestä, käyttäytymistavoista ja sosiaalisista suhteista yleensä. Monesti kirjaa lukiessa hymyilytti, välillä jopa nauratti. Ihmisten väliset suhteet ja sosiaaliset tilanteet ovat toisinaan ihan yhtä vaikeita edelleen kuin yli 150 vuotta sitten.

"Olimme aluksi kaikki hyvin vähäpuheisia. Mietimme, mistä löytäisimme puheenaiheen, joka olisi tarpeeksi ylevä kiinnostaakseen hänen armoaan. Sokerin hinta oli äskettäin noussut; ja koska säilöntaika oli tulossa, asia askarrutti suuresti taloudellisia sydämiämme ja olisi ollut itsestään selvä puheenaihe, ellei Lady Glenmire olisi ollut läsnä. Mutta emme olleet varmoja, söikö ylhäisaateli säilykkeitä - puhumattakaan siitä, tiesikö se mitään niiden valmistuksesta."

Kirja oli ihastuttava pieni tuttavuus, joka yllätti positiivisesti. Googlaamalla huomasin, että kirjasta on tehty myös ilmeisesti varsin suosittu televisiosarja, se pitää selvästi joskus katsoa.

Huomattavasti kattavammin ja älykkäämmin kirjasta on kirjoittanut Jokke.

Kirjailija: Elizabeth Gaskell
Luettu kirja. Cranfordin naiset (suom. Martta Eskelinen)
Alkuperäinen kirja: Cranford (1851-1853)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 237
Arvostelu: ★★★★

Charles Dickens: Joululaulu, ilmainen äänikirjaklassikko (joulukalenterin 17. luukku)

Seinäjoen Törnävän vanhan ajan talvitunnelmaa.

Tämä kirja olisi ollut mukava säästää joulukalenterin viimeiseen luukkuun, aattoaamuun. Haluan kuitenkin esitellä kirjan nyt, sillä tässä on mielestäni mahtava vinkki viihdyttämään joulusiivousta, paketointia ja muita joulupuuhia, joiden parissa moni varmasti viettää kuluvan viikonlopun.

Olen monesti ennenkin maininnut Elisa Kirjan ilmaiset klassikot, joiden valikoima on viime aikoina laajentunut mukavasti. Nykyisin valikoimasta löytyy myös joitakin äänikirjoja. Niistä yksi on todellinen jouluklassikko, Charles Dickensin Joululaulu vuodelta 1843. Tarina on suomennettu muun muassa nimillä Joulukertomus, Saiturin jouluyö ja Saiturin yö.

Joululaulu taitaa olla yksi kirjallisuuden tunnetuimmista tarinoista kautta historian. Minäkin muistan nähneeni televisiosta siitä useamman sovituksen. Sen hahmot ja yksityiskohdat ovat suosittuja lainauksia niin kirjallisuudessa kuin televisiosarjoissa. Heti tulee mieleen muun muassa Futuraman Pikku Tim. Vaikka ei olisi koskaan kuullutkaan Dickensistä, on tietämättään väkisinkin törmännyt viittauksiin, ihan vaan vaikka lukemalla Aku Ankkaa, jossa Roope-sedän hahmo perustuu Scroogeen (ja jopa nimi on lainattu).

Olen lukenut Joululaulun aiemmin ainakin kolme kertaa ja olen nähnyt televisioversioista suosikkini, Muppettien joulun, ainakin viisi kertaa. Tarina on minulle rakas, tuttu ja ehdottoman jouluinen. Se oli mitä täydellisintä kuunneltavaa joulukuulle. Dickensin tarinan opetus on ajaton ja kaunis. Aloin ihmetellä, miksi olen muuten tehnyt Dickensistä itselleni sellaisen mörön. Olen jumittunut Kolean talon kanssa niin pahasti, että välttelen hänen kirjojaan. Kun kerran nautin Joululaulun polveilevasta, lukijalle jutustelevasta ja eläväisestä kirjoitustyylistä, miksi en nauttisi muistakin tarinoista.

Muutaman tunnin pituisen tarinan ehtii hyvin kuunnella pipareja leipoessa, lahjoja paketoidessa tai mattoja tampatessa. Minä ainakin löysin tarinasta aitoa ja lämmintä joulutunnelmaa, jälleen kerran. Elisa Kirjan sovelluksen saa Android- ja Apple-puhelimiin ja Joululaulu löytyy sieltä valikosta Ilmaiset klassikot.

Enää seitsemän yötä jouluun!

Minna Canth: Anna Liisa (joulukalenterin 15. luukku)

Seinäjoen keskustorin Paimentyttö-patsas sai tiistaina lumikerroksen.

Aloitin joulukuun lukemalla näytelmiä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista. Ensin luin Shakespearen Hamletin (palaan siihen vielä myöhemmin joulukalenterissa) ja sitten jatkoin Minna Canthin Anna Liisalla. Myönnän heti, että olin ennakkoluuloinen Canthin näytelmää kohtaan. Ajattelin että se on tylsä, kuiva ja auttamattomasti vanhentunut. Ei muuten ollut.

Kun seikkailin katsomassa, mitä Minna Canthin klassikkonäytelmästä on sanottu, törmäsin tähän P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sarin tekstiin. Ja nyt minulla on sellainen olo, että miksi edes kirjoittaa mitään, kun Sari sanoi juuri kaiken! Anna Liisan tarina on lähes kuvottavan traaginen. Hän on pääsemässä naimisiin ihanan miehen, talollisen Johanneksen kanssa, mutta menneisyyden haamut tulevat kummittelemaan. Anna Liisa on nuorna tyttönä, 15-vuotiaana, seurustellut salaa Mikko-rengin kanssa ja synnyttänyt tälle lapsen. Paniikissa Anna Liisa on surmannut vastasyntyneen vauvansa ja tästä salaisuudesta tietävät hänen ja Mikon lisäksi vain Mikon äiti, Husso.

Anna Liisan tilanne on sydäntäriipivä. Mikko haluaa hänet vaimokseen ja Mikolla ja Hussolla on takanaan mahdollisuus kiristää salaisuudella. Johannesta Anna Liisa rakastaa ja tälle hän haluaisi vaimoksi, mutta mitä Johannes sanoisi, jos saisi tietää. Mitä voi nuori nainen, saati 1800-luvun talonpoikaisyhteisön hyvin tiukassa moraalisessa ilmapiirissä elävä nuori nainen, tehdä? Canthin teksti on täynnä tunnetta. Onhan se toki toisinaan myös varsin vanhahtavaa, mutta silti hyvin ajatonta. Kammottavan ajatonta.

Kirja on myös kirjabloggaajien Kaikkien aikojen paras kirja -listalla. En yhtään ihmettele miksi.

En nyt tiedä, voiko Anna Liisaa kutsua pioneeriksi, sillä eihän lapsen tappaminen oikein sovellu sellaiseksi asiaksi, jossa voisi olla edelläkävijöitä. Mutta laitan kirjan kuitenkin Helmet-haasteen kohtaan 23. Minna Canth käsitteli kirjassaan naisen asemaa tavalla, joka on hätkähdyttävä vielä tänäänkin, 120 vuotta myöhemmin.

Kirjailija: Minna Canth
Luettu kirja: Anna Liisa (1895)
Mistä hankittu: Elisa Kirjan ilmainen klassikko
Arvostelu: ★★★★

Jane Austen: Emma

Klassikkopostauksen yhteydessä jo paljastinkin, että kun Sota ja rauha ajoi karille, ajattelin korvata klassikon Austenin Emmalla. Vaan enpä ehtinyt lukemaan sitäkään ajoissa loppuun. Klassikkohaasteen mentyä ohi nautiskelin Emman loppuun kiireettä elokuun alkupäivinä. Teos oli vuoden 2016 täydellisin kesäkirja.

Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi lempikirjoistani ja sen vuoksi Austenia onkin aina ilo lukea. Onkin aika erikoista että minulla on vielä niin monta tämän kirjallisuuden kuningattaren teosta lukematta. Mutta hyvä niin, tietenkin! Emma oli melkoisesti tylsempi kuin Y&E, mutta silti todella viihdyttävä. Huumori ja romantiikka yhdistettynä ei taida voida mennä kovin pahasti vikaan.

Emman juoni taitaa olla maailman rakkausromaaneista niitä kuuluisimpia. Emma sotkeutuu muiden rakkauselämiin, leikkii amoria ja samaan aikaan itse on varma siitä, ettei koskaan mene naimisiin. Emma alkoi totta puhuen ärsyttää minua aika lailla itsetärkeydessään. Emma on olevinaan hyvä ystävä, joka toivoo vain parasta läheisilleen, mutta joka sotkeutuu aivan liikaa asioihin, jotka eivät kuulu hänelle ja aiheuttaa siinä sivussa paljon vahinkoa.

No, kuten arvata saattaa, loppu hyvin kaikki hyvin. Tarina saa onnellisen lopun, mutta kirja ei ole kuitenkaan liian höttöinen ollakseen imelä, vaan juuri sopiva. Ei siis uusi suosikkiaustenini, mutta valtavan mukava lukukokemus kuitenkin, Emman ajoittaisesta ärsyttävyydestä huolimatta. Ja tämäkin kirja täytti jo 200 vuotta, aika uskomatonta.

Kirjassa lähetettiin useampikin kirje, eli taas saan vedettyä kohdan yli Helmet-listalta.

Kirjailija: Jane Austen
Kirja: Emma (suom. Aune Brotherus)
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1815
Sivumäärä: 461
Mistä hankittu: Kirjaston poistokirja
Arvostelu: ★★★★

Klassikkohaaste 3: Charlotte Brontë, Syrjästäkatsojan tarina

Kovasti alkuvuodesta vannoin kautta kiven ja kannon, että tähän klassikkohaasteen kolmanteen osaan taputtelen Sodan ja rauhan. Vaan enpä silloin puoli vuotta sitten arvannut, että elämä tulisi olemaan niin hektistä ja elämäntilanne sellainen, että lukemiseen keskittyminen on niin haastavaa. Sodan ja rauhan kanssa pääsin vähän yli 200 sivun paikkeille, kunnes tajusin, että jos tuntuu pakkopullalta, on parempi laittaa suunnitelmalle stoppi. Nyt aion lukea kirjaa pikku hiljaa eteen päin ja toivon, että tammikuussa haasteen nelososassa olen valmis siitä bloggaamaan. Siis toivon, en lupaa, vannomatta paras.

Sodasta ja rauhasta luovuttuani päätin vaihtaa johonkin helpompaan ja kirjaksi valikoitui Austenin Emma. No, tänään haastepäivänä klo 13 Emmaa on lukematta vielä melkein 200 sivua eli se siitä sitten. Ajattelin jo antaa koko haasteen olla, mutta sitten tajusin, että enhän ole vielä blogannut hiljattain lukemastani superklassikosta, Brontën Syrjästäkatsojan tarinasta! Eli tässä siis sitä ollaan.

Syrjästäkatsojan tarina kuuluu niihin kirjoihin, jotka tiedän lapsena lukeneeni, mutta en muista niistä mitään. Lainasinkin kirjan äitini kirjahyllystä, jossa se on ollut koko lapsuuteni ajan. Hetkittäin koin joitakin tuttuuden tunteita lukiessani, mutta juonesta ja henkiöistä en kyllä muistanut yhtään mitään. Synkeä tunnelma sen sijaan ei tullut yllätyksenä ja sekös minulle synkkyysfanille sopi loistavasti.

Lucy Snowe, opettajatar, saa paikan tyttökoulusta Villetten kaupungista. Lucy on luonteeltaan rauhallinen, ehdottoman järkevä ja itselleen tiukka, harras prostestantti. Tuo tiukkuus ja jatkuva kylmä analyyttisyys ja kaiken hauskan kieltäminen tuntui hieman turhauttavalta. Lucya teki mieli välillä ravistella ja huutaa, että nauti nyt vähän edes elämästä, tyttöhyvä. Ihminen voi ja saa kokea tunteita ilman, että niitä pitää aina itselleen perustella. Lucy on itselleen niin ankara luultavasti hänen jo nuorena kokemiensa traagisten tapahtumien vuoksi, joita ei sen tarkemmin teoksessa kuvata. Orpotyttö yrittää pärjätä kovassa maailmassa omillaan ja keinona on sielun kovettaminen.

Lucyn elämä ei  kuitenkaan ole pelkkää ankaruutta ja pariin otteeseen hän muodostaa romanttisiakin tunteita miestä kohtaan, toki hyvin perusteltuja. Ihastuttavaa kirjassa oli se, että rakkaustarina ei ollut siirappinen vaan hyvin kaukana siitä. Ihanan ja viisaan psykologinen ja jopa feministinen tutkielma rakkaudesta. Jopa loppuratkaisu oli jätetty avoimeksi siihen tapaan, että rakkauden pilvipuutarhat ja ällöromanttisuus jäivät hyvin kauas.

Syrjästäkatsojan tarina olikin jollakin tapaa hyvin moderni, älykäs ja monitasoinen teos. Todellinen klassikko, jonka lukeminen oli ehdottoman palkitsevaa. Kirja on kerronnaltaan ja tunnelmaltaan viipyilevä ja kuten Anna niin osuvasti kirjoittaa, siinä on "menneen maailman hitauden lumoa". Jälleen kerran tuli todettua, että klassikoiden lukeminen todellakin kannattaa!

Kirjailija: Charlotte Brontë
Luettu kirja: Syjrästäkatsojan tarina (suom. Tyyni Haapanen-Tallgren)
Alkuperäinen kirja: Villette (1853)
Sivumäärä: 496
Mistä hankittu: Äidin kirjahyllystä
Arvostelu: ★★★★

Kuulumisia ja kirjoja

Taisin juuri pitää elämäni pisimmän blogitauon, kaksi viikkoa hujahti ihan vahingossa. Maaliskuussa on tapahtunut enemmän kuin monena aiempana kuukautena yhteensä. Aloitin unelmatyössäni maaliskuun alussa ja maaliskuun alussa sairastuin myös flunssaan. Flunssa kesti pari viikkoa ja luulin sen jo olevan ohi, kunnes sairastuin superflunssaan. Tarinan opetus: kannattaa levätä, jos on flunssassa. Superflunssa viiden päivän korkeine kuumeineen ja pahoinen nielutulehduksineen olisi ehkä jäänyt sairastamatta, jos olisin malttanut toipua rauhassa. Nyt alkaa näyttää kuitenkin valoisammalta, taudista on jäljellä enää hiukan korvatulehdusta ja työ innostaa minua enemmän kuin melkein mikään koskaan. Maaliskuusta jäi jäljelle siis melkoisesti kaikkea ja myös aika monta luettua kirjaa, vaikka bloggaus onkin jäänyt. Siksipä tässä nyt pikaisesti muutama sana muutamasta maaliskuun aikana lukemastani kirjasta. Jokainen ansaitsisi tulla esitellyksi paremmin, mutta laiska bloggaaja ei nyt vaan jaksa.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Seitsemännen portaan enkeli on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalta. Olen vähän hämmästellyt, mikä kirja oikein on, mutta luettuani sen en enää hämmästele. Teos oli hurmaava, koskettava, surullinen ja riemastuttava sukellus 1900-luvun alkupuolen Irlantiin. Omaelämäkerrallinen kirja on häkellyttävä sillä se on samaan aikaan sekä pohjattoman surullinen että hillittömän hauska.

Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli

Kolmas konstaapeli oli kenties oudoin kirja, jonka olen ikinä lukenut. Tavallaan pidin siitä hirveästi, mutta toisaalta en ymmärtänyt yhtään mitään. Kirjassa oli kummallisia tapahtumia, vinksahtanutta filosofiaa ja hirveästi tapahtumia. Se oli kuin sekava uni parhaimmillaan ja pahimmillaan. Erikoinen lukukokemus kaikenkaikkiaan.

Hunter S. Thompson: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa

En oikein tiennyt, mitä odottaa kirjalta, josta tehty leffa kuuluu inhokkieni joukkoon. Olen ennenkin kertonut, että huumehörhöilykirjallisuus ei ole mieleeni. Kävi ilmi, että leffa noudattaa kirjaa todella hyvin, samanlaista sekavaa hörhöilyä oli kumpainenkin. Kaipa tämä oli erittäin merkittävä ja uraauurtava, mutta minä en pitänyt yhtään.

George & Weedon Grossmith: Ei kenenkään päiväkirja 

On mahtavaa, että listalta löytyy tällaisia pieniä helmiä. Ei kenenkään päiväkirja oli hauska kuvaus 1800-luvun lopun brittiläisestä esikaupunkielämästä. Charles Pooter on "ei kukaan", tavallinen mies joka päiväkirjassaan havainnoi elämän kulkua. Harmaita hiuksia aiheuttaa muun muassa poika Lupin sekä seurapiireihin pääsyn vaikeus. Kirjasta tuli aika paljon mieleen vanha kunnon Hyachint Bucket. Kiva pieni tarina, joka on kestänyt ihmeen hyvin aikaa.

Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin

Toisen pienen helmen lukaisin tänään aamulla junassa. Teos on ilmeisesti kuuluisa elokuvana, minä en ainakaan muista sitä näheeni. Kirjan asetelma on herkullinen, mies ja nainen tapaavat toisensa ja päättävät osallistua maratontansseihin. Maratontanssit ovat minulle tuttu ilmiö Gilmoren tytöistä, tässä tapahtuma tosin oli kaikkea muuta kuin hauska ja harmiton. Maratontanssit loivat tarinalle painajaismaisen ja omalaatuisen taustan. Kirja oli pieni, lyhyt, mutta ikimuistoinen.

Émile Zola: Nana

 
Elisa Kirjassa on laaja valikoima ilmaisia klassikoita. Sieltä poimin itselleni kauan aikaa sitten myös Émile Zolan Nanan. Teoksen lukeminen on edistynyt etanavauhtia, sillä olen lukenut sitä ainoastaan puhelimesta, sivun silloin ja toisen tällöin, hetkinä kun oikeaa kirjaa ei ole ollut saatavilla.

Syynä hitaalle etenemiselle ei valitettavasti ole ainoastaan se, että kirja oli minulla e-kirjana. Tärkein syy oli ikävä kyllä kirjan tolkuton tylsyys. Nana edustikin minulle juuri sitä klassikkokirjatyyppiä, jonka olemassaolon haluaisin kokonaan kieltää: kuivaa, tylsää, vaikeaa ja ajan huonosti kohtelemaa kertomusta, jonka lukeminen on puisevaa. Keskimäärin klassikot ovat kaikkea muuta ja sitä mielikuvaa vastaan haluan taistella. Klassikoiden lukeminen on kuitenkin aina avartavaa, vaikka ne osoittautuisivatkin toisinaan kuiviksi. Nanan ansiot olivatkin siinä, että ymmärrän täysin, miksi kirja on ollut niin hätkähdyttävä vuonna 1880.

Nana on häikäilemätön, itsekäs ja kaunis nuori nainen. Hän on pariisilaisen Variétés-teatterin uuden Vaalea Venus -näytelmän päätähti. Nana on täysin onneton näyttelijä, mutta hänen kauneutensa, muhkeat muotonsa ja kauniit kasvonsa, hurmaavat Pariisin eliitin kertaheitolla. Nana on myös prostituoitu, joka ei arkaile käyttää hyödyksi avujaan miesten valloituksessa ja näistä hyötymisessä.

Kirjan ongelma oli siinä, että siinä ei oikeastaan tapahtunut mitään, juoni toisti itseään. Nana hyväksikäyttää aina uusia miehiä, elää vastuuttomasti ja pompottelee läheisiään. Nanan miehet esitetään myös melkoisina hölmöläisinä, säälittävinä narreina. Fiksut ja rikkaatkin miehet lankeavat ihanaan, petolliseen Nanaan ja lopulta nainen koituu heidän turmiokseen. Juoni tuntuu jatkuvan samankaltaisena läpi koko kirjan, kunnes aivan lopussa alkaa tapahtua ja kirjan loppu olikin aika yllättävä. Ajankuvaus ja Pariisi viihdyttivät minua ajoittain, mutta ikävä kyllä eivät riittävästi. Nana oli ärsyttävä hahmo, itsekkyyden ja lapsellisuuden perikuva, mutta en silti ollut hänen uhriensakaan, hyväksikäytettyjen miesten puolella. En löytänyt kirjasta samaistumispintaa nimeksikään ja turmion ja rappion kuvaus olisi ollut kiehtovampaa, jos sitä olisi rakennettu voimakkaammin läpi kirjan, ei vain lopussa.

Läpi historian -lukuhaaste on nyt avattu naturalistisella teoksella.

Kirja herätti suurta kohua ilmestyessään, jonka vuoksi Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 34 (keskustelua herättänyt kirja).

Ilmaisena e-kirjana kirjan ovat lukeneet myös Norkku, Luru ja Villis.

Kirjailija: Émile Zola
Luettu kirja: Nana (suom. Yrjö Weijola)
Alkuperäinen kirja: Nana (1880)
Sivumäärä: 372
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Arvostelu: ★★

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut

Olen lukenut nuorena englanniksi Sherlock Holmesin seikkailuja ja nähnyt joitakin filmatisointeja. Uudestaan Sherlock-innostukseni herätti käsittämättömän hieno ja koukuttava Uusi Sherlock -sarja. Nykymaailaman siirretty Sherlock (ihana ja lahjakas, maailman vaikeimman nimen omaava Benedict Cumberbatch) toimii käsittämättömän hyvin. Sarjan tapahtumat perustuvat alkuperäisiin tarinoihin ja kun listaltanikin oli vielä ruksimatta Sherlock Holmesin seikkailut, marssin kirjastoon.

Sherlock Holmesin seikkailut on julkaistu WSOY:n Bon-pokkarina 1099-sivuisena järkäleenä, johon on koottu nimitarinoiden lisäksi kokoelmat Sherlock Holmesin muistelmat sekä Sherlock Holmesin paluu. Luin nyt vain tuon ensimmäisen osan tarinat, yhteensä 388 sivua. Niistä olen aiemmin lukenut ainakin Kirjavan nauhan ja muutama muukin tarina tuntui tutulta muutenkin kuin Uuden Sherlockin kautta. Sherlock Holmesin ollessa kyseessä taitaa olla niin, että tuttuuden tunne tulee kaupanpäällisenä.

Tarinat ovat tietenkin hyviä. Niissä on yllätyksellisyyttä, huumoria ja ajankuvaa. Jollakin kiehtovalla tavalla Sherlock Holmes tuntuu olevan immuuni vanhenemiselle ja ajan muuttumiselle. Hänen nyt jo yli satavuotias hahmonsa kiehtoo aina uusia sukupolvia ja tästä on oivana osoituksena myös jatkuvat uudet filmatisoinnit. Parhaimmillaan novellit ovat lyhyinä välipaloina muun lukemisen ohessa. Jos niitä lukee monta putkeen, alkaa nähdä toistuvan kaavan ja hiukan kyllästyä. Sen vuoksi en lukenutkaan koko kokoelmaa vaan palautin sen kirjastoon ja voin joskus toiste taas palata Sherlockin pariin.

Kirjailija: Arthur Conan Doyle
Luettu kirja: Sherlock Holmesin seikkailut (suom. O. E. Juurikorpi)
Alkuperäinen kirja: The Adventures of Sherlock Holmes, 1892
Sivumäärä: 388 (koko kokoelma 1099 sivua)
Kustantaja. WSOY
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä

Olen monesti ennenkin kertonut että musiikki on minulle elintärkeä henkireikä. Blogissa (tietenkin) näkyy rakkauteni kirjallisuuteen, mutta loppujen lopuksi kaiken taustalla on musiikki. Se limittyy elämääni ja tapahtumiin niin tiiviisti, että oikeastaan kaikkeen kokemaani, myös kirjoihin, liittyy aina musiikkia. Joskus musiikki ja kirjallisuus kohtaavat konkreettisemmin. Tästä hienona esimerkkinä on kuuluisan luonnonfilosofin Henry David Thoreaun Walden.

Olen ollut kirjasta kiinnostunut jo pitkään ja listasin sen myös yhdeksi kirjavaihtoehdoksi Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen (olettehan jo tehneet koontipostaukset!). Tämän vuoden (2015, hetkisen vielä) maaliskuussa räjähti. Nightwish julkaisi uuden Endless Forms Most Beautiful -levynsä, ensimmäisen albumin, jossa laulajana on rautainen Floor Jansen. Levy osui ja upposi. Löysin uudelleen nuoruuteni suosikkiyhtyeen, joka oli mennyt mielestäni väärään suuntaan Anette Olzonin aikana. En ehkä olisi tajunnut innostua uudesta levystä ilman ystävääni, joka tiesi kertoa, miten uskomaton laulaja Floor on. Uuden levyn huuma ja nuoruuden bändirakkauden uudelleen lämpiäminen huipentui kesällä Oulussa (samaisen ystäväni kanssa) Nightwishin upeaan keikkaan. Mikä uskomaton livebändi ja ne kylmät väreet!

Voisin kirjoittaa ikuisuuksia Endless Forms Most Beautiful -albumista, sen kauniista luonnontieteellisyydestä, mahtipontisista sävellyksistä ja upeista lyriikoista. Jotta kuitenkin lopulta pääsisin asiaan, mainitsen nyt lyhyesti, että levyllä on My Walden -niminen kappale. Kappale on saanut innoituksensa tietenkin Walden-teoksesta ja näin ollen olen tullut ennätyksellisen pitkän johdantoni päätökseen. Aina käy näin, kun puhun musiikista. Sovimme ystäväni kanssa tuon keikan jälkeen, että kumpikin lukee Waldenin vuoden 2015 aikana. Silloin loppuvuosi tuntui pitkältä ajalta, mutta sain kirjan luettua viimeinkin loppuun tänään aamupäivällä, vuoden toiseksi viimeisenä päivänä.

Walden on kertomus siitä, mitä Thoreau koki, kun hän muutti 1840-luvulla kahdeksi vuodeksi mökkiin Walden-järven rannalle. Hän rakensi oman mökkinsä, hankki itse kaikki tarvikkeensa ja eli muutenkin yksinkertaista, luonnonläheistä elämää vailla perinteisiä yhteiskunnan mukavuuksia. Walden-teokseen Thoreau on koonnut aihepiireittäin kokemuksia tuosta ajasta. Mikään yksinkertainen listaus kokemuksista teos ei kuitenkaan todellakaan ole vaan se vilisee viittauksia muihin teoksiin, filosofeihin, merkkihenkilöihin ja aikalaisiin. Teoksen lukemista hidastikin melkoisesti suomentajan huomautusten yli viidensadan kohdan lista, mutta ilman listaa ei teos missään tapauksessa olisi auennut yhtä loistokkaalla tavalla.

Nykyihmisen mittapuulla elämä 1800-luvun puolivälissä vaikuttaa olleen kovin yksinkertaista verrattuna nykyaikaan. Silti Thoreau puhuu yksinkertaisemisesta ja osoittaa, että myös tuon ajan ihminen pärjäisi paljon vähemmällä. Hän sanoo suoraan: "Yksinkertaistakaa, yksinkertaistakaa, yksinkertaistakaa!" ja kertoo mitä etuja on sillä, että vähentää elämästään haitallisia ja turhaa aikaa ja energiaa vieviä asioita. Tärkein näkökulma on luonnonläheisyys ja se, miten ihminen on menettänyt yhteyttään luontoon. Thoreau ei asunut erakkona, vaan hänen mökkinsä sijaitsi kylän laitamilla. Silti hän ei tarvinnut jatkuvaa yhteyttä muihin ihmisiin vaan koki onnea luonnon tapahtumien seuraamisesta. Kirjassa kuvailtavien eliöiden määrä on loputon ja myös eloton luonto saa osansa. Ihastuttavaa luettavaa luonnontietelijälle!

Walden on ennenkaikkea kaikkien yksinkertaisesta elämästä haaveilevien, downshiftaajien, Jäniksen vuoden ihailijoiden ja humanistisiakin pohdintoja arvostavien luontoihmisten raamattu. Se on älykäs, välillä hiukan yliromanttisuuteen ja turhalliseen mahtipontisuuteen taipuva monipuolinen kuvaus yhden miehen kokemuksista luonnon keskellä ja hänen maailmankuvastaan. Walden on innoittava teos ja vaikka en aiokaan (ehkä?) tehdä vatasia tai thoreau'ita, niin jotakin sen ajatuksista tahdon sisäistää ja koittaa pitää mielessäni tässä hullussa ja hektisessä maailmassa.

"Ainakin tämän opin kokeilullani: jos ihminen etenee luottavaisesti unelmiensa suuntaan ja pyrkii elämään elämäänsä niiden mukaisesti, hän saavuttaa menestystä, jota ei arkisempina hetkinään olisi osannut odottaakaan. Hän jättää joitakin asioita taakseen ja voittaa näkymättömiä rajoitteita. -- -- Mitä yksinkertaisemmaksi hän muuttaa elämänsä, sitä vähemmän mutkikkailta maailmankaikkeuden lait alkavat näyttää, eikä yksinäisyyskään tunnu enää yksinäisyydeltä, köyhyys köyhyydeltä tai heikkous heikkoudelta. Jos olettekin rakennelleet pilvilinnoja tyhjän päälle, työnne ei ole mennyt hukkaan, sillä ne ovat aivan oikeassa paikassa. Nyt vain luotte niille perustukset." s. 348

Kirjailija: Henry David Thoreau
Luettu kirja: Walden - Elämää metsässä (suom. Antti Immonen)
Alkuperäinen kirja: Walden, or Life in the Woods (1852)
Kustantaja: Kirjapaja
Kansi: Elina Warsta
Sivumäärä: 398
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Kolme kirjaa listalta: Pastoralia, Franny ja Zooey & Tulipunainen kirjain

Kaksisataa listalta luettua kirjaa lähestyy niin kovaa vauhtia, että olen viime aikoina ihan tahallani valinnut listalta lyhyitä kirjoja. Suorittaja täällä hei! Olen kuitenkin jo kauan sitten oppinut, että lyhyys ei todellakaan ole mikään tae helppoudelle. Päinvastoin lyhyet kirjat ovat usein vaikeampia kuin pitkät. Niissä on tiivistettynä niin paljon, että lukija joutuu koville. Nämä kolme marraskuun aikana lukemaani kirjaa olivat kaikki lyhyitä, hankalahkoja mutta myös palkitsevia. Kaikki kolme olivat lainassa kirjastosta.

George Saunders: Pastoralia

Saundersin Pastoralia on ihastuttavan vinksahtanut novellikokoelma. Sen niminovelli oli riemastuttava mutta klaustrofobinen kertomus nykyaikaisesta luolamiehestä. Ihan oikeasta luolamiehestä, sillä tarina sijoittuu huvipuistoon, jonne on rakennettu luolia, joissa luolamiehet asuvat. Ohikulkijat voivat työntää päänsä luolaan ja ihmetellä muinaista elämänmuotoa ja oppia siitä jotakin, mutta harvemmin kukaan työntää päätään sisään.

Luolissa elävät viestivät ulkomaailman kanssa fakseilla. He tarkistavat päivittäin, josko "Big Slot"-huoneeseen olisi toimitettu vuohi. Päähenkilön kanssa samassa luolassa asuu Janet, kapinoiva ja huonosti käyttäytyvä (hän mm. puhuu englantia eikä pelkästään murahtele) nainen. Luolamieselämään kuuluu myös päivittäinen asuinkumppanin arviointi. Luolien elämää koskevat myös muut nykyaikaisesta työelämästä tutut kuviot kuten mahdollinen luola-asujien vähennystarve tuottavuussyistä.

Pastoralia oli kaikessa ristiriitaisuudessaan hulvaton ja ikimuistoinen. Muut teoksen novellit eivät olleet yhtä vahvoja, mutta kaikkia niitä yhdisti vinksahtaneen onneton maailma ja surkuhupaisat hahmot. En odottanut paljonkaan tästä novellikokoelmasta, joten yllätyinkin valtavan positiivisesti.

Kirjailija: George Saunders
Luettu kirja: Pastoralia (2000)
Sivumäärä: 188
Arvostelu:  ★★★★

J. D. Salinger: Franny ja Zooey

Luin alkuvuodesta Salingerin Sieppari ruispellossa ja nyt jatkoin sivistymistäni Frannyn ja Zooeyn parissa. Teos oli siepparimaista nuoruuden harhailua, kapinaa ja pahoinvointia. Franny ja Zooey ovat sisarukset ja kumpikin on elämässään hukassaan omalla tavallaan. Kertomukset on alunperin julkaistu erikseen. Ihan hirveästi en innostunut kirjasta ja tuntuu, että aika paljon meni ohikin. Identiteetin etsintää, sisäistä tuskaa ja kattoon tuijottelua oli tämä kirja pullollaan. Tuntuu että Franny ja Zooey oli jonkinlainen Siepparin sisarteos. Samoja elementtejä ja samaa, vaikkakaan ei niin vahvaa, tyyliä.

Kirjailija: J. D. Salinger
Luettu kirja: Franny ja Zooey (alkup. Franny 1955 ja Zooey 1957, suom. Pentti Saarikoski).
Sivumäärä: 195
Arvostelu: ★★★

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirjain

Tulipunainen kirjain edustaa pitkästä aikaa vanhempaa kirjallisuutta, joka on viime aikoina jäänyt blogissa vähemmälle. Innostuin lainaamaan kirjan, kun se mainittiin Downton Abbeyssä (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, suosittelen! Viisi ensimmäistä kautta löytyy Netflixistä. Siinäpä tekemistä joulun pyhiksi).

Tulipunainen kirjain sijoittuu Uuden Englannin puritanistien yhdyskuntaan. Päähenkilö Hester Prynne on saanut häpeärangaistuksen, sillä hän on ollut uskoton. Hester on saanut lapsen, vaikka hänen englantilaisen aviomiehensä kuolemasta ei ole varmuutta. Hester kantaa rinnassaan suurta ja hohtavaa, punaisesta kankaasta ompelemaansa A-kirjainta (adultery, aviorikos). Hän ei suostu paljastamaan lapsensa isää, rikoksen toista osapuolta.

Tulipunainen kirjain oli yllättävän kiinnostava ja ei läheskään niin saarnaava kuin pelkäsin. Mutta olihan se nyt hyvänen aika vanha, kuiva ja jäykkä. Etenkin Hesterin tyttären, Pearlin, käytös oli kirjassa epäuskottavaa ja ärsyttävää. Dialogi oli tönkköä ja toisinaan kirjan lukeminen oli tuskaista, vaikka kuten jo mainitsin, pelkäsin pahempaa. Vaikka tietyt moraaliset kysymykset säilyvät aina ajankohtaisina, nykyihmisen silmin kirja on kuitenkin auttamatta vanhentunut.

Kirjailija: Nathaniel Hawthorne
Luettu kirja: Tulipunainen kirjain (suom. Aune Brotherus)
Alkuperäinen kirja:  The Scarlett Letter (1850)
Sivumäärä: 225
Arvostelu:  ★★★

Charles Kingsley: Vellamon lapset

Vellamon lapsiinkaan en olisi ikinä tutustunut ilman listaprojektiani. Water babies oli nimenä niin kiinnostava, että tulin selvittäneeksi mikä kirja onkaan kyseessä. Suomennoksen nimi Vellamon lapset olikin jopa vielä kiehtovampi ja melkoisen kiehtovaksi osoittautui koko kirjakin. Kiehtovuudestaan huolimatta toisinaan myös aika pitkäveteiseksi, mutta rehellinen mielipiteeni on että hyvä satukirja onkin vähän tapahtumaköyhä. Maailma on pullollaan virikkeitä ja tällaiset tilaa mielikuvitukselle jättävät viipyilevät tarinat tulevat varmasti nykylapsillekin tarpeeseen.

Vellamon lapset on merkittävä osa Iso-Britannian kirjallista perinnettä. Sen on kirjoittanut 1800-luvun puolessa välissä englantilainen pappi Charles Kingsley. Vellamon lapset on saanut alkunsa samoin kuin monet muutkin satukirjat, kirjailijan lasten pyynnöstä. Kingsley oli satuillut pojalleen ja kirjoittanut hetkessä kirjan alun ja tarinan mukaan koko (pitkä) kirja syntyi samanlaisella vaivattomuudella. Kirja kertoo pienestä pojasta, jonka nimi on Tom ja kertoja puhuttelee kuulijaansa siten, että kirjassa on hyvin kuultavissa suoraan Kingsleyn ääni pojalleen.

Tarinassa Tom, pieni nokipoika, kauhean likainen ja kamalan kaltoinkohdeltu, pääsee pakenemaan ihmisten pahuutta ja astuu toisenlaiseen, vedenalaiseen maailmaan. Hänestä tulee vesilapsonen, vedessä asuva ja muiden vesieliöiden kanssa vuorovaikuttava lapsi. Tom kohtaa monenlaisia otuksia, kummallisia asioita, onnenpotkuja ja vastoinkäymisiä. Siinä samassa hän (totta kai!) oppii paljon hyvyydestä ja hyveellisyydestä. Tee niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän on kirjan kantavana teemana.

Nopeasti ajatellen kirjaa voisi pitää tylsänä sarjana saarnaavia opetuksia. Se oli kuitenkin yllättävän vähän puhtoisen kristillinen ja yksipuolinen, vaikka teoksen kirjoittaja olikin 1800-luvulla elänyt pappismies. Vellamon lapset nimittäin käsitteli ilahduttavasti muun muassa luonnontieteellisen tutkimuksen peruskysymyksiä. Kertoja muistutti kuulijaansa usein siitä, että vaikka ihminen ei olisi koskaan nähnyt jotakin, se ei silti tarkoita, etteikö tuota asiaa voisi olla olemassa. Kuten vaikka vesilapsosia. Kingsley käsitteli myös olettamisen problematiikkaa, sitä miten se johtaa vääriin johtopäätöksiin. Vesieläinten ja -kasvien kavalkadi oli monipuolinen ja varsin sivistävä.

Hämmästelin myös Kingsleyn tapaa käsitellä luonnon suhdetta uskontoon. Voisin kuvitella, että 1800-luvulla hänen näkemyksensä eivät olleet kovin muodikkaita. Tarinassa esimerkiksi mainitaan kylä, joka eli tulivuoren äärellä. Kyläläiset kehittivät uskomuksia tulivuoreen liittyen mm. maan alla asuvista olioista eivätkä hyväksyneet luonnontieteellisiä tosiasioita. Kertoja mainitsee tässä yhteydessä, että jos ihmiset ovat tuollaisessa selittelyn tilassa, on heille turha puhua järkeä. Mahtava piikki! Toinen yllättävä asia oli lapsen kuoleman suorasukainen käsittely. Oli vaikeaa olla ymmärtämättä Tomin siirtymistä vesilapseksi rajan toiselle puolelle muuna kuin viittauksena kuolemaan. Tämä tulkinta mielessä pitäen kirjan lukeminen on entistä syvempi ja myös hämmentävämpi kokemus.

Mutta tosiaan, kaikesta kiehtovuudestaan ja yllätyksellisyydestään huolimatta kirja oli toisinaan kuollettavan tylsä. Sen 300 sivua olisi voinut helposti tiivistää sataan sivuun. Tosin sitten olisi jäänyt aika monta elukkaa esittelemättä ja pohdintaa pohtimatta. Uskon että olisin pitänyt lapsena tästä kovastikin, jos minulle olisi luettu kirjaa iltasatuna vähän kerrallaan. Omatoimiseen lukemiseen ei lapsena olisi riittänyt hermot, kun ne eivät meinanneet riittää nytkään. Tosin olisin rakastanut yli kaiken kirjan kuvitusta, jossa on vähän vastaavaa synkkyyttä kuin Liisan seikkalut ihmemaassa -kirjassa, lievempänä versiona. Joka tapauksessa kirja oli hieno ja en ihmettele sen klassikkoasemaa.

Luettu kirja: Vellamon lapset (suom. Lyyli Vihervaara)
Alkuperäinen kirja: The Water-Babies (1863)
Sivumäärä: n. 300
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★

Bloggaamattomien kirjojen pinosta, taas!

Kato, me kuviokellutaan!

Good grief, sanoisi Jaska Jokunen. Tässä sitä taas ollaan. En kohta enää muista mitään noista kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut ja tilanne ajaa minut hätäiseen monta kärpästä yhdellä iskulla -ratkaisuun. Tosin en ole varma, häiritseekö tämä ketään muuta kuin itseäni. Tässäpä nyt siis pikaisesti neljä kirjaa, jotka olen lukenut hiljattain. Kaikki ovat näemmä myös kasvattaneet 1001-kirjaa pottiani eli projekti on edennyt mukavasti samalla, kun olen lukenut hyviä kirjoja. Excellent, sanoisi Mr Burns. Heko heko. Tällä kertaa minulla ei ole edes kirjoista kuvia ja tyydynkin esittelemään viime perjantaiaamuna kohti työpaikkaa kävellessäni napsimia kuvia hassuista joutsenista. Vähän niinkuin joutsenkevennys näiden raskaiden kirjojen joukkoon.


Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Vaikka aika hyvin olenkin perehtynyt 1001-listaani ja siihen, mitä kirjoja listallani on (lause "Se on listallani!" pääsee suustani hävettävän usein) joskus pääsee näemmä käymään näinkin: huomaan että kirja on listalla vasta, kun olen bloggaamassa siitä. Sehän on tietenkin listahullulle suorittajalle ihan mukava yllätys. Jumalat juhlivat öisin pääsi lukulistalleni, kun se oli Elisa kirjassa tarjouksessa ja eräs junamatka kaipasi jotakin mielenkiintoista luettavaa. Olen kuullut kirjasta paljon hyvää ja monet kirjabloggaajatkin ovat siitä pitäneet (kirja on myös kaikkien aikojen paras kirja -listalla).

Jumalat juhlivat öisin olikin varsin kiinnostava ja poikkeuksellinen kirja, vaikka loppujen lopuksi se ei suureksi suosikikseni noussutkaan. Se on kertomus murhasta, jonka tekijät eivät jää kiinni. Lukijalle kerrotaan heti alussa, mitä tuleman pitää ja juuri tää tekee kirjan lukemisesta poikkeuksellisen kokemuksen. Kirjassa liikutaan antiikin maailmassa ja siitä juontaa kirjan nimikin. Rikkaiden perheiden penskat -asetelma, pölyyntyneiden tarinoiden ja nykyajan yhdistäminen oli jotenkin kummallisella tavalla kiehtovaa. Silti koin kirjan hiukan liian epämiellyttävänä pitääkseni siitä oikein kovasti.

Alkuperäinen kirja: The Secret History
Julkaisuvuosi: 1993
Sivumäärä: 551
Mistä hankittu: Elisa kirja
Arvostelu:★★★

Om nom nom nom nom nom nom.

Jean Cocteau: Les Enfants Terribles - kauhukakarat

Jos tarina alkaa tarkalla kuvauksella tietystä Pariisin kadusta ja sisäpihasta (katsoin paikan heti Googlen Street wievillä, totta kai!) ei voi mennä pahasti pieleen. Les Enfants Terribles on kiinnostanut minua pitkään lähinnä sen kuuluisan ja runollisen nimen vuoksi. Runollinen oli kirjakin, tosin myös häiritsevä, häiriintynyt ja jotenkin karmiva. Lyhyessä ja nopeasti lukaistavassa teoksessa sisarukset Paul ja Elisabeth vihaavat ja riitelevät ja toisaalta rakastavat toisiaan enemmän kuin mitään muuta. He asuvat kolmistaan sairaan äitinsä kanssa, eristäytyvät aika hyvin muusta maailmasta omaan kahdenkeskiseen kummalliseen sisarsuhteeseensa. Ulkopuolisiakin tarinaan mahtuu, mutta heidän roolinsa on onneton sivuosa. Kirja oli luokkaa niin outo, etten vain voinut olla pitämättä. Moni saattaisi pitää tylsänäkin, veikkaan, mutta minulle tämä edusti jälleen yhtä hienoa ja yllättävää klassikkoa.

Runollisuudesta täytyy antaa erikoismaininta hauskimmasta kielikuvasta pitkään aikaan. En olisi heti ajatellut että pohjavedet, nuo arkipäivieni ilot, voitaisiin jotenkin yhdistää runolliseen tekstiin:
"Elisabethin astuessa sisään Agatha makasi vatsallaan pää tyynyyn haudattuna. Elisabeth kalpeni. Jotakin pahaenteistä liikkui talon ilmapiirissä saaden hänen sielunsa uinuvat pohjavedet kiehumaan". s. 93

Alkuperäinen kirja: Les Enfants Terribles (suom. Sirkka Suomi)
Julkaisuvuosi: 1929
Sivumäärä: 121
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu:★★★★

Hei tyypit! Toi nainen nauraa meitä. Nyt ihan coolisti kaverit.

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

Tolstoi on kuuluisa siitä, että hän kertoo onnettomista ihmisistä. Kreutzer-sonaatti oli hyvin lyhyt teos ja sen teemana oli repiä aviliitto ja koko avioliiton konsepti surullisiin riekaleisiin. Kirjan päähenkilö istuu junassa ja vaunun kanssamatkustajat juttelevat avioliitosta  niitä näitä. Vaunussa istuu myös kummallisen oloinen vanha mies, joka haluaa lopulta kertoa päähenkilölle tarinansa. Mies kertoo päätyneensä hirveässä avioliitossaan siihen tilanteeseen, että on tappanut vaimonsa. Tolstoi päästelee täyslaidallisen melkoisen radikaaleja näkemyksiä avioliitoista yleensä,  sitä miten huonosti ihminen sellaiseen hulluuteen sopii ja mikä ajaa puolisot niin todennäköisesti ja pikaisesti hulluuden partaalle. Niin naisia kuin miehiäkään ei todellakaan päästetä kertomuksessa vähällä. Tolstoin tarinan ajatukset kuulostavat toki hurjilta ja radikaaleilta, mutta jokin totuudensiemen niissä saattaa itää. Ainakin kirja oli jollakin tapaa piristävä, moderni ja aivan erilainen kuin mikään aiemmin lukemani kirja. En suosittele häitä suunnitteleville, vastanaineille tai täysin paatuneille romantikoille.

Alkuperäinen kirja: Kreitserova sonata (suom. Eero Balk)
Julkaisuvuosi: 1891
Sivumäärä: 144
Mistä hankittu: Pari vuotta sitten Tampereen Akateemisesta kirjakaupasta
Arvostelu:★★★★

Äh. Ihan sama! Om nom nom nom nom.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Luin Sinisimmät silmät yhdellä kotimatkalla Turkuun. Tiesin odottaa ahdistavaa teosta, mutta että näin ahdistava. Kirja kertoo tummasta nuoresta tytöstä, jonka hartain toive on saada siniset silmät, niin siniset kuin valkoisilla tytöillä, "lumikeilla". Teos kuvastaa sitä ihannetta, joka Amerikassa vallitsi (vallitsee?) ja on kaikessa traagisuudessaan viiltävä. Romaanin rakenne on erikoinen, se etenee takautumina ja yleisesti ottaen kirja on upea. Se oli vain kaikessa pahuudessaan minulle liian ahdistava.

Alkuperäinen kirja: The Bluest Eye (suom. Seppo Loponen)
Julkaisuvuosi: 1970
Sivumäärä: 197
Mistä hankittu: Vaasan kirjasto
Arvostelu:★★★

Anne Brontë: Wildfell Hallin asukas

Yllättävän synkällä kirjalla on yllättävän hempeä kansikuva.

Terveiset lomalaiselta! Tätä lomaviikkoa voisi kutsua sekä hiihtolomaksi että talvilomaksi, mutta tietoa ei ole niin hiihtämisestä kuin talvestakaan, niin olkoon tämä nyt sitten ihan tavallinen loma. Olen ennenkin todennut, että ehdin loma-aikoina lukea vähemmän kuin arkiviikkoina, sillä loma-ajat ovat ainoa aika, jolloin ehdin elämään oikeaa arkeani, työviikot kun kuluvat toisella paikkakunnalla kaukana kaikesta varsinaisesta elämästäni. Suunnittelin etukäteen pitäväni lomallani lukumaratonin, mutta taidan jättää senkin nyt väliin. Sen verran mukava on tämä "oikean elämän" eläminen.

Tammikuussa luin Agnes Greyn ja lupasin postauksessani palata muihin lukemattomiin Brontëihin vielä tämän vuoden aikana. Kuume jäi päälle melkoisen voimakkaana ja Annen toinen kirja, hänen viimeiseksi teoksekseen jäänyt Wildfell Hallin asukas, olikin pakko hakea kirjastosta heti. Tarinan kertojana aloittaa mies, Gilbert Markham, joka kirjoittaa ystävälleen kirjeitä ja kertoo näissä kolkkoon ja autiona olleeseen naapuriin, Wildfell Halliin muuttaneesta mielenkiintoisesta ja erikoisesta naisesta sekä tämän pienestä pojasta. Mieskertoja yllätti minut perusteellisesti ja heti alusta saakka koin, että kirja on merkittävä ja hyvin poikkeuksellinen. Wildfell Halliin muuttanut asukas on Helen Graham, nainen joka tuntuu salaavan jotakin ja käyttäytyvän perin kummallisesti. Lopulta paljastuu, että Helen on paennut Wildfell Halliin juoppoa ja pahaa aviomiestään Arthur Huntingdonia. Teoksen keskiosa on Helenin päiväkirja niiltä ajoilta, kun hän ensin tutustui ja rakastui mieheensä ja vähitellen alkoi huomata tämän hirveän, turmiollisen, häikäilemättömän ja röyhkeän käytöksen.

Alkoholismin ja petturuuden kuvaus oli niin synkkää ja realistista, etten olisi ikinä uskonut kenenkään Brontën kynästä syntyneen näin mustaa tekstiä. Kun luin Anne Brontësta luettuani Agnes kotiopettajattaren, luin myös siitä, että Wildfell Hallin asukas -teoksen innoittajana on toiminut Brontën siskojen veli Branwell, joka kärsi pahasta alkoholismista. Tämä lisää teoksen synkkyyttä entisestään ja kenties romaanin kirjoittaminen onkin ollut Annelle tapa purkaa veljensä tapauksen tuomaa pahaa oloa.

Tarinassa on luonnollisesti opettavainen puolensa, mutta mikään moraalisaarna se ei kuitenkaan ole. Ennemminkin teos on feministinen kannanotto ja ilmeisesti Brontën aikalaisten on ollut vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että vaimo voisi jättää miehensä, vaikka millainen hirviö tästä miehestä olisikaan kuoriutunut. Teos on ollut monella tavalla edelläkävijä ja en voi olla ajattelematta sitä, millaista tuhlausta on, että tämäkin loistava kirjailijatar kuoli jo 29-vuotiaana. Nyt olen siis lukenut näiden kahden kirjan myötä koko Anne Brontën tuotannon. Listallani on Brontëja vielä Charlotten Shirley sekä Syrjästäkatsojan tarina. Shirley on omassa hyllyssäni ja taidankin lukea sen vielä kevään aikana, koukku on paha.

Kirjalija: Anne Brontë
Luettu kirja: Wildfell Hallin asukas (suom. Kyllikki Villa)
Alkuperäinen kirja: The Tenant of WIldfell Hall (1848)
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 494
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar

No huh, bloggaamattomien kirjojen kasassa on osapuilleen kahdeksan tammikuun aikana luettua teosta. Lukenut siis olen, mutta bloggaamiseen ei tahdo löytyä aikaa. Aloitan nyt kuitenkin siitä kirjasta, jonka luin viimeksi eli tämän aamupäivän junakirjasta. Olen varmaan ennenkin kertonut, että fanitan Brontën sisaruksia ja heidän elämäntarinansa kiehtoo minua suuresti. Agnes kotiopettajatar on viimesyksyisten Turun kirjamessujen löytö, hieman tuntemattomampi teos, kuopus-Annen esikoiskirja.

Brontëjen kirjoihin olen tutustunut toistaiseksi hävettävän vähän (tai siis onneksi on vielä muutama lukematta) ja Annelta en ollut lukenut aiemmin mitään. Annen toinen kirja, Wildfell Hallin asukas on huomattavasti kuuluisampi kuin Agnes kotiopettajatar ja aionkin lukea sen pian perään tämän jälkeen, niin paljon innostuin Agnesista, vaikkei kirja mikään mieletön lukuelämys ollutkaan. Jokin näissä brontëlaisissa meiningeissä iskee poikkeuksellisen kovaa. (Sananen kuitenkin näistä kirjojen nimien suomennoksista. Miksi Jane Eyre ja Agnes Grey on pitänyt suomentaa? Kertonee ajasta jotakin. Ja ehkä myös siitä, että Kotiopettajattaren romaani on varmaan jo ollut kuuluisa siinä vaiheessa, kun Agnes Grey on suomennettu...)

Agnes kotiopettajattaren on sanottu pohjautuvan Annen omiin kokemuksiin. Se kertoo vaatimattomasta papin perheestä lähtöisin olevan nuoren kotiopettajattaren tarinan. Agnes Grey haluaa kotiopettajattareksi, kokee valtavia haasteita hankalissa isäntäperheissä ja löytää lopulta rakkauden (jota Anne itse ei ehtinyt löytämään, sillä hän kuoli alle kolmekymppisenä, miten surullista). Tarina on varsin yksinkertainen, mutta hienon kirjasta tekee sen asenne, sen kuvaileva ote ja ajankuva. Vaikka kirjan ensimmäinen lause on pahaenteinen "Kaikkiin oikeisiin kertomuksiin sisältyy opetus." ei kirja ole opettavainen, eikä oikeastaan edes vanhanaikainen, jos tiettyjä naurettavuuksia osaa katsoa läpi sormien. Agnes on tyypillinen sankaritar, kiltti ja puhtoinen ja sehän ei muuten haittaa, mutta jatkuva omien hyveiden korostaminen oli hiukan huvittavaa.

Parasta ovat kuvaukset hemmotelluista kakaroista, vapaan kasvatuksen saaneista rikkaan perheen lapsista, joita Agnesin on tarkoitus opettaa. Noissa talouksissa olisi todella ollut tarvetta supernannyn vierailulle. Mikään, varsinkaan ihminen itse, ei oikeastaan lopulta muutu, vaikka aikaa kuluukin vuosisata tai pari. Mahtavaa. Kirja sai minut myös entistä vakuuttunemmaksi siitä, että lapsuuteni toiveammatti opettaja ei todellakaan olisi ollut minua varten.

Agnes kotiopettajatar oli viihdyttävä, pieni ja ihan söpö romaani, joka piristi junamatkaani (tänään en joutunut kuuntelemaan laulua, hurraa!). Taidankin pitää tänä vuonna oikein Brontën sisarusten teemavuoden ja lukea 1001-listalla olevat vielä lukemattomat Brontët, myös sen Syrjästäkatsojan tarinan, jonka tiedän lukeneeni ainakin kerran, ehkä jopa kahdesti, mutta en muista siitä mitään.

Kirjailija: Anne Brontë
Luettu kirja: Agnes kotiopettajatar (suom. Kaarina Ruohtula)
Alkuperäinen kirja: Agnes Grey
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1847
Mistä hankittu: Turun kirjamessuilta
Sivumäärä: 293
Arvostelu: ★★★

Torstai-illan kolme pikaista

Jotenkin pidän siitä, että kaikista lukemistani kirjoista jää edes jonkinlainen merkintä tänne lukuhistoriani kirjoihin. Rahkeita pidempiin teksteihin ei nyt riitä, joten tässä koottuna pari riviä kolmesta viime aikoina lukemastani kirjasta.

Erik Axl Sund: Varistyttö (listojen ulkopuolelta)

Minä todella halusin pitää tästä kirjasta. Kaikki tarvittavat palaset mielettömään lukukokemukseen olivat paikoillaan (kansikuva iski poikkeuksellisen voimakkaasti, siksi tästä kirajsta aluen alkaen olen edes kiinnostunut) mutta jotenkin lukukokemus jäi harmittavan vaisuksi. Ehkä olisin halunnut yllättyä enemmän? Ehkäpä kuitenkin annan jatko-osillekin mahdollisuudet, mahtavat kansikuvat niissäkin, eiköhän se ole jo riittävä peruste!

Sivumäärä: 415
Julkaisuvuosi: 2014
Mistä hankittu: Vaasan kirjasto

Kävin ihan kirjaimellisesti isolla kirkolla. Ja mitä siellä teinkään? No kuvasin kirjaa tietty...

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet (listojen ulkopuolelta)

Tämän nuortenkirjan halusin lukea puhtaasti siksi, että olen marraskuussa suuntaamassa kahdeksi viikoksi Thaimaahan Khao Lakiin (reissun lukusuunnitelmiin palailen ensi viikon aikana, ehdotuksia lomalukemiseksi otetaan nyt vastaan kommenttikentässä!). Kirja kertoo tsunamista, joka edelleen on voimakkaasti suomalaisten mielessä. Tuo tsunami iski pahiten juuri Khao Lakiin ja Tiaisen kirjassa päähenkilö kokee tsunamin takautumina ja matkustaa uudelleen paikkoihin, joissa on kipeitä muistoja ja jossa hän on menettänyt muun perheensä. Olen monta kertaa miettinyt, että kaipaisin jotakin kevyttä ja helppoa, jopa hömpähköä luettavaa, joka kuitenkin olisi kieleltään rikasta ja taitavaa. Miksi en ole tajunnut, että tällaiseen tarpeeseenhan kannattaisi napata nuortenkirja! Tiaisen teksti oli kaunista ja kevyttä, miellyttävää luettavaa raskaista aiheista huolimatta.

Sivumäärä: 237
Julkaisuvuosi: 2013
Mistä hankittu: Turun kirjasto

Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa (1001-listalta)

Huh! Tämän kirjan luin jo syyskuun puolella. Kirjan hankin Elisa kirjan ilmaisten e-kirjojen valikoimasta. Melkoisen suoraa tekstiä orjuudesta ja orjakysymyksestä. Niin vanhahtavaa kieltä, että jopa tällainen wanhain asijain ihailija hiukkasen pelästyi. Eniten hämmästytti kuitenkin se, kun kirjan alussa luki jotakin sen suuntaista, että muokattu lapsille sopivaksi. Ei tämä nyt silti ihan mikään lastenkirja ollut, raakaa menoa.

Julkaistu: 1852
Mistä hankittu: Elisa Kirja