Mika Waltari: Suuri illusioni (kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 7)

Olin jo varma, etten ehdi tällä kertaa mukaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Ihan hullua, että tässä kahdesti vuodessa julkaistavassa haasteessa ollaan edetty jo seitsemänteen osaan! Ja mahtavaa, että haaste jatkuu. Aika ajoin esiin velloo keskustelu siitä, miten kirjabloggaajat lukevat vain uusia kirjoja ja ovat kustantajien vietävissä. Tällaiset tempaukset ovat omiaan korostamaan sitä, että valtaosa kirjabloggaajista on myös vanhojen kirjojen ystäviä. On jokseenkin huvittavaa, että uudet kirjat eivät saisi olla voimakkaasti esillä. Kyllähän uusista elokuvista ja televisiosarjoistakin aika paljon enemmän kohistaan kuin vanhoista.

Mutta tosiaan, nyt yhteen kirjallisuuden suureen klassikkoon, joka minulla on ollut pitkään lukematta. Kymmenisen vuotta sitten poimin roskakatoksen kierrätyspisteestä Mika Waltarin Suuren illusionin. Siitä asti olen katsellut sitä hyllyssä, siirrellyt mukanani muutosta toiseen ja odottanut sopivaa hetkeä. Ollakseni rehellinen, ei se hetki ollut nytkään, enkä ehtinyt avata kirjaa. Onneksi on kuitenkin nykyaika ja aarreaitta BookBeat, josta kuuntelin tämän klassikon taloa maalatessani.

Kirjat linkittyvät usein hauskasti ketjuissa intertekstuaalisten viittaustensa vuoksi. Lopullinen into Suuren illusioinin lukemiseen tuli Enni Mustosen Taiteilijan vaimo -kirjasta. Siinä nuori Kirsti pyörii 1920-luvun Pariisissa tuon ajan tunnettujen hahmojen kanssa, joista yksi on muuan Mika Waltari. Ja kun Suuri illusioni julkaistaan, Kirsti ystävineen näkee suoria yhtymäkohtia ystäväpiiriinsä. Suuren illusionin esipuheessa (vuodelta 1968 viidennen painoksen ilmestyessä) Waltari taas toteaa, että "Loppuratkaisu on epätodellinen ja hoitamatta jääneen syfiliksen romantisioiminen suoranaista lainausta Michael Arlenin Vihreästä hatusta." Nyt tiedänkin, minkä kirjan luen seuraavaksi, Vihreä hattu on nimittäin myös 1001-listallani (josta muuten vain muutaman hassun kirjan jälkeen on luettuna neljäsosa!).

Suuri illusioni oli heti alusta asti ihastuttava! Kertoja tunnustaa rakkautensa kaupunkiin, Helsinkiin: "Tosiasiassa ikävöin kaupunkia, asfaltin, metallitomun ja bentsiinin tuoksua, - sitä hermostunutta kaipausta, joka pimenevinä iltoina kiertää hiljaisia katuja." Voi bentsiini, miksi kaikki vanhahtavat sanat, kuten bentsiini, valoreklaami, irooninen ja kyynillinen, ovat aikojen saatossa modernisoituneet ja kadottaneet taikansa. Sitä paitsi minulle selvisi vasta kirjaa lukiessani, että sana "illusioni" ei olekaan genetiivimuoto, vaan ihastuttava tuulahdus menneisyydestä sekin. Waltari kuvaa upeasti tunnelmia, tuoksuja, maisemia, vaikutelmia. Lukukokemus on vahva, täynnä aisteja.

Suuri illusioni sopi loistavasti luettavaksi hikiseen kesään. Kieltolain aikainen kuuma ja sykkivä kaupunki, pimeät illat, salaiset uintiretket ja nuoruuden kiihkeys, kaiken tuon Waltari kuvaa uskomattoman elävästi. Päähenkilö on nuori mies, jolle kaikki on uutta ja ihmeellistä. Tarinaan liittyy toki myös nainen, kaunis ja mystinen Caritas, jota kaikki muutkin miehet piirittävät. Naissuhteita mielenkiintoisempaa on kuitenkin päähenkilön suhde muihin miehiin, maisteri Hellakseen, toimittaja Kortteeseen ja pikkuveljeen. Nuoren miehen kehittyvä itsetunto on tiukan riippuvainen muista ihmisistä ja etenkin muiden miehien suhtautumisesta häneen.

Suuri illusioni voitti minut puolelleen viimeistään Pariisi-kuvaustensa vuoksi. Pariisi, voi Pariisi! Jokaisen nuoren ihmisen tulisi matkustaa Pariisiin! Suurkaupungin vieraus, uutuudenviehätys ja toisaalta tieto siitä, että jossakin kaupungin sykkeessä on myös tuo ihana Caritas, luo tarinaan erikoislaatuista jännitettä. Tapahtumat ovat huvittavankin dramaattisia, mutta yhtälailla ihastuttavia.

Rakastin romaanin häpeilemätöntä kiihkeyttä. Waltari ei häviä yhtään aikalaisilleen Hemingwaylle ja muulle kadotetulle sukupolvelle. Nuoruuden voima, usko siihen, että kaikki on mahdollista ja asiat voivat muuttua, on valtavan piristävää. Teksti on toisinaan hyvin mahtipontista ja siihen on helppo suhtautua kyynillisesti. Kaikki suuri traagisuus tuntuu toisinaan hieman tarpeettomalta. Tekstissä on kuitenkin jotakin niin aitoa, tuoretta ja viatonta, ettei siihen voi suhtautua muutoin kuin ihaillen. Nuoruuden reipas usko parempaan huomiseen hymyilytti, hiukan surumielisesti tosin, nykylukija kun tietää yhtä ja toista juuri ensimmäisestä maailmansodasta selvinneestä Euroopasta ja sen tulevaisuudesta.

"Koko Eurooppa on vanha ja kuoleva maa tällä hetkellä. Mutta sen keskeltä nousee uusi sukupolvi, joka jälleen on täynnä uskoa, täynnä tarmoa, täynnä yhteistyön kollektiivista hurmaa. Se on elämän väkevä reaktio meitä itseämme vastaan.

Aivan niinkuin kevätsateessa versoo hautojen mullasta nuorta, ihanaa ruohoa, niin meidän myrkytetyt, sairaat aivomme tulevat olemaan pohjana uudelle maailmalle."

Jälleen kerran sain todeta, että klassikoiden lukeminen todellakin kannattaa. Teos on käännetty useammalle kielelle, Helmet-haasteessa vedän siis yli kohdan 43.

Kuunneltu kirja: Mika Waltari, Suuri illusioni, 1928
Lukija: Jarmo Heikkinen
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★

 

Klassikkohaaste 3: Charlotte Brontë, Syrjästäkatsojan tarina

Kovasti alkuvuodesta vannoin kautta kiven ja kannon, että tähän klassikkohaasteen kolmanteen osaan taputtelen Sodan ja rauhan. Vaan enpä silloin puoli vuotta sitten arvannut, että elämä tulisi olemaan niin hektistä ja elämäntilanne sellainen, että lukemiseen keskittyminen on niin haastavaa. Sodan ja rauhan kanssa pääsin vähän yli 200 sivun paikkeille, kunnes tajusin, että jos tuntuu pakkopullalta, on parempi laittaa suunnitelmalle stoppi. Nyt aion lukea kirjaa pikku hiljaa eteen päin ja toivon, että tammikuussa haasteen nelososassa olen valmis siitä bloggaamaan. Siis toivon, en lupaa, vannomatta paras.

Sodasta ja rauhasta luovuttuani päätin vaihtaa johonkin helpompaan ja kirjaksi valikoitui Austenin Emma. No, tänään haastepäivänä klo 13 Emmaa on lukematta vielä melkein 200 sivua eli se siitä sitten. Ajattelin jo antaa koko haasteen olla, mutta sitten tajusin, että enhän ole vielä blogannut hiljattain lukemastani superklassikosta, Brontën Syrjästäkatsojan tarinasta! Eli tässä siis sitä ollaan.

Syrjästäkatsojan tarina kuuluu niihin kirjoihin, jotka tiedän lapsena lukeneeni, mutta en muista niistä mitään. Lainasinkin kirjan äitini kirjahyllystä, jossa se on ollut koko lapsuuteni ajan. Hetkittäin koin joitakin tuttuuden tunteita lukiessani, mutta juonesta ja henkiöistä en kyllä muistanut yhtään mitään. Synkeä tunnelma sen sijaan ei tullut yllätyksenä ja sekös minulle synkkyysfanille sopi loistavasti.

Lucy Snowe, opettajatar, saa paikan tyttökoulusta Villetten kaupungista. Lucy on luonteeltaan rauhallinen, ehdottoman järkevä ja itselleen tiukka, harras prostestantti. Tuo tiukkuus ja jatkuva kylmä analyyttisyys ja kaiken hauskan kieltäminen tuntui hieman turhauttavalta. Lucya teki mieli välillä ravistella ja huutaa, että nauti nyt vähän edes elämästä, tyttöhyvä. Ihminen voi ja saa kokea tunteita ilman, että niitä pitää aina itselleen perustella. Lucy on itselleen niin ankara luultavasti hänen jo nuorena kokemiensa traagisten tapahtumien vuoksi, joita ei sen tarkemmin teoksessa kuvata. Orpotyttö yrittää pärjätä kovassa maailmassa omillaan ja keinona on sielun kovettaminen.

Lucyn elämä ei  kuitenkaan ole pelkkää ankaruutta ja pariin otteeseen hän muodostaa romanttisiakin tunteita miestä kohtaan, toki hyvin perusteltuja. Ihastuttavaa kirjassa oli se, että rakkaustarina ei ollut siirappinen vaan hyvin kaukana siitä. Ihanan ja viisaan psykologinen ja jopa feministinen tutkielma rakkaudesta. Jopa loppuratkaisu oli jätetty avoimeksi siihen tapaan, että rakkauden pilvipuutarhat ja ällöromanttisuus jäivät hyvin kauas.

Syrjästäkatsojan tarina olikin jollakin tapaa hyvin moderni, älykäs ja monitasoinen teos. Todellinen klassikko, jonka lukeminen oli ehdottoman palkitsevaa. Kirja on kerronnaltaan ja tunnelmaltaan viipyilevä ja kuten Anna niin osuvasti kirjoittaa, siinä on "menneen maailman hitauden lumoa". Jälleen kerran tuli todettua, että klassikoiden lukeminen todellakin kannattaa!

Kirjailija: Charlotte Brontë
Luettu kirja: Syjrästäkatsojan tarina (suom. Tyyni Haapanen-Tallgren)
Alkuperäinen kirja: Villette (1853)
Sivumäärä: 496
Mistä hankittu: Äidin kirjahyllystä
Arvostelu: ★★★★

Klassikkohaaste 3, koonti

 
Niin taas kului puoli vuotta ja kirjabloggaajien klassikkohaasteen kolmas osa tuli päätökseensä tänään heinäkuun viimeisenä päivänä. On mahtavaa lukea muiden analyyseja tutuista klassikoista ja itse ainakin olen varsin innoissani tästä haasteen loppupäivästä. Klassikoiden lukeminen on usein palkitsevaa ja aina, no, vähintäänkin sivistävää.

Täällä ilmoittautumispostauksessa on pitkä lista etukäteen ilmoittautuneita bloggaajia ja sen kommenteista löytyy muita haasteeseen ilmoittautuneita tai kirjan vaihtaneita. Sieltä löytyy myös allekirjoittaneen vakaa aikomus lukea Sota ja rauha, mutta kuten myöhemmin vielä tänään tulen paljastamaan, aikomukseksihan se jäi.

Mutta hätä ei ole tämän näköinen, sillä haastehan saa jatkoa neljännessä osassa! Neljäs osa saa emännäkseen Yöpöydän kirjat -blogin Niinan ja haastepäivähän on sitten puolen vuoden päästä eli 31.1.2017.

Tämän postauksen kommentteihin saa nyt linkittää KLASSIKKOHAASTE 3 -bloggaukset. Sosiaalisessa mediassa selätettyjä klassikkoja voi rummuttaa vaikkapa tunnuksilla #klassikkohaaste ja #klassikkohaaste3

C. S. Lewis: Velho ja leijona (Klassikkohaaste 2)

Klassikkohaaste taitaa olla suunnilleen parasta, mitä kirjablogistaniassa on tapahtunut blogiaikanani. Itse luen klassikoita paljon ja blogini taitaakin olla poikkeuksellisen klassikkopainotteinen listahaasteideni vuoksi. Parasta on lukea muiden postauksia klassikkokirjoista ja tämä klassikkohaaste 2:n loppupäivä onkin oikeaa klassikoiden juhlaa. Tuijatan blogissa on listattuna mukana olevat blogit. Itse olen sitä mieltä, että klassikoiden lukeminen kannattaa aina. Vaikka lukukokemus ei aina olisikaan miellyttävä, se kuitenkin avartaa maailmaa. Lisäksi on aina niin äärettömän kiehtovaa lukea, miten eri lukijat kokevat saman kirjan.

Minulla oli tarkoituksena lukea tähän haasteeseen koko Narnian tarinat -kirja, mutta ehdin lopulta lukea vain ensimmäisenä ilmestyneen, sen kuuluisimman, Velhon ja leijonan. On oikeastaan uskomatonta, että minulta on jäänyt tämä lastenkirjallisuuden klassikko lukematta. Olin lapsenakin innokas lukija, mutta jostakin syystä en koskaan päätynyt lukemaan Narniasta. Lisäksi mielikuvani kirjoista on ollut myös se, että ne ovat vähän tylsiä. Ikävä kyllä tuo mielikuva ei täysin varissut luettuani Velhon ja leijonan. Tarina ei temmannut minua mukaansa niin voimakkaasti kuin olisin toivonut. Lapsuuden lempikirjani oli Liisan seikkailut ihmemaassa ja toivoin Narnialta samankaltaista taikaa. Kai ongelmana oli se, että uskoin Narniankin olevan Liisan seikkailujen tavalla melkoisen synkkä ja pahaenteinen. Kirjamakuni on ehkä vähän kieroutunut.



Velhossa ja leijonassa oli toki synkkä puolensa, mutta lopulta se oli lähinnä jännittävä ja hyvin kerrottu satu. Tarina on niin kuuluisa, että myös etukäteistiedot juonesta ja hahmoista vaikuttivat lukukokemukseen. Velho ja leijona olisikin pitänyt lukea jo lapsena, puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-odotuksia. Silloin olisin varmasti ihastunut täysillä tarinaan. Ja Aslaniin!

Velho ja leijona sisälsi kaikki täydelliselle sadulle olennaiset elementit: jännittävän tarinan, mieleenpainuvan satumaailman ja ikimuistoiset hahmot. Sen tärkein ominaisuus ja syy siihen, miksi teos on merkittävä kirjallisuuden klassikko, on sen sisältämä suoraviivainen hyvän ja pahan taistelu. Tähän tuo mielenkiintoista syvyyttä myös se, että teos on julkaistu vuonna 1950, toisen maailmansodan jäljeen ja sen alussa kerrotaan, miten Peter, Susan, Edmund ja Lucy oli lähetetty vanhan professorin luokse pakoon Lontoon pommituksia. Lewis sai tähän innoituksen omasta elämästään, sillä hänen luokseen majoitettiin toisen maailmansodan aikaan neljä lasta evakkoon.

Lisäksi tietenkin vaatekaapin toimiminen siirtymätienä tavallisen maailman ja Narnian välillä on niin kuuluisa yksityiskohta, että jo sen vuoksi tämä klassikko tulee lukea itse. Ja olihan se nyt hyvänen aika hienoa, taidankin mennä tutkimaan ihan varmuuden vuoksi meidän vaatekaappimme, olisin valmis pieneen seikkailuun Aslanin kanssa. Ja vaikka Velho ja leijona ei ollutkaan niin mullistava lukukokemus kuin olin toivonut, aion ehdottomasti lukea loputkin Narnian seikkailut.

Nämä jutun kuvat olen ottanut 21. tammikuuta, kun Turussakin oli vielä lunta ja maisema oli kuin Narniasta. Nyt ruoho vihertää, aurinko paistaa ja voisin vaikka vannoa, että ulkona tuoksui tänä aamuna keväältä. Huomenna on jo helmikuu, joten kevättä kohti mennään kovaa vauhtia! Nyt kun sain oman klassikkopostaukseni pois alta, onkin aika siirtyä lukemaan, mitä klassikoita muut ovat lukeneet ja mitä niistä on oltu mieltä. Parasta!

Kirjalija: C. S. Lewis
Luettu kirja: Velho ja leijona (suom. Kyllikki Hämäläinen) kokoelmasta Narnian tarinat (Otava)
Alkuperäinen kirja: The Lion, the Witch and the Wardrobe (1950)
Kuvitus: Pauline Baynes
Sivumäärä: 61
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★