Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

Seikkailuni äänikirjojen maailmassa jatkuu. Tällä kertaa kuuntelussa oli sellainen kirja, että keskenpä olisi luultavasti jäänyt, jos olisin lukenut sen perinteisenä kirjana. Sen sijaan työmatkakävelyjen kumppaniksi tämä oli oikein mainio valinta. Se oli yhtä junnaavaa ja hidasta kuin aina vain päivästä toiseen jatkuva saman reitin kävely, mutta toisaalta vihdyttävää, mukavaa ja hauskaakin seuraa.

Pussikaljaromaani, no, kai nimi jo kertoo, ettei tämä kirja ole mitään poliittista syväanalyysiä, ihmisen sisimmän tarkastelua tai suurta draamaa. Tässä kirjassa on kaljaa, jota kanniskellaan pussissa. Pussin kanniskelusta vastaavat kaverukset Lihi, Marsalkka ja Henninen. He ovat nuoruuttaan jatkaneita nuorisolaisia, eivät suinkaan juoppoja. Juopoksi muuttuu, jos nuorisolaisuutta jatkaa yli kolmekymppiseksi. Kolmikko hengailee Lippakioskin nurkilla edellisestä illasta hieman nuutuneina ja haluaisi pelata noppaa. No, yksi noppa kuitenkin puuttuu ja sitä lähdetään etsimään. Noppaa ei löydy eikä löydy rakkauttakaan, mitä kovasti myös kaivattaisiin, mutta sen sijaan löytyy olutta, Alepa ja siideriä, yksi salamipizza, tyttöjä, moottoripyöräjengiläisiä, kenkä- ja kirjakauppa, poliiseja ja murtunut jalka. Löytyy myös kauneutta ja ystävyyttä verhoutuneena maleksimiseen, laiskuuteen ja tapahtumaköyhyyteen.

Tapahtumaköyhä kirja todellakin oli. Tapahtumat sijoittuvat yhteen vuorokauteen, jonka aikana ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Se on tärkein syy siihen, miksi en varmaankaan olisi jaksanut lukea kirjaa loppuun tavallisena versiona. On oikeastaan käsittämätöntä, miten Rimminen on kyennyt kirjoittamaan periaatteessa juonellisen kirjan, jossa ei oikeastaan ole minkäänlaista juonellista kehittymistä. Kieltä Rimminen kieritteli tässäkin teoksessa, mutta ei ehkä siinä määrin kuin Nenäpäivässä tai sitten se meni ohi hitaammanpuoleisen kerronnan pyörteissä.

Ensimetreillä kirjaa kuunnellessani huokaisin syvään, että tämmöistäkö kertojaa pitää nyt sitten kuunnella kilometrikaupalla, ei tule kesää. Kesä muuten melkein tulikin, mutta takatalvi vei sen mennessään, näin välihuomautuksena. Ei kulunut kuitenkaan montaa minuuttia, kun tajusin kertojan, Arttu Kurttilan sopivuuden ja nerokkuuden. Humoristinen, rosoinen ja venyttelevän kaarteleva kerronta sopi tarinaan paremmin kuin nenä päähän tai kalja pussiin. Hän toi hahmoihin syvyyttä ja sympaattisuutta, johon ei varmastikaan mielikuvitukseni olisi pystynyt paperiversiota lukiessa.

Pussikaljaromaani oli jokseenkin sympaattinen, melko huvittava ja aika viihdyttävä. Mitään elämää suurempaa kirjallisuutta se ei ollut, mutta mitä mainiointa työmatkakuunneltavaa. Sanat soljuivat korvissa ja jalat rullasivat eteen päin rytmissä. Rytmi oli hidas ja junnaava, mutta kaupunki oli kaunis, linnut lauloivat ja tajusin, että minulla olisi paljon opittavaa Lihiltä, Marsalkalta ja Henniseltä: elämä on tässä ja nyt ja pitäisikin taas pitkästä aikaa pelata vähän yatzya.

Kirjailija: Mikko Rimminen
Kirja: Pussikaljaromaani
Julkaisuvuosi: 2004
Lukija: Arttu Kurttila
Kesto: 9 h 55 min
Arvostelu: ★★★

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Irma on keski-ikäinen nainen, joka matkustaa linja-autolla Keravalle, kun on nähnyt lehdessä ilmoituksen muuton takia pois annettavista huonekasveista. Peikonlehteä hän on lähtenyt hakemaan. Irma jotenkin päätyy kuitenkin väärään rappuun ja väärälle ovelle, tulee soittaneeksi ovikelloa ja astuneeksi sisään. Ja eihän sitä nyt voi noin vain mennä kylään, vaan on tehtävä jotakin asiaakin ja siksi Irma tulee aloittaneeksi uran kyselijänä, taloustutkimusta tekevänä haastattelijana.

Ensimmäinen käynti on taustaselvitystä, että soveltuuko haastatateltava tutkimukseen. Irma tulee käyneeksi useammassa kodissa ja joihinkin hän palaa useammankin kerran. Irma alkaa oppia keravalaisista tuttavuuksistaan yhtä ja toista ja kiintyäkin näihin. Kuten elämässä usein käy, Irma kohtaa kuitenkin myös epäluuloisia ihmisiä, jotka alkavat epäillä onko Irma mikään oikea haastattelija ja tästä seuraa vaikeuksia.

Rimmisen Nenäpäivän juoni on yksinkertainen ja kevytkin ja sitä voisi ensipuraisulta erehtyä luulemaan puhtaasti komediaksi. Irma tulee kuitenkin erikoisilla ja satunnaisilla käynneillään nostaneeksi esiin joukon hahmoja, joiden tarinat koskettavat. Suru, alkoholismi, lomautukset ja yksinäisyys. Pohjaton yksinäisyys. Se kun ihminen on pieni yhteiskunnan murunen, jota kukaan ei muista, joka ei merkitse muille mitään, joka on täysin yksin, muista eristynyt, yksinäinen. On selvää, että Irmakin on hirvittävän yksinäinen ja se ajaa hänet käyttäytymään vähäsen sekavasti.

Irma ja Rimminen siellä taustalla tekevät hienoa työtä kaivamalla esille  niitä asioita, jotka tässä yhteiskunnassa ovat pahiten pielessä. Uskon että keravalaisista kerrostaloista, oululaisista olohuoneista ja kuopiolaisista kuppiloista löytyy koko joukko sellaisia ihmisiä, jotka ilahtuisivat aidosti Irman vierailusta ja jutustelusta, jotka kaipaisivat edes ohimenevää juttutuokioita ja sitä, että jotakuta kiinnostaa.

Pidinkin kirjan tarinasta, sen ideasta ja koskettavuudesta. Se mistä taas en pitänyt, oli Rimmisen kiitelty kieli. Hän vääntelee sanoja, muotoilee niitä uudestaan ja käyttää erikoisia ilmaisuja. Hän kirjoittaa dialogin putkeen siten, että vuorosanoja erottavat vain pilkut ja keksii omat kirjoitussääntönsä. Olen kaiketi niin konservatiivinen suomen kielen ja kielioppisääntöjen suhteen, että ärsyynnyin toisinaan kielestä. Onneksi toisinaan minua liikaa hämmentänyt kieli ei kuitenkaan muuttanut sitä, että kirja jätti minuun varsin lämpimän ja tyytyväisen olon. Nenäpäivä muistutti lukijaansa huomioimaan lähimmäistään ja miettimään, kuka siellä seinän takana asuukaan ja millainen on hänen tarinansa. Lisää avointa asennetta ja vieraille ihmisille hymyilemistä, sitä minä tahtoisin lisää tähän maailmaan. Minulla on kotona villiintynyt peikonlehti, jonka voisin aivan mielelläni laittaa kiertoon ja samalla jutella kahvikupillisen verran jonkun juttuseuraa kaipaavan kanssa. Muistuttakoon tuo peikonlehti minua tämän maan irmoista ja siitä tunteesta, jonka kirja minuun jätti, vaikkei se ihan napakymppi ollutkaan.

Mainioita arvioita Nenäpäivästä ovat kirjoittaneet muun muassa
Sara (P. S. Rakastan kirjoja), joka nautti Rimmisen kielestä ja vertaa sitä ihanasti kullankeltaiseen voisulaan,
Katja (Lumiomena) 
Jokke ja
Linnea (Kujerruksia)


Kirjailija: Mikko Rimminen
Luettu kirja: Nenäpäivä
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 339
Arvostelu: ★★★