Kirjahyllyn aarteet, osa 4: Irvingit

Siivosin viime viikonloppuna kirjahyllyni ja samalla muistin, että minullahan oli menossa tällainenkin juttusarja. Tänä vuonna kaikki luku- ja blogisuunnitelmat ovat menneet täysin uusiksi. Joskus vain käy niin, elämä yllättää ja tulee harrastusten tielle. No, joka tapauksessa tässä hiljentyneen juttusarjan neljännessä osassa esittelen hyllyni Irvingit, todelliset aarteet.

Ensimmäiset John Irvingin kirjat saapuivat kirjahyllyyni sattuman kautta. Kun vielä asuin ylioppilaskylässä, meidän roskakatoksessamme oli kierrätyspiste, joka oli hyvin tiedossa muidenkin lähialueen asukkaiden kuin opiskelijoiden keskuudessa. Eräänä iltana katoksen ohi kävellessäni huomasin, että muuan pariskunta kantoi sinne kirjoja. Kirjoja! Tietenkin menin heti katsomaan ja voi pojat, onneksi menin. Tuon onnekkaan sattumuksen myötä sain hyllyyni melkoisen pinon laatukirjoja (suomalaisia ja ulkomaalaisia klassikoita ja Keltaisen kirjaston kirjoja). Pariskunta kertoi, että kun kirjahyllykään ei muuta, eivät muuta myöskään kirjat. Onneksi kirjoille kävi hyvä tuuri ja ne saivat minulta äärimmäisen rakastavan kodin. Noihin kirjoihin lukeutuivat Irvingin Vesimies (vielä lukematta) ja Ystäväni Owen Meany (arvio täällä).

Sittemmin olen täydentänyt Irving-kokoelmaa aina sopivan tilaisuuden tullen. Kaikki isäni hotellit on ostettu käytettynä ja Oman elämänsä sankari uutena kirjamessuilta, Garpin maailma uutena ja täyshintaisena Akateemisesta kirjakaupasta joskus, kun minulla oli sinne lahjakortti ja Viimeinen yö Twisted Riverillä on löytö viime kesältä Vaasan torilta jonkin tapahtuman aikaan. Sirkuksen poika on Turusta Tallin aarteet -poistomyynnistä. Minä olen monta ostin viimeksi, kun Suomalaisessa oli jokin edullinen pokkaritarjous. Se, Twisted River ja Sirkuksen poika odottavat vielä lukemista, mutta vaalin lukemattomia Irvingejä aarteinani ja säästelen niitä johonkin spesifiin, en edes tiedä mihin, hetkeen.

Löytyykö teidän hyllyistäne Irvingiä?  Mitä Irvingin kirjoja kannattaisi metsästää kirjamessuilta lisäksi kokoelmiini?

Aiemmat juttusarjan osat löytyvät täältä:

Osassa 3 esittelin Knasut.
Osassa 2 esittelin Austenit ja Brontët.
Osassa 1 esittelin vanhat tyttökirjat.

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Hei kaikki, toivottavasti syyskuunne on alkanut mukavasti! Minä olen nauttinut raikkaasta merituulesta jälleen Vaasassa, jonne palasin lomaltani. Töissä on kiirettä ja päivät kuluvat vauhdilla. Illat alkavat pimetä, mutta ilmassa on edelleen kesää. Ihan vielä siis en ala odottaa joulua... Töihin palaaminen tietää taas lukuajan triplaantumista (ne junamatkat, eilenkin luin monta sataa sivua reissatessani kotiin viikonlopun viettoon).

Tämä on näemmä muuten 200. postaukseni, hurraa! Juhlavaan hetkeen sopiikin hyvin Irving ja Kaikki isäni hotellit (The Hotel New Hampshire), jossa oli juuri sitä absurdia, värikästä ja sopivan synkkää fiilistä, jota olen Irvingiltä oppinut odottamaan. Kaikki isäni hotellit on Irvingin varhaisempaa tuotantoa. Se on julkaistu vuosi Garpin maailman jälkeen ja muutama vuosi ennen Oman elämänsä sankaria ja Ystäväni Owen Meanyä. Irvingillä vaikuttaakin olleen 80-luvulla varsin tehokas, tuottoisa ja laadukas kirjoitusputki. Olen lukenut Irvingiltä tähän mennessä nämä neljä kirjaa ja alan nauttia aina vain enemmän siitä, kun tunnistan toistuvia teemoja, joista Irving on hyvin kuuluisa. Tässäkin kirjassa oli karhuja, sirkusta, kuolemaa, seksiä, kuntoilua ja kirjoittamista. Kaikkea kummallista ja toisistaan näennäisen irrallista, joka kietoutuu yhteen värikkääksi ja monitasoiseksi vyyhdiksi. Tarina oli toisinaan myös lähes ylitsepääsemättömän vastenmielinen, enkä oikein nähnyt sen ällötyksen tarkoitusta. Siksi kirja ei ollutkaan täysi napakymppi ja nautin esimerkiksi Oman elämänsä sankarin lukemisesta huomattavasti enemmän.

Irving on kuitenkin viimeistään nyt todettava yhdeksi lempikirjailijoistani. Hänen kirjansa ja tarinansa eivät ole loppujen lopuksi kovinkaan erityisiä, mutta hänen tapansa kirjoittaa vauhdikasta ja eläväistä tarinaa siten, että pohjaväri on hämmästyttävän synkkä, on ilmiömäistä. Erikoiset teemat tuovat kirjoihin kovasti rakastamaani unenomaisuutta tunnelmaa. Irvingin maalailemat unet ovat sellaisia, joita olen itsekin tottunut näkemään: sekavia, näennäisen iloisia mutta pohjavireeltään mustia. Ehkäpä juuri siksi hänen kirjansa tuntuvat luiskahtavan tiukasti suoraan sieluuni. Kirja jättää jälkeensä jännittävän jälkimaun. Henkilöt ovat painuneet mieleeni pysyvästi ja ei oikeastaan ole selvää, että luinko kirjan vai näinkö vain unta. Mahtavaa!

Kaikki isäni hotellit aiheutti saman tunteen kuin Garpin maailma ja Oman elämänsä sankari (Owen Meany oli liian ärsyttävä, häntä en muistele lämmöllä). Tuli tyhjä olo, kun kirja loppui ja haluaisin tarttua heti seuraavaan Irvingin kirjaan. Loppuja pitää kuitenkin säästellä, mutta onneksi niitäkin on vielä monta lukematta.

Kirjailija: John Irving
Luettu kirja: Kaikki isäni hotellit (suom. Kristiina Rikman)
Alkuperäinen kirja: The Hotel New Hampshire (1981)
Sivumäärä: 491
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Arvostelu: ★★★

John Irving - Ystäväni Owen Meany

Tervehdys! Olen viettänyt kirjallista hiljaiseloa sen verran pitkään, että mahtaakohan näillä linjoilla enää pyöriä ketään? Niin kävi, että elämä - tarkemmin sanottuna syyskuu - tuli minun ja kirjojen väliin. Paluu Vaasaan ja arki koitti ja siinä samalla mukavat uuden harrastukset, joissa kuluu useampi ilta viikossa. No, "onneksi" mikään ei tule viemään minulta jokaviikkoisia monen tunnin junamatkoja, joten kyllä lukemisaikaa löytynee jatkossakin.

Kun sain luettua Garpin maailman, kohtasin erikoisen ongelman: en tahtonut tarttua kenenkään muun kirjailijan teoksiin. Luin parista kirjasta muutaman ensimmäisen sivun, mutta kiinnostus ei vaan herännyt, jonka vuoksi lopulta annoinkin itselleni luvan napata hyllystä siellä pari vuotta odotelleen Ystäväni Owen Meanyn. Tähän kohtaan voisin veisata ylistysvirren meidän roskispisteen mahtavasta kierrätyshyllystä, jonne saa tuoda kierrätyskelpoista tavaraa. Tämän priimakuntoisen keltaisen kirjaston kirjan ja monta muuta aarretta nappasin kerran tuolta hyllyltä, kun mukava pariskunta oli tuomassa sinne tavaroita, kun olivat tekemässä muuttoa. Kerrankin satuin paikalle kreivin aikaan!

Garpin tunnekuohujen ja sen maailmaan imautumisen jälkeen odotin Meanyltä paljon, vaikkakin olin kuullut siitä etukäteen vähän ristiriitaisia mielipiteitä. Pari sataa ensimmäistä sivua hujahtivatkin hetkessä, mutta sitten iski joku ihmeen stoppi. Tarina tuntui junnaavaan paikallaan, teos oli tylsä ja mitäänsanomaton. Ennen kaikkea tämä stoppi johtui ÄRSYTYKSESTÄ sillä MIELESTÄNI OWEN MEANY ITSE OLI HURJAN ÄRSYTTÄVÄ TYYPPI JA HÄNEN PUHETAPANSA JA SEN KIRJOITTAMINEN SUURILLA KIRJAIMILLA OLI TODELLA RAIVOSTUTTAVAA. Niin raivostuttavaa, että välillä toivoin Meanyn vain pitävän jo päänsä kiinni. Suurten kirjainten ärsyttävyys piilee siinä, että minä en vain pysty lukemaan niin kirjoitettua tekstiä neutraalisti, vaan aivoni kääntävät sen huudoksi, ihan joka kerta. Samaa sarjaa tämän ongelman kanssa on muuten se, että jos käytän jossakin chatissa hymiöitä, minulla on käsittämätön ja lähestulkoon hallitsematon tapa vääntää kasvoni aina samaan muotoon käyttämäni hymiön kanssa, mutta se on toinen tarina se.

Ärsyttävästä päähenkilöstä huolimatta teoksessa oli irvingmäiseen tapaan koko joukko hurmaavia, huvittavia ja värikkäitä hahmoja, joista ihan tosissani pidin. Kertoja John on hieman väritön, mutta muuten oikein mukava hahmo (tosin hiukan hänen rakkautensa Oweniin jäi ihmetyttämään minua) ja samoin hänen äitinsä ja isoäitinsä miellyttivät minua. Monet tapahtumat kaikessa absurdiudessaan olivat varsin viihdyttäviä ja juonen kehittely oli lähes Garpin tasoista.

Pitäisi ehkä useamminkin lukea perä jälkeen saman kirjailijan teoksia, sillä se avasi mielenkiintoisia näkymiä kirjailijan toistuviin teemoihin ja ehkäpä jopa sielunmaisemiin. Irving tuntuu pyörittelevän teoksissaan samoja teemoja, kuolemaa ja tuntematonta isää. Teoksille yhteistä on myös surumielisyyden alla piilevä hersyilevä huumori ja absurdius. Vaikka Meany olikin uskomattoman ärsyttävä, pidin kirjasta silti. Nyt olen lukenut kaikki listalta löytyvät Irvingit, olisiko suosituksia seuraavaksi? Taidan olla riippuvainen.


Kirjailija: John Irving
Luettu kirja: Ystäväni Owen Meany (suom. Kristiina Rikman)
Alkuperäinen kirja: Prayer for Owen Meany
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1989
Sivuja: 666 (sattumaa?)
Mistä hankin: Kierrätyspiste <3
Missä ja milloin luettu: Elo-syyskuussa 2013 siellä sun täällä
Arvostelu:  ★★★

John Irving - Garpin maailma

Luin ensimmäisen Irvingini, Oman elämänsä sankarin, helmikuussa ja olin myyty. Irving on hämmästyttävä kirjailija, sillä hän onnistuu olemaan samaan aikaan hauska, herkkä, syvällinen ja jopa groteski. Oman elämänsä sankari oli jo heti sen luettuani mielestäni hyvä kirja, mutta omituisella tavalla se nousee arvoasteikollani koko ajan ylöspäin, vaikka lukemisesta on jo aikaa. Sen hahmot, värikkyys ja syvä herkkyys ovat jääneet mieleeni kummittelemaan ja mitä enemmän kirjaa ajattelen sitä paremmalta ja jopa minulle rakkaalta se tuntuu. Garpin maailma oli vähintään yhtä puhutteleva lukukokemus kuin Oman elämänsä sankari ja voin hyvin kuvitella että myös tämä teos tulee säilymään mielessäni ja nostamaan arvoansa hyvin pitkään.

Garpin maailma on kokoelma hyvin persoonallisia hahmoja ja näiden hahmojen elämäntarinoita. Tarinan alussa esitellään hyvin persoonallinen sairaanhoitaja Jenny Fields. Hän on nainen, joka on suuren luokan feministi, olematta kuitenkaan feministi. Hän ei halua aviomiestä mutta lapsen hän mielellään ottaisi, joten hän päätyy melko moraalisesti arveluttavaan ratkaisuun ja hankkii lapsen hoitamansa sodassa pahasti loukkaantuneen sotilaan kanssa, joka ei pysty juuri muuhun kuin toistelemaan nimeä Garp. Hän pystyy kuitenkin antamaan Jennylle lapsen, jonka Jenny nimeää T. S. Garpiksi (T ja S tarkoittavat ihan vain T:tä ja S:ää, eivät mitään muuta. Garp on siis ihan vain Garp).

Garp kasvaa erikoisessa ympäristössä erikoisen äitinsä kanssa, alkaa harrastaa painia ja toteaa haluavansa kirjailijaksi. Hieman yllättäen myös hänen äitinsä Jenny päätyy kirjailijaksi, kirjoittamalla omaelämäkerran Seksuaalisesti epäilyttävä, josta tulee jonkinlainen feministien raamattu. Jennystä tuleekin kovaa kokeneiden naisten, äärifeministien ja, no, seksuaalisesti epäilyttävien naisten idoli ja hänet ympäröi loppuelämäkseen tällaisten naisten joukko. Garp, jolla ehkä olisi äitiään enemmän lahjoja kirjailijaksi, saa aikaan hienon esikoisnovellin ja muutaman keskinkertaisen kirjan. Hänen kirjailijanuraansa varjostaa kuitenkin kuuluisa feministiäiti, jonka kautta lukijakunta määrittelee Garpin romaanit. Garpin maailma sisältää pätkiä näistä Garpin kirjallisista tuotoksista ja tämä tuo romaaniin mahtavaa elävyyttä ja värikkyyttä. Etenkin Garpin novelli Pensionaatti Grillparzer on hurmaava ja se tuo ilmi Garpin persoonaa paremmin kuin mikään luonteenlaatujen kuvailu.

Garp nai painivalmentajansa tyttären Helenin ja perustaa tämän kanssa perheen. Perheessä on paljon rakkautta, mutta myös syrjähyppyjä ja mustasukkaisuutta. Erään hirveän tapahtumaketjun tuloksena perheen nuorin poika kuolee ja teos saa synkempiä, masentuneita sävyjä. Teoksen loppupuolella dramaattiset tapahtumat lisääntyvät ja loppujen lopuksi kirja onkin hyvin surullinen. Uskomattoman kirjasta tekee se, että kaiken surun, masennuksen ja itkun keskellä se onnistuu kuitenkin olemaan kaunis, hauska, elämänmyönteinen ja onnellinen. Se on ennen kaikkea hyvin aito, kenties aidoin lukemani kuvaus oikeasta elämästä, toki kärjistettyjen ja toisinaan stereotyyppistenkin henkilöiden kautta. Irvingin luomat henkilöt ovat niin aidoin tuntuisia, että kirjaa lukiessa välillä unohti, että henkilöt ovat oikeasti keksittyjä. Oman elämänsä sankarin hahmot ovat edelleen kirkkaina mielessäni ja uskonkin, että näin käy myös Garpin maailman hahmojen kohdalla.

Olen tyytyväinen, että en ole aloittanut Irvingin lukemista aiemmin. Uskon nimittäin, että saan teoksista nyt paljon enemmän irti kuin olisin saanut vaikka viisi vuotta sitten. Tämä oli vasta toinen lukemani Irving. Ihanaa että minulla on koko joukko hänen romaanejaan vielä lukematta, eli uusia hahmoja, persoonia ja elämänmakuisia tarinoita kokematta.


Kirjailija: John Irving
Luettu kirja: Garpin maailma (suom. Kristiina Rikman)
Alkuperäinen kirja: The World according to Garp
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1978
Sivuja: 560
Mistä hankin: Akateeminen kirjakauppa
Missä ja milloin luettu: Kotona elokuussa suureksi osaksi lukumaratonin aikana
Arvostelu:  ★★★★

238. The Cider House Rules – John Irving

Minun ja siskoni lapsuden leikit eivät aina olleet niitä tavanomaisimpia. Yksi pitkäkestoinen, aikaa ja energiaa vaativa ja meille rakas leikki oli paperinukkien lastenkoti. Lastenkodissa oli asukkaita monta kymmentä ja paperille piirretyt, kirkkailla väriliiduilla väritetyt lastenkodin huoneet toimivat näiden asukkaiden koteina. Erityisesti mieleeni on jäänyt se, miten jokaisella oli oma sänky ja valkoinen, paperista leikattu lakana peittona, joiden alle lastenkodin lapset iltaisin aina peiteltiin.

Idea tähän leikkiin tuli minua kaksi vuotta vanhemmalta siskoltani, joka tuohon aikaan luki paljon ja jonkin kirjan lastenkotiteema oli selvästi tehnyt häneen vaikutuksen. Minä leikin innoissani mukana tätä hyvin dickensmäistä leikkiä lainkaan miettimättä sitä, miksi lapset olivat lastenkotiimme päätyneet ja miksei kukaan koskaan tullut adoptoimaan lapsia (olisihan se ollut tylsää, jos vaivalla piirretyt paperinuket olisi pitänyt ottaa pois käytöstä adoptoinnin myötä). Tämä näin jälkeen päin ajateltuna kenties hieman erikoinen leikki on mielestäni hyvä ja oleellinen pohjustus sille, miten koin John Irvingin Oman elämänsä sankarin (The Cider House Rules) miljöön niin tunnelmalliseksi ja mielenkiintoiseksi.

Oman elämänsä sankarin tapahtumien lähtö- ja polttopiste on erikoisen mutta lojaalin Wilbur Larchin johtama St. Cloud'sin orpokoti. Iltaisin valojen sammuessa Larch toivottaa orpolapsilleen: "Hyvää yötä te Mainen prinssit, te Uuden-Englannin kuninkaat!" ja kun joku on adoptoitu (tai poistunut yhteisöstä muulla tavalla, surullisimmillaan kuoleman kautta) häntä muistetaan hyvän yön toivotuksissa. Orpokodin yhteisö on tiivis, turvallinen ja yhtenäinen, mutta jollakin tapaa myös kieroutunut. Kaikki orpokodin asukkaat kaipaavat jonnekin, missä eivät ole koskaan käyneet ja toivovat itselleen vanhempia. Tämä kaipuun tunnelma on kirjassa hyvin voimakas. Kieroutuneisuuden tärkein tekijä on kuitenkin kaksijakoisuus, joka muodostuu Larchin erikoiskyvystä aborttejen tekoon. St Cloud'siin saapuu junalla naisia, jotka lähtiessään ovat jättäneet taakseen jotakin, joko orpokodin asukkaaksi tai abortoiduksi sikiöksi. Irvingin taustatyö on ollut ihailtavaa ja luonnontieteilijää ilahduttavat viittaukset oikeisiin, historiallisiin anatomian oppikirjoihin ja julkaisuihin, joista kirjailija mainitsee teoksen lopussa olevissa tarkemmissa selityksissä.

Larchin ja koko orpokotiyhteisön tärkein orpolapsi on Homer Wells, jonka Larch nostaa erikoisasemaan, kuin omaksi pojakseen, ja tekee tästä apulaisensa, opetuslapsensa. Homer ei suostu tekemään abortteja ja tämä suhtautuminen muodostuu kirjan tärkeäksi kantavaksi voimaksi, yhteiskunnalliseksi pohdiskelmaksi siitä, ovat abortit eettisesti oikein. Lisäksi Homerin elämään liittyy paljon muutakin moraalisesti arveluttavaa ja ajatuksia herättävää, mutta en tahdo käsitellä näitä asioita tässä tekstissäni. Oman kirjaversioni takakansitekstissä (en löytänyt kuvaa Tammen pokkariversiosta, jonka itse luin, joten tässä artikkelissa on kuva eri painoksesta) mielestäni jo paljastettiin liikaa, ja tämä kirja jos jokin on sellainen, jota lukiessa pitäisi saada aidosti yllättyä ja miettiä päähenkilön valintoja.

Kirjassa viitataan useasti Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaaniin sekä Charles Dickensin David Copperfieldiin, Loistavaan tulevaisuuteen ja Pikku Dorrittiin. Teoksen yhteys Dickensiin on siis tuotu esille tarkoituksellisesti, eikä pelkästään hienovaraisen kerronnan turvin. En ole lukenut tarpeeksi Dickensiä voidakseni vertailla Oman elämänsä sankaria Dickensin tuotantoon uskottavasti, mutta lukemieni teoksien perusteella teos muistuttaa Dickensiä useammallakin tavalla. Tärkein näistä tavoista on luonnollisesti yhteiskunnallinen kritiikki ja pohdinta, jota ei tuoda esille saarnaavasti vaan teoksen tapahtumien kautta niin, että kun lukija eläytyy kirjan tapahtumiin, hän samalla huomaa pohtivansa näitä asioita. Kumpaakin yhdistää myös rikas, kumpuileva ja humoristissävytteinen kieli, jonka vuoksi raskaiden asioiden lukeminen ei tunnu niin raskaalta kuin voisi ajatella.

Dickensin Oliver Twistissä minua ärsyttänyt ja häirinnyt asia toistui myös Oman elämänsä sankarissa hieman yllättäen ja aiheuttaen pohdintaa siitä, oliko tämä tahallista vai tahtonta. Kuten Oliver Twist myös Homer Wells on päähenkilöin asemastaan huolimatta kirjassa hyvin väritön, jollakin tapaa luonteeton ja ympäristön heiteltävissä oleva passiivinen toimija. Kaikki muut teoksen hahmot muodostuivat mielessäni tietyn näköisiksi ja luonteisiksi, mutta Homer Wells oli koko kirjan ajan tylsä ja harmaa hahmo, jolle asiat vain sattuivat tapahtumaan. Toisaalta tästä toisinaan ärsyttävästä seikasta tuli myös se vaikutelma, että Homer oli niin tiivis osa St Cloud'sia ja Wilbur Larchin elämää ja suunnitelmia, että hän ei koskaan päässyt elämään omaa elämäänsä, vaikka St Cloud'sista lähtikin. Homer Wells toteaakin kirjan loppupuolella jotakin sen suuntaista, että pojan voi ottaa pois St Cloud'sista mutta St Cloud'sia ei koskaan saa pois pojasta.

Teos oli niin monisävyinen, taitavasti rakenneltu ja kerrottu että odotan innolla Irvingin muiden teosten lukemista. Oman elämänsä sankari on kypseän omenan tuoksuinen, ajatuksia herättävä ja ikimuistoinen teos, johon oli ilo tutustua.


Kirjailija: John Irving
Luettu kirja: Oman elämänsä sankari suom. Kristiina Rikman
Alkuperäinen kirja: The Cider House Rules
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1985
Sivuja: 630
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona tammikuussa 2013
Arvostelu: ★★★★