Kirjabloggaajien klassikkohaaste 16: Louisa M. Alcottin Pikku naisia

Ehdin jo harmittelemaan, että joko taas jätin vahingossa väliin kaikkein parhaimman haasteen, kirjabloggaajien perinteisen klassikkohaasteen. Tämä kierros on jo kuudestoista, uskomatonta! Tällä kertaa haastetta vetää Kirjaluotsi-blogi. Satuin kuitenkin lukemaan juuri sopivasti loppuun todellisen klassikon, Louisa May Alcottin Pikku naisia, joten postaus pääsee osaksi haastetta. Tokihan en kirjaa lukenut ensimmäistä kertaa vaan noin miljoonatta, mutta se ehkä sallittakoon. Ajatukset kuitenkin tällä lukukerralla ovat taas tuoreet.

Muistan ikuisesti, miltä tuoksui Kustaa Hiekan lukutuvan alakerrassa. Siellä sijaitsi lastenosasto (ja myös minulle erityisen merkityksellinen musiikkiosasto) ja siellä yhdessä hyllyssä ikkunan alla olivat valkokantiset, punaisin ja sinisin raidoin kuvioidut tyttökirjat. Montgomerya, Alcottia ja Burnettia, näitä kaikkia lainasin kotiin lukemattomia kertoja. Kaikkein eniten rakastuin Montgomeryyn ja hänen runotyttö-Emiliaansa, mutta kaikista muistakin näistä kirjoista tuli minulle enemmän tai vähemmän rakkaita.

Olen siis lukenut myös Pikku naisia niin monta kertaa, että en edes osaa arvata määrää. Aikuisena olen lukenut sen kahdesti, viimeksi ehkä noin 7 vuotta sitten ja nyt taas. Lukukokemus tällä kertaa oli sekä ihana että hämmentävä. Kirja on niin tärkeä osa minua ja elämääni, että koin tarkastelevani sen avulla menneisyyttäni, näkeväni suoraan lapsuuteeni.

On selvää, miten paljon nuo Alcottin luomat neljä tyttöä mielikuvituksellisine leikkeineen ja hauskoine juttuineen ovat vaikuttaneet minun ja siskojeni leikkeihin. Megin, Jon, Bethin ja Amyn maailma on valoisa, täynnä mielikuvitusta ja kirjallisuutta. Minun lapsuuteni oli yllättävän paljon Marchin tyttöjen elämää muistuttava, kun ottaa huomioon, että välissä sentään on yli sata vuotta aikaa. Virikkeemme siskojeni kanssa olivat hyvin samankaltaisia, luonnossa retkeilyä, näytelmiä ja kirjallisia leikkejä.

Nyt kykenin näkemään yhtäläisyydet myös siinä, miten kasvatuksessamme on paljon samaa, miten nöyryyttä ja vaatimattomuutta kotonamme korostettiin. Pikku naisissa ärsytti kovasti vaikkapa kohdat, jossa rouva March kertoi, että on oppinut hillitsemään kiukkunsa ja olemaan aina hillitty viilipytty tai kun tyttöjä opetettiin olemaan vaatimattomia: lahjoillaan ei pidä loistaa, sillä kukaan ei pidä itserakkaudesta. Kaiken taustalla toki paistoi se, että naisten on syytä miellyttää miehiä ja tietysti myös uskonnollinen tausta. Ärsytti erityisesti tietysti siksi, että en osannut suhtautua tähän aikansa tuotteena, kun itse olen aivan viime aikoinakin kipuillut näiden asioiden kanssa. Ajan ja olosuhteiden tuote olen toki itsekin ja toisaalta olin iloinen, että pystyin ärsyyntymisen lisäksi myös huvittumaan.

Lisäksi kiinnitin nyt kovasti huomiota siihen, miten kirjassa kuvataan Marchin perheen köyhyyttä. Hieman kohottelin kulmiani, perheellä kun kuitenkin on palvelija ja muitakin selvästi rikkaan perheen etuja. Pikku naisia on tietysti myös 1800-luvun loppupuolen yhdysvaltalaista yhteiskuntaa kuvaava romaani, sen rivien välistä voi tulkita paljon  poliittisesta tilanteesta ja Marchin perheen asemasta.

Pikku naisia pohjautuu osittain Alcottin omaan elämään ja hänen tiedetään ottaneen paljon vaikutteita oikeista ihmisistä kirjojensa hahmoihin. Ei ole mikään ihme, että nämä klassikot ovat jääneet elämään. Pikku naisia toimii tietyistä vanhentuneilta tuntuvista moraalipohdinnoistaan huolimatta varsin hyvin myös nykylukijalle ja sen kuvaus nuoruudesta, toiveikkuudesta ja leikkisyydestä ihastuttaa edelleen. Aion tästä jatkaa jatko-osan, Viimevuotiset ystävämme, pariin. Muistan sen tarinan aika hyvin, ja kirja ei ole suuri suosikkini. Silti odotan kovasti, miten koen sen, sitä tai muita Alcottin kirjoja en nimittäin ole lukenut aikuisena.

Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa on muuten tänä vuonna Pikku naisia, ensi-ilta on maaliskuun lopussa. Pitää aivan ehdottomasti päästä katsomaan!

Kirjailija: Louisa M. Alcott
Luettu kirja: Pikku naisia (suom. Tyyni Haapanen)
Alkuperäinen kirja: Little Women, 1868
Sivumäärä: 254 sivua

David Foster Wallace: Päättymätön riemu

No niin, no joo. Päivä oli tammikuun kahdeskymmenes, kello jotakin viisi illalla ja vuosi 2021, Googlen vuosi, Facebookin vuosi, mikä lie. Tuolla hetkellä luin järkälemäisen, siis massiivisen, Päättymätön riemu -romaanin viimeisen sivun ja todella, tyyliin täysillä, liityin kaikkien romaania ylistävien suureen joukkoon.

David Foster Wallacen Päättymätön riemu, Infinite Jest, on kulttimaineen saavuttanut vuonna 1996 julkaistu postmoderni romaaniklassikko. Se on tunnettu monestakin asiasta, mutta eritoten erikoisesta ja kokeellisesta kielestään, jonka vuoksi romaania on tituleerattu jopa mahdottomaksi kääntää. Vuoden 2020 yksi suurimmista kulttuuriteoista (joka oikeasti ansaitsisi jonkin palkinnon!) olikin se, miten Infinite Jest lopulta ilmestyi suomeksi Siltalan kustantamana. Uskomattoman ja upean käännöstyön on tehnyt Tero Valkonen - hän vasta ansaitsisikin kaikki maailman palkinnot! Haastavasta kielestä johtuen olen ajatellut, ettei kielitaitoni tule riittämään Infinite Jestin lukemiseen ikinä. Miten ihanaa siis, että nyt oli mahdollista nauttia tämä romaani erinomaisena käännöksenä. Tämä jos jokin on hyvä esimerkki siitä, miten kääntäjiä tulisi arvostaa enemmän ja antaa heille enemmän näkyvyyttä. Tavallaanhan luin tässä myös Tero Valkosen romaania, hänen ajatustyönsä kautta omalle äidinkielellemme taipunutta romaania. Ja voi pyhä jysäys, millaista romaania!

Itse tarinasta on oikeastaan aika mahdotonta sanoa mitään. Voi toki kertoa, että sen tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen bostonilaiseen tennisakatemiaan sekä päihdeparantolaan. Vuosi on Depend-aikuisalusvaatteen vuosi (eli DAV), vuodet on jo pitkään nimetty kulloisenkin pääsponsorin mukaan. Maailma kelluu jossakin lähitulevaisuudessa, joka voisi olla ihan hyvin nykylukijan nykyhetki. Se on amerikkalainen romaani, se on MTV-ajan romaani. Fragmentaarinen kerronta, hulluna hyppivä dialogi, taajaan vaihteleva tyyli ja loputon henkilögalleria ei varsinaisesti tee romaanista juonivetoista. Aina kun luulin saaneeni juonen päästä kiinni, se katosikin, ja olin taas lähestulkoon yhtä pihalla kuin bostonilaisen AA-kerhon asiakkaat.

Olin asennoitunut (aiempien tiiliskiviurakoitteni opettamana), että matka tulisi luultavasti olemaan aika pitkä ja kivinen. Ja olihan se sitäkin. Kuitenkin jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta asti minulle tuli vahva tunne, että nyt ollaan kyllä sellaisessa maailmassa, johon haluan tutustua lisää, jossain aivan uudenlaisten kokemusten äärellä. Itse kertomus on noin tuhatsivuinen, mutta lisämausteen hommaan tuo monta sataa sivua alaviitteitä. Järkälemäinen kirja pakottaa lukijansa siis vähän väliä fyysiseen ponnistukseen, hyppäämään jatkuvasti loppuun selaamaan viitteitä, usein jopa kesken lauseen. Aluksi turhautti, sitten lopulta laitoin kirjanmerkin myös viitteiden kohdalle ja hyvin äkkiä aloin kokea jotakin kummallista, raskaiden sivumassojen kääntelystä aiheutuvaa fyysistä yhteyttä kirjaan, tarinaan, kirjailijaan. Kirjan loppusanoista (Samuli Knuuti) ymmärsin, että tämä oli myös Wallacen ajatuksena ja tosiaan, minuun tämä tehokeino ainakin upposi kuin häkä. Käytin parinsadan sivun verran fyysisen kappaleen rinnalla myös Olavi Uusivirran erinomaisesti lukemaa äänikirjaversiota, sekin toimi yllättävän hienosti, mutta suosittelen silti tutustumaan myös tähän kirjajärkäleeseen, jos vain mahdollista.

Muutenkin lukukokemus oli poikkeuksellisen fyysinen. Olen ennenkin todennut, että tärkeimmiksi muodostuvat kirjat ovat usein niitä, jotka tunnen enemmän tunteena kuin järjellä, jotka jostakin syystä luovat hurjan vahvan, selittämättömän tunnelman, tunteen kehossa. Päättymättömään riemuun tarttuminen tuntui minusta aina siltä, kuin olisin ottamut käsiini runsaudensarven, jota hiukan ravistellessa ulos alkaa suurella paineella vyöryä valtava määrä kaikkea hallitsematonta, pysäyttämätöntä, käsittämätöntä. Wallacen päättymättömät, poukkoilevat lauseet, uskomaton määrä nippelitietoa lähes kaikesta mahdollisesta, tyylinvaihtelut, karikatyyrit, tennis, huumeet - kummallinen sekoitus kaikkea mahdollista, on tungettu romaanin muotoon ja tuo kaikki vain odotti, että raotin sille ovea ja päästin sen ulos. Tuntui siltä kuin romaani olisi ollut täynnä tarinanpätkiä, alkuja kertomuksille, romaaneille, tietokirjoille, näytelmille, elokuville, lyhyitä välähdyksiä jonnekin tuntemattomaan mutta merkitykselliseen. 

Päättymätön riemu kertoo puhtaimmillaan riippuvuudesta, siitä mitä on olla koukussa erilaisiin asioihin, olivatpa ne sitten huumeita, lääkkeitä, alkoholia, ihmissuhteita tai viihdettä, jota romaanin maailmassa tuijotetaan TK:hon asetettavista moduuleista. Romaanin nimikin viittaa viihteeseen. Päättymätön riemu on elokuva, josta edes pätkän nähtyään ihminen ei kykene enää mihinkään muuhun kuin himoamaan lisää tuota filmiä, muuttuu aivokuolleeksi zombiksi, jonka elämässä ei ole enää mitään muuta. 

Tärkein syy miksi romaani on niin hätkähdyttävä nykylukijalle oli ainakin minulle juuri se, miten Wallace käsittelee viihdettä ja teknologiaa, siis vuonna 1996. Viihdettä on nykyisin (Googlen vuonna?) saatavilla rajattomasti, kaikkialla ja jokainen Netflix- tai älypuhelinriippuvainen tietää sen tunteen, miten vaikea on irtautua: katson vielä yhden jakson ja selaan vielä kertaalleen läpi loputtoman ja jatkuvasti elävän Instagramin kuvavirran. Viihteen tehtävänä onkin houkuttaa, saada ihmiset koukkuun. 

Metatasolla romaani toimii myös suorastaan pöyristyttävän hyvin, sen maailma muistuttaa televisioviihteen (tai nykyisin suoratoisto- ja some-viihteen) maailmaa, se koukuttaa samaan tapaan, saa janoamaan vielä hiukan lisää. Se on toisinaan kuin neonvaloja vilkuttava sensaatiohakuinen videopätkä, toisinaan uuvuttava artikkeli tai some-alusta, jolla ei ole aikoihin tapahtunut mitään, mutta silti lukija ei pysty siitä irtautumaan. Vastaan tulee loputon virta väkivaltakuvastoa ja shokkielementtejä, toisaalta banaaliutta, tietokirjamaisia pätkiä, kummallisia ja tarpeettomaltakin tuntuvia dialogeja. Kaikkein merkityksellisin on usein kätketty sivulauseisiin, se on siellä peittyneenä ja sen etsimiseen jäi koukkuun. Pakko oli jatkaa eteenpäin, vaikkei mitään ymmärtänytkään ja vaikka toisinaan uuvutti ja ällötti. Usein kun olin kaikkein turhautunein, kirjailija yllättikin minut täysin. Monesti nauroin myös ääneen, sellaista hiukan epäuskoista ja huvittunutta naurua.

Pelkäsin etukäteen kovasti, itse asiassa olin aika varma siitä, että Päättymätöntä riemua vaivaisi se, mikä on kulttiteoksille tyypillistä: että itse maine on kasvanut kirjaa suuremmaksi. Ajattelin, että tämä on varmaan sellainen kirja, josta pitää tykätä, ettei leimaudu tyhmäksi. Heti alkuun päästyäni kuitenkin totesin, että näin ei tosiaan ole ja nyt olen oikeastaan aika hämmästynyt, pöyristynyt, puulla päähän lyöty. Eihän kukaan kai edes voisi väittää, että ymmärsi Päättymättömän riemun! Eihän tämä ole mitenkään ymmärrettävissä? Romaanissa on niin paljon kaikkea, päättymätön määrä tasoja, tyylejä, tietoa, hahmoja, tunnelmia, ettei se oikein ole ainakaan yhdellä lukukerralla sulateltavissa tai käsitettävissä. En yhtään ihmettele, miksi tämä on romaani, jota monet lukevat aina uudestaan ja uudestaan. Itse jatkan tästä D.T. Maxin kehuttuun David Foster Wallace -elämäkertaan. Minun on suorastaan pakko saada tietää lisää Wallacesta, mikä tyyppi hän oikein oli, mistä hän tiesi tämän kaiken, miten hän osasi? En voi käsittää.

Sitä lukee ja lukee kirjoja, kymmeniä, satoja, tuhansia romaaneja, kaikenlaista. Ja jonakin päivänä vastaan tulee yhtäkkiä jotakin tällaista: käsittämätön taideteos, josta en ymmärtänyt yhtään mitään, maailman koukuttavin romaani, jota luin kuukausia mutta jonka päättyminen silti jotenkin järkytti, en halua pois sen maailmasta, haluan lisää. Miten upea, kertakaikkisen omituinen kirja, miten onnistunut suomennos, mitä viihdettä! Mutta kuten niin monesti itselle merkityksellisen lukukokemuksen jälkeen, en nytkään uskalla suositella varauksettomasti kirjaa. Suosittelen silti yrittämään, sillä tämä päättymättömän hullu, hirveän vaativa ja uuvuttava, mielipuolinen, totaalisen kreisi romaani voi olla juuri sellainen trippi, jota olet tietämättäsi kaivannut. Tervemenoa mutta kannattaa kiinnittää turvavyöt ja pitää hatusta kiinni!

Loppuun vielä lainaus kirjasta, erinomainen esimerkki Wallacen lähes profetiaalisista kyvyistä. Tarinassa videopuhelut ovat johtaneet yllättävään ongelmaan: ihmiset joutuvat kohtaamaan puhelukumppanin ulkonäön ja eleet ja samoin omansa. Naamariyrittäjät tulivat hätiin. Nykyisen filtteri- ja Photoshop-keskustelun valossa, pandemia-aikana jolloin entistä enemmän kaikki kohtaamiset ovat siirtyneet kuvaruuduille, tämä romaanin kohta on riemastuttava ja hurja:

"Kekseliäät naamariyrittäjät, jotka eivät tarjonneet ainoastaan näköisyyttä vaan esteettistä parannusta - vahvempaa leukaa, pienempiä silmäpusseja, pois pyyhittyjä arpia ja ryppyjä - työnsivät pian pois alkuperäiset näköisyyteen tähdänneet yrittäjät pois markkinoilta. Asteittain hienostumattomammaksi muuttunut kehitys johti parin seuraavan myyntikvartaalin mittaan siihen, että suurin osa kuluttajista käytti videopuheluissa niin kiistatta aitoa paremman näköistä naamaria, välitti itsestään niin kammottavan rajusti paranneltua kuvaa, että seurauksena oli suunnaton psykososiaalinen stressi, eikä suuri joukko videopuhelimen käyttäjistä enää tahtonut poistua kotoa ja ajautua kahdenkeskiseen kanssakäymiseen sellaisten ihmisten kanssa, joiden pelkäsivät puhelimessa tottuneen heidän paranneltuun ulkonäköönsä ja sen seurauksena kasvotusten kärsivän (kuten soittajien fobia antoi ymmärtää) saman harhakuvitelmat romahduttavan esteettisen pettymyksen kuin esimerkiksi tietyt aina meikkaavat naiset aiheuttavat toisille, kun heidät lopulta nähdään ilman meikkiä."

Kirja on luonnollisesti osa 1001-listaa.

Helmet-haasteessa se menisi moneenkin kohtaan, mutta en taatusti voi keksiä paremmin sopivaa kirjaa kohtaan 38, kirja on käännetty hyvin.

Kirjailija: David Foster Wallace

Alkuperäinen kirja: Infinite Jest, 1996

Luettu kirja: Päättymätön riemu, Siltala / Sanavalinta, 2020, suom. Tero Valkonen

Sivumäärä: 1061

Mistä hankittu: Oma ostos

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westoverin Opintiellä on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa. Sitä on kuvattu kirjaksi, joka ylistää koulutusta ja opiskelun tärkeyttä. Bill Gates antoi kirjalle Goodreadsissa täydet viisi tähteä ja Barack Obama nosti sen viime kesänä listalle niistä kirjoista, jotka hänen mukaansa kannattaisi lukea. Totta kai minäkin kiinnostuin, etenkin kun kirja oli jatkuvasti myös esillä Instagramissa.

Tara Westover on seitsenlapsisen mormoniperheen nuorin. Hän on syntynyt vuonna 1986, vuotta ennen minua. Perhe elää hyvin omalaatuista, suljettua elämää. Lapsilla ei ole syntymätodistuksia ja he eivät käy koulussa, perhe ei usko lääkäreihin tai länsimaalaiseen lääketieteeseen. Perhe varautuu maailmanloppuun tai oikeammin yhteiskunnan romahtamiseen. Äiti toimii itseoppineena kätilönä ja tekee itse rohtonsa, isä pyörittää romuttamoa, jonka toimintaan myös lasten on osallistuttava.

Kirjasta on puhuttu kuvauksena tiukan uskonnon alaisena kasvamisesta. Mielestäni se on kuitenkin ennemminkin kuvaus mielenterveyden häiriöstä ja sen vaikutuksesta koko perheeseen. Uskonto on  kaikessa tässä hulluudessa lähinnä taustavoima ja tekosyy, perheen isä on nimittäin pahasti vainoharhainen. Hän esimerkiksi uskoo että Yhdysvaltain hallitus on läpeensä paha, lääkärit saatanasta ja kaiken taustalla on paha Illuminati. Muu perhe myötäilee, elää pelossa ja ei uskalla vastustaa voimakasta mutta hullua perheen päätä.

Yksi Taran veljistä on myös todella väkivaltainen, aiheuttaa uhkaavia tilanteita ja saa muut elämään pelossa. Siihenkään ei kuitenkaan puututa vaan tämä kaikki hyväksytään hiljaisesti. On myös itsestäänselvää, että nainen ei ole tasa-arvoinen miehen kanssa ja esimerkiksi huulikiillon käyttäminen on merkki siitä, että nainen on huono, portto. En voi ymmärtää, miten mikään taho, lastensuojelu tai vastaava, ei ole puuttunut perheen elämään. Perheenjäsenille tapahtuu myös useampi todella vakava onnettomuus, mutta lääkäriä ei tietenkään tarvita. Palovammat pahenevat rohdoilla ja niin edelleen. Tietenkin se johtuu siitä, että sellaista ei voi auttaa, josta ei ole tietoa. 

Kirjan alkupuolella kuvaus on tarkkaa ja aistivoimasta, mutta jotenkin siinä vaiheessa, kun Tara pääsee opiskelemaan, kerronta hajoaa ja muuttuu sekavammaksi. Se miten Tara lopulta itse koki opiskelun ja sen että hän pääsi elämässään eteenpäin, jäi jollakin tapaa vaisusti kuvatuksi. Tara kokee uudesta elämästään huonoa omaatuntoa ja ristiriitaisia tunteita, sillä opiskelu pakotti hänet hylkäämään ison osan isän opeista ja näin ollen myös perheestään. Taran lapsuus on täynnä traumaattisia kokemuksia ja mielenkiintoista kirjassa on myös se, miten Tara on aikuisena huomannut, että ei voi olla varma siitä, miten kaikki oikeasti tapahtui.

Minusta on aina ollut itsestäänselvää, että koululaitoksen osuus oppimisesta ei välttämättä ole kovin suuri. Jos ihmisellä on halu tietää lisää, tuo tiedonjano ajaa hänet kyllä oppimaan kaikkea, myös/etenkin kaikkea ihan muuta kuin mitä koulussa opetetaan. Tietenkin tuntuu hurjalta, että vaikkapa holokausti voi olla terminä täysin vieras ja kaikki ne historialliset tapahtumat, joista kotona onkin puhuttu, on opetettu väritettynä hyvin mielisairaalla tavalla. Jotenkin silti en jaksanut olla kauhean vaikuttunut Taran etenemisestä. Enemmän aloin miettiä sitä, miten tärkeää olisi kannustaa lahjakkaita lapsia. Jos ihmisellä ei ole uskallusta tai luonnetta pyrkiä parempaan, voi vaikka millaiset älyköt ja lahjakkuudet mennä hukkaan. Myös Taran ponnistaminen elämässään eteenpäin oli lopulta hyvin pienestä kiinni ja vaati paljon uskallusta. Vielä muserretumpi lapsi ei ehkä edes olisi yrittänyt, vaikka tiedonjano olisi ollut yhtä suuri.

Minulla ei tietenkään ole kokemusta mistään vastaavasta, mutta jotenkin lievemmällä tasolla samaistuin kirjaan. Kirjan parasta antia oli mielenkiintoinen kuvaus perheen valtasuhteista, mielenterveyden ongelmista ja vaikenemisen kulttuurista. Tiukka kasvatus, jolle ei kuitenkaan osoitettu mitään järkeenkäyviä perusteluja oli ahdistavaa, mutta kiinnostavaa luettavaa. Luulen kuitenkin, että tulevaisuudessa tulen muistamaan tämän kirjan ennen kaikkea romuttamosta ja sen toiminnan kuvauksesta. Ympäristönsuojelualan ihmisenä oli ihanan karmivaa lukea tavasta, jolla autoista tyhjennettiin nesteet, alati kasvavista romukasoista, akkunesteiden liejuisista lammikoista. Westoverin perheen isä pilasi ympäristöään monella, hyvin pysyvällä tavalla.

Odotukseni olivat ehkä liian korkealla ja olin hieman pettynyt kirjaan. Silti uskallan suositella sitä, se oli kovin mielenkiintoinen. Minulle oman ulottuvuutensa loi tietenkin se, että Tara on kanssani niin saman ikäinen. Tällaistakin voi elämä joskus olla.

Kirjailija: Tara Westover
Kirja: Opintiellä (suom. Tero Valkonen, Tammi 2018)
Alkuperäinen kirja: Educated, 2018
Sivumäärä: 435
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Minusta tuntuu kuin minua olisi dipattu lähes tuhannen sivun ajan suruun ja tuskaan. Juuri kun luulin, että en kestä enempää, minut nostettiin ylös. Kuitenkin riemu oli ennenaikainen. Edellinen kerros ehti hädintuskin kuivua ennen kuin minut upotettiin taas kärsimyksen liemeen, joka vyöryi silmiini, korviini ja sydämeeni.

Niin, luin tosiaan viime aikoina paljon ylistystä saaneen Hanya Yanagiharan Pienen elämän. Kokemus oli vähintäänkin karu. Ahmin lähes tuhatsivuisen kirjan nopeasti, mutta vaikka osittain kyse oli siitä, että jäin koukkuun, suurimmaksi osaksi taisin vain haluta kirjasta eroon mahdollisimman nopeasti.

Kirja on täynnä pahuutta ja väkivaltaa. On se tietenkin kertomus myös ystävyydestä ja hyvyydestä ja niin edelleen, mutta en olisi uskonut, miten näin raskas kirja on voinut olla monille niin upea lukukokemus. Hirvittävän raakaa pahoinpitelyä, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, viiltelyä, onnettomuutta, kuolemaa. Ei siinä kaunis tarina ystävyydestä juuri auta.

Ehkä ongelma on se, että tiedän jo ihan tarpeeksi siitä, miten maailmassa voi olla raskaita asioita (kaikeksi onneksi en toki sentään tällä kirjan kuvaamalla tasolla!), miten kaikki on epävarmaa, miten asiat voivat mennä pieleen, miten elämä voi olla hiuskarvan varassa. En kaipaa siitä muistutusta romaanin muodossa. Ehkä minun olisi pitänyt lukea kirja parempana aikana, en isosta (ja pelottavasta) leikkauksesta toipuessani ja seuraavaa leikkausta odottaessani. En tosin usko, että sillä oli lopultakaan paljon vaikutusta. Kirja oli vain ihan liikaa.

Huomasin kyllä, miten poikkeukselliset kertojanlahjat Yanagiharalla on. Hänen luomansa hahmot, neljä opiskelijanuorukaista, jotka kasvavat kirjan aikana aikuisiksi ja edelleen keski-ikäisiksi, tuntuivat niin aidoilta, että huomaan heidän kummittelevan päässäni vieläkin. Kieli on pakottamatonta, dialogi aitoa ja jotenkin teos oli kokonaisuudessaan todella elokuvamainen. Se kenties teki lukemisesta vielä raskaampaa, kun tapahtumat tuntuivat niin eläviltä.

Eräs ystäväni on kieltänyt minua maksimoimasta kurjuutta. Tämä kirja edusti tuota termiä täydellisesti. Kun luuli jo, että kaikki muuttuu paremmaksi, pistettiinkin vielä hiukan pahemmaksi. En halua kokea tällaisia tunteita, jos ei ole ihan pakko, enkä tosiaan olisi uskonut kirjan olevan näin rankka kokemus. Entä sitten, jos rakkaus ja hyvät aikeet eivät riitäkään, mihin tässä pienessä elämässä sitten enää kannattaa uskoa?

Nyt haluaisinkin kuulla teiltä, jotka olette nauttineet kirjasta, miten ihmeessä kestitte sen raakuuden? Olivatko kirjan ansiot kuitenkin niin suuret, että ne peittivät kaiken sen pahan?

Kirjailija: Hanya Yanagihara
Luettu kirja: Pieni elämä, suom. Arto Schroderus, Tammi 2017
Alkuperäinen kirja: A Little Life, 2015
Sivumäärä: 939
Mistä hankittu: Oma ostos

Annie Proulx: Laivauutisia

Joskus ei vaan lähde. Ei sitten millään. Lainasin Laivauutisia ensimmäistä kertaa joskus talvella ja luin sitä noin sadan sivun verran. Sitten tulivat muuttotarkastus- ja pian perään muuttokiireet ja kaikenlaista muuta. Lainasin kirjan uudelleen ja aloitin alusta, mutta tahmainen meno vain jatkui läpi kevään ja kesän. Annie Proulxin Laivauutisia taitaa olla kovasti arvostettu ja tykättykin, mutta minä vain en päässyt sisälle.

Kirjan päähenkilö Quoyle on iso ja ruma kömpelys, joka piilottelee valtavaa leukaansa kämmenensä takana ja keskittyy häpeämään itseään. Hän tapaa pikkuisen kiukkuisen naisen, Petal Bearin, rakastuu, kosaisee ja hankkii tämän kanssa pari lasta. Elämä kuljettaa Quoylen yksinhuoltajaksi, joka on jos mahdollista vielä entistä enemmän hukassa elämässään. Lopulta vanha sukulaistäti houkuttelee Quoylen perheineen New Foundlandiin, vanhaan taloon keskelle pelkkää kylmää, märkää ja pimeää.

Jokainen kirjan luku alkaa otteella Ashleyn solmukirjasta ja esittelee yhden solmun. Siitä pidin! Ja siitä, että kirja suorastaan tuoksui mereltä. Tuoksu ei tosin ollut raikas, vaan suolainen, kylmä, merilevämäinen, hieman mätä. Quoyle työskentelee paikallislehdessä ja hänen tehtävänsä on kirjoittaa lähtevistä ja saapuvista laivoista. Alitajuntani kaivoi kirjaa lukiessani esiin Lähtevien laivojen satama -kappaleen, joka jäi päähän soimaan.

Ongelma taisi jälleen kerran olla se, etten oikeastaan välittänyt pätkääkään siitä, mitä kirjan henkilöille tapahtuu. En pitänyt heistä. Rumuus ja karkeus tuntui tarkoitushakuiselta. Että kirjoitetaanpa nyt romaani, jossa kerrankin on myös rumia ihmisiä! Ja että kauniilla ihmisillä voi mennä huonosti ja rumilla hyvin. En tiedä, jotenkin vaan ärsytti. Ilmeisesti tästäkin kirjasta on tehty elokuva, ehkäpä minun pitäisi katsoa se ja todeta, pääsisinkö paremmin sisälle tarinaan sen kautta. Tai sitten vaan annan Quoylen perheineen olla. Joskus voi vaan todeta, että eipä ollut minun juttuni ja päästää irti sen kummempia asiaa enää analysoimatta. 1001-listan kirjojen suhteen se vain on yllättävän vaikeaa!

Helmet-haasteessa kirja olisi sopinut moneenkin kohtaan, mutta minä täytän kohdan yksi, sillä kirjassa tosiaan muutettiin.

Kirjailija: Annie Proulx
Luettu kirja: Laivauutisia (Otava, suom. Marja Alopaeus)
Alkuperäinen kirja: The Shipping News, 1993
Sivumäärä: 428
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

BookBeat-äänikirjoja kesältä

Engelin kädenjälkeä Turussa

Sorruin kesällä taas BookBeatiin. Ensin mokomat tarjosivat kuukauden kahdella eurolla ja sen jälkeen maksoin vielä yhden täyshintaisen kuukauden. Osaavat kyllä koukuttamisen taidon. Ehdin kuitenkin saada rahoilleni oikein mukavasti vastinetta. Tässä lyhyesti kuluneen kesän äänikirjoista. Myönnettävä se kai on, kesä meni jo ja nyt on syksy. Näiden lisäksi kuuntelin BookBeatista Jukka Parkkisen Osku-kirjat, joista kirjoitin jo aiemmin.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kuva Gummerus

Viime vuoden Finlandia-voittaja ei jotenkin jaksanut kiinnostaa minua siinä määrin, että olisin hankkinut sitä aiemmin luettavakseni. Äänikirja olikin juuri pätevä vaihtoehto tähän sivistysaukon paikkaamiseen.

Kirja olikin hieno, niin kuin nyt vain Finlandia-voittajalta odottaa voi, mutta eipä se jättänyt kuitenkaan kovin syvää muistojälkeä, huomaan nyt. Kertojanääni on Engelin ja se luo romaaniin mielenkiintoisen näkökulman. Taiteellinen elämänkatsomus yhdistyy synkkään ja ankeaan Helsinkiin, jota Engel on palkattu kaunistamaan. Teksti oli kuitenkin lopulta liian runollista minulle, olen arkisemman proosan ystävä.

Mukava äänikirjatuttavuus silti ja seuraavaksi kun käyn Helsingissä, aion vaellella enemmän Engelin kaupungissa. Yläasteen historianopettajamme oli muuten selvästi Engel-fani, meidän piti opetella kaikki ne Senaatintorin rakennukset ulkoa.

Helmet-haasteessa yli kohta 35, kirjan nimessä on erisnimi.


Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Kuva Tammi

Olen ollut täysin rakastunut Maria Kallio -sarjaan. Siksipä otin tämän uutuuden riemusta kiljuen kuunteluun heti (Tämä juuri on se BookBeatin hieno puoli, uutuuksia poksahtelee sinne kuin sieniä sateella. Ja sitten taas tämä on myös syy sille, miksi kaltaiseni klassikkolukija ei tunne tuota palvelua täysin omakseen, toivoisin jatkuvaa täydennystä myös vanhempien kirjojen puolella).

Odotin siis tältäkin uutuudelta paljon, mutta harmikseni petyin. Kirjaa vaivasi hätäisyyden tuntu, kuin osa kirjasarjan sydäntä olisi tipahtanut jonnekin matkan varrelle. Kirjassa juuri vankilasta vapautunut seksuaalirikollinen löytyy tapettuna ja Maria Kallio joukkoineen alkaa selvittää tapausta. Kallio toimii uuden lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osaston pomona ja tapaus päätyy heille, sillä uhri on nainen, joka on tuomittu alaikäisiin poikiin sekaantumisesta. Teemat ovat ahdistavia ja jotenkin Lehtolainen ei pääse samalle tasolle, ytimiin pureutuvaan kerrontaan, kuin monissa aiemmissa osissa. Lisäksi minua haittasi Viattomuuden lopun nuorten hahmojen epäuskottavuus, teinien ääni kalskahti oudolta.

Huomaan miettineeni, joko Maria Kallio olisi aika pistää eläkkeelle. Silti toivon sarjalle jatkoa, ehkä Viattomuuden loppu oli heikompi lenkki vahvassa sarjassa ja vielä on odotettavissa parempaa.

Kirja on tämän vuoden uutuuskirja, jossa ratkaistaan rikos, eli kaksi kohtaa täyttyy Helmet-haasteessa, kohta 47 yli. 

Jo Nesbø: Lepakkomies

Kuva Like

Tutustuin (kaikkien huulilla jatkuvasti olevaan) Harry Holeen silputessani oksia kesällä. Kun ajattelen Lepakkomiestä, ajattelenkin samalla loputonta oksien merta ja silppurin pärinää. Dekkari oli vetävä mutta jotenkin sen maailma oli liian raaka minulle enkä kokenut riittävästi sympatiaa sen hahmoja kohtaan ollakseni ihastunut ja koukussa.

Australia oli miljöönä mielenkiintoinen ja Nesbø on selvästi tehnyt taustatyönsä. En usko että tulen aivan heti tarttumaan sarjan jatko-osiin, mutta koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Oksiakin tulee silputtavaksi vielä tulevina vuosina...

Kirjassa selvitetään rikos, Helmet-haasteessa yli kohta 24.

Amu Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo

Kuva BookBeat

BookBeatin viime hetkillä kuuntelin vielä Amy Schumerin itsensä lukemana hänen esikoisteoksensa The Girl Wit the Lower Back Tattoon. Fanitan naista (katso Inside Amy Schumer Yle Areenasta!) ja siksi olin hyvin kiinnostunut kuulemaan, mitä kirjalla on tarjottavana. Odotin enemmän, kirja on heppoinen ja hattaramainen.

En oikein ymmärtänyt mikä Amyn pointti oli, näpistely- ja seksikokemusten jakamista jatkuvalla muistutuksella, että mitään en kadu, mutta älkää te tehkö näin. Todella rankkojakin juttuja Amy jakoi kuulijoilleen. Sympatia ja myötähäpeä vaihtelivat, ihan kuin Schumerin sarjaa katsoessa. Amyn ääntä oli kuitenkin ihan mukava kuunnella arkiaskareiden lomassa, vaikka ei tämä mitään kirjallista ilotulitusta ollutkaan. Schumer on mielenkiintoinen persoona, jonka tarinaa tämä teos valotti paljon.

Helmet-haaste, kohta 42 (esikoisteos).

Lisää Engelin kädenjälkeä. Tuomiokirkon torni katselee rakasta Turkuani.

Jonathan Safran Foer: Kaikki valaistuu

Luinpa pitkästä aikaa romaanin ja jopa 1001-listalla olevan romaanin. Heinäkuutani täytti muun muassa yhden vanhan talon purkuoperaatio sekä uuden talon suunnittelu. Töihinpaluu toi mukanaan pahenevaa sairastelua, kuinkas muutenkaan. Lukuaika on ollut vähissä ja kroppa ja aivot kovilla, siispä tämänkin teoksen lukeminen olisi ollut varmasti järkevämpää jonakin toisena, rauhallisempana aikana.

Kaikki valaistuu oli nimittäin kummallinen, monitahoinen, sekava ja erikoinen matka. Kirjassa Jonathan Safran Foer -niminen nuori mies matkustaa Ukrainaan selvittämään sukunsa historian käänteitä. Hän saa matkaoppaakseen englanninkielen itseoppineen tulkin Alexin sekä tämän mukasokean isoisän ja isoisän opaskoiran Sammy Davis Junior Juniorin (narttu, joka kärsii pahoista ilmavaivoista ja suvunjatkamisvietistä). Suurin ongelma kirjan kanssa minulla liittyikin (taas) siihen, että luin suomennoksen. Alexin käyttämä kieli oli hyvin erikoista, hän käyttää sanoja väärissä yhteyksissä, mutta tulee silti ymmäretyksi. Suomennos oli varmasti erinomainen, mutta silti minua jatkuvasti häiritsi, kun jäin miettimään alkuperäistä tekstiä ja sen sanoja. Tosin enpä varmaan olisi jaksanutkaan lukea tätä englanniksi, sen verran kovilla oli keskittymiskykyni nytkin.

"Minä en tietenkään mennyt maineikkaaseen yökerhoon. Kuten olen maininnut, minä tiedotan usein Isälle että menen maineikkaaseen yökerhoon, mutta sitten menen rannalle. En mene maineikkaaseen yökerhoon, jotta voin tallettaa valuttani pikkuleipärasiaan muuttaakseni Amerikkaan Pikku-Igorin kanssa. Mutta minun täytyy tiedottaa sinulle että se johtuu myös siitä että en rakasta maineikkaita yökerhoja. Niistä tulee minulle hyvin iloton ja hylätty olo. Käytänkö minä tuota sanaa oikein? Hylätty?" Esimerkki Alexin kirjoitustyylistä, s. 278

Kirjassa vuorottelevat kolmikon matkakertomus Alexin näkökulmasta, Jonathanin kirjoittama historiikki sukunsa vaiheista sekä Alexin kirjeet Jonathanille, joissa hän kommentoi tämän historiikkia. Melkoinen soppa, jonka seuraamisessa saa tosissaan tehdä töitä. Nämä kaikki kolme näkökulmaa limittyvät yhteen oudolla tavalla. Eniten taisin lopulta nauttia Jonathanin kirjoituksista, ne toivat mieleeni toisinaan Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja Grassin Peltriummun kaikessa kummallisuudessaan. Mieleeni jäi erityisesti kummittelemaan mies, jonka kalloon oli juuttunut sahanterä. Mies päätyi hyötykäyttöön, aurinkokelloksi. Kai tämä sitten oli maagista realismia?

Vaikka hetkittäin nautinkin tarinasta paljon, kokonaiskuva jäi silti harmittavan sekavaksi. Tuli sama fiilis kuin muinoin Pilvikartaston kanssa. Kirja oli minulle juuri oikea, mutta aika valitettavan väärä.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 26, sukutarina.

Kirjailija: Jonathan Safran Foer
Kirja: Kaikki valaistuu (suom. Leena Tamminen)
Alkuperäinen kirja: Everything is Illuminated, 2002
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 354
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Tim Walker: Lost in Suomi (joulukalenterin 7. luukku)

Walkerilla oli sanansa sanottavana myös suomalaisesta tavasta viettää itsenäisyyspäivää.

Eilisen itsenäisyyspäivän kunniaksi on mukava jatkaa Suomi-linjalla. Yksi syksyn aikana BookBeatista ilmaiskokeilun aikana lukemistani kirjoista oli Tim Walkerin Lost in Suomi eli Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia. Kirja oli pieni ja hupaisa välipala, jonka nautin syksyn pimeimpinä iltoina ennen nukahtamista.

Kirjailija Walker on amerikkalainen, nykyisin myös suomalainen ja hän tarkastelee maatamme ja suomalaisuutta ulkopuolisen raikkaalla katsannolla. Ensimmäistä kertaa hän on tutustunut suomalaisuuteen jo lapsena, kun heidän naapurissaan asui suomalainen perhe, joka kovasti poikkesi muista ja käyttäytyi omituisesti. Perheen lapset hyppivät alasti pihalla ja kohteliaisuuksiin ei tuhlattu aikaa. 17-vuotiaana Tim tapasi tulevan suomalaisen vaimonsa ja kirja kertoo tästä matkasta ja siitä, mitä Tim on oppinut suomalaisuudesta.

Kirja oli sangen viihdyttävä ja on aina hauskaa lukea tarkkanäköisiä havaintoja oman kansansa kummallisuuksista. Parasta teoksessa oli se, että Walker ei syyllisty liialliseen kummasteluun tai päivittelyyn, lopulta hän toteaa monet erikoisina pitämänsä asiat ihan oivallisiksi. On ihan ok vaikkapa haluta säilyttää oma rauhansa ja tilansa.

Hauskimmat havainnot liittyivät lopulta Walkerin kokemuksiin opettajainhuoneen säädellystä kahvinjuontietiketistä sekä tervehtimisestä työpaikalla. Tiedättehän sen pikkuisen kiusallisen hetken, kun työkaveri, jota hiukan aiemmin ehdit jo tervehtiä, tulee taas käytävällä vastaan...

En ollut kuullut kirjasta aiemmin, joten sain taas Helmet-haasteessa yhden kohdan täyteen.

Kirjailija: Tim Walker
Luettu kirja: Lost in Suomi (suom. Maija Kauhanen)
Alkuperäinen kirja: Lost in Finland (S&S 2016)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★

Samuel Beckett: Mercier ja Camier (bloggaamattomien kirjojen joulukalenterin 1. luukku)

Joulukuu, lempikuu! Vuosi lähestyy loppuaan, tämä ennennäkemättömän rankka, antoisa, ristiriitainen ja hullu vuosi. Lukenut olen ehkä vähemmän kuin aiemmin mutta silti paljon. Niin paljon, että bloggaamattomia kirjoja on kertynyt valtava pino. Kuten ennenkin, nytkin toivoisin että ainakin kaikista listan kirjoista jäisi blogiin jokin muistiinpano. Siksipä blogissa alkaa nyt joulukalenteri, jossa joka päivä ennen joulua esittelen lyhyesti tai pidemmin yhden tämän vuoden aikana lukemani kirjan, joka ei ennen ole päässyt blogiin asti.

Ensimmäisen lukuun takaa löytyy Samuel Beckettin Mercier ja Camier. Luin kirjan muistaakseni jo kesällä ja totta puhuakseni se kuuluu niihin listan kirjoihin, jotka kyllä sain aika kevyesti luettua, mutta joista en saanut minkäänlaista otetta. Minulla on ennenkin ollut Beckettin kanssa ongelmia, ja tälläkin kertaa ongelmat jatkuivat jossakin määrin. Kuitenkin se aiemmin piiloon jäänyt huumori esiintyi nyt selvemmin. Mercier ja Camier olivat omituisessa olemisessaan huvittavia hahmoja, ikävä kyllä en kuitenkaan lopulta ollut kovin huvittunut vaan lähinnä kyllästynyt.

Kuitenkin tässä kirjassa oli jotakin hyvin sympaattissta. Ehkä se oli kirjan fyysinen pieni koko tai sitten tämä jokaisen luvun lopussa oleva tiivistys, jonka soisin siirtyvän ihan joka ikiseen astetta vaikeampaan romaaniin. Ehkäpä Sota ja rauhakin näyttäytyisi helpompana, jos luvun lopussa voisi kerrata, mistä olikaan kyse! Nerokasta!

Beckett on Nobel-voittaja joten taas yksi kohta yli Helmet-haasteesta.

Kirjailija: Samuel Beckett
Luettu kirja: Mercier ja Camier (suom. Tarja Roinila)
Alkuperäinen kirja: Mercier et Camier (1970, kirjoitettu 1946).
Sivumäärä: 245
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Sekalainen seurakunta bloggaamattomia kirjoja

Olen taas lukenut niin paljon, että bloggaamattomia kirjoja on kertynyt valtava määrä. Ensi viikolla alkaa taas työt (jee!), joten lukeminen vähenee radikaalisti, sitä ennen koitan saada tätä kirjasumaa purettua. Helmikuun lukemisiin on sisältynyt hienoja ja mielenkiintoisia kirjoja.

Peter Handke: Vasenkätinen nainen

Kovasti tekisi mieleni kertoa, miten me vasenkätiset joudumme kärsimään tässä oikeakätisten maailmassa, mutta taidan jättää väliin tällä kertaa. Handken pienoisromaani oli kauniin vähäeleinen, mutta jotenkin se kuitenkin jätti minut kylmäksi. Tarinassa nainen toteaa, että haluaa olla yksin ja jättää aviomiehensä. Teos käsitteleekin yksinäisyyttä, sitä miten yksin oleminen on ihmisen perusoikeus ja miten ympäristö suhtautuu usein ongelmallisesti toisen ihmisen yksin olemiseen, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä yksinäisyyden kanssa.

Handke: Vasenkätinen nainen (suom. Outi Nyytäjä)
Alkuperäinen kirja: Die linkshändige Frau (1981)
Kustantaja: Weilin+Göös
Sivumäärä: 92
Mistä hankittu: Kirjastosta
Lista: 1001 kirjaa
Helmet-haaste: Kohta 48: kirjassa alle 150 sivua


J. G. Ballard: Uponnut maailma

Uponnut maailma oli pelottavan ajankohtainen tänä aikana, kun ilmastonmuutos puhuttaa jatkuvasti. Tavallista voimakkaammat aurinkomyrskyt ovat saaneet aikaan jättimäisiä geofyysisiä muutoksia, joiden ansiosta maan keskilämpötilat ovat nousseet. Trooppiset alueet ovat muuttuneet asuinkelvottomiksi ja kansakunnat ovat vaeltaneet pohjoiseen. Maata peittävät trooppiset laguunit, joissa asustaa alligaattoreita. Kirjan luonnontieteellinen puoli oli (tietenkin!) valtavan kiehtova, mutta muuten korkealentoinen ja filosofinen tarina ei ollut mieleeni.

Ballard: Uponnut maailma (suom. Mika Renvall)
Alkuperäinen kirja: The Drowned World (1962)
Kustantaja: Jalava
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 176
Lista: 1001 kirjaa


Johanna Sinisalo: Kätketyt

Rakastan Johanna Sinisaloa ja rakastan geokätköilyä, joten tämä pieni kirja oli minulle aika täydellinen. Hetken jo luulin lukevani Sinisalon kirjoittamaa romanttista rakkauskertomusta ja olin vähän hämmentynyt, mutta eihän se nyt ihan niinkään mennyt... Loistava pieni kirja!

Johanna Sinisalo: Kätketyt (2006)
Kustantaja: Radian Words
Sivumäärä: 52
Mistä hankittu: Kirjastosta
Listojen ulkopuolelta

Jan Guillou: Pahuus

 
Kirjan alku oli niin ahdistava, että lähestulkoon jätin kirjan kesken. Siinä nimittäin päähenkilö Erikin isä pahoinpitelee poikaansa rajusti ja toistuvasti. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, sillä vaikka tarinassa väkivalta näyttelee pääroolia, on siinä paljon muutakin. Sisäoppilaitoksessa vallitsee omat lait ja tarkka nokkimisjärjestys. Silti Erik kohtaa myös toveruutta ja rakkauttakin. Pahuus oli raskas, mutta lopulta palkitseva lukukokemus.

Jan Guillou: Pahuus (suom. Veijo Kiuru)
Alkuperäinen kirja: Ondskan 1981
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 338
Mistä hankittu: Kirjastosta
Lista: Keskisuomalainen
Helmet-haaste: Kohta 15: kirjan kansi on ruma


Andy Weir: Yksin Marsissa 

Yksin Marsissa on tullut suurempaan kuuluisuuteen sen pohjalta tehdyn elokuvan vuoksi. Itse en ole leffaa nähnyt, mutta julisteessa oleva Matt Damon tuli jo nyt kummittelemaan mukaan lukukokemukseeni, ei hyvä. Kirja oli mielenkiintoinen ja paikoin hauskakin. Astronautti Mark Watney jää yksin Marsiin, kun hänen avaruuspukunsa vaurioituu hiekkamyrskyssä. Muu miehistö luulee, että Watney on kuollut ja poistuu paikalta ja alkaa Watneyn taistelu aikaa ja kylmää planeettaa vastaan. Yksin Marsissa oli ihastuttavan tekninen, mutta se olisi ehdottomasti pitänyt lukea alkuperäiskielellä. Teknisen kielen ja puhekielisyyden suomentaminen ei toiminut mielestäni yhtään ja tökki toisinaan hyvinkin pahasti.

Andy Weir: Yksin Marsissa (suom. Kaj Lipponen)
Alkuperäinen kirja: The Martian. A Novel (2011)
Kustantaja: Into Kustannus Oy
Sivumäärä: 387
Mistä hankittu: Kirjastosta
Listan ulkopuolelta
Helmet-haaste: Kohta 35, kirjassa ollaan avaruudessa

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Syötäväksi kasvatetut on kirja, jonka jokaisen lihaa tai kananmunia syövän sekä maitoa juovan kansalaisen, tulisi lukea. Se kerää yhteen suomalaisen eläintuotannon hyvät ja huonot puolet. Maatilan kasvattina ja maataloustuottajien innokkaana puolestapuhujana olin positiivisesti yllättynyt siitä, että kirja ei ollut saarnaava ja se esitteli hyvin erilaisia näkökantoja, myös tuottajien perspektiivin. Lisäksi pidin siitä, miten kirjassa jatkuvasti tuotiin esiin se, miten moni asia on huomattavasti paremmin Suomessa kuin ulkomailla. Viimeksi tällä viikolla uutisoitiin siitä, miten Saksassa hämmästellään sitä, kun suomalaiset possut saavat pitää saparonsa. Tehotuotantoon liittyy järkyttäviä asioita ja eläinten yksilöarvo on hyvin kyseenalainen. Mielestäni nämä asiat tulee olla valmis kohtaamaan, mikäli lihaa syö. Kaikenkaikkiaan todella hieno ja onnistunut tietokirja, suosittelen erityisesti kaikille meille lihansyöjille!

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä (2012)
Kustantaja: Atena Kustannus
Sivumäärä: 355
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Listan ulkopuolelta
Helmet-haaste: Kohta 1, ruuasta kertova kirja

Stoner, Candide ja Cold Comfort Farm & muistutus Maalaismaisemia-haasteen päättymisestä

Ja niin kului taas vuosi! Humpsis! Muistattehan että Maalaismaisemia-haasteen koontipostauksen tekemiseen on aikaa puoleen yöhön asti. Viikonloppuna tai heti alkuviikosta arvon haasteen voittajan ja teen loppuyhteenvedon. Olkaa siis kuulolla!

Koska haluan palata huomenissa (siis vuonna 2016) kokoamaan lukuvuoden 2015 pakettiin, haluan vielä kirjoittaa lyhyesti muutamasta kirjasta tämän vuoden puolella. Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2016!

John Williams: Stoner

Yhtäkkiä internet oli täynnä kuvia kirjasta, jonka kannessa oli karvanaamainen mies ja jonka nimestä ei voinut päätellä mitään. Stoneria kehuttiin, ylistettiin ja kehuttiin vähän lisää. Totta kai minunkin piti lukea kirja.

Ymmärrän täysin, miksi kirjasta on pidetty. Mutta omiin lukumieltymyksiini kirja ei oikein sopinut. En pidä sellaisesta kirjallisuudesta tai elokuvista, joissa kaikki tuntuu menevän koko ajan huonosti. Kutsun tätä Dancer in the Dark -efektiksi, sillä minulla on traumat kyseisestä elokuvasta. Olin liian nuori, kun koitin katsoa elokuvaa ja sen tunnelma ahdisti. En tiedä vieläkään, onko elokuva oikeasti niin negatiivinen ja kurja kuin kuvittelen sen olevan. Olen iloinen että luin Stonerin. Se oli totta vieköön vähäeleinen ja suuri mutta minun makuuni se sisälsi liikaa ahdistavia elementtejä. Joka tapauksessa Stoner on tärkeä romaani siinä mielessä, että se on julkaistu jo 1965 mutta nousi maailmanmaineeseen vasta äskeittäin. On todella lohduttavaa, että tällainenkin on mahdollista nykymaailmassa.

Kirjailija: John Williams
Luettu kirja: Stoner (suom. Ilkka Rekiaro) Bazar 2015
Alkuperäinen kirja: Stoner (1965)
Sivumäärä: 306


Voltaire: Candide
 

Candide taitaa olla todellinen klassikko. En kuitenkaan saanut siitä oikein mitään irti. 1700-luvun satiiri taisi mennä yli hilseen. Kirja oli kuiva, vaikka sen kai olisi ollut tarkoitus olla ainakin osittain hauska. Candiden ja kumppaneiden seikkailut olivat tylsiä ja satiiri ei innostanut.

Kirjailija: Voltaire
Luettu kirja: Candide (suom. Hollo)
Alkuperäinen kirja: Candide (1759)
Sivumäärä: 156

Stella Gibbons: Cold Comfort Farm

Cold Comfort Farmin lukeminen kesti erittäin pitkään. Syynä oli se, että kirjan englanti oli vaikeampaa kuin mihin olen tottunut. Siksi en nauttinut kirjasta niin kuin olisin toivonut. Sillä nautittava kirja tosiaan oli. Siinä nuori itsenäinen nainen Flora Poste jää orvoksi ja muuttaa sukulaistensa luokse maalle, syrjäiseen Sussexiin hyvin osuvasti nimetylle "Laihan lohdun maatilalle".

Takapajuisella maatilalla asustavat sukulaiset ovat kaikki aika erikoisia persoonia. Flora alkaa auttaa serkkujaan etenemään elämässä ja kommelluksilta ei tietenkään vältytä. Teoksesta on tehty myös elokuva ja aionkin etsiä sen käsiini. Tarina oli hauska, vaikka lukukokemus olikin työläs. 

Kirjailija: Stella Gibbons
Luettu kirja: Cold Comfort Farm (Penguin Books 2006, alkup. 1932)
Sivumäärä: 233

Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä

Olen monesti ennenkin kertonut että musiikki on minulle elintärkeä henkireikä. Blogissa (tietenkin) näkyy rakkauteni kirjallisuuteen, mutta loppujen lopuksi kaiken taustalla on musiikki. Se limittyy elämääni ja tapahtumiin niin tiiviisti, että oikeastaan kaikkeen kokemaani, myös kirjoihin, liittyy aina musiikkia. Joskus musiikki ja kirjallisuus kohtaavat konkreettisemmin. Tästä hienona esimerkkinä on kuuluisan luonnonfilosofin Henry David Thoreaun Walden.

Olen ollut kirjasta kiinnostunut jo pitkään ja listasin sen myös yhdeksi kirjavaihtoehdoksi Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen (olettehan jo tehneet koontipostaukset!). Tämän vuoden (2015, hetkisen vielä) maaliskuussa räjähti. Nightwish julkaisi uuden Endless Forms Most Beautiful -levynsä, ensimmäisen albumin, jossa laulajana on rautainen Floor Jansen. Levy osui ja upposi. Löysin uudelleen nuoruuteni suosikkiyhtyeen, joka oli mennyt mielestäni väärään suuntaan Anette Olzonin aikana. En ehkä olisi tajunnut innostua uudesta levystä ilman ystävääni, joka tiesi kertoa, miten uskomaton laulaja Floor on. Uuden levyn huuma ja nuoruuden bändirakkauden uudelleen lämpiäminen huipentui kesällä Oulussa (samaisen ystäväni kanssa) Nightwishin upeaan keikkaan. Mikä uskomaton livebändi ja ne kylmät väreet!

Voisin kirjoittaa ikuisuuksia Endless Forms Most Beautiful -albumista, sen kauniista luonnontieteellisyydestä, mahtipontisista sävellyksistä ja upeista lyriikoista. Jotta kuitenkin lopulta pääsisin asiaan, mainitsen nyt lyhyesti, että levyllä on My Walden -niminen kappale. Kappale on saanut innoituksensa tietenkin Walden-teoksesta ja näin ollen olen tullut ennätyksellisen pitkän johdantoni päätökseen. Aina käy näin, kun puhun musiikista. Sovimme ystäväni kanssa tuon keikan jälkeen, että kumpikin lukee Waldenin vuoden 2015 aikana. Silloin loppuvuosi tuntui pitkältä ajalta, mutta sain kirjan luettua viimeinkin loppuun tänään aamupäivällä, vuoden toiseksi viimeisenä päivänä.

Walden on kertomus siitä, mitä Thoreau koki, kun hän muutti 1840-luvulla kahdeksi vuodeksi mökkiin Walden-järven rannalle. Hän rakensi oman mökkinsä, hankki itse kaikki tarvikkeensa ja eli muutenkin yksinkertaista, luonnonläheistä elämää vailla perinteisiä yhteiskunnan mukavuuksia. Walden-teokseen Thoreau on koonnut aihepiireittäin kokemuksia tuosta ajasta. Mikään yksinkertainen listaus kokemuksista teos ei kuitenkaan todellakaan ole vaan se vilisee viittauksia muihin teoksiin, filosofeihin, merkkihenkilöihin ja aikalaisiin. Teoksen lukemista hidastikin melkoisesti suomentajan huomautusten yli viidensadan kohdan lista, mutta ilman listaa ei teos missään tapauksessa olisi auennut yhtä loistokkaalla tavalla.

Nykyihmisen mittapuulla elämä 1800-luvun puolivälissä vaikuttaa olleen kovin yksinkertaista verrattuna nykyaikaan. Silti Thoreau puhuu yksinkertaisemisesta ja osoittaa, että myös tuon ajan ihminen pärjäisi paljon vähemmällä. Hän sanoo suoraan: "Yksinkertaistakaa, yksinkertaistakaa, yksinkertaistakaa!" ja kertoo mitä etuja on sillä, että vähentää elämästään haitallisia ja turhaa aikaa ja energiaa vieviä asioita. Tärkein näkökulma on luonnonläheisyys ja se, miten ihminen on menettänyt yhteyttään luontoon. Thoreau ei asunut erakkona, vaan hänen mökkinsä sijaitsi kylän laitamilla. Silti hän ei tarvinnut jatkuvaa yhteyttä muihin ihmisiin vaan koki onnea luonnon tapahtumien seuraamisesta. Kirjassa kuvailtavien eliöiden määrä on loputon ja myös eloton luonto saa osansa. Ihastuttavaa luettavaa luonnontietelijälle!

Walden on ennenkaikkea kaikkien yksinkertaisesta elämästä haaveilevien, downshiftaajien, Jäniksen vuoden ihailijoiden ja humanistisiakin pohdintoja arvostavien luontoihmisten raamattu. Se on älykäs, välillä hiukan yliromanttisuuteen ja turhalliseen mahtipontisuuteen taipuva monipuolinen kuvaus yhden miehen kokemuksista luonnon keskellä ja hänen maailmankuvastaan. Walden on innoittava teos ja vaikka en aiokaan (ehkä?) tehdä vatasia tai thoreau'ita, niin jotakin sen ajatuksista tahdon sisäistää ja koittaa pitää mielessäni tässä hullussa ja hektisessä maailmassa.

"Ainakin tämän opin kokeilullani: jos ihminen etenee luottavaisesti unelmiensa suuntaan ja pyrkii elämään elämäänsä niiden mukaisesti, hän saavuttaa menestystä, jota ei arkisempina hetkinään olisi osannut odottaakaan. Hän jättää joitakin asioita taakseen ja voittaa näkymättömiä rajoitteita. -- -- Mitä yksinkertaisemmaksi hän muuttaa elämänsä, sitä vähemmän mutkikkailta maailmankaikkeuden lait alkavat näyttää, eikä yksinäisyyskään tunnu enää yksinäisyydeltä, köyhyys köyhyydeltä tai heikkous heikkoudelta. Jos olettekin rakennelleet pilvilinnoja tyhjän päälle, työnne ei ole mennyt hukkaan, sillä ne ovat aivan oikeassa paikassa. Nyt vain luotte niille perustukset." s. 348

Kirjailija: Henry David Thoreau
Luettu kirja: Walden - Elämää metsässä (suom. Antti Immonen)
Alkuperäinen kirja: Walden, or Life in the Woods (1852)
Kustantaja: Kirjapaja
Kansi: Elina Warsta
Sivumäärä: 398
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Hurraa, 200 täynnä!

Saavutin tällä viikolla melkoisen etapin: olen lukenut nyt 200 eli viidesosan 1001-listan kirjoista. Kun aloitin blogini, luettuja teoksia oli 53 eli huimasti olen edennyt projektissani. Ikävuosia minulla on mittarissa 28 (maaliskuussa 29, apua!) joten siihenkin suhteutettuna voin olla aika ylpeä projektini etenemisestä. Blogini taisi täyttää juuri kolme vuotta eli olen lukenut keskimäärin suunilleen yhden listan kirjan viikossa.

Olen tehnyt koontipostauksen sadan kirjan välein siten, että lasken mukaan vain blogiaikana lukemani kirjat. Ensimmäinen sata (yhteensä 153 luettua kirjaa) täyttyi viime vuoden elokuussa ja silloin listasin suosikit, inhokit ja yllättäjät täällä. Seuraava listaus tulee siis, kun kirjoja on luettuna 253 eli jo neljäsosa. Varovaisesti heitän ilmoille ajatuksen, että se saattaisi täyttyä jo ensi vuonna. Tai viimeistään vuonna 2017. Tässä alkuvaiheessa kirjoja kertyy vielä helposti, kun valinnan varaa on paljon.

Tässä lyhyesti 199. ja 200. listalta lukemastani kirjasta. Kohti uusia etappeja ja uusia tarinoita!

Toni Morrison: Sula

Olen lukenut Morrisonilta aiemmin esikoisromaanin Sinisimmät silmät, joka oli minulle turhan rankka. Nyt jatkoin tähän Nobel-kirjailijaan tutustumista hänen toisella kirjallaan. Sula on kertomus kahdesta naisesta Sulasta ja Nelasta. He elävät pikkutyttöinä 20-luvulla tiiviisti yhdessä tummaihoisten yhteisössä Ohiossa. Heillä on yhteiset ilot, surut ja salaisuudet, joista yksi on poikkeuksellisen synkkä. Aikaa kuluu, tytöt kasvavat aikuisiksi. Nel jää kotikylään, menee naimisiin ja hankkii lapsia. Sula valitsee toisenlaisen polun ja lähtee maailmalle. Kymmenen vuoden jälkeen he kohtaavat jälleen ja kaikki on muuttunut.

Koen vähän hassusti huonoa omaatuntoa siitä, etten erityisemmin innostunut tästäkään kirjasta. Koen että Morrison on kirjailija, josta kuuluisi pitää ja jota kuuluisi suuresti arvostaa hänen teemojensa vuoksi. Morrison maalaa vahvoja tarinoita, joiden tärkeänä osana ovat persoonalliset hahmot ja voimakkaat tapahtumat. Silti en jaksanut innostua Sulasta, enkä ole kovin innokas tarttumaan seuraavinkaan Morrisonin kirjoihin (joita listalla on jäljellä vielä kolme).

Kirjailja: Toni Morrison
Luettu kirja: Sula (suom. Seppo Loponen)
Alkuperäinen kirja: Sula (1973)
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 176
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä

Olen törmännyt viime aikoina Houellebecqiin, kiisteltyyn ranskalaiskirjailijaan, vähän kaikkialla. Päätin että on aika täyttää tämänkin kirjailijan kohdalla oleva sivistysaukko. Aloitin kirjailijan esikoisteoksella Haluen taistelukenttä, joka näytti helposti lähestyttävältä sen lyhykäisyyden vuoksi.

Olen tainnut lukea aika paljon kaikkea kamalaa ja yököttävää, sillä olin varautunut henkisesti paljon pahempaan. Tavallaan pidin teoksesta, sen yksinkertaisesta ja kursailemattomasta kerronnasta. Teos on kuin 90-luvun Sivullinen, samaa on pohtinut myös Luettua elämää -blogin Elina. Se muistutti minua monella tavalla myös Siepparista, Kokaiiniromaanista ja muutamasta muusta "minämuotoisesta haahuiluromaanista", joissa kuvataan nuoren miehen sisäistä tyhjyyttää, kaipuuta ja kipuilua. En kuitenkaan valtavasti innostunut kirjasta ja se jätti minut aika kylmäksi. Silti toisin kuin Morrisonin kohdalla, odotan paljon Houellebecqin muita kirjoja. Jotakin erittäin kieroutuneella tavalla lupaavaa tässä teoksessa oli.

Kirjalija: Michel Houellebecq
Luettu kirja: Halujen taistelukenttä (suom. Ville Keynäs)
Alkuperäinen kirja: Extension du domaine de la lutte (1994)
Englannikielinen käännös: Whatever
Sivumäärä: 151
Kustantaja: WSOY
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★

Kolme kirjaa listalta: Pastoralia, Franny ja Zooey & Tulipunainen kirjain

Kaksisataa listalta luettua kirjaa lähestyy niin kovaa vauhtia, että olen viime aikoina ihan tahallani valinnut listalta lyhyitä kirjoja. Suorittaja täällä hei! Olen kuitenkin jo kauan sitten oppinut, että lyhyys ei todellakaan ole mikään tae helppoudelle. Päinvastoin lyhyet kirjat ovat usein vaikeampia kuin pitkät. Niissä on tiivistettynä niin paljon, että lukija joutuu koville. Nämä kolme marraskuun aikana lukemaani kirjaa olivat kaikki lyhyitä, hankalahkoja mutta myös palkitsevia. Kaikki kolme olivat lainassa kirjastosta.

George Saunders: Pastoralia

Saundersin Pastoralia on ihastuttavan vinksahtanut novellikokoelma. Sen niminovelli oli riemastuttava mutta klaustrofobinen kertomus nykyaikaisesta luolamiehestä. Ihan oikeasta luolamiehestä, sillä tarina sijoittuu huvipuistoon, jonne on rakennettu luolia, joissa luolamiehet asuvat. Ohikulkijat voivat työntää päänsä luolaan ja ihmetellä muinaista elämänmuotoa ja oppia siitä jotakin, mutta harvemmin kukaan työntää päätään sisään.

Luolissa elävät viestivät ulkomaailman kanssa fakseilla. He tarkistavat päivittäin, josko "Big Slot"-huoneeseen olisi toimitettu vuohi. Päähenkilön kanssa samassa luolassa asuu Janet, kapinoiva ja huonosti käyttäytyvä (hän mm. puhuu englantia eikä pelkästään murahtele) nainen. Luolamieselämään kuuluu myös päivittäinen asuinkumppanin arviointi. Luolien elämää koskevat myös muut nykyaikaisesta työelämästä tutut kuviot kuten mahdollinen luola-asujien vähennystarve tuottavuussyistä.

Pastoralia oli kaikessa ristiriitaisuudessaan hulvaton ja ikimuistoinen. Muut teoksen novellit eivät olleet yhtä vahvoja, mutta kaikkia niitä yhdisti vinksahtaneen onneton maailma ja surkuhupaisat hahmot. En odottanut paljonkaan tästä novellikokoelmasta, joten yllätyinkin valtavan positiivisesti.

Kirjailija: George Saunders
Luettu kirja: Pastoralia (2000)
Sivumäärä: 188
Arvostelu:  ★★★★

J. D. Salinger: Franny ja Zooey

Luin alkuvuodesta Salingerin Sieppari ruispellossa ja nyt jatkoin sivistymistäni Frannyn ja Zooeyn parissa. Teos oli siepparimaista nuoruuden harhailua, kapinaa ja pahoinvointia. Franny ja Zooey ovat sisarukset ja kumpikin on elämässään hukassaan omalla tavallaan. Kertomukset on alunperin julkaistu erikseen. Ihan hirveästi en innostunut kirjasta ja tuntuu, että aika paljon meni ohikin. Identiteetin etsintää, sisäistä tuskaa ja kattoon tuijottelua oli tämä kirja pullollaan. Tuntuu että Franny ja Zooey oli jonkinlainen Siepparin sisarteos. Samoja elementtejä ja samaa, vaikkakaan ei niin vahvaa, tyyliä.

Kirjailija: J. D. Salinger
Luettu kirja: Franny ja Zooey (alkup. Franny 1955 ja Zooey 1957, suom. Pentti Saarikoski).
Sivumäärä: 195
Arvostelu: ★★★

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirjain

Tulipunainen kirjain edustaa pitkästä aikaa vanhempaa kirjallisuutta, joka on viime aikoina jäänyt blogissa vähemmälle. Innostuin lainaamaan kirjan, kun se mainittiin Downton Abbeyssä (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, suosittelen! Viisi ensimmäistä kautta löytyy Netflixistä. Siinäpä tekemistä joulun pyhiksi).

Tulipunainen kirjain sijoittuu Uuden Englannin puritanistien yhdyskuntaan. Päähenkilö Hester Prynne on saanut häpeärangaistuksen, sillä hän on ollut uskoton. Hester on saanut lapsen, vaikka hänen englantilaisen aviomiehensä kuolemasta ei ole varmuutta. Hester kantaa rinnassaan suurta ja hohtavaa, punaisesta kankaasta ompelemaansa A-kirjainta (adultery, aviorikos). Hän ei suostu paljastamaan lapsensa isää, rikoksen toista osapuolta.

Tulipunainen kirjain oli yllättävän kiinnostava ja ei läheskään niin saarnaava kuin pelkäsin. Mutta olihan se nyt hyvänen aika vanha, kuiva ja jäykkä. Etenkin Hesterin tyttären, Pearlin, käytös oli kirjassa epäuskottavaa ja ärsyttävää. Dialogi oli tönkköä ja toisinaan kirjan lukeminen oli tuskaista, vaikka kuten jo mainitsin, pelkäsin pahempaa. Vaikka tietyt moraaliset kysymykset säilyvät aina ajankohtaisina, nykyihmisen silmin kirja on kuitenkin auttamatta vanhentunut.

Kirjailija: Nathaniel Hawthorne
Luettu kirja: Tulipunainen kirjain (suom. Aune Brotherus)
Alkuperäinen kirja:  The Scarlett Letter (1850)
Sivumäärä: 225
Arvostelu:  ★★★

Richard Brautigan: Melonin mehu

1001-lista sisältää kummallisia kirjoja, joihin ei ikinä ilman listaa tulisi tutustuttua. Tällainen omituisuus oli myös Richard Brautiganin Melonin mehu (In Watermelon Sugar). Lukaisin kirjan eräänä sunnuntaiaamuna ennen nousemista yhtenä suupalana. Melonin mehu on julkaistu vuonna 1968, aikana jolloin hippiliike oli voimissaan. Se on kummallinen kertomus kummallisesta kaupungista, jonka keskiössä on iDEATH, hyvä paikka.

"Minulla on mökki iDEATHin lähellä. Näen iDEATHin ikkunasta. Se on kaunis. Näen sen silmät kiinnikin ja voin koskettaa sitä. Juuri nyt se on kylmä ja muuttuu joksikin jota lapsi pitelee kädessään. En tiedä mikä se voisi olla." s. 7.

Maailmaa kuvaillaan minämuotojan silmin, mutta kertojasta ei saa paljon irti. Se tiedetään, että hän kirjoittaa kirjaa ja tämä seikka herättää kummastusta kanssa-asukeissa. Lisäksi hän on jatkuvasti rakastunut Margaretiin mutta seurustelee silti erään Paulinen kanssa. Kaupunkia ympäröi vesimelonivainiot, siellä on Vesimelonitehdas ja taivaalla paistaa aurinko, joka on viikon jokaisena päivänä eri värinen. Keskiviikko on harmaiden vesimelonien päivä, torstai mustien.

"Me valmistamme täällä koko joukon tavaroita vesimelonin sokerista - kerron kyllä teille siitä - tämän kirjankin jota kirjoitetaan iDEATHin lähellä. Kaikki tämä joutuu, kulkee vesilmeonin sokeriin." s. 8.

"Muistan erään miehen joka valmisti kelloja mustista, äänettömistä vesimeloneista ja hänen kellonsa olivat hiljaisia. Mies teki kuusi tai seitsemän sellaista kelloa ja sitten hän kuoli." s. 40.

Tarinassa on myös pahis, inBOIL, joka on hylännyt iDEATHin ja asuu Unohdetulla tehtaalla. Jännitettä kaupunkiin luovat myös tiikerit, jotka ovat ennen hallinneet kaupunkia, mutta joiden aika on jo ohi. Kaupunkilaiset ovat mieltyneet patsaisiin. Tiikerien ajasta muistuttaa patsas ja löytyypä kaupungista myös mm. peruna- ja lanttupatsaat.

Totta puhuakseni en osaa analysoida kirjaa sen kummemmin. Se oli erittäin omaperäinen, hyvin lyhyt ja outoudessaan kiehtova, mutta vaikea. Ainakin se tuntui jättävän pysyvän muistijäljen, joka on aina positiivista. Kirjan on lukenut myös Hyönteisdokumentin hdcanis ja en voinut olla hyrähtämättä, kun luin hänen bloggauksensa viimeisen rivin. Se nimittäin tiivistää juuri sen, mitä mietin tätä tekstiä kirjoittaessani:

"En ole ihan varma, mutta luulen että pidin tästä kirjasta paljon."

Kirjalija: Richard Brautigan
Luettu kirja: Melonin mehu (suom. Jarkko Laine)
Alkuperäinen kirja: In Watermelon Sugar (1968)
Kustantaja: Otava (1975)
Sivumäärä: 128
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Truman Capote: Kylmäverisesti

Aloitin Capoten Kylmäverisesti jo kauan sitten Vaasassa. Kuvassa kirjan taustalla onkin Vaasan vankila. Jotenkin kirjan lukeminen kuitenkin venyi, enkä ehtinyt lukea sitä loppuun. Lainasinkin teoksen sitten syksyllä uudestaan Turussa ja lopulta sain kuukausia kestäneen lukuprosessin loppuun.

Kirja oli oikeastaan todella mielenkiintoinen ja siksi onkin erikoista, että sen lukemiseen meni niin kauan. Teos oli kuitenkin erittäin raskas monellakin tavalla. Kylmäverisesti on varsin kuuluisa teos, jossa Capote avaa faktan ja fiktion keinoin vuonna 1959 Kansasin Holcombissa tapahtunutta murhenäytelmää. Tuolloin maanviljelijä Herbert Clutter, hänen vaimonsa ja kaksi teini-ikäistä lasta murhattiin raa'asti. Murhaajat Richard (Dick) Hickock ja Perry Smith jäivät pian teostaan kiinni ja lopulta heidät hirtettiin rangaistuksena.

Wikipedian mukaan Capote on lukenut joukkomurhasta uutisen New York Times -lehdestä ja kiinnostunut sen myötä tapauksesta. Kiinnostus johti niin pitkälle, että hän lähti Holcombiin tutustumaan tapaukseen tarkemmin. Capote haastatteli asianomaisia ja myös murhaajia. Hän keräsi valtavan aineiston, jonka työsti kirjaksi. Kiinnostavaa on myös se, että Capotella oli haastatteluissa mukanaan lapsuudenystävä, muuan Harper Lee, jonka tehtävänä oli ilmeisesti herättää luottamusta paikallisissa.

On siis selvää, että Kylmäverisesti on aivan poikkeuksellinen teos. Se paneutuu tarpeettomien ja näennäisen motiivittomien murhien anatomiaan käsittämättömällä intsensiteetillä. Capote käsittelee sekä uhrien että murhaajien elämää monesta eri näkökulmasta ja teosta onkin aikanaan kritisoitu siitä, että se antaa myös murhaajille inhimillisiä piirteitä ja jollakin tavalla selittää, miksi he päätyivät hirveisiin tekoihinsa.

Kuten jo mainitsin kirja oli erittäin mielenkiintoinen mutta myös todella raskas. Siitä loisti läpi se valtava aineiston määrä, joka teoksessa on pohjalla. Tositapahtumiin perustuvat romaanit ovat ehdottomasti sydäntäni lähellä, mutta iljettävän raakojen murhien pitkällinen riepottelu alkoi lopulta jo tuntua pahalta. Ehkäpä siksi Kylmäverisesti ei ollutkaan sellainen hyytävän hieno lukukokemus, jollaiseksi sen alkuun ajattelin muodostuvan. Suosittelen kuitenkin kirjaa, mikäli tositapahtumiin perustuva rikoskirjallisuus kiinnostaa. Ja onhan Kylmäverisesti myös yhdenlainen tärkeä osa kirjallisuuden historiaa.

Kirjailija: Truman Capote
Luettu kirja: Kylmäverisesti (suom. Tauno Tainio)
Alkuperäinen kirja: In cold blood (1966)
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 348
Arvostelu: ★★★

Isabel Allende: Henkien talo

Bloggaamattomia kirjoja kertyy huojuvat pinot, mutta bloggaaminen tuntuu vaikealta. Lokakuu ei ole suosikkikuukauteni. Pimeys vyöryy päälle ja jouluunkin on niin pitkä aika, ettei oikein tiedä mitä odottaisi. Elämä on yhtä stressiä ja epätietoisuutta. On ihan normaalia että bloggaamisessakin tulee välillä huonoja hetkiä. Ehkä ei pitäisi asettaa teksteille korkeita, tai oikeastaan minkäänlaisia, vaatimuksia. Senhän takia tämän blogin aikoinani perustin, että tulisin kirjoittaneeksi kaikista listalta lukemistani kirjoista ylös edes jotakin. Kaikki hetket (tai teoksetkaan sen puoleen) eivät innoita analysoivaan ja pohdiskelevaan tekstiin. Lukeminen on siitä jännä laji, että ainakin minulla sen hetken elämäntilanne ja yleinen fiilis vaikuttaa valtavasti siihen, miten koen kirjat ja se totta kai näkyy myös blogin puolella.

Pitkä alustus toimikoon pohjana sille, että kirjoitan lyhyesti yhdestä upeasta teoksesta, jonka hiljattain luin 1001 kirjaa -listaltani. Isabel Allenden Henkien talo sijoittuu nimeltämainitsemattomaan eteläamerikkalaiseen valtioon, joka kuitenkin lienee kirjailijattaren kotimaa Chile. Henkien talossa seurataan Trueban perheen vaiheita kolmen sukupolven ajan. Esteban Trueba on perheen pää, jonka näkökulmasta tarinaa aina toisinaan kerrotaan. Esteban on valinnut morsiamekseen ihanan vihreähiuksisen Rosan, joka kuitenkin kuolee traagisesti. Myöhemmin Esteban palaa kosimaan Rosan mitättömämpää sisarta Claraa, joka tietää näin käyvän, sillä hänellä on selvännäkijän kykyjä. Clara on mystinen hahmo, joka tuntuu elävän puoliksi henkimaailmassa. Clara, hänen tyttärensä Blanca ja tyttärentyttärensä Alba ovat teoksen todellisia päähenkilöitä.

Henkien talo muistutti kovasti Sadan vuoden yksinäisyyttä, mutta oli paljon helposti lähestyttävämpi, maagisempi, mystisempi ja myös helpompi teos. Yhteistä teoksilla on niiden ainutlaatuinen tunnelma ja ikimuistoiset hahmot. Henkien talo oli henkeäsalpaava sukukronikka, jonka mystisyyttä rakastin. Teoksessa oli niin paljon kerroksia, politiikkaa, uskontoa ja vertauskuvauksellisuutta, että kaikkeen en kyennyt edes kunnolla keskittymään. Henkien talo lieneekin romaani, joka antaa kaikille jotakin. Sen voi lukea joko nautinnollisena mystisenä kertomuksena erään suvun vaiheista tai vaikkapa kuvauksena tuon erään Etelä-Amerikkaan sijoittuvan valtion historiallisista tapahtumista. Teos täyttää varmasti monen vaativankin lukijan vaatimukset, joten uskallankin varauksetta suositella teosta kaikille, jotka eivät siihen vielä ole tutustuneet. Jälleen kerran lista teki tehtävänsä!

Kirjailija: Isabel Allende
Luettu kirja: Henkien talo (suom. Jyrki Lappi-Seppälä)
Alkuperäinen kirja: La casa de los espirits (1982)
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 440
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Moore & Gibbons: Vartijat

Vartijat taitaa olla ainoa sarjakuva, joka on päässyt 1001 kirjaa -listalle. Se jo osoittaa teoksen merkittävyyttä, mutta enpä olisi silti uskonut, miten mahtavaan teokseen pääsin tutustumaan. Alan Mooren kirjoittama ja Dave Gibbonsin kuvittama 400-sivuinen sarjakuvajärkäle ei ole mikä tahansa supersankarihurvittelu vaan synkkä ja edelleen jopa hirvittävän ajankohtainen kuvaus kylmästä sodasta ja kolmannen maailmansodan uhasta.

Kaltaiselleni lukijalle, jonka kokemukset sarjakuvista rajoittuvat lähinnä Asterixiin ja Lassiin ja Leeviin, Vartijat avasi aivan uuden maailman. Sarjakuvaromaanin lukeminen oli virkistävä kokemus. Aluksi tarinaan oli vähän vaikeaa päästä sisälle, sillä hahmoja ja maailmaa pohjustettiin huolellisesti, mutta jo 50 sivun jälkeen olin tiukasti tarinan imussa. Kertomus sijoittuu 1900-lukuun ja sisältää paljon maailman poliittista historiaa, osittain oikeaa, osittain vaihtoehtoista. Sankareita on jo kahdessa sukupolvessa, osa on lopettanut ja osa jatkaa toimintaansa.Vartijoiden sankareilla ei ole (Tohtori Manhattania lukuun ottamatta) yliluonnollisia voimia vaan he ovat yhteiskunnan hyväksi toimivia naamiosankareita.

Sarjakuvamuotoinen romaani antaa mielikuvitukselle vähemmän liikkumatilaa kuin tavallinen romaani, mutta sillä on etunaan visuaaliset tehokeinot. Vartijoissa visuaalinen maailma on synkkä, runsas ja mielikuvituksellinen. Lisäksi jokaisen luvun lopussa on muutaman sivun tekstiosuus, jossa jotakin tarinan osa-aluetta avataan mm. kirjalainauksien, lehtileikkeiden ja kirjeiden muodossa. Toisin kuin pelkäsin, Vartijat ei juurikaan sisällä toimintaa ja tappelua. Sen jännite kumpuaa kiehtovista hahmoista ja näiden historiasta sekä ennen kaikkea yhteiskunnallisuudesta. Neuvostoliitto on hyökkäämässä Afganistaniin, maailma on suuressa vaarassa lipsua kolmanteen maailmansotaan ja sodan uhka on kaikkialla. Tuomiopäivän kello tikittää ja lähestyy vääjäämättä keskiyötä.

On mahdotonta avata tarinaa siten, ettei paljasta liikaa juonesta. Yllätyin kuitenkin käsittämättömän positiivisesti. Vartijat ei ollut ainoastaan hieno sarjakuva, se oli myös upea romaani. Sen ajankohtaisuus karmaisi ja se sisälsi niin hienoja oivalluksia, että toivoisin kaikkien löytävän tämän sarjakuvan pariin. Ennakkoluulot tosiaan kannattaa heittää romukoppaan, sarjakuva voi näemmä olla paljon muutakin kuin viihdyttävää hassuttelua tai toimintaryminää.

Kirjailija: Alan Moore & Dave Gibbons
Luettu kirja: Vartijat (suom. Jouko Ruokosenmäki)
Alkuperäinen kirja: Watchmen (1986)
Sivumäärä: 416
Kustantaja: Egmont
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen

Voi mikä kirja! Barbara Kingsolverin Myrkkypuun siemen oli niin hieno, että ajatusten jäsenteleminen ymmärrettävään muotoon tuntuu tyystin mahdottomalta tehtävältä. Yritän silti.

Myrkkypuun siemen kertoo tarinan siitä, mitä tapahtuu kun kuusihenkinen Pricen perhe muuttaa Belgian Kongoon, kun perheen isä aloittaa siellä lähetystyön. Pricen perheeseen kuuluu tiukan ja uskossaan armottoman isän lisäksi viisi naista. Äiti Orleanna on kadottanut identiteettinsä. Vanhin tytär Rachel on turhamaisuuden ruumiillistuma ja nuorimmainen Ruth May on ennakkoluulottomuudessaan ihastuttava ja ehdottoman hyvä. Kaksostytöt Leah ja Adah ovat jo syntymässään saaneet erilaiset lähtökohdat, sillä Adah on syntynyt osittain epämuodostuneena ja täysin hiljaisena. Hän elää silti omaa sisäistä maailmaansa voimakkaasti ja vimmalla. Leah taas purkaa epävarmuutensa uskontoon ja isänsä ihailuun.

Teoksen hahmot muodostuvat aivan poikkeuksellisen aidoiksi ja eläviksi, sillä teos etenee näiden viiden naisen kertomana. Adahin teksti vilisee palindromeja ja tekstejä väärin päin, kun taas Ruth Mayn kertojanääni on lapsekas, mutta ei suinkaan lapsellinen. Lukija pääsee naisten (vaaleiden) nahkojen sisään, kokee osan siitä, miten nämä kokevat Afrikan, sen täydellisen kulttuurishokin ja kummallisella tavalla uomaansa etsivän elämän.

Elämä 60-luvun Kongossa on jotakin aivan muuta kuin mitä Pricen perhe odotti. Edes perheen mukanaan tuomat käyttötavarat ja vaatteet eivät tunnu olevan samoja kuin kotona Yhdysvalloissa. Kaikki muuttuu ja vääristyy kummallisesti. Kongon siirtomaatausta ja itsenäistyminen on kuvattu Pricen naisten näkökulmasta taidokkaasti ja aikojen verisyys jättää ikuiset jäljet naisiin. Myrkkypuun siemen onkin samalla yhteiskunnallinen ja historiallinen romaani (romaanin lopussa on jopa kahden sivun kirjallisuusluettelo Kongon historiaa käsittelevistä teoksista!) sekä toisinaan lämpimän humoristinen, toisinaan pohjattoman synkkä kertomus erään perheen tarinasta.

Afrikka jätti pysyvät jäljet Pricen perheen naisiin ja minusta tuntuu, että Myrkkypuun siemen jätti pienen, mutta ikuisen jäljen minuun.

"Ajattele jopa sitä, että Afrikka olisi jäänyt kokonaan valloittamatta. Kuvittele, miten ensimmäiset portugalilaiset seikkailijat lähestyivät tätä rantaa ja tuijottivat viidakon reunaan pronssikehyksisillä kaukoputkillaan. Kuvittele, miten jostakin kummallisesta pelosta tai kunnioituksesta he olisivat laskeneet kaukoputkensa, kääntyneet, nostaneet purjeet, jatkaneet matkaansa. Kuvittele, että kaikki jälkeenpäin tulleet olisivat tehneet samoin. Millainen Afrikka olisi nyt?" s. 20.

Kirjailija: Barbara Kingsolver
Alkuperäinen kirja: The Poisonwood Bible (1998)
Luettu kirja: Myrkkypuun siemen, LIKE (suom. Juha Ahokas ja Arvi Tamminen)
Sivumäärä: 630
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Paul Auster: Mr Vertigo

Junakirjan seikkailut. Veturi hajosi Laihian asemalle ja Ihmepoika Walt joutui odottamaan seuraavaa junaa.

Ensimmäisestä ja ainoasta kokeilustani Paul Austerin kirjallisuuden parissa oli kulunut lähes kaksi vuotta, kun heräteostin Mr Vertigon kirjakaupasta jonkin kurjan päivän piristykseksi. Pari junamatkaa ahmin tuota kummallista kirjaa ja lopulta olin aika lumoutunut. New York -trilogiaa en ihan täysin ymmärtänyt ja niin kävi myös Mr Vertigon kanssa, mutta nyt siitä ymmärtämättömyydestä seuraa vain ihan positiivinen olo. Eihän elämässäkään voi kaikkea ymmärtää.

Kun kirja alkaa sanoilla "Olin kahdentoista vanha, kun ensi kerran kävelin vetten päällä" voi olla varma, että ollaan jonkin erikoisen äärellä. Mr Vertigo on Ihmepoika Waltin tarina. Aluksi Walt on vain tavallinen pieni orpopoika, mutta kummallinen ja vähän karmaiseva mestari Yehudi löytää hänet ja alkaa opettaa poikaa levitoimaan. Waltista tulee viihdetaitelija, jonka tuntee koko maa.

Waltin ja Yehudin tarina on samalla 1920- ja 30-luvun Yhdysvaltojen tarina. Kertomus vilisee viittauksia tuon ajan musiikkiin, urheiluun, tapahtumiin ja koko maailman kuvaan. Kirja on kummallinen sekoitus realismia ja Yhdysvaltain historiaa, mutta samalla käsittämättömien tapahtumien vyöryvää sarjaa, surrealismia ja yliluonnollisuutta. Lyhyehköön kirjaan on mahdutettu niin paljon ajallisesti kuin tapahtumallisestikin, että väkisinkin mietin, olisiko vähempikin riittänyt.

Kirja oli viihdyttävä ja kummallisuudessaan lumoava. Napakympiksi se ei muodostunut, vaikka on todettava että kirjan viimeinen sivu sai minut siihen ihastuttavaan tilaan, jossa huokaillaan elämän hienoutta, kirjallisuuden kauneutta ja sanojen mahtia. Kirja kannattaa siis ehdottomasti lukea, sillä luvassa on loppuhuipennus, joka ei ihan heti unohdu. Ymmärrys on vain pieni osa tunnetta ja sen puuttumisen voi helpoksi antaa anteeksi. Aion jatkossakin nauttia siitä, että Auster on kirjailija, jota en vaan ymmärrä.

Kirjailija: Paul Auster
Luettu kirja: Mr Vertigo (suom. Jukka Jääskeläinen)
Alkuperäinen kirja: Mr. Vertigo (1994)
Sivumäärä: 316
Mistä hankittu: Suomalainen kirjakauppa
Arvostelu: ★★★