Debbie Tung: Quiet Girl in a Noisy World - An Introvert's Story

 
Olen täysin hurahtanut Instagram-maailmaan! Kävi samalla tavalla kuin aikoinaan kävi blogin kanssa - huomasin pian että hei, täällähän on muitakin. Kirjakeskustelu tuntuu siirtyneen blogeista enemmän sinne. Instagramissa kommentointi vaikuttaa jotenkin helpommalta ja keskustelua viriää helpommin. Sieltä saa myös aivan valtavasti hyviä kirjavinkkejä, joista esillä nyt yksi.

Tämä sarjakuvakirja herätti kiinnostukseni ennenkaikkea sen piirrosjäljen vuoksi. Mustavalkoiset ja harmaat kuvat ovat jotenkin kiehtoneet mieltäni viime aikoina. Myös sisältö toki kiinnosti. Debbie Tung kertoo tarinan siitä, millaista on olla introvertti maailmassa, joka on täynnä meteliä. Kirjan päähenkiö (ilmeisesti Debbie itse) ahdistuu tilanteista, joissa on paljon vieraita ihmisiä. Hän kärsii työnteosta avokonttorissa, jossa meteliä on kaikkialla. Tuttujen ihmisten kanssa hän on rento oma itsensä, mutta vieraiden kanssa seurustelu vie hänen voimansa. Monilta osin samaistuin tarinaan, mutta aloin miettiä, olenko kuitenkaan itse introvertti.

Minulla on aina ollut jotenkin introvertin itsetunto. Ajattelen olevani ujo ja hiljainen. Minun on pakko saada olla joka päivä yksin. Jos en saa omaa aikaa, minusta tulee todella raskas, pahantuulinen ja ärtyisä. Hetki omaa rauhaa (kaikkein mieluiten metsässä) lataa akkuni ja olen taas kuin toinen ihminen. Olen myös usein uupunut vietettyäni päivän muiden seurassa. Jään märehtimään menneitä sosiaalisia tilanteita, kelaan läpi keskusteluja ja mietin, miten (muka) nolasin itseni tai puhuin jotakin tyhmää.

Toisaalta kuitenkin olen puhelias ja välillä myös äänekäs, nautin kun saan olla keskipisteenä ja haluaisin pitää juhlat vaikka joka viikonloppu. Kaipaan ihmisten seuraa ollessani liikaa yksin. Kun olin töissä kaukana kotoa, juttelin iltaisin kaupan kassoille ja muille vieraille ihmisille, vaikka päivät olin sosiaalinen töissä. Ei minua ehkä voikaan kutsua introvertiksi. Kenties se, että pohdin niin paljon jälkeen päin sosiaalisia tilanteita ja se, että minua jännittää etukäteen, kertookin enemmän jonkinlaisesta sosiaalisesta ahdistuksesta kuin introverttiydestä. Jotenkin taidan ajatella, että ihmiset eivät pidä minusta ja siksi tilanteet väsyttävät minua niin paljon.

Tavallaan on todella hyvä, että ihmisten erilaiset luonteenpiirteet tiedostetaan nykyisin paremmin. Se ehkä auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme paremmin. Erilaiset persoonallisuuteen liittyvät kirjatkin ovat olleet viime aikoina valtavan suosittuja. Tarinan Debbie esimerkiksi on tuntenut koko elämänsä olevansa jotenkin vääränlainen. Hän on myös kärsinyt hiljaisuudestaan, kun se on ymmärretty väärin tai siihen ei ole osattu suhtautua. Omien ominaisuuksien hyväksyminen auttaa häntä olemaan onnellisempi.

Kuitenkin tällaiset luokittelut voivat myös olla ongelmallisia. Muistan ikuisesti, miten jollakin yläasteen tunnilla yksi äänekkäimmistä tytöistä sanoi minua osoittaen, että nuo hiljaisetkin voisivat kertoa mielipiteensä, kun piti sopia jostakin yhteisestä asiasta. Ei taida olla sellaista ihmistä, jolla ei koskaan olisi ahdistunut olo jossakin sosiaalisessa tilanteessa ja olosuhteet vaihtelevatkin. Luokittelu sen mukaan, miten ihminen vaikuttaa käyttäytyvän, voi olla haitallista, jos ihminen alkaa uskoa sen vuoksi olevansa jotakin muuta kuin oikeasti on. Harvempi kuitenkaan lopulta taitaa olla yksiselitteisen introvertti tai vastaavasti ekstrovertti vaan kyse on enemmänkin piirteistä.

Kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta sarjakuva oli siis kaikinpuolin ihana lukukokemus. Pehmeä piirrosjälki yhdistyi hienosti tarinan herkkyyteen ja mustavalkoinen maailma sopi kokonaisuuteen täydellisesti. Sarjakuva oli oikein ahmaistava, söpö, hauska ja tosiaan ajatuksia herättävä.

Kirjailija: Debbie Tung
Luettu kirja: A Quiet Girl in a Noisy World - An Introvert's Story, Andrews McMeel Publishing, 2017
Sivumäärä: 174
Mistä hankittu: Oma ostos

Emmi Valve: Armo

Haluaisin lukea enemmän sarjakuvia, mutta kiinnostavien sarjakuvien löytäminen on vaikeaa. Kun päivät viettää asiatekstejä lukien ja kirjoittaen, on iltaisin usein aivot niin täynnä sanoja, että haluaisi lukea jotakin vähän kevyempää. Siihen mielentilaan sarjakuvat ovat mitä täydellisintä luettavaa. Kirjablogeissa vilahtelee usein kiinnostavia sarjakuvia, mutta jotenkin en osaa poimia niitä lukulistalleni. Tässä on kehityksen paikka!

Emmi Valve tuli tietoisuuteeni luettuani jokin aika sitten Jarlan Jäätävä Spede -sarjakuvat. Valve on nimittäin Jarlan puoliso ja Jäätävässä spedessä kuvattiin muun muassa se, miten pariskunta tapasi. Jo silloin (myönnän, stalkatessani asiaa hakusanoilla Pertti Jarla vaimo) totesin, että haluaisin lukea Emmi Valven sarjakuvia. Eikä mennyt kauaakaan kun blogeissa alettiin hehkuttaa tätä käsittämättömän upeaa sarjakuvaa, Armoa.

Sillä käsittämättömän upea Armo tosiaan on. Se kertoo yhden naisen tarinan masennuksen ja muiden mielenterveyden ongelmien keskellä. Valven ilmaisuvoima on hurja. Periaatteessa yksinkertainen piirrosjälki toimii kasvualustana vahvoille tunteille siten, että kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kerronta on hurjan fyysistä. Rajat katoavat niin ruumiissa kuin viivoissakin, kun paha olo velloo ihon läpi, lävistää rinnan ja valuu täyttäen jokaisen sopen. Lukija joutuu kohtaamaan masennuksen kaikessa kauheudessaan. Päätä ei voi kääntää pois, on pakko katsoa. Pidän siitä, miten Valve toteaa. Hän ei paisuttele, hae huomiota, syyllistä yhteiskuntaa tai edes niitä, jotka kohtelivat häntä kaltoin. Hän toteaa, että näin oli, näin kävi ja näin päästiin eteenpäin. Arkisuus sopii kerrontaan hyvin, korostaa sitä, että tämä tosiaan on jonkun ihmisen arkea. Se ei ole mitään laitoksiin suljettua epämääräistä synkkyyttä vaan totisinta totta ja arkipäivää monille.

Näin raaka rehellisyys ja avoimuus on hurjaa. Miten upeaa, että Valve purki tämän kaiken paperille ja antaa kaikkien meidän lukea sen. Mielenterveysasiat ovat mielestäni vasta purkamassa tabuaan. Vielä vuonna 2018 mielenterveys ei ole samalla viivalla muun terveyden kanssa. On eroa puhuuko mielenterveydestään vai diabeteksestaan, liikavarpaistaan, tuumoreistaan, virtsanpidätysvaikeuksistaan. Minunkin on nykyisin jo melko helppo puhua suolistosairauteni fyysisestä puolesta, mutta sen aiheuttamasta henkisestä ahdistuksesta ja häpeästä onkin sitten vaikea, jopa mahdotonta, avata suutaan. Vatsakramppi on helpompi ja konkreettisempi tunnustaa kanssaihmisille kuin mielen ahdistus. Mitä enemmän mielenterveydestä puhutaan, sitä enemmän stigma katoaa.

Niin, totesin alussa että haluaisin lukea jotakin kevyempää, kuten sarjakuvia. Kevyttä tämä ei tosiaan ollut. Vaikuttavaa senkin edestä. Pyydänkin siis: ilmianna paras sarjakuva, halajan lisää! Kotimainen, ulkomainen, kaikki käy.

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 33 (selviytymistarina).

Muissa blogeissa Armosta:
Kirjanurkkaus
Reader, why did I marry him?
Kujerruksia

Emmi Valve, Armo (Asema Kustannus, 2017)
304 sivua
Arvostelu: ★★★★★

Sarjakuvia syksyltä

Kolme Jarlaa, yksi ahistunu pupu ja Raatteen tie. Jotenkin siis melko sekalainen seurakunta sarjakuvia on tullut luettua pitkin syksyä.

Lehtosaari ja Lukkarinen: Raatteen tie 

 
Pekka Lehtosaaren ja Hannun Lukkarisen Raatteen tie -sarjakuvasta kiinnostuin heti, kun luin siitä jostakin lehdestä. Hienosti historiallinen hetki taittuikin sarjakuvaksi, mutta jotenkin ilmaisu oli minulle liian kulmikasta. Kirjan lukemisesta on  kulunut jo hetkinen ja huomaan, ettei se jättänyt minuun juuri mitää muistijälkeä. Tiedän myös, että olin aika epäsopivaa kohderyhmää ja toivon, että kirja löytäisi oman yleisönsä. Toivottavasti tämä pääsisi ulkomaille asti.

Pekka Lehtosaari (kirj.) ja Hannu Lukkarinen (piir.): Raatteen tie
Otava 2017
66 sivua
Lainattu kirjastosta 

Kris Keränen: Ahistunu pupu

Kris Keräsen Ahistunu pupu on ilmestynyt lukulistalleni vuosi sitten, kun kuuntelin Keräsen haastattelua kirjamessuilla. Nyt kun luin kirjan totesin, että Ahistuneen pupun nimi olisi ehkä ennemmin pitänyt olla syvästi masentunut pupu. Ahdisti, pupuparka! Pupua ahdistaa ihan kaikki, raha, tulevaisuus, kotoa poistuminen, puhelimeen vastaaminen ja elämä. Ehkä syvästi masentuneille  kirja tuo lohtua, muutkin kokevat näin. Minua ahdisti kuitenkin ennen kaikkea kirjan kieli. Vaikka toki puhekielisyys sopii sarjakuvaan, en voi sietää tätä nykyaikaista tapaa jättää verbit taivuttamatta.

Pupu oli tosiaan ahistunu, kaipa voin ihan hyvällä omallatunnolla vetää kohdan "Kirjassa on tunne" yli Helmet-listaltani, jonka suhteen alkaa olla kiire.

En pysty kestää tällaista kieltä!

Kirs Keränen: Ahistunu pupu - elämältä piilopaikan sain
Arktinen banaani 2016
64 sivua
Lainattu kirjastosta

Pertti Jarla: Jäätävän speden sunnuntai, Jäätävän spede - sarjakuvalliset muistelmat ja  Fingerpori - juhlakunnossa

Turun kirjamessuilla Jarlan haastattelusta opin, että mies piirtää Fingerporin lisäksi omaan elämäänsä pohjautuvaa Jäätävä spede -sarjakuvaa. Miten olen voinut missata tämän?! Marssin messujen jälkeen kirjastoon ja lainasin kummankin ilmestynyeen spede-kirjan: muistelmat sekä sunnuntaisarjoista koostetun kokoelman. Sekä minä että mieheni olemme nyt lukeneet kirjat kahteen kertaan ja hihitelleet yhtä paljon. Jarlan komiikka uppoaa ihan täysillä minun huumorintajuuni. Itseironia on mahtavaa ja niin kielellinen kuin kuvallinenkin ilmaisu sopivan pöhköä.

Geologinen viittaus oikeaan Spedeen muistelmissa.

Jäätävän speden sunnuntai

Jäätävän speden sunnuntai

Jätävän speden sunnuntai

Juhla-Fingerporin ostin messuilta, jotta sain siihen signeerauksen. Kirja osoittautui todella hyväksi ostokseksi. Nelisenkymmentä historiikkisivua antoivat ihan uutta näkemystä sarjakuvaan ja oli mielenkiintoista lukea Fingerporin pitkiä tarinoita strippien sijaan. Parasta kuitenkin oli loppuun kootut Jarlan omat lempparit, sieltä löytyi vino pino omiakin ikisuosikkejani. Väritettyinä ne heräsivät eloon uudella tavalla. Tämä kirja tulee olemaan hyllyni ylpeys eikä vähiten sen etusivulla komeilevan Fingepori-Eskon vuoksi! Alla kolme kaikkien aikojen suosikki-Fingerporiani sekä kyseinen Esko.

Jäätävän speden sunnuntaisarjakuvat löytyvät muuten myös Hesarin sivuilta, sinne siis kuluttamaan tätä sunnuntaipäivää hyvän (?) huumorin parissa, suosittelen mä!

Jäätävä spede - sarjakuvalliset muistelmat
Like 2015
71 sivua
Lainattu kirjastosta

Jäätävän speden sunnuntai
Like 2017
75 sivua
Lainattu kirjastosta

Fingerpori - juhlakunnossa
Arktinen banaani 2017
159 sivua
Oma ostos

JP Ahonen: Villimpi Pohjola (joulukalenterin 2. luukku)

Pelinavaus puuttuu joukosta, mutta senkin ahmin samalla intensiteetillä.

Olen löytänyt uuden sarjakuvarakkauden. Minua kuitenkin harmittaa vimmatusti kaksi asiaa: miksi en lukenut näitä jo opiskeluaikana, kun painin gradun ja etenkin kandityöni kanssa ja toisaalta miksi luin ne nyt niin ahmimalla, että koko sarja on jo luettu, parissa hassussa päivässä.

Lapsus sivu 69.

Aika harvoin koen olevani kohderyhmää oikein minkään asian kanssa (johtuisikohan siitä, että henkinen ikäni on noin 30 vuotta fyysistä ikääni suurempi), mutta nämä JP Ahosen sarjakuvat kolisivat kyllä niin kovaa, että naapuritkin varmaan häiriintyivät. Kirjat kertovat minun ikäluokastani, alta kolmekymppisistä, jotka painivat venyneiden opiskelujen, uratoiveiden, ihmissuhde- ja tulevaisuusahdistusten parissa. Elämä on pelkkää juhlaa paitsi ettei kuitenkaan todellakaan ole. Omasta valmistumisestani on aikaa keväällä jo neljä vuotta, mutta gradutuska, tylsät luennot ja tenttipaine ovat tuoreessa muistissa. Sarjan hahmoja tekisi mieli välillä halata ja välillä ravistella. Ennen kaikkea heidän kanssaan haluaisi olla ystävä.

Ikäpolvemme kulttuurihistoriaa, mese-keskustelu Villimpi Pohjola 2 -albumin sivulta 29.

Kirjat ovat hauskoja, oivaltavia ja niiden tumma piirrostyyli miellyttää silmääni aivan valtavasti. Kirjojen kannet ovat myös uskomattoman upeita. Kiinnitin sarjaan ensimmäistä kertaa huomiota juuri kannen takia, kun näin Cats, books & me -blogissa Lapsus-albuin kannen, joka vetosi melkoisesti sisälläni asuvaan maailman suurimpaan Nirvana-faniin.

Loppuhuipennus: Valomerkki-albumin sivulla 51 on parasta, mitä sarjakuvataiteella voi ikinä olla tarjolla, nauroin tätä varmaan vartin ja näytin miehelleni, joka nauroi vähän lisää. Jokainen Ikean huonekaluihin tutustunut samaistunee.

Kirjailija: JP Ahonen
Kustantaja: Arktinen Banaani
Kirjat: Villimpi Pohjola (2007), Villimpi Pohjola 2 (2009), Kypsyyskoe (2011), Pelinavaus (2013), Lapsus (2014) ja Valomerkki (2015).
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

112 osumaa: sarjakuvataiteilijan päiväkirja (Milla Paloniemi)

Milla Paloniemi lienee suurelle kansalle tutuin rumia puhuvista siileistään. Minä en ole koskaan oikein innostunut siileistä, mutta kuitenkin olen fanittanut Paloniemeä jo vuosia. En vaan osaa -sarjakuvablogi on kuulunut vakiolukemisiini jo pitkään. Se on ihastuttanut ja koukuttanut minut avoimuudellaan. Olen seurannut blogin kautta Paloniemen elämää niin tiiviisti, että hän tuntuu jotenkin kovin tutulta. Siksi odotinkin kovasti uutta kirjaa, 112 osumaa: sarjakuvataiteilijan päiväkirja, joka koostuu suurimmaksi osaksi näistä blogisarjakuvista.

Paljon kirjassa olikin jo tuttua, mutta kirjan muodossa putkeen luettuna jo tututkin kohdat tuntuivat erilaisilta. Millan tarina on polveileva, värikäs ja tapahtumarikas. Siinä on iloa, surua ja suurta ahdistusta, koko tunteiden kirjo. Piirustustyyliltään vaihtelevat sarjakuvat lomittuvat hyvin yhteen ja korostavat matkan tuntua. Millan vuosi 2015 maaliskuusta joulukuuhun on melkoista aallokkoa, ihmissuhdesotkua, onnettomuutta ja itsensä löytämistä.

Paloniemen sarjakuvista paistaa läpi suuri herkkyys ja juuri tuo herkkyyden kuvaus oli itselleni kirjan parasta antia. Samaistuin voimakkaasti Millan tunteisiin, vaikka oma elämäni onkin varsin erilaista ja Millan ahdistuksen syyt ovat hyvin kaukana omistani. Humoristisia hetkiä tarinaan toivat miesten esittäminen eri eläiminä, siiliä ei sentään näkynyt. Kirjaa lukiessani ihmettelin myös Paloniemen rohkeutta. Vaatii aikamoista pokkaa julkaista näin henkilökohtainen teos koko kansan luettavaksi ja ihmeteltäväksi. Aika harva uskaltaisi avata päiväkirjansa näin julkisesti, epäilen.

Ahmin kirjan yhdeltä istumalta ja kokemus oli yllättävänkin raskas. Kun kirjan on lukenut, päällimmäisenä on lopulta tunne siitä, että haluaisi antaa Millalle ihan valtavan suuren halauksen.

Kirjassa tosiaan koetaan suuria tunteita, siksi vedän Helmet-haasteessa yli kohdan "kirjassa rakastutaan".

Kirjailija: Milla Paloniemi
Kirja: 112 osumaa: sarjakuvataiteilijan päiväkirja
Vuosi: 2016
Kustantaja: Arktinen Banaani
Arvostelu:  ★★★★

Hergé: Tintti Neuvostojen maassa ja Tintti Afrikassa

Eilen kirjoitin lastenkirjaklassikosta, joka jäi lapsena lukematta. Nyt jatkan vähän samalla linjalla. Muistan lapsena lainanneeni kirjastosta yhden Tintin (en enää muista mikä se oli) ja en päässyt alkua pidemmälle. Lukeminen loppui, kun kirja oli niin mahdottoman tylsä! Tintti-sivistyksessäni on siis ollut ammottava musta aukko. Lapsena lempisarjakuviani olivat Asterixit, Tenavat ja Muumi-sarjakuvat. Ahmed Ahneetkin taisin lukea kaikki ja osan Lucky Lukeista. Sinänsä kummallista, että en päässyt koskaan Tinttien makuun.

Tintti-sarjakuvat on kuitenkin listattu Keskisuomalaisen sadan kirjan listaan, jonka edistämisen päätin tämän vuoden tavoitteekseni. Eipä auttanut siis muu kuin marssia kirjaston sarjakuvahyllylle. Ja ilokseni, ainakin nämä kaksi vanhinta Tinttiä eivät olleet tippaakaan tylsiä. Ne tarjosivat viihdyttävän lukukokemuksen, mutta minun on myönnettävä että syyt viihtymiseeni ovat vähän arveluttavat. Nykyajan aikuisen lukijan silmiin sarjakuvien poliittisesti melko asiaton meininki oli, melkein noloa myöntää, tavattoman viihdyttävää.

Tintti Neuvostojen maassa on julkaistu vuonna 1930 ja suomennettu vasta yli viisikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1986. Tintti lähtee ottamaan selvää Neuvostoliiton oloista ja bolševismista. Jo matkalla käy selväksi, että hän ei ole toivottu vieras. Lehtimiehen matka on pysäytettävä, jotta hän ei pääse kertomaan, millaista Venäjällä on oikeasti. Tarina on näkökulmaltaan tietysti varsin oikeistolainen. Neuvostoliiton meininki kuvataan riemukkaan kärjistetysti ja huumoria revitään myös tilannekomiikasta. Sinänsä Tintti on aika tylsä hahmo, mutta onneksi hänellä on niin ihana Milou-koira.

Tintti Afrikassa on julkaistu alunperin vuonna 1931 ja suommennettu 1978. Se on nykyajan mittapuulla hirvittävän asenteellinen ja railakkaan rasistinen. Teos on alunperin ollut pidempi ja se on lyhennetty 62 sivuiseksi, jotta se on voitu julkaista värillisenä. Mustavalkoisen Neuvosto-seikkailun jälkeen tämä värillinen Tintti olikin visuaalisesti piristävää luettavaa. Silti olisi hauskaa nähdä tarina alkuperäisessä asussaan, sen arveluttavuutta voi vain arvailla. Tarina sijoittuu Kongoon, maahan joka oli Belgian siirtomaa aina vuoteen 1960 asti. Wikipediasta opin, että tähän lyhennettyyn versioon on muutettu muun muassa se, että Tintti opettaa kongolaisille lapsille matematiikkaa, kun taas alkuperäisessä versiossa tunti on käsitellyt Belgian historiaa. Tintin asenne kongolaisiin on toisinaan aika ällöttävä. Tämä käy ilmi vaikkapa kohtauksesta, jossa veturi kaatuu:

Nämä kaksi luettuani en yhtään ihmettele, miksi Tintit kuuluvat yleissivistykseen. Seuraavat osat eivät taida olla teemoiltaan yhtä arveluttavia, mutta niissä taitavat todelliset seikkailut vasta päästä alkamaan. Odotan siis innolla mitä tuleman pitää!

Kirjalija: Hergé
Luettu kirja: Tintti Neuvostojen maassa (1986) ja Tintti Afrikassa (1978) suom. Heikki ja Soile Kaukoranta
Alkuperäinen kirja: Tintin au pays des Soviets (1930) ja Tintin au Congo (1931)
Kustantaja: Otava
Mistä hankittu: Kirjastosta

Moore & Gibbons: Vartijat

Vartijat taitaa olla ainoa sarjakuva, joka on päässyt 1001 kirjaa -listalle. Se jo osoittaa teoksen merkittävyyttä, mutta enpä olisi silti uskonut, miten mahtavaan teokseen pääsin tutustumaan. Alan Mooren kirjoittama ja Dave Gibbonsin kuvittama 400-sivuinen sarjakuvajärkäle ei ole mikä tahansa supersankarihurvittelu vaan synkkä ja edelleen jopa hirvittävän ajankohtainen kuvaus kylmästä sodasta ja kolmannen maailmansodan uhasta.

Kaltaiselleni lukijalle, jonka kokemukset sarjakuvista rajoittuvat lähinnä Asterixiin ja Lassiin ja Leeviin, Vartijat avasi aivan uuden maailman. Sarjakuvaromaanin lukeminen oli virkistävä kokemus. Aluksi tarinaan oli vähän vaikeaa päästä sisälle, sillä hahmoja ja maailmaa pohjustettiin huolellisesti, mutta jo 50 sivun jälkeen olin tiukasti tarinan imussa. Kertomus sijoittuu 1900-lukuun ja sisältää paljon maailman poliittista historiaa, osittain oikeaa, osittain vaihtoehtoista. Sankareita on jo kahdessa sukupolvessa, osa on lopettanut ja osa jatkaa toimintaansa.Vartijoiden sankareilla ei ole (Tohtori Manhattania lukuun ottamatta) yliluonnollisia voimia vaan he ovat yhteiskunnan hyväksi toimivia naamiosankareita.

Sarjakuvamuotoinen romaani antaa mielikuvitukselle vähemmän liikkumatilaa kuin tavallinen romaani, mutta sillä on etunaan visuaaliset tehokeinot. Vartijoissa visuaalinen maailma on synkkä, runsas ja mielikuvituksellinen. Lisäksi jokaisen luvun lopussa on muutaman sivun tekstiosuus, jossa jotakin tarinan osa-aluetta avataan mm. kirjalainauksien, lehtileikkeiden ja kirjeiden muodossa. Toisin kuin pelkäsin, Vartijat ei juurikaan sisällä toimintaa ja tappelua. Sen jännite kumpuaa kiehtovista hahmoista ja näiden historiasta sekä ennen kaikkea yhteiskunnallisuudesta. Neuvostoliitto on hyökkäämässä Afganistaniin, maailma on suuressa vaarassa lipsua kolmanteen maailmansotaan ja sodan uhka on kaikkialla. Tuomiopäivän kello tikittää ja lähestyy vääjäämättä keskiyötä.

On mahdotonta avata tarinaa siten, ettei paljasta liikaa juonesta. Yllätyin kuitenkin käsittämättömän positiivisesti. Vartijat ei ollut ainoastaan hieno sarjakuva, se oli myös upea romaani. Sen ajankohtaisuus karmaisi ja se sisälsi niin hienoja oivalluksia, että toivoisin kaikkien löytävän tämän sarjakuvan pariin. Ennakkoluulot tosiaan kannattaa heittää romukoppaan, sarjakuva voi näemmä olla paljon muutakin kuin viihdyttävää hassuttelua tai toimintaryminää.

Kirjailija: Alan Moore & Dave Gibbons
Luettu kirja: Vartijat (suom. Jouko Ruokosenmäki)
Alkuperäinen kirja: Watchmen (1986)
Sivumäärä: 416
Kustantaja: Egmont
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

Katja Lehtonen, Peik Lehtonen ja Milla Paloniemi: Lennart

Lennart kosketti kerran pesukonetta suihkun jälkeen ja kuoli välittömästi.

Lennart oli parasta ikinä! Bongasin Lennartin Milla Paloniemen blogista sekä parista kirjablogista ja päätin, että tämä on luettava. Viime lauantaina kävimme mieheni kanssa keskustassa kirjastossa ja olipa muuten hilpeä bussimatka kotiin Lennartin parissa! Kirjassa oli ainoastaan yksi huono puoli ja se oli se, että kirja oli luettu aivan liian nopeasti. Toivonkin siis Lennartille jatko-osia!

Lennartin idea on peräisin sisaruksien Katja ja Peik Lehtosen äidin varoitteluista. Äidillä oli työkaveri Lennart, jolle aina kävi kauheuksia, jos Lennart ei ollut varovainen. Lennart onkin otettu ilolla vastaan vanhempien keskuudessa, sillä ilmeisesti lasten varoitteleminen ties mistä kauheuksista kuuluu jokaisen vanhemman perusoikeuksiin. Minulla on kasvatusvastuu vain yhdestä kääpiömäyräkoirasta, jota en juurikaan varoittele, mutta omassa lapsuudessani kuullut varoitukset ovat yhä sen verran hyvin muistissa, että Lennart aiheutti tyrskäyksiä ja hihitystä. Parhaiten osuivat kenties nämä kaksi varoitusta:

Vieläkin muistan, miten huonosti maito sopi yhteen raparperikiisselin kanssa :D

Aina piti odottaa, tylsää...

Milla Paloniemen kuvitus oli niin mainio, että on käsittämätön onni, että hän on kuvittanut nämä Lennartin seikkailut. Taatusti tämä synkkä huumori ei ole kaikkien mieleen, mutta minuun upposi paremmin kuin mikään pitkään aikaan. Lennart on myös jatkanut elämäänsä meidän taloudessamme, arkiaskareista tulee mieleen jatkuvasti monia tilanteita, jolloin Lennartille saattaisi käydä huonosti. Seuraavassa osassa voisikin siis esittää vaikkapa seuraavat tapahtumat:

- Lennart katsoi hetken tositelevisiota ja hänen aivonsa sulivat välittömästi.
- Lennart laittoi kerran voita näkkileivän kuoppaiselle puolelle, lihoi välittömästi ja kuoli sydän- ja verisuonitauteihin.
- Lennart katsoi kerran auringonpimennystä paljain silmin ja sokeutui välittömästi.
- Lennart söi kerran ketunleivän ja kuoli välittömästi myrkytykseen.
- Lennart kertoi kerran facebookissa olevansa matkoilla ja rosvot tyhjensivät hänen asuntonsa välittömästi.
- Lennart herätti kerran nukkuvan koiran ja koira tappoi hänet välittömästi.

Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto (parasta elämässä)

Torstai-iltaa! Otetaanpa eilinen komento facebook-kyselystä takaisin. Eipä ole näemmä tuo kyselynamiska ensimmäinen eikä viimeinen niistä bloggerin gadgeteista, jotka lakkaavat toimimasta hetken käytön jälkeen. Pyörittelen facebook-ajatusta ja informoin sitten, jos olen ryhtynyt tuumasta toimeen.

Kamala luonto on ihan uskomattoman ihana. Ja kamala. Sarjakuva on minulle tuttu entuudestaan Helsingin Sanomien sarjasivulta, mutta jotenkin en osannut ajatella että kyseessä on suomalainen sarjakuva, vaikka olisihan se pitänyt tajuta. Sarjakuvan takana on Jarkko Vehniäinen
joka on Kamalan luonnon lisäksi piirtänyt julkkissarjakuvia ja karikatyyrejä. Mies ei taida vielä oikein olla julkisuuden henkilö verrattuna vaikkapa Fingerporin piirtäjään Jarlaan, mutta kovasti toivoisin hänelle ja sarjakuvilleen suosiota, julkisuutta ja kovia myyntilukuja. Kamala luonto on nimittäin ihan mahtava! Seuraa muutama perustelu:

 

Kamalassa luonnossa huumori on kieroutunutta ja mustaa eli juuri sellaista, mistä minä tykkään. Parivaljakko Ilves ja Kärppä on sopivan pöhkö, ironinen, mutta kuitenkin söpö. Huumori on toisinaan verbaalista, toisinaan sit-com -tyyppistä ja kakkahuumoriltakaan ei vältytä. Metsän eläimet ovat yllättävän epäsovinnaisia ja mahtavan karmeita ja moraalisesti arveluttavia tyyppejä. Pupuille käy usein huonosti, mutta niin käy tarinan pääparillekin.

Hauskaa on myös se, että vaikka pupuille käy usein huonosti, käy niillekin joskus hyvin. Ihan niin kuin luonnossa oikeastikin. Mäyräkoiran omistajan mielestä kuitenkin täysin hulvatonta on se, kun metsään sattuu eksymään omituinen hirvitys:

Taidanpa jatkossakin siis keskittyä siihen, ettei Esko pääse yksinään metsään. Siellä ne kärpät ja ilvekset vaan naureskelisivat sille, niin parempi pysytellä ihan vaan ihmisten parissa. Pari tuntia ennen tuon ensimmäisen kuvan ottamista, Esko pyrki lähituttavuuteen pellolla olleiden kurkien kanssa. Mitäköhän ne olisivat pötköstä tuumineet, elleivät olisi päättäneet lähteä hurjan pedon tieltä pois...

Jos tykkäät söpöistä eläimistä ja mustasta huumorista, suosittelen oikein lämpimästi Kamala luonto -sarjakuvia!

Kirjailija: Jarkko Vehniäinen
Kirja: Kamala luonto
Julkaistu: 2013 (Arktinen banaani)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Karonen & Honkala: Karim-sarjakuvat

1990-luvun alun Turku on julma paikka. Lama on kurjistanut ihmisten elämää ja romahduttanut hyvinvointiyhteiskunnan onnettomaksi ongelmapesäkkeeksi. Työttömyys, köyhyys ja luokkaerojen kasvu ovat johtaneet kaupungin anarkistiseen tilaan. Onnettomassa Turussa kukoistaa rikollisuus ja viidakon lait. Päällimmäisenä häärii kolme suurta jengiä, joiden erimielisyydet ja yhteydenotot herättävät pelkoa ja epätoivoa.

Tällaiseen maailmaan sijoittuu Karonen ja Honkala -parivaljakon Karim-sarjakuvat. Sarjakuvia on tähän mennessä julkaistu kolme osaa (Saalis ja saalistaja, Tarkoitus pyhittää keinot ja Rikos ja rangaistus) ja neljäs osa Pelätkää viiltäjää on tällä hetkellä ennakkotilattavissa. Karonen käsikirjoittaa, Honkala piirtää ja tuloksena on synkän koskettavaa ja kiehtovaa hienoa suomalaista sarjakuvaa.

Karim Mabare on 16-vuotias maahanmuuttajataustainen turkulainen nuorukainen. Hän koittaa luovia elämässä parhaana mukaan ja tulee sotkeutuneeksi mukaan Ulkopuoliset-nimiseen jengiin. Paikkaansa etsivä ja pohjimmiltaan kaikille hyvää tahtova Karim huomaa kuitenkin pian, miten rajua jengin toiminta on ja miten ikävästi jengi ja sen kolkko johtaja Eko Bombata tulevat vaikuttamaan hänen ja hänen perheensä elämään.

Omat matkani sarjakuvamaailmaan ovat sijoittuneet lähinnä huumori- ja strippipuolelle, joten tällaisen synkemmän ja juonipainotteisemman sarjakuvan lukeminen oli hyvin piristävä poikkeus. Heti sarjakuvat nähdessään mieheni sanoi, että näyttääpä hienolta ja muistuttaa ulkonäöltään erittäin paljon The Walking Dead -sarjakuvaa. Paljastuikin, että eipä se ole mikään ihme, sillä Karonen mainitsee mietteitä tekijältä -osuudessa kyseisen sarjakuvan tärkeäksi inspiraationlähteeksi. Pakko muuten nillittää hiukan noiden osioiden lukuisista ja räikeistäkin pilkkuvirheistä. Ne olivat ainoa asia näissä sarjakuvissa, jotka toivat tiettyä amatöörimäisyyden tuntua, vaikka eivät toki liittyneet itse tarinaan ja sarjakuvasta nauttimiseen mitenkään.

En ole itse lukenut Walking Dead -sarjakuvaa, joten en osaa sanoa yhteneväisyyksistä. Toivon, että tekijät ovat päässeet alkuperäisestä inspiroineesta sarjakuvasta rohkeasti tarpeeksi kauas. Näin vaikuttaisikin olevan, sillä etenkin juonellisesti sarjakuva on hyvin omaperäinen, jopa poikkeuksellisen raikas ja kansainvälisesti uskottava. Sarjakuvan tarina vetää kaikissa osissa hyvin ja ruutujako tuo rytmiä tarinaan, kun perinteiset ruudut, koko sivun kuvat ja vinosti asetellut ruudut vuorottelevat. Liike on mainiota, tehosteet samoin. Hahmojen tunteet välittyvät voimakkaina ja piirrosjälki on ammattimaista. Mustavalkoisuus toimii mielestäni hienosti, enkä kaipaisi sarjakuvaan värejä.

Karonen ja Honkala ovat tehneet hienoa sarjakuvaa, joka koukkuunnutti, herätti tunteita ja innosti. Taidanpa haluta lukea seuraavankin osan...

Saatu arvstelukappaleena.