Mieleni teki välillä lukea jotakin naiskirjailijan kirjoittamaa, jonka vuoksi valitsin luettavakseni geologin sieluani puhutelleen Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat. Kuvittelin muuten, etten ole aikoihin taas lukenut mitään naisen kirjoittamaa, mutta satuin huomaamaan, että ikuisuusprojektiksi uhkaavasti venyvä Middlemarch, jota olen lukenut jo pitkään, onkin oikeasti naisen käsialaa, George Eliot on vain salanimi. (Tästä lisää sitten joskus, kun saan projektini päätökseen.)
Kivipäiväkirjat kiehtoi minua selittämättömällä tavalla. Tavallaan en edes pitänyt koko kirjasta, mutta en pystynyt laskemaan sitä käsistäni. Siinä oli jotakin samaa kuin Valkoisissa hampaissa, eniten ehkä se, että sen juoni ei ollut kovin menevä vaan teos lähinnä keskittyi kuvailemaan päähenkilöitä ja heidän välisiä suhteitaan ja tarina eteni pieninä palasina, kuin mosaiikkina. Kivipäiväkirjat kertoo Daisy Goodwillin elämästä kronologisessa järjestyksessä edeten kaikki yllättäneestä erikoisesta ja traagisesta syntymästä lapsuuden, avioliiton, äitiyden ja elämään hiipivän yksinäisyyden ja masennuksen kautta aina elämänkaaren loppuun ja hautajaisiin asti:
"Oletko koskaan ennen nähnyt noin ihania orvokkeja?"
"Hän olisi pitänyt niistä."
"Jotenkin minä odotin, että täällä olisi mielin määrin päivänkakkaroita."
"Niin tosiaan, päivänkakkaroita."
"Kas kun ei kukaan tullut ajatelleeksi päivänkakkaroita."
"Niin."
"No jaa."
s. 395.
Kivipäiväkirjat on siis Daisyn omaelämäkerrallinen sukupolviromaani, jonka kiehtovuutta lisäsi huimasti sen sisäsivuille liitetyt vanhat valokuvat kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Mieleni jäi askaratelemaan pitkäksi aikaa niiden parissa, kun mietin, keitä oikeasti kuvien henkilöt ovat, eikö teos ollutkaan fiktiivinen, voidaanko tällaisia kuvia luoda niin, että tämän näköisiä ihmisiä ei ole oikeasti ollut elossa? Googlen kautta löytäsin varmaankin vastauksen näihin kysymyksiin, mutta en halua viedä itseltäni pois sitä mukavan lumoavaa arvoituksellisuuden tunnetta, jonka teos minuun jätti. Kiehtovaa ja kaunista mosaiikkimaisuutta korosti se, että teoksen kerrontatyyli ja näkökulma vaihtelivat
usein siten, että kirjan rytmissä ja tunnelmassa tapahtui muutoksia. Taiturimaista, kerta kaikkiaan.
Kivipäiväkirjat kätkee sivuillensa lukuisia herkullisen omituisia hahmoja ja tapahtumia. Ja runsaasti kalkkikiveä (kuvausrekvisiittana toiminut laitilalainen rapakivi on siis varsin harhaanjohtava). Erityisen voimakkaasti kiinnyin itse Daisyyn sekä hänen isäänsä, joka suree synnytyksessä kuolevaa vaimoaan ja alkaa rakentaa valtavaa pyramidimonumenttia tämän kunniaksi.
"Pyramidin on määrä olla mitoiltaan kaksi kertaa kaksi jaardia, pienoisjäljennös oikeasta pyramidista. --- Hän aikoo hankkia kivet eri puolilta maailmaa. Laakakiveä hän toi Havaijin saarilta, missä hän ja Maria viettivät pääsiäisen, ja hänelle on lähetetty kivinäytteitä myös Manitobasta, Ontariosta, Tennesseestä, Mihiganista, Vermontista, Ranskasta, Italiasta, Suomesta ja Brittein saarilta. -- Hänen ajatustensa ja uniensakin läpi hohtaa kuva tähän saakka koskemattomista kallionseinämistä, niiden lämpimästä, auringon kirkastamasta pinnasta. Tuollaisilla juuri löytämillään paikoilla hän haluaisi naputella vasarallaan ja irrottaa näytteen, jonka hän sitten pakkaisi moninkertaiseen sanomalehtipaperiin ja veisi kotiin. (Hän jaksaa aina kertoa vitsiä rautatieaseman kantajasta joka kysyi, oliko hänellä matkalaukussaan kiviä, kun se oli niin raskas.)"
s. 204-205
Kiveä, iloa, surua, pelkoa, yksinäisyyttä, rakkautta, kuolemaa ja elämää. Kivipäiväkirjat oli vaikeasti määriteltävä mutta helposti lähestyttävä teos, enkä oikein osaa edes perustella, miksi pidin siitä niin paljon. Pakko lukea pian lisää Shieldsiä, jäin kerrasta koukkuun.
Kirjailija: Carol Shields
Luettu kirja: Kivipäiväkirjat (suom. Hanna Tarkka)
Alkuperäinen kirja: The Stone Diaries
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1993
Sivuja: 400
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Kotona ja junassa 9. - 11.7.2013
Arvostelu:
★★★★
