Karl Ove Knausgård: Taisteluni, toinen kirja

Hyvää ja taianomaista vuoden pisintä päivää! Toivottavasti juhannuksenne oli mukava. Omani kului varsin rauhallisissa merkeissä, kotona grillaten, saunoen, kirjoja lukien. Paras hankinta aikoihin on tuo kuvassakin taustalla näkyvä pallokeinu. Siihen kelpaa linnoittautua kirjan kanssa, keinahdella terassille pitkään paistavassa ilta-auringossa. Äitiyslomaa on takana jo neljä viikkoa (käsittämätöntä tämä ajan kuluminen) ja jälkikasvun saapuminen maailmaan lähenee vääjäämättä. Tämä omituinen aika on entisestään korostanut sitä ominaisuuttani, etten oikein osaa elää hetkessä. Kun asiat tulevat muuttumaan paljon, rationaalisen ajattelun rajat loppuvat, sillä en osaa edes kuvitella, millaista elämä tulee jatkossa olemaan, on analysoiva ja ajan nostalgisointiin ja luokitteluun taipuvainen mieleni toisinaan aika kovilla. Toisaalta odotan aivan valtavalla innolla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sitä pidän joka tapauksessa aika varmana, että luku- ja blogiharrastus tulevat muuttumaan, ainakin aluksi.

Mutta vielä siis kirjoista, joille on ollut ihanan paljon aikaa. Taisteluni-sarjan uusintaluku jatkuu. Olisihan se pitänyt arvata, että kun hyppään takaisin Knausgårdin matkaan, mikään muu kirja ei oikein tunnu miltään. Muistikuvani tästä toisesta osastakaan eivät olleet kovin selkeät, sen muistan että pidin kirjasta hurjasti. Ja taitaa olla niin, että pidin siitä vielä enemmän tällä kerralla. Kirja keskittyy kolmekymppisen Karl Oven elämään. Hän on eronnut Tonjesta ja on perustamassa perhettä Lindan kanssa. Hän on jo julkaissut kirjalija, joka yrittää saada kasaan uutta kirjaa ja kokee siitä suurta painetta. Kirjoittamisen ja perhe-elämän yhteensovittaminen ei ole helppoa.

Kun ensimmäinen osa käsitteli paljon kuolemaa, toisessa osassa voitolla on elämä. Knausgård kuvaa ensimmäisen lapsensa Vanjan syntymän hurjan kauniisti. Hänen rakkautensa lapsiin välittyy hienosti kirjan sivuilta, vaikka taustajuonteena kulkee jatkuvasti mukana Karl Oven synkkyys, taipumus alkoholismiin, aiemmat elämäntraumat ja etenkin isän vaikutus. Toinen osa taitaakin olla yksi sarjan valoisimmista. Lindan kanssa perhe-elämä on suurilta osin onnellista, vaikka vaimollakin on oma synkkyytensä kannettavanaan.

Knausgård käsittelee kirjassa myös paljon kirjoittamista ja kirjallisuutta ja se on sekä kiinnostava itseisarvo että mahtava tehokeino. Jatkuvat viittaukset kirjallisuuteen ja muuhun kulttuuriin tekevät lukukokemuksesta heti syvemmän ja henkilökohtaisemman: minäkin olen lukenut tuon kirjan, tuota en tiennytkään näistä kirjailijoista! Perhe asuu Tukholmassa ja nautin paljon myös siitä, miten Knausgård vertailee Ruotsia ja Norjaa. Suomalainen lukija tulee helposti mieltäneeksi nuo kaksi länsinaapuriamme aika samankaltaisiksi paikoiksi, mutta niin ei tosiaan ole ainakaan Karl Oven näkökulmasta katsottuna. Ironisen kitkerät havainnot tukholmalaisten kummallisesta elämäntyylistä ja asenteista olivat herkullista luettavaa ja niihin oli myös helppo samaistua.

Tässä toisessa kirjassa Knausgård tuntuu vasta pääsevän vauhtiin. Ensimmäinen osa pääsi hieman raottamaan Karl Oven maailmaa, suurta päänsisäistä taakkaa ja toimi johdantona koko sarjalle. Toisessa osassa hän saa revitellä vapaammin, kun taustaa on jo avattu, keskittyä yksityiskohtiin, jäädä pysyvämmin tietylle aikatasolle ennen siirtymistä seuraavaan, analysoida vielä tarkemmin, tehdä vielä osuvampia havaintoja. Muistaakseni tämä toinen osa oli lemppareitani koko sarjasta, mutta niin paljon olen näemmä unohtanut, että nyt en osaakaan sanoa, olikohan oikeasti näin, sillä en muista mitä tuleman pitää. Toivottavasti kuitenkin ehdin pian jatkaa upeaa, hämmentävää matkaani Karl Oven kanssa. Knausgårdilla on tapana tehdä sielulleni hyvää ja sanoittaa niitä ajatuksia, joille en itse löydä sanoja:

"Puolipimeässä tyhjä kehto, tyhjä pinnasänky, hoitopöytä ja vauvanvaatelipasto vaikuttivat pelottavilta. Kaikki oli valmista lapsen tuloa varten. Olimme ostaneet jopa vaippapaketin, se oli hyllyllä hoitopöydän alla, samoin kuin pino pyyhkeitä ja rättejä, ja yläpuolella riippuva mobile heilahteli ikkunan vedossa. Pelottavilta siksi, ettei lasta vielä ollut olemassa, ja menneisyyden ja tulevaisuuden raja oli näissä esineissä niin liukuva."

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja: Taisteluni, toinen kirja (LIKE, suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Min Kamp. Andre bok.  2009.
Sivumäärä: 638

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, ensimmäinen kirja

Moni on sanonut, että nyt kun maailma on enemmän tai vähemmän sekaisin, tekee mieli palata vanhoihin suosikkeihin, sellaisiin tuttuihin ja turvallisiin kirjoihin, joiden lukemisesta tulee lohdullinen olo. Olen jo pitkään suunnitellut, että lukisin uudelleen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Luin sarjan ensimmäisen kerran vuosien 2014-2016 aikana ja se oli melkoinen kokemus. Vanhat tekstini löytyvät täältä. Knausgård teki minuun tuolloin suuren vaikutuksen ja hän pääsi heti lempikirjalijoideni joukkoon.

Lohdullisuus on toki ehkä viimeinen sana, joka tulee mieleen Taisteluni-sarjasta ja etenkin sen ensimmäisestä kirjasta. Toiset haluavat lukea uudelleen lapsuuden suosikkejaan, minä haluan ilmeisesti lukea siitä, miten teini-ikäinen Karl Ove sekoilee kotibileissä tai miten kolmekymppinen Karl Ove siivoaa kuolleen alkoholisti-isänsä painajaismaista kotia. Knausgårdin taika on kuitenkin siinä, että hän tekee kaikkein rumimmastakin, kuonaisesta, hirveästä, lopulta kaunista.

Synkkyys on kiehtonut minua aina, ja tietynlainen synkkyys ja surumielisyys on osa luonnettani, halusin tai en. Sellainen on selvästi myös Karl Ove. Valmiiksi helpoissa ja silotelluissa asioissa on helppo nähdä kauneutta, todellinen taito piilee siinä, että ymmärtää myös rumien asioiden, jopa kuoleman, kauneuden. Ehkä - tai siis varmasti - elämä olisi helpompaa, jos voisi mennä aina helppojen ja kevyiden asioiden mukana, ei kahlaisi pohjamudissa kauneutta löytääkseen, ei tekisi asioista itselleen tarpeettoman vaikeita. Että välttelisi tietoisesti synkkiä ja rumia asioita, keskittyisi vain auringonsäteisiin ja päivänkakkaroihin. Suuri osa Taisteluni-sarjan viehätystä onkin se, että samaistun Karl Oveen niin vahvasti, kirjan pikkutarkka ja analyyttinen kerronta ja se miten päähenkilö monesti kokee asiat vaikeiksi vain oman luonteensa takia, on lähes vertaistuellista.

Sen jälkeen kun luin loppuun Taisteluni-sarjan ensimmäisen kerran, ovat kirjojen tapahtumat palautuneet usein mieleeni. Merkityksellistä on se, että olen monesti miettinyt että mistä sarjasta tai elokuvasta tällainen kohtaus olikaan ja sitten tajunnut, että kaikki onkin vain tekstiä, joka on mielikuvissani muuttunut tarkaksi ja liikkuvaksi kuvaksi. Knausgårdin suurin kirjallinen nerokkuus taitaa lopulta ollakin se, miten hän osaa kuvata maailmaa niin pikkutarkasti ja aidoisti siten, että teksti on kuitenkin kevyttä ja ilmavaa, koukkuunnuttavaa. En ole löytänyt kenenkään toisen kirjalijan teksteistä mitään vastaavaa. Filminauhamainen kerronta yhdistettynä aitoon tunteiden havainnointiin ja analyysiin muodostaa vastustamattoman yhdistelmän, joka sopii minulle täydellisesti.

En muista, mitä olen kirjoista aiemmin kirjoittanut (enkä halua palata vanhoihin teksteihini, sillä se on aina yhtä karmaisevaa), mutta luulen sanoneeni tämän jo aiemminkin: Knausgård on upea kirjailija, jota en kuitenkaan uskaltaisi suositella varauksetta oikein kenellekään. Hän on varmasti monille aivan liikaa, ahdistava, ärsyttävä, itsekäs ja kamala. Mutta kenties onkin niin, että yhdistelmä negatiivisuutta ja taidokasta, herkkää ja uskomattoman kaunista kirjallisuutta, saa Taisteluni-sarjan tosiaan heräämään henkiin, olemaan aito, kuin elämä itse. Sillä sellaistahan se on, kaikessa on aina kaksi puolta.

"Ihmiset ovat vain muoto muiden muotojen joukossa, niiden joita maailma ilmaisee yhä uudestaan ja uudestaan, ei vain siinä mikä elää vaan myös siinä mikä ei elä, piirtyneenä hiekkaan, kiveen, veteen. Ja kuolema, se jota olin aina pitänyt elämän tärkeimpänä suureena, pimeänä, kiehtovana, ei ollut enempää kuin vuotava putki, tuulessa katkeava oksa, takki joka valahtaa vaatepuulta ja putoaa lattialle."

Haluan vielä palata ajatukseen kauneuden löytämisestä pienistä, arkisista ja usein rumistakin asioista. Suosikkibloggaajani Eeva Kolu tiivisti nimittäin hiljattain blogissaan täydellisesti sen, jota olen tässä viime viikkoina paljon ajatellut, ja jonka voi liittää hyvin myös osaksi sitä, miksi Knausgård viehättää niin paljon:

"Minulle on aina ollut helppoa saada suurta iloa pienistä asioista - ja se on ominaisuus, josta minua on myös kiusattu ja nälvitty. On niin noloa olla innoissaan ja tehdä asioista numero. 

Nyt olen siitä ominaisuudesta kiitollisempi kuin ikinä. Joinain päivinä meren pinnassa välkehtivä valo tai täydellisesti onnistunut paistettu kananmuna on nimittäin jo yksinään aivan riittävä syy ajatella että jep, kannatti tänäänkin herätä.".

Kiitos Eeva ja kiitos Karl Ove ajatuksistanne, niiden kanssa on hyvä jatkaa eloa tänä erityisen erikoisena keväänä.

Kirjailija: Karl Ove Knausgår
Luettu kirja: Taisteluni, ensimmäinen kirja (LIKE, suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Min Kamp. Første bok.  2009.
Sivumäärä: 489

Karl Ove Knausgård: Syksy

Olen monesti kertonut, miten paljon nautin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta ja miten se lumosi minut täysin. Pidin siis itsestäänselvänä, että kun tämä uusi vuodenaika-kirjasarja alkaa ilmestyä suomeksi, luen senkin. Marssin kirjakauppaan ja ostin tuon kauniin ja täydellisesti suomalaiseen syksyyn sopivan kirjan itselleni.

Syksy on aina ollut lempivuodenaikani. Tietenkin kesän, kevän ja joskus jopa talven ohella. Minä kyllästyn helposti, kaipaan piristystä elämääni ja syksy tuo yleensä aina kaipaamaani muutosta. Uusi alku ja toisaalta jatkuva ja turvaa tuova rutiinien sisältämä arki ovat hyvä yhdistelmä. Pimenevässä illassa voi polttaa kynttilöitä ja keskittyä olemiseen. Syksy on tulvillaan tuoksuja ja raikkautta ja koko vuoden kauniimmat päivät ovat usein syyskuisia aurinkoisia päiviä, kun koko maailma hehkuu väreissä.

Knausgårdin yhteydessä olen aiemmin kirjoittanut myös siitä, miten miehen kirjat eivät innosta minua kirjoittamaan. Usein lukiessa tulee fiilis, että olisipa ihanaa kirjoittaa itsekin, mutta Knasu saa aikaan tunteen, että miksi edes vaivauta yrittämään, kun joku osaa tehdä sen noin täydellisesti. Tämän kirjan kohdalla tunne oli poikkeuksellisen voimakas, sillä lyhyet pätkät ja havainnot arkisista asioista ovat juuri sitä, mitä olen nuorena tehnyt paljonkin ja millaisesta kirjoittamisesta olen haaveillut.

Arkinen kirja tosiaan oli. Lukijaa ympäröi voimakkaasti  mielikuva työpöytänsä ääressä istuvasta kirjailijasta, joka poimii näkökenttäännsä erilaisia asioita (kuten pullot, kehykset, kumisaappaat ja erinäiset ruumiinosat) ja kirjoittaa ylös lyhyesti mutta kattavasti sen, mitä nuo asiat tuovat hänen mieleensä ja mitä ne hänelle edustavat. Ei siis kovin mullistavaa mutta silti juuri niin koukkuunnuttavaa kuin mihin olen Knausgårdin kohdalla tottunut.

Kirja on nopealukuinen mutta lopulta se alkoi hieman toistaa itseään.Lopulta olen samaa mieltä kuin Lumiomenan Katja siitä, että seuraavan osan Talven taidan lukea hitaammin ja vähän kerrallaan nautiskellen. Joka tapauksessa olen onnellinen, että Knausgård kirjoitti sittenkin lisää Taisteluni-sarjan jälkeen. Nyt on taas jotakin mitä odottaa myös ensi talvelle (jolloin taidan taas todeta, miten talvi on ehdoton lempivuodenaikani).

Kirja sopii täydellisesti Helmet-haasteen kohtaan "Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan".

Eskokin nauttii syksyisestä metsästä. Ja sopii sen väreihin.

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja:  Syksy (suom. Jonna Joskitt-Pöyry), LIKE 2016
Alkuperäinen kirja: Om høsten (2015)
Mistä hankittu: Oma ostos
Sivumäärä: 217
Arvostelu: ★★★★

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (kuudes kirja)

Voi hyvä tavaton. Yhtäkkiä onkin jo kesäkuu. Ja yhtäkkiä se kesäkuukin on puolessa välissä. Blogitauko on venynyt jälleen ennätyspituiseksi ja se tekee minut surulliseksi.  Olen ollut uudessa työssäni (jota edelleen rakastan!) nyt kolme ja puoli kuukautta ja alkaa näyttää siltä, että jatkuva töissä lukeminen ja kirjoittaminen saa aikaan sen, että vapaa-aika kuluu muissa puuhissa. Toisaalta kaunokirjallisuuden lukeminen ja luovan tekstin tuottaminen vapaa-ajalla auttaisivat myös viranomaistekstien valmisteluun töissä ja siksikin haluaisin blogata enemmän. Ehkä jokin tasapaino tähän löytyy ennemmin tai myöhemmin.

Olen toki tehnyt muutakin kuin töitä. Toukokuussa lomailin viikon ihanassa Münchenissa, näin Alpit ja kävin Rockavaria-festareilla toteamassa taas miten suuri voima musiikilla minuun onkaan. Töiden vastapainoksi onkin entistä voimakkaammin noussut esiin musiikki. Hankin rajattoman Spotifyn myös puhelimeen ja se oli ehdottomasti tämän vuoden paras hankinta. Olen myös haaveillut musiikista kirjoittamisesta ja blogissa alkaakin pikapuoliin juttusarja sadasta lempibändistäni. Josta tulikin mieleeni, että myös Kirjahyllyn aarteet -juttusarja pitää herättää eloon.

Pitkän alustuksen myötä itse asiaan, tähänastisen kirjavuoteni merkittävimpään teokseen. Nyt on nimittäin tyhjä olo. Pitkään olen saanut nauttia näistä synkän kauniista kertomuksista, kirjoista joissa mies perkaa elämänsä ja paljastaa sielunsa ainutlaatuisella, puhtaan koukuttavalla tavalla. Nyt kuitenkin tarina tuli päätökseen, kun luin loppuun 1200-sivuisen järkäleen.

Taisteluni-sarjan kuudennesta kirjasta liikkui jo etukäteen paljon tietoa ja kohua. Se poikkesikin melkoisesti aiemmista osista eikä vähiten sen keskivaiheella olevan monisataasivuisen esseemäisen osuuden vuoksi. Osuudessa Knausgård perkaa taiteen, kirjallisuuden, politiikan ja koko ihmisyyden melkoiseksi paikoin ajatusvirtamaiseksi kokonaisuudeksi, jonka lukeminen on toisinaan raskasta, mutta lopulta äärettömän palkitsevaa. Hän analysoi kauniisti runoja, viittaa kirjallisuuden ja taiteen merkkiteoksiin ja kirjoittaa purevimman ja analyyttisimman tutkielman Hitleristä, jonka olen ikinä lukenut. Hämmentävää ja hämmentävän nerokasta.

Se totuttu Karl Oven elämänkertomus on viimeisessä osassa jollain tavoin kevyempää luettavaa kuin aiemmin. Lukija ei toisin sanoen joudu koko ajan olemaan huolissaan miehen puolesta. Karl Ove vie lapsiaan päiväkotiin, kirjoittaa ja kokee tuskaa ensimmäisen osan julkaisun myötä, kun hänen setänsä tekee asiasta vaikean. Jälleen kerran Knausgård tekee tavallisesta arjesta maagista, tapahtumaköyhyydestä nautittavan ja kertakaikkisen koukkuunnuttavan lukukokemuksen. Kirjan raskain osuus oli kuitenkin kuvaus Knausgårdin Linda-vaimon masennuksesta. Herää jälleen kerran kysymys, millainen ihmishirviö kirjoittaa ylös kaikkein rakkaimpiensa kaikista synkimmät puolet.

Niin se vain on. Knausgårdin Taisteluni-sarjan viehätys perustuu sen ristiriitaisuuteen. Se on synkkä, paljastava, raju, mutta samalla arkinen ja tavallinen. Toisinaan lukija vihaa Karl Ovea sydämensä pohjasta, välillä rakastaa tätä. Ja yllättävän usein myös samaistuu. Knausgård on tavoittanut sarjassaan perimmäisen ihmisyyden kaikessa rumuudessaan ja kauneudessaan. Olen iloinen että nämä kirjat on minulla hyllyssä. Vielä tänä kesänä aion aloittaa matkan Karl Oven parissa uudelleen sarjan ensimmäisestä osasta.

Tästä kesästä tulikin mieleeni... Pitäisiköhän sitä Sotaa ja rauhaa pikkuhiljaa aloitella Klassikkohaastetta varten. Heh.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (viides kirja)

Taisteluni-sarjan viidennen osan suomennoksen julkaisu oli aikamoinen farssi. Ei siitä sen enempää kuin että loppujen lopuksi malttamattoman fanin kannalta juttu meni ihan hyvin, sillä uusin Knasu tuli luettavaksi jo kesällä eikä vasta syksyllä. Ostin kirjan kesäloman kunniaksi ja luin sitä junamatkalla kotiin sekä lentokoneessa, kun kävimme Gdanskissa (hieno paikka, suosittelen).

Taisteluni viides osa oli vähemmän miellyttävää luettavaa kuin aiemmat osat. Kirja käsitteli Karl Oven nuoruutta ja nuori Karl Ove alkoi osoittaa melko epämielyttäviä luonteenpiirteitä. Kirja keskittyy paljon Karl Oven haaveeseen tai oikeammin ainoaan mahdolliseen päämäärään, hän aikoo kirjailijaksi. Karl Ove opiskelee kirjalijakoulussa, kirjoittaa paljon ja lukee paljon. Hän myös juo ja sekoilee paljon ja lapsuuden kuvauksissa helposti anteeksi annettavat luonteenpiirteet alkavat nuoruudessa olla tuomittavampia. Nuori Karl Ove on sulkeutunut, hiljainen ja ahdistunut ja humalassa täysi hirviö. Viidennessä osassa Karl Ove kokee myös ensimmäiset oikeat parisuhteensa ja tapaa myös ensimmäisen vaimonsa Tonjen.

Vaikka Karl Oveen oli vaikeampi suhtautua ymmärtäväisesti tässä kuin joissakin aiemmissa osissa, oli kirja silti tyypillisen nautittava ja ahmimista aiheuttava. Knausgårdin tapa kirjoittaa on niin kertakaikkisen aseistariisuva, että lukijan on mahdoton olla ihastumatta hänen kirjoitustapaansa ja myös Karl Oveen henkilönä tämän valtavista puutteista  huolimatta. Rakastan sitä, miten Knausgård käsittelee pimeitä tunteita ja miten hän osaa kirjoittaa arkisista tapahtumista niin elävästi, kuin tapahtumia katselisi suoraan maagiselta videonauhalta.

Viidennen osan parasta antia oli ehdottomasti kirjallisuus, se palo jota Karl Ove kokee kirjailijan uraa kohtaan ja se valtava luettujen kirjojen määrä, joiden avulla hän etenee kohti tavoittettaan (viimeistään nyt päätin ottaa Kadonnutta aikaa etsimässä lähiaikojen projektiksi, 1Q84 ja Karl Ove saivat minut innostumaan). Karl Oven pääsy kirjailijaksi ei ole helppoa ja se vaatii valtavan määrän työtä. Ihailtavasti on kuvattu myös se miten kärsimätön ja ahdistunut nuori mies kuitenkin on tarpeeksi pitkäjänteinen pyrkimään ainoaan suureen tavoitteeseensa ja miten hän takaiskuista ja ajoittaisista epätoivon hetkistä huolimatta aina pyrkii eteen päin ja lopulta julkaisee ensimmäisen romaaninsa.

Taisteluni on kenties koukuttavin kirjasarja, jota olen koskaan lukenut. Siksi tuntuukin tuskaiselta joutua odottamaan viimeistä osaa taas vuoden. Vaikka luin osat 1-4 vasta viime vuonna, huomasin silti unohtaneeni jo paljon tapahtumista. Siksi taidankin lukea sarjan alusta asti vielä ennen kuin viimeinen osa ilmestyy. Bloggaukseni aiemmista osista löytyvät täältä:

Ensimmäinen ja toinen kirja

Kolmas kirja

 

Neljäs kirja

Kirjalija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja: Taisteluni, viides kirja (suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Min kamp. Femte bok (2010)
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 683
Mistä hankittu: Suomalainen kirjakauppa
Arvostelu: ★★★

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (neljäs kirja)

Voi millaista vauhtia nämä syyskuun päivät rientävätkään! Kohta ollaan taas kuukauden puolivälissä. Luulin kirjoittaneeni blogiin ihan muutama päivä sitten, mutta viimeisestä bloggauksestani olikin aikaa jo viikko.

Pari viikkoa sitten minulla oli palaveri Tampereella ja ennen junan lähtöä minulla oli hiukan ylimääräistä aikaa kaupoissa kiertelyyn. Päädyin luonnollisesti Stockmannin Akateemiseen kirjakauppaan (joka on ilmeisesti avattu uusittuna varsin hiljattain). Tarkoitukseni ei ollut ostaa mitään, sillä muuttolaatikoiden traumatisoimana olen ollut jo pari kuukautta kirjanostolakossa, mutta en sitten kuitenkaan osannut vastustaa kiusausta ja ostin uusimman Knausgårdin. Ruokakauppaan ei pitäisi mennä koskaan nälkäisenä eikä kirjakauppaan väsyneenä, kyllästyneenä, matkalukemista ja kirjojen tuomaa lohtua kaipaavana. En kuitenkaan kadu, sillä kotimatka Vaasaan sujui ihanasti yhdessä hujauksessa, kun sain uppoutua taas Knausårdin vangitsevaan, kummalliseen kertomukseen. Ensimmäisestä ja toisesta kirjasta olen kirjoittanut täällä, kolmannesta kirjasta täällä.

Neljäs taisteluni-sarjan kirja kertoo Karl Oven nuoruusvuosista. Hän on 18-vuotias nuori mies, joka haaveilee vimmaisesti kirjailijan urasta sekä tietysti naisista. Karl Ove tietää, ettei halua elämältään mitään tavanomaista, hän ei halua opiskella eikä jumittua elämäänsä. Hän suuntaa kauas kotoa hankkimaan rahaa ja elämänkokemusta vuodeksi Pohjois-Norjaan kalastajakylään, jossa hän toimii ala-aste- ja yläasteikäisten opettajana. Minua hämmästytti kovasti, että onko joskus tosiaan ollut niin, että häthätää täysi-ikäiset epäpätevät pojanklopit ovat kelvanneet opettajaksi syrjäseuduille, joihin ei saada päteviä opettajia. Ja Pohjois-Norjaan itse ihastuneena mietin myös, että olisikohan jossakin siellä edelleen sellainen kolkka, jonne pääsisi tuosta vain, opettamaan vaikka suomea ja geologiaa...

Viimeksi minua ihastuttanut kolmannen kirjan tarkka lapsuuden kuvaus jatkuu neljännessä kirjassa vähintään yhtä tarkkana kuvauksena Karl Oven nuoruudesta. Kuvauksen tarkkuus on sekä siunaus että kirous. En ole missään muissa kirjoissa törmännyt yhtä terävänäköiseen havainnointiin ja se jaksaa hämmästyttää minua kirjasta toiseen. Aivan kuin Knausgård olisi tallentanut elämäänsä videokameralla ja purkaisi filmiä suoraan paperille. Tarkkuutta seuraa se, että teksti on toisinaan inhorealistista, sellaista että jos minä olisin kokenut noita asioita (tai edes kuvitellut niitä) tekisin parhaani, että unohtaisin ne. Neljäs kirja olikin kannesta kanteen teinipojan kitkerää testosteronin katkua.

Jo kolmannessa kirjassa Karl Oven lapsuudessa ilmenneet hämärät luonteenpiirteet vahvistuvat teini-ikäisen Karl Oven elämässä. Hän on epävarma, sosiaalisesti ahdistunut ja tukahdetun aggressiivinen. Alkoholi alkaa vallata sekä häntä itseään että pysyvästi hänen isäänsä, joka on mennyt uusiin naimisiin. Isässä on vielä nähtävillä inhimillisempiä piirteitä ja lukijaa surettaakin, kun aiempien osien vuoksi on tiedossa, että isän tarina ei tule päättymään hyvin ja hän jää pysyvästi väärille poluille.

Kolmas kirja on ja pysyy suosikkina tähän astisista Taisteluni-kirjoista, mutta oli tämäkin vahva, erittäin taitava ja kaikessa kauheudessaan ja inhottavuudessaan lumoava. Taisteluni-sarjasta puhuessa lienee jo ilman erillistä varoitustakin selvää, että tämä ei todellakaan sovi kaikille. Voisin hyvin lätkäistä kirjan kanteen K25 -tarran, sen verran roisia menoa siinä oli. Etenkin kirjan loppu oli niin raflaava ja röyhkeän kursailematon, että minä taisin hiukan traumatisoitua. Silti odotan kahta sarjan viimeistäkin osaa kuin kuuta nousevaa. Taidankin heti seuraavaksi googlailla, onko minun tosiaan odotettava suomennoksia vai olisiko loput osat saatavilla englanniksi tai ruotsiksi. Voi Karl Ove Knausgård, olet todella, todella kummallinen mies.

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Kirja: Taisteluni, neljäs kirja (suom. Katriina Huttunen) (LIKE 2014)
Alkuperäinen kirja: Min kamp. Fjerde bok (2010)
Sivumäärä: 534
Mistä hankittu: Ostettu Akateemisesta kirjakaupasta
Arvostelu: ★★★

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (kolmas kirja)

Bloggaukseni Knausgårdin, tuon kummallisen norskin, Taisteluni-sarjan kahdesta ensimmäisestä kirjasta löytyy täältä. Kahden ensimmäisen kirjan perusteella odotin tästä kolmannesta kirjasta vähintään yhtä rankkaa, kummallista ja toisaalta ihmeen kiehtovaa matkaa. Vastoin odotuksiani kirja ei ollutkaan niin rankka kuin edeltäjänsä, mutta varsin kiehtova se oli. Kolmas osa muodostuikin tähänastisista Taisteluni-kirjoista suosikikseni.

Ensimmäinen kirja keskittyi Karl Oven teinivuosiin ja toinen kirja aikuisen miehen perhe-elämään. Kolmas kirja sen sijaan sijoittui lähes kokonaan Karl Oven lapsuuteen ja kouluvuosiin. Juuri tuon ikävaiheen vuoksi kirja ei ollut niin rankka kuin aiemmat. Lapsen viattomuus sai aikaan niitä sympatiantunteita, jotka kahta ensimmäistä kirjaa lukiessani jäivät puuttumaan.

Karl Oven ankara isä häilyy koko ajan taustalla pelottavana ja lapsen kasvuun vaikuttavana synkkänä hahmona. Äiti on pojalle rakas ja tärkeä, mutta isä on kuitenkin se, joka eniten ratkaisee sen, millaista perheen elämä on. Karl Oven veli Yngve on varsin sympaattinen tyyppi ja veljesten välinen yhteys on suorastaan herkistävää. Perheessä on selvästi ongelmia, mutta jotenkin Karl Oven lapsuus vaikuttaa kuitenkin olleen suhteellisen onnellinen. Hänellä on kavereita, harrastuksia ja paljon aikuisia, jotka välittävät hänestä. Sen verran onnellinen, että hieman hämmästyttää, miten epätasapainoinen tyyppi hänestä myöhemmin kasvoi. Karl Ove on toki hyvin herkkä jo poikana ja herkkyys saa usein isän vielä vihaisemmaksi.

Ensimmäisen ja toisen kirjan tavoin tämä kolmaskin kirja jätti minulle varsin hämmästyneen olon. Tässä tapauksessa hämmästys on kuitenkin suurimmaksi osaksi ihailunsekaista ihmettelyä. Kirja on nimittäin niin tarkka kuvaus lapsuudesta, siitä mitä lapsi tuntee ja ajattelee, että enpä ole moiseen aiemmin törmännyt. Kirja toi mieleen takaumia omasta lapsuudesta, ala-asteen pihaleikeistä, epävakaista kaverisuhteista, peloista ja mielikuvituksen voimasta. Knausgård on selvästi tehnyt melkoisia matkoja alitajuntaansa ja jo kadonneihin muistoihin. Lapsuus on kummallinen osa menneisyyttä. Se on syy sille, miksi ihminen on tullut sellaiseksi kuin on, mutta siitä on vaikea muistaa mitään konkreettista. Yksittäiset muistot käsittävät koko pitkän lapsuuden, mutta ihminen ei muista kunnolla, millaista oli, mitä ajatteli ja miten näki maailman. Siihen nähden Knausgårdin tarkka muistelu on uskomatonta.

Kahden ensimmäisen kirjan jälkeen olin vaikuttunut, mutta hieman turhan ahdistunut odottaakseni oikein suurella innolla kirjan viimeisiä osia. Kolmas kirja oli kuitenkin niin taidokas ja toisinaan jopa kaunis, että nyt en malttaisi odottaa kahta viimeistä osaa. Knausgård on omalaatuinen ja harvinaisen rehellinen kirjailija, nero ainakin omassa luokassaan.

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja: Taisteluni III (suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Min Kamp. Tredje bok.
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 450
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (ensimmäinen ja toinen kirja)

Blogimaailma johtaa minua nykyisin pahasti harhapoluille listoiltani. Suurin osa uudemmista kirjoista, joita hehkutetaan ympäri blogistaniaa, ei herätä kiinnostustani, mutta sitten on näitä poikkeuksia. Poikkeuksia, jotka jäävät mieleen kummittelemaan niin, että kirja on lopulta pakko lukea. Knausgård jäi mieleeni etenkin Lumiomenan Katjan bloggauksista niin voimakkaasti, että näin kerran jopa unta, jossa luin kirjailijan kirjoja, vaikka en tarkalleen edes silloin tiennyt, millainen tämä Taisteluni-sarja oli. Enneuni, selkeästi.

Taisteluni-sarja ja mies sen takana on melkoinen kirjallinen ilmiö. Karl Ove Knausgård on nelikymppinen norjalaiskirjailija, joka on vuodattanut sisimpänsä kuusiosaiseen kirjasarjaan. Kolme ensimmäistä osaa on julkaistu suomeksi ja neljäs osa ilmestyy tämän vuoden syksyllä. Erikoista kirjoissa on niiden voimakas omaelämäkerrallisuus ja se, että mitään ei kierrellä, ketään ei kummarreta eikä säästellä. Knausgård - iltapäivälehtien kieltä lainatakseni - tilittää avoimesti vaikeasta isäsuhteestaan, alkoholin varjostamasta elämästään, masentuneisuudestaan ja kaikesta, mistä normaalisti ei puhuta. Ensimmäinen kirja keskittyy Karl Oven teini-ikään, vaikeaan isäsuhteeseen ja aikuiseksi kasvamiseen. Toisessa osassa kerrotaan aikuisen miehen perhe-elämästä, ensimmäisen lapsen syntymästä ja vaimoonsa tutustumisesta.

En oikeasti muista, milloin näin pitkät kirjat (yhteensä yli tuhat sivua) olisivat tuntuneet näin lyhyiltä. Tarina on toisinaan inhottavaakin, Karl Ove on erittäin hukassa, itsekeskeinen, neuroottinen ja  raivostuttavakin, mutta silti jotenkin sympaattinen. Hänelle toivoo loppujen lopuksi vain hyvää. Kirjojen tenho perustuu kuitenkin, tietenkin, siihen, että lukija joutuu koko ajan pohtimaan faktan ja fiktion eroa. Kirja, jonka kaikki henkilöt ovat todellisia ja jonka kirjailija on kirjoittanut minämuodossa käyttäen päähenkilönä itseään, on juuri sellainen ärsytyspiikki aivoille, joka saa lukijan pysymään valppaana. Tällainen samanlainen olo minulla oli, kun luin Joyce Carol Oates'n Blondia. Hämmentävä tunne siitä, mikä on totta ja mikä ei, voiko mihinkään uskoa.

Taisteluni-kirjoja lukiessani useimmiten toivoin, että tapahtumat olisivat puhtaasti fiktiivisiä. Etenkin ensimmäisen kirjan riipivän pitkään jatkuva kertomus siitä, kun Karl Ove siivoaa veljensä kanssa kuolleen alkoholisti-isänsä asuntoa, ahdisti minua ja tuotti niin henkistä kuin fyysistäkin pahoinvointia. Lisäksi Knausgård kirjoittaa läheisistään ja näiden tekemisistä niin rajusti ja näennäisen sensuuritta, etten yhtään ihmettele, että Knausgårdin sukulaiset ovat koittaaneet estää koko kirjan julkaisun.

Pelkkä shokeeraavuus ei kuitenkaan saisi liimautumaan kirjojen pariin näin tehokkaasti. Knausgård kirjoittaa uskomattomasti. Teksti on samaan aikaan kevyttä, syvän filosofista, sujuvaa ja polveilevaa. Tarinaa piristää se, että tapahtumat eivät etene puhtaan kronologisesti ja jo mainittuihin tapahtumiin palataan toisessa vaiheessa kertoen ne eri näkökulmasta tai tuoden niihin uutta sisältöä. Monessa kohdassa mietin, että tämän lauseen voisin kirjoittaa seinälleni, tuon haluan muistaa loppuelämäni. Toisinaan teksti on mustan humoristista, toisinaan niin syvän synkkää, että tuntuu pahalta ajatella, miten Knausgård säilyttää sielussaan jotakin niin hirveää. Taisteluni-kirjat vaikuttavatkin siltä, että kirjailijan on ollut pakko purkaa itseään ja tästä on syntynyt monituhatsivuinen kirjasarja.

Kuten Reetakin,en ole nyt tuhat sivua luettuani aivan varma, pidinkö Knausgårdista vai en. En ole varma siitäkään pidinkö kirjoistakaan. Sen voin kylläkin myöntää käsi sydämellä, että harvoin tulee luettua mitään näin mukaansatempaavaa. Onneksi minulla on jo kolmas kirja odottamassa lukemistaan.

"Kaiken musiikin, kaiken kirjallisuuden, kaiken taiteen olisi pitänyt tehdä minut iloiseksi, iloiseksi, iloiseksi. Silti kaikki maailman kauneus oli minulle yhdentekevää, vaikka sen olisi pitänyt olla pakahduttavaa. Ystäväni olivat minulle yhdentekeviä. Elämäni oli minulle yhdentekevää. Niin se oli, ja niin oli ollut niin kauan etten enää kestänyt vaan olin päättänyt tehdä asialle jotakin. Halusin tulla taas iloiseksi. Se kuulosti tyhmältä, en voinut sanoa sitä kenellekään, mutta niin se oli." (Taisteluni, toinen kirja)

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja: Taisteluni 1 & 2
Alkuperäinen kirja: Min Kamp
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 489 + 650
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★