Juha Itkonen & Kjell Westö: 7+7

Kuva: Otava

Keskittymiskyvytön ADHD-lukija täällä taas hei! Maailmassa on ihan liikaa ihania kirjoja. Ihanien kirjojen lisäksi maailmassa on ihan liikaa kaikkea muutakin ihanaa, kaikkea hurjan mielenkiintoista, mahdottoman innostavaa. Aika ei millään riitä kaikkeen, mutta toisaalta olen niin nauttinut tästä tunteesta, siitä miten ihanaa elämä on kun saa olla terve, eikä ole aina väsynyt. Kaikessa elämänilossani kipuilen lähinnä sen kanssa, että pelkään (tiedän?) olevani ärsyttävä ja raskas. Ei siis mitään uutta auringon alla sen suhteen. Tämän ilon ja energian toivoisin jatkuvan läpi synkän talven, ajanjakson joka on minulle usein kaikkein vaikein. Merkkejä rauhoittumisesta tai elämän tasapaksuuntumisesta ei kyllä ole näkynyt - ja hyvä niin!

Niistä ihanista kirjoista; kun jatkuvasti eteen tulee kiinnostavia kirjoja, ei millään malta lukea vain yhtä kerrallaan. Tämän Itkosen ja Westön kirjekokoelman lisäksi luin samaan aikaan uutta Ishiguro-suomennosta Surullinen pianisti (olen alun perusteella rakastunut!), Atwoodin Nimeltään Gracea (siinä olen jo puolessa välissä, mikä upea kirja) ja Liimatan Jeppis 2:sta, jota en malttaisi myöskään laskea käsistäni. Ahmin näitä jokaista, nautin sivun sieltä ja toisen täältä ja haluaisin lukea kaikkia samaan aikaan. Positiivisia ongelmia, sanoisinko.

Juha Itkonen ja Kjell Westö ovat molemmat lempikirjailijoitani, minulle hyvin tärkeitä. Itkos-rakkauttani olen julistanut mm. täällä ja Westön kirjojen ylistystä löytyy täältä. Molempia yhdistää musiikki ja jonkinlainen vaikeasti määriteltävä kaunis surumielisyys. Kun kuulin, että on julkaistu kirja 7+7, joka koostuu Itkosen ja Westön kirjeistä toisilleen, tiesin heti että se pitää lukea. En tiedä, onko tällainen kirjalijoiden kirjeenvaihtoa esittelevä kirja jokin muotijuttu, ainakin Auster ja Coetzee ovat julkaisseet sellaisen. Mielenkiintoista on se, että Westö ja Itkonen eivät ole varsinaisesti ystäviä, toisilleen tuttuja toki. Kirjeet on tilattu heiltä, heille on alusta asti selvää, että kirjeitä kirjoitetaan julkaisutarkoituksessa. Helppo ratkaisu tai ei, se oli yllättävän toimiva, eikä se että miehet kirjoittavat toisilleen kustannussopimuksen alaisuudessa juuri häirinnyt lukukokemusta.

Kirjalijoiden kirjeissä käsitellään aiheita laajalla skaalalla: Trumpia, ilmastonmuutosta, kritiikkiä ja sen haavoittavuutta, isyyttä, perhe-elämää, julkisuutta, kirjoittamista. Fanille parasta antia ovat tietenkin ne hetket, joissa Westö tai Itkonen analysoivat tapaansa kirjoittaa, kertovat kirjojensa taustoista tai niiden julkaisuun liittyvistä hetkistä. Westö kertoo lukevansa kirjablogeja ja kun eräs bloggaaja ei pitänytkään hänen uudesta kirjastaan, hän tunsi kuin pettäneensä ystävän. Kirjeet pitenevät ja syvenevät kirjeenvaihdon edetessä, sisältö on hyvin henkilökohtaista ja paljasta, mutta kaunista.

Pidin erityisesti kirjeistä, joissa kirjailijat pohtivat autofiktiivisyyttä, sillä etenkin Rikinkeltaisen taivaan kohdalla pohdin tuota asiaa paljon. Rakastin Itkosen Knausgård-pohdintaa, vaikutuksia Palatkaa perhoset -romaaniin, "Saatana, olin vain lukenut liikaa Knausgårdia." Mielenkiintoista oli myös kirjailijoiden pohdinta kirjoitustavasta, siitä miten fiktio syntyy ja syistä jotka ajavat kirjoittamaan. Westö kirjoittaa: "Aivoni ovat oikukkaat ja kuumeiset ja näkevät outoja yhteyksiä ja pieniä salaisuuksia kaikkialla. En halua selittää maailmaa, haluan kuvata sen harhapolkuja ja sen mysteeriä."

Lopulta parasta oli kuitenkin juuri se ihan sama, jota rakastan molempien kirjailijoiden romaaneissakin: musiikki ja nostalgia. Molempia teemoja pyörittelevät kirjeissään niin Itkonen kuin Westökin. Itkonen toteaa: "Voiko muisto herättää haikeutta ennen kuin se edes on muisto" ja minä totean hätkähtäen ajatelleeni tätä viime aikoina jatkuvasti, miten poikkeuksellisen kauniit hetket (joita kohtaan nyt ihan jatkuvasti, koska elämä on ihanaa!) ovat surumielisiä ja nostalgisia jo valmiiksi.

En tiedä mitä tämä kirjekokoelma tarjoaisi heille, jotka eivät ole lukeneet Westön ja Itkosen kirjoja, heille jotka eivät ole faneja. Ehkä tämä kirja ei edes ole suunnattu heille? En tiedä myöskään, oliko tämä formaatti paras mahdollinen, olisivatko kirjalijoiden ajatukset tulleet yhtä hyvin tai jopa paremmin esille vaikkapa esseekokoelmassa. Minulle sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, niin paljon nautin lempikirjailijoideni ajatusten lukemisesta. Olen tietoisesti säästellyt niitä romaaneja, joita en ole heiltä vielä lukenut. Voi kuitenkin olla, että pian lisään tuohon samaan aikaan lukemieni ihanien kirjojen soppaan vielä Westöä ja Itkostakin.

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Niin se vain tuntuu menevän elämässä, oikeat asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan. En jaksa uskoa siihen, että kaikella olisi jokin tarkoitus, sillä pahoilla asioilla ei ihan oikeasti ole, vaikka toki niistäkin voi oppia ja kehittyä ihmisenä. Uskon kuitenkin siihen että alitajuntamme ohjaa meitä tarttumaan tilaisuuksiin, jotka ovat sen hetkiseen elämäämme, voimavaroihimme ja suunnitelmiimme sopivia. Myös siihen perustunee se, että olen usein hämmästynyt miten jokin kirja sopii niin täydellisesti juuri siihen hetkeen. Niin kävi myös Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -kirjan kanssa. Sen suhteen tämä oikean hetken vaikutus on harvinaisen selvästi nähtävissä, sillä olen ihan tietoisesti säästellyt "oikeaan hetkeen" niitä Westön kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Kirja on ollut hyllyssäni pitkään, mutta heinäkuun helteissä yhtäkkiä totesin että nyt on se oikea aika. Kuuntelin kirjan osittain BookBeatista äänikirjana ja osittain luin.

Ensimmäinen kirja, jonka olen lukenu Westöltä oli Missä kuljimme kerran. Rakastuin sen paikallishistoriaan ja aidontuntuisiin henkilöihin. Sen jälkeen luin Älä käy yöhön yksin. Syyskuussa 2017 luin Rikinkeltaisen taivaan. Lukukokemus oli niin upea, että tieto siitä että Leijoja on kutsuttu Rikinkeltaisen rinnakkaisteokseksi, sai minut säästelemään kirjaa vielä tarkemmin. Kun luin mitä olen Westöstä aiemmin kirjoittanut, totesin että kaikki Westön kirjat ovat aiheuttaneet minussa ihan samanlaisen tunteen:

 "Älä käy yöhön yksin oli täysin pakahduttava lukukokemus. Se oli elämää, musiikkia, itkua, iloa, kuolemaa ja rakkautta. Paikallishistoriaa, joka yhdistyi paikassa ja ajassa elävien ihmisten historiaan. Kaunista ja katkeransuloista musiikkia, joka koskettaa tavalla, jota on niin vaikea selittää." (Älä käy yöhön yksin)

"Kun Westö kuvaa ajan kulumista, hän muistuttaa meitä samalla ihmiselämän suurimmasta tragediasta, siitä että yhtään elettyä päivää emme tule koskaan saamaan takaisin. Kaikki me vanhenemme ja lopulta katoamme. Tragedian kääntöpuolella kiiltelee kuitenkin se kaunis ajatus, että elämämme jättää tänne merkkejä. Olemme osa suurta ihmissuhteiden verkkoa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän valinnat voivat kantaa pitkälle ja osa noista ihmissuhteista tulee osoittautumaan ikuisiksi, tavalla tai toisella. -- Siihen eri aistein kyllästettyyn keittoon kun Westö yhdistää vielä musiikin, on sekoitus täydellinen." (Rikinkeltainen taivas)

Westön nerokkuus piilee siinä, että hän tekee rumasta kaunista ja arjesta taianomaista. Hän on mestari luomaan hahmoja, niin aitoja hahmoja että heitä on vaikea uskoa fiktiivisiksi. Vaikka monet heistä ovat ärsyttäviä, tyhmiä, itsekkäitä ja moraalittomia, heistä on kuitenkin pakko tavallaan pitää ja lukija ymmärtää heidän kauneutensa kaiken sen rumuuden alta. Kun Westön hahmo sanoo "Jos sulla on joku joka pystyy rakastaan sua semmosena ku sä oot, älä ikinä lemppaa sitä", se ei tunnu kliseiseltä vain jollakin tavalla riisutulta, puhtaalta totuudelta. Hahmojen vuorovaikutus toisiinsa on kuin kaunista tanssia, hienovaraista ja riipaisevaa. Tuo ihmissuhteiden verkko oli voimakkaasti läsnä Leijoissa ja siinä mielessä se ja Rikinkeltainen taivas tosiaan muistuttivatkin toisiaan paljon.

Tanssin jo mainitsin mutta oikeastaan Westön kirjat ovat kuin musiikkia. Hänen sanansa saavat samoja tunteita aikaan kuin musiikki, ne iskevät samoihin hermoihin, tunkeutuvat syvemmälle kuin tavanomaiset sanat. En tiedä johtuuko tämä vaikutelma lähinnä siitä, että musiikki on Westön kirjoissa läsnä aina ihan konkreettisestikin vai siitä, että Westö itsekin musiikkimiehenä osaa siirtää musiikin tunteen ja aistit kirjoihinsa. Yhdistelmä on joka tapauksessa käsittämättömän toimiva. Ei varmastikaan ole sattumaa, miten minulle kaikkein tärkeimmät kirjailijat, Westö, Itkonen, Murakami, limittävät musiikin tiiviiksi osaksi kirjojaan.

Ja tuo aika, sen kulumisen tragedia, siihen olen ajatuksissani viime aikoina paljon jumittunut. Siihen, miten yhtäkkiä en haluakaan ajan kuluvan nopeammin, miten pelkään että aika loppuukin kesken, pelkoon että elämä menee ohi ja jää elämättä, vaikka täysin ristiriitaisesti nyt elän paljon enemmän kuin ennen. Juuri tuota tarpeetonta ja päätöntä ajatusvyyhtiä Leijat Helsingin yllä saapui selvittämään täsmälleen oikealla hetkellä.

Westön maailma on jotenkin ihmiselle armollinen ja lohduttava, vaikka se korostaakin kaiken surumielisyyttä ja katkeransuloisuutta. Hänen kielensä, hahmonsa ja tarinansa muistuttaa, että kaikki ei aina suju niin kuin haluaisi, elämässä kohtaa vaikeuksia, hankaluuksia ja yllätyksiä, mutta lopulta on aika upeaa olla elossa, havainnoida tätä kaikkea, tarkkailla miten itse ja läheiset vanhenevat, kasvavat ja miten ihmissuhteiden verkosto pyörii ympärillämme ja lopulta pienimmät asiat kasvavat kaikkein merkityksellisimmiksi. On jo pari viikkoa siitä, kun luin Leijat loppuun, mutta tämä kaikki on elänyt vahvana mielessäni myös kuluneen kahden (todella raskaan) loman jälkeisen työviikon aikana. Westö on juuri sellaista sielunhoitoa, jota näemmä säännöllisesti kaipaan.

Minusta tuntuu, että kaikki tuo Westön kuvaama liikkuu minunkin sisälläni, nuo tunteet, havainnot, ymmärrys siitä miten kaunista, miten haurasta miten kummallista elämä on ja miten monimutkaisia ja helposti takkuuntuvia ovat verkot ihmisten välillä. En vain ikimaailmassa osaisi pukea tuota kaikkea sanoiksi siten kuin Kjell Westö sen tekee. Ennenkin olen sen huomannut, mutta taas taisin vakuuttua: Kjell Westö on minun lempikirjalijani.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Muistan miten muutama kuukausi sitten huokailimme ystäväni kanssa, miten ihanaa olisi lukea pitkästä aikaa sellainen oikein hyvä kirja. Tiedättehän, kirja joka saa kaiken muun unohtumaan, johon uppoutua täysillä ja rakastua. Kun ostin pari viikkoa sitten tämän Kjell Westön uutukaisen omakseni, minulla oli pieni aavistus, että se saattaisi olla juuri tuollainen kaipaamani teos, en kuitenkaan uskaltanut toivoa liikaa. Mutta voi veljet, Rikinkeltainen taivas oli Oikein Hyvä Kirja. En muista koska olisin ahminut kirjaa läpi yön malttamatta nukkua, mutta nyt kävi niin. Menin ja rakastuin.

Ihastuin Rikinkeltaisen taivaan henkilöihin välittömästi, kun Westö esitteli heidät minulle. He olivat kärsimättömiä, itsekkäitä, kauniita ja rumia, omituisia ja tylsimyksiä. Ennen kaikkea he tuntuivat ihmisiltä, oikeilta ihmisiltä, joihin kiintyy ja joita alkaa rakastaa heidän virheistään huolimatta. Kun pääsin heidän nahkojensa sisään, aloin ymmärtää heitä aina vain paremmin. He olivat läsnä ajatuksissani jatkuvasti, myös silloin kun en lukenut kirjaa ja myös pitkään lukukokemuksen päätyttyä. Samaan aikaan paloin halusta lukea tarinaa eteen päin mutta pelkäsin enemmän kuin mitään myös sitä, että jokaisen sanan jälkeen matkani noiden hahmojen kanssa olisi aina entistä lyhyempi ja lopulta päättyisi. Pelkäsin millaisiksi kirjan henkilöiden elämä muodostuu, miten he kestävät tulevat iskut.

Aiempien kirjojen tapaan Westö kuljettaa hahmonsa menneisyydestä (1960-luvun lopulta) nykypäivään. Ja niin kuin Älä käy yöhön yksin -teoksessa myös Rikinkeltaisessa taivaassa minä pääsin tavallani mukaan tarinaan, kun mukaan astui seuraava sukupolvi, lama-ajan lapset. Jotakin uskomattoman kiehtovaa tässä Westön kerrontatavassa on, hän imaisee lukijansa mukaan rivien väleihin, eikä päästä sieltä pois. Kun Westö kuvaa ajan kulumista, hän muistuttaa meitä samalla ihmiselämän suurimmasta tragediasta, siitä että yhtään elettyä päivää emme tule koskaan saamaan takaisin. Kaikki me vanhenemme ja lopulta katoamme. Tragedian kääntöpuolella kiiltelee kuitenkin se kaunis ajatus, että elämämme jättää tänne merkkejä. Olemme osa suurta ihmissuhteiden verkkoa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän valinnat voivat kantaa pitkälle ja osa noista ihmissuhteista tulee osoittautumaan ikuisiksi, tavalla tai toisella.

Ehkä suurin syy sille, miksi koen Westön tekstin niin omakseni on se, miten hän liittää tapahtumansa voimakkaasti paikkaan, luo teoksilleen tarkan muistokartan, johon liittyy värejä, ääniä ja tuoksuja. Se saa aikaan sen, että myös lukijan alitajunnassa alkaa kuplia ja poreilla. Sieltä nousee mieleen muistoja lapsuuden ja nuoruuden tärkeistä paikoista, rakkautta kotiseutuun ja omiin juuriin. Siihen eri aistein kyllästettyyn keittoon kun Westö yhdistää vielä musiikin, on sekoitus täydellinen.

Erityisen mieltä kiehtovaa on myös se, että Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö on kirjailija, jonka teoksista on vedettävissä yhtymäkohtia Westön omaan tuotantoon. Tämäkin on tyylikeino, jonka olen monesti ennenkin todennut uppoavan minuun erittäin hyvin. Utelias mieleni vetelee johtopäätöksiään, jää askartelemaan kirjan kertoman tarinan pariin, miettimään toden ja tarun rajanvetoa, eikä anna rauhaa.

Rikinkeltainen taivas oli minulle unelmieni kirja. Siinä oli kasassa juuri ne ainesosat, joita yhdistelemällä syntyy minulle täydellinen kirja. Loppuun tosin petyin hieman - en pidä siitä, miten kaiken tarvitsee limittyä tähän nykyaikaan, terrorismiin ja pakolaiskriisiin. Loppu tuntui liian äkilliseltä ja erilliseltä. Kirja oli kuitenkin yksinkertaisesti pakahduttavan hieno lukukokemus, loppupettymyksestä huolimatta.

Minun on todella vaikea ravistella itseni hereille ja ulos Ramsvikista, pois Alexin, Stellan ja muiden luota. Pois siitä huikentelevaisesta, ahneesta ja hormonihuuruisesta, mutta toisaalta kauniista ja aistien täytteisestä maailmasta, johon Westö minut tutustutti. Ehkä en tee sitä vielä, vaan jään hetkeksi katselemaan Ramsvikin rikinkeltaista taivasta ja päivittelemään, kuinka kaunista ja katkeransuloista elämä voikaan olla. Miten täynnä yllätyksiä, pieniä hetkiä ja kohtaamisia, jotka lopulta voivatkin olla ne kaikista merkityksellisimmät.

Onnea minulle tuottaa myös se ajatus, että Rikinkeltaista taivasta on kuvattu Leijat Helsingin yllä -kirjan rinnakkaisteokseksi ja nuo leijat odottelevat minua vielä kirjahyllyssä. Säästän niitä pahan päivän varalle hetkeen, kun kaipaan jälleen jotakin täydellistä ja mieltähellivää luettavaa.

Turun kirjamessuihin on aikaa enää kuukausi. Selailin ohjelmaa ja huomasin, että Westö on sunnuntaina mukana useammassakin ohjelmassa (kääntämiskeskustelu, lukupiiri ja haastattelu). Pitääpä mennä koittamaan onneaan, jos saisi vaikka nimmarin.

Kirjaa on luettu (tietenkin) paljon ja siitä löytyy jo runsaasti bloggauksia. Tässä niistä muutama:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Jokken kirjanurkka
Kirjasähkökäyrä

Kirjan kansi, kuten koko kirjakin, on kaunis, Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Rikinkeltainen taivas (käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck)
Alkuperäinen kirja: Den svavelgula himlen (2017)
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 459
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Kuva: Elisa Kirja

Kirjallisuus on parhaimmillaan sellaista, että se käy luihin ja ytimiin, tunkeutuu ihon alle ja sydämen sopukoihin. Ihastuin viime vuoden keväällä Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teokseen. Rakastuin sen paikallishistoriaan, monipuolisuuteen ja -tasoisuuteen sekä uskomattoman herkkään, surumieliseen kauneuteen. Olen tuosta saakka ajatellut, että pitää lukea Westöltä muutakin ja kun Älä käy yöhön yksin oli kerran Elisa kirjan tarjouksessa tarjolla muutamalla hassulla kolikolla, ostin sen oitis omakseni. En olisi uskonut, että Missä kuljimme kerran -kirjasta olisi helppo pistää paremmaksi, mutta Älä käy yöhön yksin oli jackpot, täydellinen uusi kirjarakkaus, joka pääsi kertaheitolla yhdeksi viime vuosien parhaista lukukokemuksista.

Älä käy yöhön yksin kertoo nuorista helsinkiläisistä. Jouni, Ariel ja Adriana ovat kultaisen 60-luvun nuoria. He haaveilevat, rakastavat ja elävät osana poliittisesti haastavaa ja musiikillisesti innostavaa aikakautta. Musiikki onkin tarinassa voimakkaasti läsnä. Läsnäolo on oikeastaan hyvin aliarvioiva ilmaisu. Teos on musiikkia, sen tarina limittyy oikeisiin ja kuvitteellisiin musiikkikappaleisiin ja siinä on oma kiihkeän haaveileva rytminsä. Oikeista musiikkikappaleista tärkeänä tarinaa kuljettaa Simonin ja Garfunkelin The Sound of Silence, laulu joka on niin merkittävä osa omaa elämänhistoriaani, että olin myyty viimeistään siinä vaiheessa, kun laulu tuli mukaan kertomukseen.

Kuvitteelista musiikkia teoksessa edustaa Arielin sanoittama ja säveltämä ja ystävysten yhdessä esittämä Älä käy yöhön yksin. Kaunis ja surumielinen folk-laulu sitoo yhteen koko kirjan tarinan ja siirtyy vuosikymmeneltä toiselle ja liittyy myös seuraavan sukupolven nuorien, tempoilevan 1970-luvun Frankin ja Evan elämään. Tarina kulkee 60- ja 70-lukujen kautta aina 2000-luvulle asti. Kolmannen sukupolven eräs edustaja syntyy vuonna 1987, sattumalta juuri samana vuonna kuin olen itse syntynyt. Talvi kuvaillaan hyytävän kylmäksi ja Westö tuntuu kertovan samalla myös minun historiaani, kun hän kuvailee päähenkilöidensä elämää.

Sukupolvet seuraavat toisiaan, mutta ihminen ei sinänsä muutu. Nuoret kasvavat aikuisiksi läpi omien sekä koko maailman kriisien ja epävarmuuden läpi. Ihmiskohtalot limittyvät toisiinsa, pienilläkin teoilla voi olla suuret seuraukset ja näennäisen mitättömät hetket voivat paisua jälkikäteen katsellen valtaviin mittasuhteisiin. Toisilla haaveet kantavat pitkälle, jotkut sortuvat elämässään ja menettävät suunnan ja toiset taas elävät läpi elämänsä tietämättä mitä oikeastaan lopulta haluavat. Kauneimpia hetkiä ei usein tajua arvostaa sillä hetkellä, kun ne tapahtuvat. Teos on täynnä pakahduttavia ja kylmät väreet aiheuttavia hetkiä, ajatuksia ja tunnelmia.

Kirja on persoonallinen, taianomainen ja jollakin tavalla mystinen. Se on samalla kevyt ja äärettömän painava. Älä käy yöhön yksin oli täysin pakahduttava lukukokemus. Se oli elämää, musiikkia, itkua, iloa, kuolemaa ja rakkautta. Paikallishistoriaa, joka yhdistyi paikassa ja ajassa elävien ihmisten historiaan. Kaunista ja katkeransuloista musiikkia, joka koskettaa tavalla, jota on niin vaikea selittää. Kaiken kauneuden ja kuin minulle suunnattujen teemojen ohella kirja oli upean sujuva, helppolukuinen ja koukuttavasti rakennettu. Westö piti yllä mystiikkaa ja salaisuuksia, joita hän raotti vähitellen sellaisella rytmillä, että kirja oli pakko ahmia. Älä käy yksin oli minulle niin täydellinen kirja, että ainakin tässä ajassa, paikassa ja mielentilassa minun on hyvin vaikeaa keksiä montakaan yhtä vahvaa lukukokemusta. Rakastan palavasti musiikkia ja paikallishistoriaa ja yhtä palavasti rakastin tätä kirjaa.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Älä käy yöhön yksin (suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Gå inte ensam ut i natten (2009)
Kustantaja: Otava
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Sivumäärä: 595
Arvostelu:  ★★★★★

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Kylläpä kevät kiitää kovaa vauhtia eteenpäin. Päivät ovat jo aika pitkiä ja pitenevät huimaa vauhtia. Valon määrä väsyttää ja jaksaminen on toisinaan vaikeaa, mutta parin kuukauden päästä taas helpottanee. Teitä lukijoitakin on yhtäkkiä ilmestynyt taas monta lisää, lämpimästi tervetuloa! Vaikka muuten vietänkin väsynyttä hiljaiseloa ja kaikesta stressistä ja kiireestä huolimatta jokseenkin junnaavaa elämää, blogi on saanut osakseen huomiota paljon. Onneksi on kirjat. Mottoni, joka on melkein kulunut puhki viimeisen vuoden aikana.

Luinpahan nimittäin taas upean kirjan. Häpeäkseni on tunnnustettava, että en tiennyt yhtään mitään Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teoksesta etukäteen. En tiennyt sen olevan historiallinen suurromaani, vähän kuin urbaanimpaan ympäristöön siirretty Täällä pohjantähden alla. En tiennyt, että se oli niin koskettava, kaunis ja kaikinpuolin suuri.

Rakastan paikkoihin liittyvää historiaa. Olen viettänyt jo lapsena monia hetkiä pohtien kotipihallamme ja -metsissämme, kuinka monet ihmiset ennen minua ovat kävelleet samoja polkuja, istuneet samoilla kallioilla ja nähneet suuret puut, kun ne olivat pieniä. Kotitilamme historia ei ulotu monenkaan sukupolven taakse, mutta mistä sitä tietää, kuinka monen muinaisen metsämiehen tai kauppiaan reitit ovat ristenneet nykyisten kotitiluksiemme kanssa. Tämän paikkasidonnaisen historiarakkauteni vuoksi vaikkapa Pariisi on minulle kertakaikkiaan pakahduttava kokemus. Citén saari, Louvre puistoineen, tavalliset kadut ja verisempänä esimerkkinä Place de la Concorde saavat mielikuvitukseni laukkaamaan ja kylmät väreet juoksemaan pitkin selkääni. Että niin moni ennen minua on seissyt samassa paikassa omien ajatustensa ja sen hetkisen kulttuurin, maailman tilanteen ja ilmapiirin ympäröimänä.

Suomen kaupungeissakin voi mainiosti harrastaa tätä historiallista haaveilua. Turussa Maariankatu 3:ssa voi kuvitella syyskuun neljättä päivää vuonna 1827 ja sitä, kun Hellmanin talo syttyi palamaan. Kun seisoo Kauppatorilla ja oikein keskittyy, voi kuvitella katunäkymään mukaan ratikat ja Yliopistonkadulle yliopiston. Ja kaiken keskelle ne turkulaiset, jotka ovat kuluttaneet Turun katuja ennen minua.

Helsinki on minulle vieras, mutta myös nykyisen pääkaupunkimme (henkinen pääkaupunkihan on edelleen Turku, se lienee kaikille selvää?) kadut ovat varmasti omiaan innoittamaan menneiden sukupolvien ja tapahtumien romanttiseen muisteluun. Kjell Westö on selvästi sukulaissieluni tässä asiassa. Niin vahvasti Missä kuljimme kerran on paikkoihin liittyvää kuvitteellista ja osittain historiallistakin kerrontaa. Se kuvaa Helsinkiä ennen sisällissotaa ja sen aikana. Sisällissodan jälkeen seuraa äänekäs, iloinen ja kansainvälistyvä 1920-luku. Perhoslamppujen alla kieltolain aikainen kapakkakulttuuri kukoistaa. Iloiselta 20-luvulta siirrytään synkempään 30-lukuun, jota alkavat jo varjostaa sodan uhkakuvat ja Lapuan liike. Kaupunki kasvaa ja kehittyy, sen kaduille ja ravintoloihin tallentuu hippusia ihmisten elämästä, tunteista, muistoista ja Suomen historiallisista tapahtumista.

Hienon historiallisen taustan lisäksi kirjan ansiot ovat sen aidontuntuisissa henkilöissä. Tarinassa seurataan rikkaiden perheiden lapsia Lucie ja Cedi Lilliehjelmiä sekä Eccu Widingiä ja työläisperheen poikaa Allu Kajanderia. Vuosien vieriessä tapahtumat jättävät jälkensä henkilöihin, jotka puolestaan jättävät jälkensä kaupunkiin. Sisällissodan kauhut muuttavat nuoria siten, että 20-luvun jazzin ja ilakoinnin taustalla on piilossa synkkkiä sävyjä.

Missä kuljimme kerran oli upea romaani Suomen historiasta. Siinä oli jotakin uskomattoman aitoa ja vaikka henkilöt ja osittain tapahtumatkin olivat keksittyjä, oli siinä jatkuvasti läsnä koskettavaa todentuntua. Hieno kirja, joka jätti minut oikeastaan ihan hiljaiseksi, siksipä en tässäkään tekstissä osaa analysoida kirjaa tämän tarkemmin. Kuvat otin muuten tänä aamuna matkalla töihin. Kuvat ovat siis epäloogisesti Vaasasta, vaikka tekstissä puhuin Turusta ja Helsingistä. No, hyvin Vaasakin sopii tuohon historiallis-romanttiseen haaveiluun. Ja olipa jo valoisaa!

Ai niin, osallistun tälläkin kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Missä kuljimme kerran
Alkuperäinen kirja: Där vi en gång gått
Julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 585
Arvostelu:★★★★