Kari Hotakainen: Henkireikä

Olen lukenut Kari Hotakaiselta aiemmin Juoksuhaudantien, Ihmisen osan, Luonnon lain ja Kantajan. Kaikki Hotakaiset ovat olleet mieleeni, mutta silti suhtaudun kirjailijaan hiukan varautuneesti. Hänen nerokkaissa kirjoissaan on usein sellainen synkän kieroutunut pohjasävy, jonka vuoksi ei koskaan tiedä, mitä saa. Toisaalta tuo pohjalla kytevä jännite on juuri se tekijä, joka saa Hotakaisen erottumaan massasta ja jonka vuoksi olen myös nauttinut hänen kirjoistaan niin paljon.

Joka tapauksessa minulle oli itsestään selvä valinta hankkia kirjamessuilta Hotakaisen uusin, Henkireikä, nimmarilla. Hotakainen kertoi messujen Touko Siltalan haastattelussa, että hänellä on jo pitkään ollut suunnitteilla kirja, jossa päähenkilöillä ei ole nimiä. Henkireiän henkilöt ovatkin nimeltään palveluammatteja isolla alkukirjamella - Rikosylikomisario, Suntio, Parturikampaaja, Mielenterveyshoitaja. Hahmot piileskelevät ammattiensa takana. Voimmaakkan roolin alta voi löytyä mitä vain. Joskus sitä kenellä vaan saattaa napsahtaa ja seurauksista kukaan ei voi arvata etukäteen.

Henkireikä käsittelee oikeastaan rikoksen anatomiaa Rikosylikomisarion kertojaäänellä. Samalla se kuitenkin käsittelee elämää laajemmin ja preparoi lause lauseelta nykyihmisen ongelmia, mielenterveyden kuormittumista ja ihmissuhteiden vaikeutta. Hotakaisella on käsittämätön lahja hallita kieltä siten, että teos on samalla runollinen, aforistinen ja voimakkaan jännitteinen.

Henkireikä oli melko lyhyt teos, vain 200 sivua, mutta silti minusta tuntuu, etten ehtinyt imemään siitä itseeni vielä läheskään kaikkea kirjassa piilevää hienoutta ja viisautta. Yleiskuva jäikin hieman sekavaksi, sillä sekä juoni että hieno kieli olisivat ansainneet keskittyneempää lukemista. Siksipä on mukavaa, että kirja löytyy omasta hyllystä. Hotakainen on kirjalija, jonka kirjoja ei voi lukaista. Henkireikä ei ollut minulle niin iskevä kuin vaikkapa Juoksuhaudantie ja Ihmisen osa, mutta jotakin kirjasta jäi nahkani alle.

Kirjailija: Kari Hotakainen
Kirja: Henkireikä (2015)
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 199
Mistä hankittu: Oma ostos Turun kirjamessuilta
Arvostelu: ★★★

Kari Hotakainen: Luonnon laki (listan ulkopuolelta)

Kirjablogi on bloggaamismuotona siitä mukava, että se sallii kirjoittamisen siten, että itsestään ei ole pakko antaa juuri mitään. Kirjapohdintojen rivien välistä on toki nähtävissä millainen kirjoittaja on ja mitä hän ajattelee, mutta moneen muuhun blogimuotoon verrattuna kirjabloggaaminen on mukavan anonyymiä. Useimmiten omien kokemusten avaaminen ei tuo mitään erityisen merkittävää lisää kirja-arvosteluihin. Toisinaan, kuten nyt Kari Hotakaisen Luonnon laki -teoksen tapauksessa, on kuitenkin niin, että oma tausta on niin oleelinen osa lukukokemusta, että en koe mahdolliseksi sen jättämistä arvostelun ulkopuolelle. Vaikka blogiteksti sitten muotoutuukin melkoiseksi avautumiseksi.

Luin töissä syyskuussa hesarin kuukausiliitettä, jossa Hotakainen, kirjailija jonka tiesin vain nimeltä, kertoi uudesta kirjastaan ja sen synnyn taustoista. Uusi kirja oli nimeltään Luonnon laki ja merkittävin sen taustalla oleva tekijä auto-onnettomuus, johon kirjailija joutui maaliskuussa 2012 ja jossa hän loukkaantui pahasti, mutta selvisi kuitenkin ilman pysyviä merkittäviä vammoja. Muistan lukeneeni tuosta onnettomuudesta netistä ja olleeni koko päivän aika järkyttynyt.

Luonnon lain päähenkilö Rautala joutuu hänkin kolariin ja sen seurauksena sairaalaan. Sairaalassa on aikaa tehdä havaintoja ympäröivästä maailmasta ja yhteiskunnasta. Verotuksen mahdollistava sairaalahoito, Megadethia komerossa kuunteleva ylikuormittunut sairaanhoitaja Laura, Rautalan synnyttämään menossa oleva tytär, joka aina saarnaa isälleen vihreitä saarnoja, Plan-kummilapsi, nyt jo aikuinen mies Badu ja Rautalan iäkkäät vanhemmat sekoittuvat ajoittain melko sekavaksi ja hämmentäväksi cocktailiksi, josta lukija ei toisinaan tavoita keskeisintä sanomaa.

Monet, muiden muassa Ilselän Minna, ovat todenneet, että Luonnon laki tuntuu olevan Hotakaiselle itselleen tärkeää terapiaa ja myös minä yhdyn tähän mielipiteeseen. Nyt pääsen kuitenkin siihen, miksi yleensä tahdoin lukea Luonnon lain, miksi pidin siitä ja miksi toivon, että tällaisia kirjoja kirjoitettaisiin enemmänkin. Olen itse menettänyt erään minulle hyvin rakkaan auto-onnettomuudessa ollessani yläasteikäinen. Vieläpä niin, että olin itse onnettomuuspaikalla, juuri poistunut autosta. Sen vuoksi koen aina uutiset onnettomuuksista niin voimakkaasti ja siksipä muistinkin minulle vieraan ihmisen onnettomuudenkin uutisoinnin kautta niin hyvin. Vaikka Luonnon laki ei toki suoraan kerro Hotakaisen elämästä, on hän myöntänyt siinä olevan voimakkaita yhtymäkohtia. Halusin kuulla, mitä Hotakainen kirjoitti onnettomuudestaan, siitä selviämisestä ja siitä toipumisesta. Käytin kirjaa toisin sanoen osana omaa terapiaani, omaa toipumistani, joka on edelleen kesken ja joka ei luultavasti koskaan tule täysin valmiiksi.

Luonnon lain tärkein voima on sen terävissä lauseissa ja yhteiskuntaa koskevissa piikeissä. Sekavuus ja näennäisesti ylimääräiset hahmot ovat vain kuorrutetta sen terävän ytimen ympärillä. Minulle ja varmasti monille muillekin, etenkin Hotakaiselle itselleen, kirjan tärkeintä antia on kuitenkin maailman vaikeimman asian, kuoleman läheisyyden käsitteleminen. Kiitos Hotakainen, että olit rohkea ja kirjoitit tämän kirjan. Sen myötä minäkin tahdoin kertoa blogissani tarinani ja avautua, vaikka avautuminen nykymaailmassa nähdäänkin usein hyvin negatiivisessa valossa.

Hotakainen sekä aloittaa että lopettaa kirjan samalla lauseella. Tuo lause on peräisin Hotakaisen onnettomuuspaikalle tulleen ambulanssilääkärin suusta ja lause on tarttunut Hotakaisen mieleen niin, että on päätynyt kirjaankin. Varsin koskettava lause on tarttunut myös minun mieleeni ja oivalsin, että se on sovellettavissa myös läheisensä menettäneille, suremaan jääneille:

Älä kato ittees, kato taivasta.

Hotakainen tarjoaa ajattelemisen aihetta alusta loppuun. Suosittelen.


Kirjailija: Kari Hotakainen
Luettu kirja: Luonnon laki
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 283
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Marraskuu 2013
Arvostelu: ★★★★

Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie (100 kirjaa -listalta)

Minun on hieman häpeillen tunnustettava tietämättömyyteni suomalaiskirjailijoiden maailmasta. Puhdistuksen olen lukenut, koko joukon suomalaisdekkareita ja tietenkin lähes kaiken mitä Jukka Parkkinen sekä Tuomas Kyrö ovat kirjoittaneet, mutta muuten suomalaiskirjailijat ovat minulle vain nimiä nimien joukossa. Sellainen nimi oli myös Kari Hotakainen, kunnes viime viikolla satuin lukemaan kahvitauolla Helsingin sanomien kuukausiliitettä.

Artikkelissa Hotakainen kertoi uusimmasta kirjastaan Luonnon laki, joka on syntynyt niistä tunteista ja ajatuksista, joita hän koki jouduttuaan auto-onnettomuuteen ja selvittyään siitä. Laitoin kirjan oitis varaukseen ja päätin, että ennen sen lukemista lienee perusteltua lukea tunnetuin Hotakaisen teos, vuoden 2002 Finlandia-palkinnon voittanut Juoksuhaudantie. Se kuuluu myös Keskisuomalaisen 100 kirjaa -listalle.

Juoksuhaudantietä voisi parhaiten kuvailla adjektiivilla suomalainen. Se tavoitti jotakin niin autenttista ja iskevää suomalaisesta sielunmaisemasta, että heikompia hirvittäisi. Juoksuhaudantien päähenkilö on suomalainen mies, Matti Virtanen, joka tulee kerran lyöneeksi vaimoaan. Tämän hairahduksen seurauksena vaimo ja tytär lähtevät ja jättävät Matin yksin kerrostaloasuntoonsa. Matti, kotirintamamies, päättää hankkia omakotitalon ja talon myötä saada perheensä takaisin. Matti käyttää tavoitteensa saavuttamiseen melkoisen arveluttavia keinoja ja pakkomielle kehittyy teoksen edetessä aina vain voimakkaammaksi. Kerronta on niin koomista, että se on jo traagista.

Erityisen kiehtovan Juoksuhaudantiestä tekee sen kerronta, jossa minäkertoja vaihtuu luvusta toiseen. Toisinaan Hotakainen kuvaa samoja tapahtumia eri näkökulmista ja toisinaan näkökulmat täydentävät toisiaan. Viimeisessä luvussa lukija on jo niin hyvin tutustunut kaikkiin kirjan hahmoihin, että lukujen alussa kertojaa ei enää mainita, vaan lukija tunnistaa kertojan äänestä, kuka tarinaa  kertoo. Hienovaraisen taitavaa ja realismin tuntua lisäävää. Hotakainen taitaakin olla nero!

Voin kuvitella, että moniin Juoksuhaudantie ei iskenyt yhtä hyviin kuin minuun. Sen realismi oli välillä todella konkreettista ja se toi esiin juuri niitä piirteitä, joita suomalaisuudessa usein inhotaan. Itse kuitenkin rakastuin sen taitavaan, sydäntäriipivään huumoriin ja mielenkiintoisesti rakenneltuun kerrontaan. Voi kunpa ihmiset lukisivat Luonnon lain nopeasti, jotta se saapuisi pian luettavakseni kirjastoon.


Kirjailija: Kari Hotakainen
Kirja: Juoksuhaudantie
Julkaisuvuosi: 2002
Sivuja: 333
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Kotona ja junassa 11. - 13.9.2013
Arvostelu: ★★★★