Mutta. Lähinnä tässä nyt kävi niin hassusti, että istuin InterCity-junassa ja itkin. Tai oikeammin itkin henkisesti sitä, miten tylsä tämä kirja olikaan. Kirjassa vanhat lapsuudenystävät tapaavat ja totta kai heidän välillään on keskenjäänyt rakkaustarina. Toinen näistä ystävyksistä sitten istuu siellä Piedrajoen rannalla vollottamassa ja samalla kirjaa ylös tämän surullisen tarinan. Lähinnä kuitenkin etsittiin itseään ja uskonnollisuuttaan ja yleisesti ottaen hengistyttiin, kuten Coelhon maailmassa yleensäkin tehdään.
Arvon Paulo-setä, tiedostan, että ongelmani tämän kirjan kanssa oli siinä, että en oikein yltänyt samalle hengelliselle tasolle uskontopohdiskelujesi kanssa enkä pitänyt tapahtumia tämän vuoksi uskottavina saati kiinnostavina. Kenties joku filosofisempi tai uskonnollisempi tyyppi saattaisi saada tästä enemmän irti. On melko turhauttavaa, että haluaisin viettää vaikka koko loppuelämäni lukien Veronika päättää kuolla -tyylisiä romaaneja (no, ainakin sitten kun 1001 kirjaa on luettu), mutta sinun romaaniesi joukosta ei taida löytyä enää toista yhtä hienoa, vai miten on, herra Coelho?
Ja te muut (voi olla että herra Coelho ei satu eksymään blogiini tai ymmärtämään suomea) onko Paulo Coelho menetetty ja toivoton tapaus? Olisiko hänellä vielä jokin lukemisen arvoinen teos?
Kirjailija: Paulo Coelho
Luettu kirja: Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
Alkuperäinen kirja: Na margem do rio Piedra eu sentei e chorei
Suomentaja: Jarna Piippo
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1994
Sivumäärä: 228
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Junassa marraskuussa 2013
Arvostelu: ★★