Michael Cunningham: Koti maailman laidalla

Olen vuosia sitten lukenut Michael Cunninghamin Tunnit, enkä pitänyt siitä lainkaan. Siksi en ole pitänyt kiirettä hänen muiden romaaniensa lukemisen suhteen - ja mikä virhe se onkaan ollut. Sain aiheellisen muistutuksen siitä, että kirjailijan yksi teos ei välttämättä kerro koko totuutta. Ehkä olen myös itse muuttunut? Koti maailman laidalla (Gummerus, suom. Marja Alopaeus, alkup. A Home at the End of the World 1990) on upea, hienovaraisen surumielinen romaani, joka on samaan aikaan sekä taidokas että ahmien luettava. 

Romaania kerrotaan sen päähenkilöiden näkökulmasta ja juuri tämä ratkaisu teki hahmoista tavallista uskottavampia, heidän välisistä suhteistaan loputtoman kiinnostavia. Jonathan ja Bobby ovat 1970-luvun nuoria Clevelandissa. He ovat ystäviä, ja myös jotakin enemmän, jotakin vaikeasti määriteltävää. Se ei kuitenkaan ole mielestäni teoksen kiinnostavin ihmissuhde, kiinnostavaa on Jonathanin ja etenkin Bobbyn suhde Jonathanin vanhempiin. Bobby on kupliva ja lapsekas, Jonathan pidättyväinen, ja Bobby päätyy Jonathanin vanhempien kanssa hyvin läheiseksi. Kirjan loppupuolella kiinnostavan kolmikon luo Claire, Jonathan ja Bobby: boheemi, kovasti lasta mutta myös itsenäisyyttä haluava nainen ja kaksi hyvin erilaista miestä. Cunninghamin taito luoda hahmojensa väliin sähköisiä, outoja, virittyneitä suhteita on ilmiömäinen, hahmoja tekee mieli analysoida ja tutkia enemmänkin.

Romaanissa on paljon musiikkia, Woodstock on paikkana pyhä. Teos soi surumielisissä sävyissä, sen lukeminen tuntuu pehmeältä ja turvalliselta, vaikka jatkuvasti läsnä on myös vähintään alitajuinen huoli. Talo maailman laidalla on myös romaani sairaudesta, kuolemasta ja elämästä. Se tavoittaa jotakin oleellista ihmisyydestä, jotakin sellaista jota en aivan tästä näkökulmasta ole koskaan ennen saanut romaanissa lukea. Se kertoo myös valituista - tai vahingossa muototuvista - perheistä, monimutkaisista rakkauden ja välittämisen vyyhdeistä. Rakastuin tähän romaaniin päätä pahkaa ja suosittelen sitä kovasti.

"-- että me olemme kuolleille velkaa vielä vähemmän kuin eläville, että ainoa mahdollisuutemme onneen - hyvin pieni mahdollisuus - on ottaa vastaan muutos." s. 337

Thomas Mann: Taikavuori

 

Luulenpa, että olisin suhtautunut Thomas Mannin Taikavuoreen hyvin eri tavalla, jos minulla ei olisi kokemusta sairastamisesta. Taikavuori on 700-sivuinen järkäle, häpeilemättömän mahtipontinen ja suuria tavoitteleva romaani, joka sijoittuu syrjäiseen vuoristoparantolaan. Romaani on tutkielma ajasta, pysähtyneisyyden perikuva. Ne jotka väittävät, että romaani ei ole tylsä, valehtelevat. Mutta sairastaminen on tylsää, toipuminen on turhauttavaa ja muun muassa juuri sitä Taikavuori kuvaa mestarillisesti.

Sairastamisessa kenties kaikkein vaikein ja turhauttavin asia - ainakin minulle - on se, miten aika muuttaa muotoaan. Miten on mahdollista, että vaikka oma aika pysähtyy, kaikilla muilla se tuntuu jatkuvan kuten ennenkin? Sairaalan seinien sisäpuolella on oma tarkka laitoksen rytmiä kellon koneiston lailla noudattava pienoismaailmansa, mutta ikkunan ulkopuolella on toinen todellisuus. Kun Taikavuoren alussa päähenkilö Hans Castorp saapuu vuoristoparantolaan, hänen on tarkoitus olla siellä vain kolme viikkoa. Onhan hän ihan terve, tuli vain tapaamaan serkkuaan ja siinä samalla hiukan toipumaan lievästä anemiastaan. Se, miten aika alkaa kiertyä tarinan ympärille, imaisee hahmot kierteeseensä ja miten Castorp vajoaa syvemmälle sairauteen, lopulta seitsemäksi vuodeksi venyvään vierailuun, on ilmiömäistä. En muista koskaan kirjallisuudessa törmänneeni näin upeaan ajan kuvaukseen. Sairaalan arjessa mekaanisesti toistuvat toiminnot, samat hahmot, samat pöydät, samat keskustelut luovat teokseen rytmiä. Ikimuistoinen on myös Castorpin kävelyretki, joka päättyy nenäverenvuotoon, se on suuri käännekohta ja muuttaa myös aikaa ja Castorpin sijaintia siinä merkittävästi.

Toistuvana tehokeinona Mann käyttää myös ihmisen ja hänen toimintansa tiivistämistä biologisiksi ja fysikaalisiksi osasiksi. Lisäksi kirja on massiivisen filosofinen, lähes luovutin osuuksissa, joissa Naphta ja Settembrini esittivät näkemyksiään: luonnontieteellinen pohdinta sopii minulle paljon paremmin. On kuitenkin huomionarvoista, että Taikavuori oli minulle paljon helppolukuisempi kuin vaikkapa Sota ja rauha, Dickensin jaarituksista puhumattakaan. Mannin tapa kirjoittaa on kuitenkin pohjimmiltaan viihdyttävää, paikoin jopa humoristista. Uskon myös, että aiemmin tänä vuonna lukemani Buddenbrookit helpotti kirjaan sisään pääsemistä, vaikka hyvin erilaisista teoksista onkin kyse.

Parantolassa myös kuolee usein ihmisiä. Kuolema on aihe, jota huomaan kirjallisuudesta usein etsiväni, ja myös sen käsittely oli Taikavuoressa silkkaa taituruutta. Huomasin pohtivani, onko vuoristoparantola jo kuoleman esiaste, välitila. Heti romaanin alussa Settembrini kutsuu parantolan asukkaita varjoihmisiksi ja sitähän he oikeastaan ovat, muulle maailmalle jo kadonneita, toisessa ulottuvuudessa elämäänsä jatkavia sairaita ja toipilaita. Kuolema on vain lopullinen askel rajan toiselle puolelle.

Taikavuori oli hyvin erilainen kirja kuin ajattelin sen olevan, paljon taitavampi, paljon suurempi ja paljon massiivisempi. Vaikka lukukokemus ei todellakaan ollut mikään kevyt ja viihdyttävä, on pakko todeta, että viimeistään nyt liitän Thomas Mannin lempikirjailijoideni joukkoon.

"Kasvaako tästäkin kuoleman maailmanjuhlasta, tästä sateisin iltataivaan punaavasta synkästä kuumeen palosta kerran ilmoille rakkaus?"

Kirjailija: Thomas Mann

Luettu kirja: Taikavuori (suom. Kai Kaila)

Alkuperäinen kirja: Der Zauberberg, 1924

Sivumäärä: 725

Mistä hankittu: Kirjastosta