Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja

"Ajattele, Kip, millaista olisi hengittää oikeilla keuhkoilla, joka päivä, vetää oikein syvään henkeä ja haistaa appelsiinipuut ja tomaattiköynnökset." 

Reetta Vuokko-Syrjäsen Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja (Osuuskumma, 2022), on loisteliasta scifiä. Olen hämmentynyt ja innoissani, harvoin tulee vastaan mitään näin hyvää, omaperäistä ja hiottua! Syntykeho sijoittuu 2400-luvun tulevaisuuteen, mm. Scandibaltiaan ja Pariisiin. Maailma on ylittänyt väestönkasvun myötä kantokykynsä ja ongelma on ratkaistu vähentämällä kehojen määrää: mielet ladataan sosiaaliservereille ja vain osa niistä saa käyttöönsä fyysisen kehon. Luonnollisesti järjestelmä ei ole yhdenvertainen, keho on luksustuote, johon köyhillä ei ole varaa. Yhtä luonnollista on se, että kehobisnes ja -rikollisuus kukoistavat.

Syntykeho on sopivassa suhteessa toimintaa ja pohdintaa. Sekä perinteisen scifi-rymistelyn että uskottavan ja hyvin rakennetun dystopian ystävänä rakenne oli minulle täydellinen. Syntykeho pohtii mm. ihmisyyttä, itsemääräämisoikeutta, ympäristöä, sukupuolta ja eriarvoistumista täydellisesti osana tarinaa. Erityisesti nautin - ja monesti nauroin ääneenkin - siitä, miten vuosisatojenkin päästä byrokraattiset instituutit ovat yhä voimissaan. Se jos mikä tuo dystopiaan uskottavuutta: 

"Virtuaalitodellisuudessa mikä vain on mahdollista. Mutta tarvitaan julkishallinto tekemään siitä tylsä." 

Olen hyvin kriittinen lukija ja ehkä vielä kriittisempi scifin lukija. Siinä valossa en voi kuin hämmästellä, miten upea esikoisromaani Syntykeho on. Samoin hämmästelen, miksi tämä ei ole saanut enempää huomiota. Teemojensa vuoksi suosittelen kirjaa kaikille, myös heille, jotka eivät normaalisti lue scifiä.

Kirjailija: Reetta Vuokko-Syrjänen

Luettu kirja: Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja 

Julkaistu: 2022, Osuuskumma

Sivumäärä: 479

Mistä hankittu: kirjastosta

Harry Salmenniemi: Varjotajunta

Alan lukea Harry Salmenniemen Varjotajunta-romaania junassa matkalla Turusta Tampereelle. Ekstraluokan penkit luovat valheellista luksuksen tuntua. Samoin tekee näennäisen ilmainen kahvi, joka höyryää kitkeränä ruskeassa pahvimukissaan.

Salmenniemi on minulle tuntematon kirjailija. Olen ymmärtänyt, että hän on aiemmin kirjoittanut runoja ja novelleja ja pelkään, että hänen tekstinsä on minulle liian vaikeaa. En ole runoihminen, novelli-ihminen haluaisin olla. Olen kuitenkin kuullut Varjotajunnan olevan autofiktiivinen ja samalla myös autofiktiota parodioiva romaani. Monet autofiktiiviset teokset ovat olleet mieleeni, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa rakastan syvästi. Minua myös kiinnostaa autofiktio ilmiönä. Monet tuntuvat vihaavan tai ainakin halveksivan sitä ja minua kiinnostaa, miksi näin on.

Sileäpintaisen kirjan lukeminen alkaa heti edetä nopeasti. Huomaan naurahtelevani, vaikka ei Salmenniemi oikeastaan ole edes hauska. Vai onko hän sittenkin? Kurkistan kansiliepeen alle, valkoisen kiiltävän paperin (tässä on taatusti paljon mineraaleja) alla kansi on pehmeän harmaa, turvallisen, vakaan ja perinteisen oloinen. Tässä minä luen romaania ja juon kahvia. Varsinaissuomalainen savikko kiitää ohi, tuolla jossakin noiden matalien laatikkomaisten talojen takana on myös äitini.

Kirjassaan Salmenniemi kuvaa naurettavan, banaalin yksityiskohtaisesti sitä, miten hän odottaa Mall of Triplassa junaa, joka veisi hänet kohti Tamperetta ja sieltä edelleen seuraavalla junalla kotiin Jyväskylään. Hän, minäkertoja, havainnoi ympäristöä aivan tarpeettoman, aivan pakkomielteisen tarkasti. Hän analysoi omia tunteitaan, kaivelee omaa autifiktiivista napanöyhtäänsä hartaasti. 

Ja juuri silloin, toistuvalla ja täsmällisellä tavalla, kellontarkasti juuri sillä hetkellä, kun minä lukijana alan jo kyseenalaistaa kaiken, olen jo melkein varma, että Salmenniemi ja koko romaani on vain naurettava, hän paljastaa minulle koko absurdiutensa, sen miten tarkoituksellista tämä olikin. Hän näyttää korttinsa, paljastaa parodiansa. Minäkertoja vaihtuu yksikön kolmanteen persoonaan, yksityiskohtainen ja perusteellinen analyysi näyttäytyy huvittavana menettämättä kuitenkaan merkityksellisyyttään. Naurattaa miten tosissaan ihmiset ottavat itsensä, miten hölmöjä me kaikki olemmekaan tuijottaessamme omaan minuuteemme.

Tietysti minäkin löydän itseni kertojan, Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan, havainnoista ja ajatuksista. Se, miten kaikkien arkisten ja merkityksettömien, usein myös ilottomien asioiden rinnalla kertojan pieni poika Joel valaisee kaiken, antaa asioille uuden merkityksen, on liikuttavaa. Joel on aito, oikea ja lämmin kaiken turhanpäiväisen ja ankean keskellä. Triplan huojuvasta muovisienestä alkaen kertoja kuljettaa lukijansa kohti kotia, kohti hassua ja pehmeää Joelia.

Minä taisin rakastua kirjailijaan nimeltä Harry Salmenniemi. Junamatkani päättyi, en ehtinyt lukemaan kirjaa kokonaan. Ja nyt kun kirjoitan tätä tekstiä, olen jo huolissani miten paljon näitä sanoja ja lauseita tuleekaan, miten vähän sosiaalisen median alustat haluavat minun niihin kirjoittavan. Elämässä on aina liian vähän lukuminuutteja ja merkkimääriä. Onneksi elämässäni on näin hienoja romaaneja. Kauan eläköön autofiktio, kauan eläköön jatkuva ajattelu, hämmästely ja ylianalyysi ja itselleen, omalle vakavuudelleen nauraminen.

Pyysin kirjan arvostelukappaleena Siltala-kustantamolta, suuri kiitos tästä hienosta lukuelämyksestä!

Kirjailija: Harry Salmenniemi

Luettu kirja: Varjotajunta, Siltala 2023

Sivumäärä: 246

Kannen suunnittelu: Mikko Branders

Kannen valokuvat: Mikko Rikala

Mistä hankittu: Saatu kustantajalta

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Viime aikoina olen useammin kuin kerran törmännyt ajatusmaailmaan, jossa lukijan tarvetta samaistua lukemaansa vähätellään tai siihen suhtaudutaan alentuvasti. Ikään kuin omaa itseään kirjasta etsivä lukija ei osaisi nauttia kirjallisuustaiteesta oikealla tavalla, kuin oman itsensä erottaminen lukukokemuksesta olisi jotenkin ylevää. Minä voimakkaasti tuntevana lukijana näen samaistumisen vain hyvänä asiana, mutta en tokikaan ehdottoman tarpeellisena. 

Usein kaikkein voimakkaimmat lukukokemukseni ovat niitä, joista löydän itseni ja jopa tiedostamattomia puolia itsestäni. Jos lukemalla voi oppia ymmärtämään paremmin maailmaa ja samalla myös itseään, kaikki voittavat. Esseet jäävät minulle usein melko etäisiksi, vaikka arvostaisin niiden sisältöä ja taidokkuutta. Juuri samaistumisen kautta Tuomas Aitonurmen vahva ja kaunis esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni pääsi jonkin rajan yli ja iski suoraan tajuntaani.

Aitonurmen tapa kirjoittaa on konstailematon ja arkinenkin. Ihailen kirjoittajia, jotka osaavat sanoa asiansa tiiviisti ilman korulausekuorrutusta. Teokseen rytmiä tuo kertojaratkaisujen ja kerrontatyylien vaihtelu.  Esseissä maailmaa tarkastellaan usein hiukan sivusta, mutta tiiviisti sen tapahtumissa läsnä. Tekstit sopivat loistavasti yhteen ja osaa niistä olisin halunnut lukea paljon pidempäänkin. Rakastin, miten pohjattomasti, asiantuntevasti ja intohimoisestikin Aitonurmi ammentaa kulttuurista: kirjallisuudesta, taiteesta, elokuvista, musiikista. Pop- ja korkeakulttuurin teokset eivät ole vain mainintoja teksteissä, ne ovat esseiden pohja ja sielu ja teos itsessään liittyy osaksi taiteiden jatkumoa.

Mutta niin, se samaistuminen. Vaikka miksikään traumakirjaksi en halua Ruumiin ylittävää ääntä luokitella, traumat ovat esseissä läsnä kaikkialla. Juuri niistä kirjoittamalla Aitonurmi onnistuu kaivelemaan alitajunnastani esiin jo unohtuneita asioita, synnyttämään ajatusyhteyksiä, joita en ole ennen tajunnut edes ajatella ja koskettamaan henkilökohtaisella tasolla. Julkisuudessa esiin nostettu kiusaamisteema tietysti - valitettavasti - puhutteli, mutta lopulta minulle tärkeimmäksi nousi Pelko veressä -essee, joka käsittelee nuoren ihmisen äkillistä sairastumista ja aikaa sairaalassa. Sairauksista ja sairaaloista on kirjoitettu niin kovin vähän, huomaan janoavani kaikkea aiheeseen liittyvää, tarvitsevani muiden sanoja omien kokemusteni käsittelyyn.

Viimeinen essee Myrkytettyjä miehisyyksiä pääsi myös yllättämään. Siinä palataan koulun liikuntatunnille: "On selvää, että kyse ei ole vain meistä vaan pyhästä suhteesta peliin, joka hallitsee kaupungissa jonka palvottu symboli on lukko - kaikista maailman esineistä." Minä olen kotoisin lukkokaupungin naapurikaupungista ja lähes saman ikäinen kuin Aitonurmi. Tässä toksisessa ympäristössä, jossa yhdistyivät koulumaailman ja urheilun julmimmat puolet, oli sellaista tunnistettavuutta, että suorastaan hätkähdin. Lähetin kohdasta heti kuvan siskolleni, tämä on asia joka yhdistää, josta en tiennyt kenenkään muun edes olevan tietoinen.

Ruumiin ylittävä ääni on niin vahva ja taidokas esikoinen, että en malta odottaa mitä kaikkea muuta Aitonurmelta vielä saammekaan lukea. Romaania ainakin huomasin jo toivovani.

"Tämä ei ole kertomus, eikä mikään ratkennut. En ole kirkastunut, en ole vahvistunut, en ehkä oppinut mitään. Olen vain muuttunut." 
(Pelko veressä, sivu 47)

Kirjailija: Tuomas Aitonurmi

Luettu kirja: Ruumiin ylittävä ääni, WSOY 2023

Sivumäärä: 160

Kansi: Maria Ahonen

Mistä hankittu: Oma ostos

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista : esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Harvoin tulee vastaan näin ristiriitaisia lukukokemuksia. Heti kun tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkaistiin, kiinnostuin Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista -esseekokoelmasta (Avain, 2022). Ajattelin, että siinäpä taatusti minun kirjani: kirja paksuista ja vaativista kirjoista ja niiden lukemisesta! Ongelmaksi muodostuikin lopulta omat ennakko-odotukseni. Luulin, että tässä on nyt vihdoinkin se kirja, joka osoittaa, että kuka tahansa voi lukea pitkiä ja vaikeina pidettyjä kirjoja, että niiden maine on turhaan niin vaikea ja jopa myyttinen, että klassikoiden lukeminen kannattaa ja se ei vaadi mitään erityistä. Ei koulutusta, vain kiinnostusta ja kärsivällisyyttä.

Valitettavasti en saanut sitä, mitä luulin saavani. Vaivan arvoista on parhaimmillaan lukemiseen innostavaa ihanaa ylistystä kirjoille ja lukemiselle. Sutinen kirjoittaa hyvin ja kauniisti ja lukulistani kasvoi monen kirjan verran. Kuitenkin se teki myös selväksi, että ihan kuka tahansa näitä esseissä esiteltyjä kirjoja ei pysty lukemaan tai ainakaan syvällisesti ymmärtämään. Sutinen korostaa omaa oppineisuuttaan ja sitä, miten vaikeaa osa kirjoista on edes saada hankituksi. Puhumattakaan siitä, että kaikkia niitä ei ole saatavilla suomeksi. Tiedostan, että tämä lukukokemukseni kumpuaa luultavasti joistakin omista alemmuuskomplekseistani. Haluan aina uskoa, että vaikeanakin pidettyä kirjallisuutta voi lukea ja ymmärtää syvällisesti myös ilman alan koulutusta. Esseiden sävy taisi kolahtaa johonkin arkaan paikkaan ja ehkä myös luin ne kärkkäämmin kuin olisi ollut tarpeen. Ehkä koin oloni petetyksi: kaikkein eniten kirjamaailma kaipaisi lukemiseen liitettyjen elitististen käsitysten purkamista, itsekin toistuvasti olen törmännyt niihin tämän listaprojektini yhteydessä. Sitä Sutinen ei tehnyt eikä pyrkinytkään tekemään: odotukseni kirjasta oli siis väärä ja lukukokemukseni omien toiveideni värittämä.

Kirjojen esittelyn ohella Sutinen käsittelee myös kirjallisuuden nykytilaa ja ilmiöitä. Osin nämä pohdinnat ovat erittäin hyviä ja kiinnostavia, osin niskakarvat pystyyn nostavia (jo erään esseen otsikko "Cancel-kulttuuria neuvostotyyliin" kertonee jotakin). Etenkin ääneen lukemista koskeva osuus herätti paljon ajatuksia. Ihmisten todellakin pitäisi lukea toisilleen enemmän ääneen!

Kaiken tämän valituksen (ja haluan taas huomauttaa, että asenneongelma on ihan vain minun!) jälkeen kuitenkin totean, että Vaivan arvoista on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos kaikille kirjaihmisille, kirjallisuusilmiöistä kiinnostuneille, unohtuneiden kirjojen faneille. On hienoa, että tällaisia teoksia julkaistaan ja vielä hienompaa, että se sai tunnustusta Finlandia-palkinnon muodossa. Sutinen sai minut melkein janoamaan lisää Henry Jamesin lukemista - se kertoo aika paljon, kun ottaa huomioon miten tuskainen kokemus oli viime vuonna lukemani Naisen muotokuva. Kaipaan kuitenkin edelleen sitä teosta, jossa todettaisiin, että pituutensa puolena vaikeana pidettyä kirjallisuutta ymmärtääkseen ja siitä nauttiakseen ei tarvitse olla oppinut ja sivistynyt, että siiheb liittyvää elitismiä ja myyttejä purettaisiin.

1001 kirjan listalla Sutisen esittelemistä kirjoista on Dorothy Richardsonin Pilgrimage, Fjorod Dostojevskin Karamazovin veljekset, Henry Jamesin The Wings of the Dove, The Ambassadors ja The Golden Bowl. Joseph Rothin Radetzky-marssi ja Uwe Johnssonin Jahrestage. Olen lukenut näistä vain Karamazovit eli kenties palaan Sutisen esseisiin sitten, kun pääsen näihin järkäleisiin asti projektissani.

Iida Rauma: Hävitys - Tapauskertomus

 

Hei! Olen täällä taas! Blogi on ollut usein mielessäni, mutta tänne asti en ole koko alkuvuonna ehtinyt silti kertaakaan. Vuoden 2021 koostekin on vielä tekemättä, mutta aion palata vielä siihenkin. Instagramissa olen julkaissut kirja-arvioita säännöllisesti. Ihan hyvin voisin tuoda niitä tekstejä myös tänne blogin puolelle, mutta jostakin syystä se on vain jäänyt tekemättä. No, nyt kesälomani ensimmäisenä päivänä kuitenkin haluan kirjoittaa yhdestä tämän vuoden upeimmasta kirjasta. Jos Iida Rauman Hävitys ei pääse Finlandia-ehdokkaaksi, aion nousta barrikadeille.

Iida Rauman Hävitys - tapauskertomus on villinä sykkivä ja vauhko romaani väkivallasta, koulumaailmasta, Turusta ja muistojen kerroksista. Siinä kaivaudutaan päähenkilö A:n muistoihin ja menneisyyteen: Kaarinan pikkukaupungin 90-luvun pimeyteen, vuosituhannen alun betoninväriseen mutta ihmeen orgaaniseen yo-kylään, jossa valopilkkuina loistavat kirkkaat ovet.

Kuin kaikki kaupungin katujen alle hautautunut, Mätäjärven huurut, tuhotut kivitalot, arkeologiset löydöt, niin piilee päähenkilö A:n muistoissa kaikki kouluvuosien pahuus, hautautuneena mutta ei unohtuneena: näinkö se meni, tällaistako todella oli. Lukija lähetetään A:n seurassa huuruiselle matkalle halki itäisen Turun, poikki sen katujen, polkujen ja peltojen. Romaanin Turku ei ole turistinähtävyyksien Turku, se on kaupunki, joka on tuhonnut paljon, hävittänyt kauneutta ja kätkenyt sitä maanalaisiin hautoihinsa.

Käy selväksi, että Hävitys on kirjailijan omista kokemuksista kumpuavaa. Se on kosto, kaikissa sanan merkityksissä, ei ehkä kaunis tai välttämättä edes oikeutettu sellainen mutta yhtä kaikki merkityksellinen. Olen siitä surullinen, mutta tunnistin osittain Rauman kuvaaman koulumaailman, sen miten turvallinen aikuinen on vain vitsi, miten kiusaamisen vastaisten kampanjoiden julisteet todistavat luokkahuoneiden seiniltä kohtauksia, joissa toiset murenevat ja toiset käyttävät valtaansa aina uudelleen ja uudelleen.

Syy siihen, miksi romaani vei jalat alta ja täräytti avokämmenellä suoraan sieluuni on kuitenkin Turku. Se, miten en ole ikinä ennen lukenut vastaavaa kuvausta juuri minun Turustani, juuri minun mutaisista poluistani, roskakatoksistani ja ennen kaikkea siitä tunteestani, miten Turun historia ja kaikki mitä siitä tiedän, ympäröi minut kaikkialla siellä liikkuessani. Romaanin kerroksellisuus toimi täydellisesti myös siksi, että tunnistin välittömästi missä Turun aikakerrostumassa kulloinkin liikuttiin.

Jäin miettimään, olisiko romaani tehnyt tällaista vaikutusta minuun, jos se olisi sijoittunut jonnekin muualle. Mutta pohdinta on tarpeetonta: Turku ei ollut romaanin kulissi, se oli yksi päähenkilöistä. Upea, mutta niin rankka romaani, että en uskalla sitä varsinaisesti suositella.

Iida Rauma: Hävitys - Tapauskertomus, Siltala 2022 

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Minä rakastan musiikkia. Kukaan minut edes etäisesti tunteva ei ole voinut välttyä siltä tiedolta. Musiikki on läsnä aina, kaikkialla elämässäni. Se on minulle taustaääntä, muistoja, elvytystä, terapiaa, meditaatiota, sosiaalisia suhteita, rauhoittumista, innostumista, viihdettä, luovuutta, maadoittumista, hengitystä. Aina jos tapaan uuden ihmisen, olen heti aluksi kiinnostunut hänen musiikkimaustaan (ja toki muodostan mielipiteeni ihmisestä sen perusteella, myönnän). En koskaan kyllästy keskustelemaan musiikista. Minulla on musiikista loputtomasti mielipiteitä, jotka ovat ehdottomia ja pysyviä, mutta siihen nähden muuttuvat yllättävän usein. Ei ole myöskään sattumaa, että monet elämäni tärkeimmistä kirjoista ovat sellaisia, joissa musiikki on vahvasti läsnä. Sellaisia teoksia ovat esimerkiksi Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, Westön Älä käy yöhön yksin ja monet Murakamin teokset. Minut on siis helppo hurmata musiikilla, joten en ollut kovin yllättynyt siitä, että 70-luvun rock-maailmaan sijoittuva fiktiivisen bändin tarinan kertova Daisy Jones & The Six oli minulle mieleinen lukukokemus.

Fiktiivinen, tosiaan! Se oli vaikeaa pitää mielessä kirjaa lukiessa. Haastatteluin etenevä romaani kertoo yksityiskohtaisesti Daisy Jones & The Six -nimisen bändin synnystä, kasvusta ja menestyksen vuosista. Ääneen pääsevät bändin jäsenet (heitä on kuusi) sekä solistiksi päätyvä ihana, uskomattoman kaunis, hippihenkinen Daisy Jones. Lisäksi tarinaa avaavat muut bändin taustalla toimineet henkilöt. Näkökulmavaihtelu on hieno tehokeino ja kertojaäänet ovat melkein kaikki todella uskottavia. Paikoin oli lähestulkoon mahdoton pitää mielessä se, että kaikki tuo olikin vain Reidin keksintöä, niin tarkasti ja uskottavasti hän kuvailee hahmojaan, biisejä, levyjen kansia. Monesti teki mieli etsiä Googlen kuvahaulla bändin jäsenten kuvia ja levyjen kansia sekä Spotifystä biisejä.

Tämä fiktiivisen bändin idea oli minulle jo entuudestaan tuttu mainitsemieni Itkosen ja Westön kirjojen kautta. Jos ei olisi ollut, olisin ollut ehkä vielä lumoutuneempi, niin hyvin Reid taitaa tämän kerronnan. Yhdysvaltojen 70-luku on miljöönä tavattoman kiehtova, rock-musiikin nousu ja hippiliikkeen jälkikaiut ovat hienosti läsnä. Daisy Jones on hahmona onnistunut. Kaikessa ärsyttävyydessään, huumeriippuvuudessaan ja itsekkyydessään hän on kuitenkin hurmaava, myös lukija vähän rakastuu häneen. Kiinnostavia ovat myös veljekset Billy ja Graham ja se, miten veljekset soittavat samassa, maailman suosituimmassa bändissä ja miten se vaikuttaa bändiin.

Niin, tarina oli tosiaankin viihdyttävä ja hämmästyttävän uskottava. Nautinnollinen musiikillinen lukumatka (The Kinksiltä kuulostava, bändi mainittiin ohimennen mahdollisena vaikuttimena) tämä siis tosiaan oli. Valitettavasti siihen se jäikin. Hirvittävän hyvä ja hyvin toimiva idea pelasti kirjan siinä mielessä, että viihdyin sen parissa hyvin ja seurasin mielelläni bändin vaiheita. Kävi kuitenkin niin, että etenkin loppua kohden varsin heppoinen, epäuskottava ja jopa siirappinen juoni jäi kaiken muun jalkoihin - musiikin vuoksi olin valmis antamaan anteeksi todella paljon.

Siinä mielessä en siis ymmärrä tämän kirjan saamaa suurta hehkutusta ja arvostusta: juoneltaan se oli lopulta varsin keskinkertainen. Miljöön, hahmojen ja sen ihanan musiikin, jota oikeasti ei edes ole olemassa, vuoksi kuitenkin ymmärrän täysin, miksi Daisy Jones & The Six on vienyt niin monen sydämen ja miksi sosiaalisessa mediassa olen törmännyt niin moneen ylistävään arvioon. Se että bändi on fiktiivinen, on nimittäin jopa tuskaista, niin paljon aloin pitää heistä ja heidän musiikistaan.

Kirjasta on ilmeisesti tulossa myös tv-sarja, se kiinnostaa todella paljon etenkin siksi, että on jännittävää nähdä, miten siinä toteutetaan fiktiivisyys: säveltääkö joku nämä biisit sarjaa varten oikeasti? Pakkohan kai on? Miljöö tarjoaa myös upean mahdollisuuden visuaaliseen ilotulitukseen, sitä odotellessa siis. Ilmeisesti kirjaa ei  ole ainakaan vielä myöskään käännetty suomeksi. Ehkä sekin tehdään viimeistään sitten, kun sarja joskus ilmestyy.

Tayor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six (2018)

Sivumäärä: 355

Arvostelu: ★★★

Juha Kauppinen: Monimuotoisuus

Niin vain katosi yli kahden viikon joululoma. Alkaessaan se tuntui ihanan pitkältä ja nyt loppumetreillä hämmästyttää, miten äkkiä se kuluikaan. Toisaalta on mukava palata arkeen ja työhön. Suhteellisen aivoton löhöily vaatii vastapainokseen jotakin haastavampaa. Ihanaa on se, että tammikuukin on päässyt jo hyvään vauhtiin ja kevään saapumista ei voi mikään estää. Valtavan mielenkiintoisia juttuja on luvassa vuonna 2020!

Ennen arkeen palaamista palaan kuitenkin hetkeksi joulun pyhiin ja yhteen joululahjakirjaani, Juha Kauppisen Monimuotoisuus-teokseen. Tätä kirjaa minulle suositteli alun perin työkaverini, jonka kanssa olen pitkin viime vuotta pähkäillyt ihmisen toiminnan yhteensovittamista luontoon siten, että luonto jäisi altavastaajaksi mahdollisimman vähän. Vuonna 2019 julkaistu Monimuotoisuus on tärkeä kirja, jonka toivoisin päätyvän mahdollisimman monen suomalaisen luettavaksi ja tietysti etenkin päättäjien ja niiden, joilla on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Olen iloinen että pyysin ja sain tämän kirjan joululahjaksi, sen on hyvä olla omassa hyllyssä muistuttamassa asiasta.

Suomessa on tehty jo pitkään pitkäjänteistä työtä eliölajien luokituksessa ja niiden elinvoimaisuuden seurannassa. Tutkimus osoittaa, että monet, pelottavan monet, lajit ovat hyvin lyhyessä ajassa vaarantuneet tai pahimmassa tapauksessa jopa kadonneet kokonaan. Luonnon monimuotoisuus on toki itseisarvo myös sellaisenaan, mutta sillä on paljon kauaskantoisempia seurauksia, kuin voisimme nopeasti ajatella: populaatiot ovat riippuvaisia toisistaan ja jos jokin laji voi huonosti, siitä on seurauksia myös muihin lajeihin. Tunnetuin esimerkki taitaa olla huolestuttava pölyttäjien väheneminen ja se, miten se tulee vaikuttamaan ihmisen ravinnonsaantiin.

Kauppinen tarkastelee seitsemän lajiesimerkin (kultasirkku, kuukkeli, ruusuruohomaamehiläinen, isonuijasammal, taimen, jääleinikki, sinisiivet) kautta monimuotoisuutta, sen heikkenemiseen vaikuttavia tekijöitä ja myös sitä, mitä monimuotoisuuden katoamisen pysäyttämiseksi voisi olla tehtävissä. Ääneen pääsevät monet asiantuntijat ja näkökulma on tieteellinen, mutta kirja on pureksittu sopivan kansantajuiseksi ja viihdyttäväksi. Kirjallisuusluettelo on kattava, jäin vain kaipaamaan valokuvia, nyt siirryin vähän väliä googlaamaan lisätietoa.

Ihminen on tehnyt luonnolle paljon hallaa osin tietoisesti mutta paljon myös tietämättömyyttään. Nyt kun tietoa on, sitä olisi osattava soveltaa. Tunsin piston omassa sydämessäni, olenko omilla päätöksilläni edistänyt luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä, olisiko soranottoalueet syytä jättää hiekkapintaisiksi, vaikka se pohjaveden kannalta onkin huono vaihtoehto. Kumpi on tärkeämpää, hyvälaatuinen pohjavesi (sehän on tärkeää nimenomaan ihmiselle) vai monimuotoisten elinpaikkojen mahdollistaminen? Toivon että tulevaisuudessa lainsäädäntö ja ohjeistukset kehittyvät niin, että monimuotoisuus huomioidaan paremmin. Ei vain hyvältä näytä, kirjassakin moneen kertaan todettiin, miten valtionhallinnon määrärahoja aina vain supistetaan, sen olen huomannut ihan omakohtaisestikin.

On hurjaa, että esimerkiksi hömötiainen, lapsuudessani ihan yleinen lintulautavieras, on nykyisin erittäin uhanalainen. Samoin tuntuu käsittämättömältä, että Suomessa on ollut suuri määrä luononvaraisia lohia ja taimenia, jotka on tapettu lähes sukupuuttoon ojituksilla, jokien patoamisella ja ryöstöpyynnillä ja nykyisin suomalaisten syömästä kalasta 80 prosenttia tuodaan ulkomailta. Tällaisista esimerkeistä huolimatta kirjan sävy ei ole syyllistävä ja painostava, enemmänkin rakentava ja keinoja etsivä. Syy siihen, miksi luonto on altavastaaja, on kuitenkin selvä:

"Juuri näin luonon monimuotoisuus hupenee Suomessa ja kaikkialla maailmassa: koska se on ensisijainen arvo vain ani harvan ihmisen mielessä. Luonto on reunahuomautus, joka unohtuu."

Kun hiljainen on poistumassa keskuudestamme, sitä huomaa tuskin kukaan. Siksi tämä tietokirja on hurjan tärkeä, se pitää ääntä hiljaisten puolesta. Toivoisinkin että mahdollisimman moni lukisi sen. 
Vuoden 2020 Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 20, luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.

Marko Hautala: Leväluhta

Luen todella vähän kauhua siihen nähden, että genre kyllä kiehtoo minua. En muuten katso juuri kauhuleffojakaan, vaikka periaatteessa ne kiinnostavat minua. Ongelma taitaa olla se, että kauhu on niin vaikea laji ja minä olen kriittinen kuluttaja. Kauhussa, ihan kuin kaikessa muussakin, minulle on aina tärkeintä tunnelma. Esimerkiksi Hohto on sekä kirjana että elokuvana mieleeni juuri siksi, että kauhuelementit eivät ole liian suoria, vaan ne ovat enemmänkin salakavalan pahaenteisiä, mielikuvituksen varaan jääviä (toki päästäänhän siinä lähestulkoon splatter-meininkiinkin, mutta noin yleisesti ottaen). Kirjallisuudessa kauhun luominen on ehkä vielä vaikeampaa kuin elokuvissa, joissa tunnelmaa voi luoda musiikilla ja muilla fyysisillä elementeillä.

Leväluhta kiinnosti minua sen vuoksi, että kaikki mystinen ja pahalta kalskahtava historia on aina ollut heikkouteni. Leväluhdalla en ole koskaan käynyt, mutta olen ajanut siitä ohitse lukuisia kertoja Pohjanmaa-vuosinani (nyt harmittaa, miksi en koskaan poikennut!). Leväluhdasta on tehty paljon arkeologista tutkimusta, mutta se on edelleen enemmän tai vähemmän mysteeri. Aiemman tiedon mukaan rautakaudella harrastettiin polttohautausta, joten hautaaminen veteen vaikuttaa omituiselta ja poikkeukselliselta. Poikkeuksellista on myös se, että läheltä ei ole löytynyt asuinpaikkaa. Luonnontieteilijänä toki uskon, että kaikelle on järkeenkäypä ja looginen selitys, mutta ajatusleikkinä on mukava lähteä mukaan villeihin teorioihin siitä, miksi nämä ihmiset (enimmäkseen naiset) on haudattu pieneen lampareeseen keskelle ei mitään. (Sen verran vielä jatkan, että olisipa mukava tietää, miten tarkkaan tutkimuksissa on käyty läpi se mahdollisuus, että maastokin alueella on voinut muuttua melkoisesti 1600 vuoden kuluessa, mutta en nyt lähde sen pidemmälle tälle polulle).

Leväluhdan alku oli valtavan lupaava ja toi mieleeni yhden kauhulempparini, Lars Von Trierin Riget-sairaalakauhusarjan (suomeksi Valtakunta). Pimeässä Pohjanmaan yössä sairaalaan alkaa tulla kummallisia puheluita, joissa vanha värisevä naisääni kertoo, että Aino on palannut. Ja että Meeri on palannut. Ja tämä pitää kertoa Lari Vallille. Hautala luo pelottavaa tunnelmaa yksinkertaisilla keinoilla ja kirjan alkupuolikin oli hyvin vahva, paikoin jopa kammottava. Valitettavasti tunnelma ei kuitenkaan kestänyt loppuun asti.

Leväluhdassa tarinaa seurataan pääosin kahden sisaruksen, Meerin ja Larin näkökulmasta. Heidän lapsuudenkotinsa sijaitsee kivenheiton päästä Leväluhdasta ja suvun historia kietoutuu lähteeseen vahvasti. Tarina kulkee menneisyydessä ja nykyisyydessä, muistojen monimutkaisissa labyrinteissä, totuuden ja mielikuvituksen rajamailla. Erityisen viehtynyt olin nuoresta Larista ja erityisesti hänen black metal -harrastuksestaan. Lari pukeutuu Burzum-huppariin, käy Vaasassa Enochian Crescentin keikalla ja Nummirokissa. Ja kun heti kirjan ensimmäisellä sivulla lainattiin Darkthronea, olin aika myyty.

Kaikki toimi todella hyvin kirjan puoliväliin asti. Tarinaa rakenneltiin eri hahmojen ja näiden historian kautta hienosti ja ratkaisua etsiviä lupaavia langanpäitä esiteltiin lukuisia. Jotenkin kuitenkin langanpäät vain siirtyivät kauemmaksi toisistaan, tarina levisi vähän joka suuntaan ja kaikki muuttui tarpeettoman oudoksi. Leväluhta olisi saanut jäädä mystisemmäksi, sen rakenteita jotenkin pengottiin ja seliteltiin liikaa. Lähteestä ylös nostettu muotoaan muuttava omituinen esine tai asia alkoi jotenkin kuvata koko tarinaa, kaikki muuttui liian omituiseksi ja sekavaksi. Kauhujännite katosi samalla kuin loogisuuskin. Temppelit ja Christianiat ja tuhopoltot, siitä olisi voinut poistaa useamman elementin ja jatkaa samaa hienovireisempää linjaa loppuun asti.

Toisaalta, kyllä kirjan loppuratkaisusta on hirveän moni tuntunut pitävänkin. Ehkä minä olin taas vaan turhan kriittinen. Selvästi haluaisin lukea enimmäkseen sellaista monille luultavasti tylsää tunnelmakauhua. Leväluhdassakin se perimmäisen toimivan kauhun elementti oli kuitenkin selkeä ja tuli paikoin hienosti esille ennen kuin levähti: oikea kauhu syntyy niistä piilotetuista synkkyyksistä, jotka piilevät ihmismielen syvimmissä kätköissä.

Tommi Liimatta: Jeppis

Tämä tarina sijoittuu 90-luvun loppupuolen Laitilaan, tarkemmin sanoen pienen maalaiskaupungin kaikkein kauimmaiseen, kaikkein mettäisimpään perämettään. Siellä Mari, ala-asteikäinen hirveän kiltti ja kamalan tunnollinen tyttö, katsoo televisiosta kaikki musiikkiohjelmat, joita sieltä tulee. Perhe on köyhä, kuten monet perheet laman jälkimainingeissa ovat, mutta jouluksi on ostettu moderni ihme, cd-soitin, jollainen kaikilla Marin kavereilla on jo pitkään ollut. Cd-levyihin tosin ei oikein ole varaa, mutta neljä vuotta vanhempi Juha-serkku, joka asuu ihan oikeassa kaupungissa, tuo lainaan levyjä (jotka silloin olivat ihan vain sen ajan musiikkia, mutta jotka nykyisin tunnetaan ysärimusiikkina) jotka saadaan nauhoitettua soittimella c-kasetille. C-kasettien määrä on rajallinen ja pitää tarkkaan harkita, mitä niille nauhoittaa. Radiosta ei kuulu montaa kanavaa ja on aina juhlaa, jos jokin vähän parempaa musiikkia soittava kanava, kuten Kiss FM, sattuu kuulumaan.

Laitilan kirjaston alakerran pieni cd-levykokoelma on Marille oikea aarreaitta. Sieltä hän aina lainaa pinon levyjä, kun sattuu pääsemään kirjastoon. Hän rakastuu muun muassa sellaisiin yhtyeisiin kuin The Offspring, CMX, Nirvana ja The Smashing Pumpkins. Samaan aikaan Mari on kuitenkin todella kova Spice Girls -fani, se kun on ainoa bändi, jota hänen kaverinsa - tytöt joiden seurassa hän tuntee olevansa aina vääränlainen - kuuntelevat. Kirjaston levyistä todella moni tuottaa pettymyksen: sellaiset todella kuuluisat yhtyeet kuin Guns n' Roses tai Kiss tai Iron Maiden ovat vain rasittavaa kilinää. Mari jatkaa aktiivisesti musiikkiin tutustumista ja siitä intoilua, vaikka hänellä ei olekaan oikein ketään kenen kanssa jakaa intonsa - onneksi sentään hänen isosiskonsa pitävät joistakin samoista bändeistä. Tyttö elelee pitkälti yksinään haavemaailmoissaan.

Toinen tarina kertoo 80-luvun jälkipuoliskosta ja sijoittuu Jeppikseen eli Pietarsaareen, Pohjanmaan rannikolle. Siellä Tommi-poika, menevä mutta kiltti koululainen, leikkii illat naapurikerrostalojen poikien kanssa. He virittelevät ansoja metsään, rakentavat lumilinnoja ja majoja, leikkivät pikkuautoilla, ajavat pyörillä krossiajoa, kokeilevat rajojaan ja vanhempien ja opettajien hermojen kestävyyttä. Tommi tykkää Abba-yhtyeestä, kunnes sattumalta yksi hänen kavereistaan perehdyttää hänet Kiss-yhtyeen, noiden rajujen maskimiesten, saloihin. Tommi tajuaa, että maailma on täynnä hyvää musiikkia, bändejä joihin pitää tutustua. On yhtyeitä ja lauluja ja sitten taas bändejä ja biisejä.

Abba-aika unohtuu ja uusi maailma aukeaa. Parasta on saada kylään kaveri, jolla on Kissin levy, älppäri, jota ei itsellä vielä ole ja jos hyvä tuuri käy, sen saa nauhoitettua itselle c-kasetille. "Tyhjiä kasetteja ei koskaan ole liikaa - hyvää musiikkia on enemmän kuin tiesin." Ikinä ei ole yksinäistä, kavereita on kaikkialla. Musiikkiluokkaa käyvä Tommi elää musiikista ja hänellä on aina joku, jonka kanssa vaihtaa kokemuksia uusista biiseistä.

Ensimmäinen tarina on omani, toisen tarinan luin juuri Tommi Liimatan Jeppis-romaanista. Sanomattakin lienee selvää, että löysin romaanista paljon tuttua, paljon samaistumispintaa. Prosessi jossa nuori ihminen, lapsi vielä, rakastuu pysyvästi (rock-)musiikkiin, on kiinnostava. Se taitaa useimmiten tapahtua juuri tuossa iässä, esiteininä, elämänvaiheessa jossa lapsi alkaa hahmottaa identiteettinsä, erkaantuu vanhemmistaan, ottaa itsenäisyyden ensiaskelia. Tuossa iässä on myös hyvin altis vaikutteille. Tommin tarina ei tosiaan ole ensimmäinen tarina jonka olen lukenut siitä, miten aikuinen mies kertoo löytäneensä raskaan musiikin ala-asteikäisenä, kun kaverit kuuntelivat sitä. Esimerkiksi Marko Annala kertoo Värityskirjassa vastaavan tarinan. Juuri viime viikolla kerroin aina kadehtineeni tällaisia kaveriporukoita, nyt kohtasin taas saman kateuden aiheen.

Olen aiemmin lukenut myös vähän vastaavia pikkutarkkoja lapsuudenkuvauksia ja ihastunut niihin. Knausgårdmainen filminauhankaltainen tarkkuus on kerrontatapa, joka kiehtoo minua aina: kirjailija ei millään voi muistaa lapsuutensa tapahtumia, keskusteluja ja yksityiskohtia näin tarkasti, mutta kerronta tuntuu niin aidolta, täsmälliseltä ja raikkaalta, että lukija ei ymmärrä miten tämä voisi olla keksittyä. Ainakin minun päässäni lapsuusmuistot tuntuvat enimmäkseen välähdyksiltä, yksittäisiltä muistikuvilta tapahtumista, joiden säilyminen muistoissa vaikuttaa olevan ihan sattumanvaraista. Toisaalta juuri tuosta ajasta on vahva tunnelma, tieto siitä, että kaikki tuo on alitajunnassani ja elää minussa edelleen, en vain osaa kaivaa sitä tarkemmin esiin.

En olisi varmaan ikinä päätynyt lukemaan Jeppistä, ellei Levykauppa Äx olisi ovelasti mainostanut sitä minulle Facebookissa. Kansikuva ei ole kaikkein huokuttelevin, mutta nyt kirjan luettuani ymmärrän, että eipä siihen olisi sopinut mikään toinen kuva yhtä hyvin. Jeppis oli mahtavaa ajankuvaa, johon parhaiten samaistuvat varmasti 70-luvulla syntyneet, mutta jossa on paljon tuttua myös meille ysärilapsille. Etenkin jos on elänyt lapsuutensa perämettässä, jossa elämää leimasi tylsyys, joka toisaalta pakotti luovuuteen. Taas muuten mietin sitä, mitä nykyinen puhelinriippuvuus ja viihdetulva tekee lapsen aivoille! Autointoilut ja muut poikamaiset jutut ovat varmasti myös kiinnostavampaa luettavaa niistä kiinnostuneille, itse nautin eniten juuri musiikkikuvauksista sekä siitä, miten Liimatta kuvaili tuon ajan Pietarsaarta, ilmapiiriä ja koulumaailmaa. Pietarsaaressa olen itse käynyt vain työasioissa, hauska yksityiskohta oli mm. se miten kirjassa mainittiin pariin otteeseen minulle tutuksi tullut ampumarata. Ajankuvaan liittyy oleellisesti myös maailmaa järkyttäneet tapahtumat kuten Tsernobylin ydinonnettomuus ja Mikkelin panttivankidraama.

Jeppis ei ole mikään juonellinen, perinteisellä tavalla älykäs romaani, vaan se on nimenomaan hevinkuunteluromaani kuten sitä kirjan takakannessakin tituleerataan. Se on kuitenkin mahdottoman erinomainen teos omassa sarjassaan, nautittava ja jotenkin rentouttava lukukokemus, hauska ennen kaikkea. Tommi (joka kai on Liimatta itse) on mainio tyyppi, rajoja kokeilevana mutta vanhempiaan kunnioittavana ja rakastavana poikana hurjan symppis. Ikä jossa vielä leikitään legoilla ja hypitään kilpaa keinuista, mutta toisaalta leikitään aikuisia, on kuvattu hurjan hienosti ja elävästi.

En oikeastaan tiedä miksi minua niin harmittaa se, ettei minulle ole ennen aikuisikää ollut porukkaa, jossa keskustella musiikista, pääasia kai lienee se, että löysin musiikin tuolloin ja se on tehnyt minulle todella hyvää. Raskaan musiikin ystävänä olen monesti koittanut opetella tykkäämään kasarihevistä, sillä siitä pitäminen tuntuu kuuluvan rock-yleissivistykseen. Olen lukuisia kertoja ennenkin tullut tulokseen, että kasarihevi taitaa olla sukupolvikokemus, jos on kasvanut sen kaiken keskellä, on musiikkiin oppinut eri tavoin kuin ei-aikalaiset, ehkä sama koskee myös sitä 90-luvun eurotrancea. Jeppis oli loistava todiste siitä, että teoriani on oikea.

Jeppis päättyy kevääseen 1987, se oli poikkeuksellisen kylmä kevät ja silloin minä synnyin. Tuntuu että Tommin tarina pääsi vasta vähän alkuun, lupaava muusikko ja sarjakuvapiirtäjä otti vasta hapuilevia ensiaskeleitaan, joten on aika ihanaa, että minulla odottaa lukemista Jeppis 2. Se näyttää käsittävän vuodet 1987-1990 ja sen kannessa silmälasipäinen Tommi on jo aika paljon riiviömmän näköinen kaveri kuin ensimmäisessä osassa. Innolla siis odotan, millaisia seikkailuja tapahtuu Jeppiksessä kasarin loppuvuosina.

Tätä tekstiä kirjoittaessa soi mm. kuvassakin näkyvä Nirvanan Nevermind-albumi, Behemothin Demigod-albumi sekä Bloodred Hourglassin Godsend-albumi, ei sitten lainkaan kasarihevi.

Kirjailija: Tommi Liimatta
Luettu kirja: Jeppis (Like, 2014)
Sivumäärä: 496
Mistä hankittu: Oma ostos Levykauppa Äxästä
Arvostelu: ★★★

Hannu Linkola: Du & jag Kent - Rakkaus kuin laulut joita kuulemme

Kun aloin valmistella tätä blogitekstiä, törmäsin johonkin aika mahtavaan. Mieleeni tuli, että myös Kent on niitä yhtyeitä, joihin mitä varmimmin olen tutustunut Ylen Lista TOP 40 -ohjelman kautta. Googlasin tuon listan - ja minkä aarteen löysinkään! Areenassa on pari kautta Listaa 1990-luvun puolivälistä, siis ajalta ennen Kentiä mutta voi mitä biisejä, nostalgiaa, kaikkea unohtunutta. On kuin olisin päässyt sukeltamaan jo sulkeutuneeseen alitajuntani osaan, pääsin musiikkimakuni alkulähteille. Hieman hämmästelin, miten muistan jopa joitakin yksityiskohtia noista jaksoista, live-esiintymisiä ja tietenkin paljon musiikkivideoita. Olin tuolloin kuitenkin vasta alle 10-vuotias. Miten usein tuon ikäinen on ylipäätään niin pohjattoman kiinnostunut musiikista? Ei ihme, että olen ollut vähän kummajainen. Kaikki musiikki, joka oli silloinkin hyvää, on sitä edelleen, ja se on aika hauskaa. Avasin ovet alitajuntaani ja se tuntui todella hyvältä.

Kent tosiaan, tämän ruotsalaisbändin levyt alkoivat keikkua listalla 90-luvun myöhemmällä puoliskolla ja jättivät heti sieluuni pysyvän jäljen. Kent on ainutlaatuinen bändi. Sen musiikki on selittämättömällä tavalla surullista ja myös näennäisen iloisissa biiseissä on aina surumielinen pohjavire. Kent sopii täydellisesti kaikille meille, joiden mieli on niin tulvillaan tunteita ja ajatuksia, että kaikille niille ei oikein osaa osoittaa käyttötarkoitusta. Meille, jotka kannamme mukanamme aina surua, joiden elämän onnellisimpiinkin hetkiin liittyy aina surumielisyyttä, jos ei muusta niin ainakin siitä, miten kaikki on katoavaista ja päättyy joskus. Kent on herkkien, sydänsuruisten, levottomien, kauneutta arvostavien ja elämässään eksyneiden ihmisten musiikkia.

Hannu Linkola on kirjoittanut tavattoman hienon kirjan Kentistä ja etenkin niistä tunteista ja hetkistä, joihin Kent on tiiviisti limittynyt. Kirja ei ole niinkään tarina Kentistä vaan Linkolasta itsestään, jonka elämässä Kentillä on ollut merkittävä osa. Tunnistan niin hyvin tämän tunteen. On musiikkia, josta ei osaa sanoa, missä musiikki loppuu ja missä minuus alkaa tai onko tiettyjen elämänhetkien merkittävyys lopulta vain musiikin ansiota. Linkola liittää musiikin myös vahvasti paikkaan ja aikaan ja myös tämä lähestymistapa oli hurjan tuttu. Aikoinaan Helsingin kirjamessuilla Juha Itkonen haastatteli Linkolaa kirjasta ja tuossa haastattelussa nousi esiin Linkolan tausta maantietelijänä ja miten se näkyy kirjan sivuilla. Tämä on valtavan mielenkiintoista, ehkä omassakin tavassani katsoa maailmaa on myös vaikutteita koulutuksesta. Myöhemmin Linkola päätyy valtion virkamieheksi, ja myös tämä oli kaikessa samaistuttavuudessaan riemastuttava yksityiskohta.

Kirja on upea esimerkki siitä, miten joskus musiikki ei ole "vain musiikkia" vaan kasvaa elämää suuremmaksi, tai ehkä ennemminkin juuri elämänkokoiseksi, sen täyttäväksi. Kirja käsittelee tarkasti jokaisen Kentin vaiheen, levyn ja kappaleen ja keikat, joissa Linkola käy, mutta lopulta sen merkitys bändin historiikkina jää paljon vähäisemmäksi kuin sen muut kirjalliset ansiot. Teos on musiikinystävän rakkaudentunnustus, kuvaus siitä millaista on elää syvällä musiikissa, millaista on kun bändi kiemurtelee tiiviiksi osaksi elämää ja minuutta. Rakastin Linkolan tapaa nähdä musiikki ja miten hienosti hän on saanut puettua sanoiksi kaiken sen, jota olen usein ajatellut.

Kirja on todella runsas ja yksityiskohtainen ja ehkä sen vuoksi luin sitä todella hitaasti. Lukemista hidasti myös se, että jatkuvasti piti hakea lisätietoa Googlesta ja kuunnella kappaleita Spotifystä. Kent ei ole ollut minulle koskaan niin tärkeä kuin se on ollut Linkolalle, mutta kirjan myötä huomasin pääseväni lähemmäs Kentiä ja toivovani, että olisin kokenut bändin samalla tavalla jo silloin, kun se vielä oli olemassa.

Minun lempibiisini Kentiltä ovat tällä hetkellä ikisuosikkini Om du var här sekä viime aikoina hyvin tärkeäksi noussut Dom Andra. Sen synkkiin mutta uskomattoman kauniisiin tunnelmiin upposin syksyn sateissa, peloissani ennen leikkausta ja se oli ensimmäinen biisi, jonka myös kuuntelin leikkauksen jälkeen. En ensam kvinna söker en man...
Oletko sinä Kent-fani?

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 14, kirjailijan nimi alkaa samalla alkukirjamella.

Hannu Linkola, S&S 2017
Sivumäärä: 527
Mistä hankittu: Luin kirjan suurimmaksi osaksi BookBeatista, mutta lainasin sen lopulta myös kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Joskus kirja kolahtaa monella tasolla, niin minulle teki Paula Nivukosken upea romaani Nopeasti piirretyt pilvet. Romaani on Nivukosken ensimmäinen, mutta vierastan termiä esikoisromaani. Ihmettelen vähän, miksi sitä aina korostetaan niin paljon, miksi kirjalijan ensimmäistä romaania kohdellaan niin eri tavoin kuin vaikka toista, kolmatta, tai kymmenettä. Hyvä romaani on hyvä romaani, ihan sama kuka sen on kirjoittanut ja mitä hän on aiemmin julkaissut tai ollut julkaisematta. Moni on kuvaillut Nopeasti piirrettyjä pilviä upeaksi esikoisromaaniksi, minä taas kutsun sitä ihan vain upeaksi romaaniksi.

Romaanin kertomus sijoittuu 1900-luvun alun Pohjanmaalle Isonkyrön kuntaan Koskiluhdan taloon. Elämä maalla on vaativaa, arvaamatonta ja pienestä kiinni. Liisa saa aviomiehekseen hurmaavan Kallen. Perhe kasvaa kahdella lapsella. Paremman leivän syrjään kiinni päästäkseen Kalle lähtee Amerikkaan, sinne mistä kuuluu tarinoita sekä menestyneistä että kaiken menettäneistä miehistä, mielettömistä mahdollisuuksista, merten takaisista uusista aluista. Liisa odottaa, lukija odottaa, molemmat yhdessä kaipaavat ja odottavat Kallea takaisin. Jouluksi palaan, mies kirjoittaa. Joulu tulee, joulu menee ja lukija jakaa Liisan tuskan, juoruakkojen katseet ja pahat puheet.

"Liisa pakotti itsensä kaupalle heti pyhien jälkeen. Napitti takkinsa ylös asti, kylmyys puskisi silti läpi. Akat käveliät kylätiellä, kälätys kulki heidän edellään, Liisa otti aseleen lähemmäs piennarta. Äänet vaimenivat. Ehkä he pysähtyisivät ja kysyisivät jotakin sellaista, jonka jo tiesivät. Heidän suupielistään valuisi makeaa, pilaantunutta siirappia, valuisi maahan saakka, se tahraisi hänen kenkänsä, ja kaikkialle, minne hän astui, seuraisi juorujen imelä haju."

Nivukoski on kirjoittanut kansien väliin sen ajan, joka on mennyttä, mutta joka elää meissä maatalon tyttärissä. Koin hurjaa tuttuuden tunnetta kirjaa lukiessani. Näin voi kirjoittaa vain ihminen, joka tuntee tämän saman - sen millaista on elää kotitilalla, jossa aistii historian, menneiden sukupolvien toiveet, haaveet, huolet. Samat pellot, samat puut, maisema jonka on muokannut ihminen, jonka geenejä minäkin kannan. Tämä tunne tuo sekä turvaa että velvoittaa. Kuolinvuoteellaan Liisan isä pyytää Liisaa tekemään parhaansa, jotta tila säilyisi suvussa. Äiti tietää parhaiten, miten kaikki on aina ennenkin tehty, ja sitä on syytä noudattaa, jos haluaa pysyä sovussa.

Toinen syy, miksi romaani tuntui niin tutulta, on Pohjanmaa miljöönä. Sain useamman vuoden nähdä ulkopuolisena, työn takia Pohjanmaalle päätyneenä varsinaissuomalaisena, millainen on pohjalainen luonne, miten voimakas on pohjalaisen rakkaus kotiin, sinnikkyys. Voisi kuvitella, että nykypäivänä modernissa ja globaalissa maailmassa ei tällaisia alueellisia havaintoja enää voisi tehdä, mutta väitän nähneeni pohjalaisissa ihmisissä jotakin erityistä. He ovat ylpeitä taustastaan, siitä että ei ole ollut helppoa, mutta niin vain on pärjätty. Aina on pärjätty ja pärjätään vastedeskin. Niin pärjäsi myös Liisa, vaikka helppoa ei ollutkaan.

Tunnistan Nivukosken kirjoitustavasta itselleni erittäin tutun ajatuksen: paikkaan sidotun historian, sen että joku on minua ennen tallannut näitä samoja polkuja, laskenut jalkansa juuri samaan kohtaan kuin minäkin nyt. Helposti alkaa pohtia, mitä tuo minua edeltävä ihminen on ajatellut, mitä hän on kokenut ja onko hän kenties ollut jollakin tapaa samanlainen kuin minä. Rakastin myös sitä, miten Nivukoski toi romaanissa esiin minulle tuttuja paikkoja, vaikkapa mystisen ja aina ihmistä karmineen Leväluhdan, Isonkyrön meijerin tai 1920-luvun kuhisevan Vaasan ja Hovioikeudenpuistikon (siellä kävin aina Citymarketissa, jota paikalliset muuten kutsuvat Sitariksi, yhdellä teellä, tämä edelleen hämmentää minua).

En muista myöskään ennen törmänneeni romaanissa Amerikan leski -teemaan, en vaikka maailmalle lähtö on ollut hurjan yleistä, niin yleistä että sitä on vaikea edes ymmärtää, ja vaikka tuo teema on tavattoman herkullinen. Tuli tarvea lukea tästä lisää! Nykyihminen on aina Whatsapp-viestin päässä rakkaistaan, on vaikea edes ymmärtää, millaista oli olla kirjeiden varassa. Miltä tuntui, kun odotti ja luotti. Ja etenkin miten musertavaa oli, jos mies ei koskaan palannutkaan, jätti epätietoisuuteen.

Kaiken tämän tuttuudentunteen ja siitä aiheutuneen viehtymyksen lisäksi Nivukosken kieli hurmasi minut. Hän kirjoittaa tavattoman aistivoimaisesti. Tarina on täynnä tuoksuja, ääniä, kutittavia heiniä, jalan alla rahisevaa hiekkaa, karheaa kangasta, rystysten kirveleviä haavoja. Tämä kirja oli ihana, koskettava ja upea kaikin puolin, toivon sen päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Suosittelen siis lämpimästi.

"Vuodet kävivät yhteen irtosivat toisistaan, kerran hän oli katsonut itseään keveän hunnun alla. Liisa näki nuoruuden varisseen kasvoiltaan. Rakkaus tuntui liian yksinkertaiselta, nuoruus hölmöydeltä. Kyllä mä susta iänkaiken hualehrin. Liisa pudistaa ajatuksensa helmoistaan. Ikuisuus  loppui ennen kuin elämä."

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 7, kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

Kirjailija: Paula Nivukoski
Kirja: Nopeasti piirretyt pilvet, Otava 2019
Sivumäärä: 334
Mistä hankittu: Kirjastosta

Nina Pulkkis ja Liisa Vähäkylä: Muumeista miljoonabisnes

Eräs elämäni erikoisimmista tilanteista on se, kun osallistuin Muumimammana japanilaisen pariskunnan häihin. Siellä teeskentelin juovani skumppalasista ja leikin tämän pariskunnan, heidän muutaman hämmentyneenoloisen sukulaisensa sekä muiden muumien kanssa Pikku Myyn vetämää pää-olkapää-peppu-polvet-varpaat -leikkiä. Ja sain vielä (huonoa) palkkaa tästä kaikesta! Tämä tapahtui tietenkin Naantalin Muumimaailmassa, jossa olin töissä kesän 2008. Olen siis tajunnut viimeistään tuolloin hyvin konkreettisesti, millainen bisnes muumien ympärillä pyörii.

Nina Pulkkiksen ja Liisa Vähäkylän kirja Muumeista miljoonabisnes perustuu Pulkkiksen elokuvaan The Moomin Boom. En ole tuota leffaa nähnyt, joten kirjan tarjoama sisältö oli minulle enimmäkseen uutta. Kirjasta oli aistittavissa se, että taustalla on elokuva. Olisin toisinaan toivonut tarkempaa perehtymistä aiheisiin ja toisinaan yksityiskohtia käsiteltiin liiankin pitkään. Yhtäkaikki kirja oli hurjan kiehtova ja opin paljon uutta muumeista.

Jansson piirsi tiettävästi ensimmäisen muumihahmonsa huussin seinän pinkopahviin 1930-luvulla. Siitä alkoi nopeasti kaikkien tuntema muumibuumi, joka on kokenut useamman aallonharjan ja jatkuu edelleen. Tällä hetkellä muumit ovat taas pinnalla, kun helmikuussa Yle alkaa esittää uutta animaatiota. Oli kiehtovaa lukea niistä vaiheista, jotka johtivat pienet muumit maailmanlaajuisesti tunnetuiksi ja miten nopeasti niiden tuotearvo ymmärrettiin. Tove Jansson oli todellinen voimanainen, joka onnistui hienosti yhdistämään taiteilijan vapauden ja bisneksen. Monesti Muumimaailmassa työskennellessänni mietin, mitäköhän Tove tästä tuumaisi, mutta tulin siihen tulokseen, että hän ymmärtäisi kyllä.

Olen ollut lapsi juuri silloin, kun japanilaiset animaatiot alkoivat pyöriä telkkarissa, Muumimaailma avattiin ja kaikki menivät yhtäkkiä aivan sekaisin muumikrääsästä. Meillä on pelattu kotona ahkerasti Muumipeliä (josta ensimmäinen painos on muuten jo 50-luvulta ja tuolloin siinä oli kirjan mukaan nappuloina oikeita kiviä ja simpukoita!) ja rakkain pehmoleluni oli Pikku Myy. Silti en ole koskaan oikein tykästynyt animaatiomuumeihin vaan oikeat muumit ovat sarjakuvien ja kirjojen laihempia ja synkempiä tapauksia. Kirja valottaa hienosti tätä kehitystä ja sitä, miten animaation tunnettuudesta huolimatta taustalla ovat kuitenkin aina ne alkuperäiset muumit ja Tove Janssonin kuvitukset. Minua edelleen kirpaisee paljon se, miten omassa ikäluokassani on paljon kovanluokan muumifaneja, jotka eivät kuitenkaan ole koskaan lukeneet yhtäkään muumikirjaa tai -sarjakuvaa.

En ole ennen tullut ajatelleeksi, miten poikkeuksellinen muumien tarina on, myös bisneksen kannalta. Muumi lienee maailmalla tunnetuin suomalainen (tosin moni ei tiedä mistä muumit ovat peräisin). Melkein missä tahansa kahvipöydässä sitä käykin kahvittelemassa, pöytään nostetaan muumimukeja ja se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa edes hämmästellä. Kirja nosti esiin hienosti sen, miten muumit ovat upea menestystarina ja miten tuo pieni peikko on kasvanut mittaansa suuremmaksi ja liittynyt osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja identiteettiä.

Löytyykö teidän kotoa muumimukeja? Ja mitä ovat oikeat muumit, sarjakuvien, kirjojen vai animaation muumit?

Jutun kuvat ovat muumikesältäni 2008. Olin silloin paljon poliisina ja Hemulina. Oli kuuma, menetin uskoni ihmiskuntaan mutta toisaalta sain täysin korvaamattomia, ainutlaatuisia kokemuksia.
Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 35, kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjailija: Nina Pulkkis ja Liisa Vähäkylä
Kirja: Muumeista miljoonabisnes, Siltala 2017
Sivumäärä: 191
Mistä hankittu: Joululahja
Arvostelu: ★★★★

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Vuoden viimeisinä päivinä lukemani kirja osottautui myös yhdeksi vuoden parhaista kirjoista. Voi, mikä nautinto tämä Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin olikaan! Se oli täydellinen seikkailu kotisohvalla, upea matka historiallisten, omapäisten ja urheiden naisten maailmaan.

Kirjan kertoja on kirjailija MK, joka kertoo ajattelevansa öisin naisia. Ei kuitenkaan ketä tahansa naisia vaan sellaisia historian hahmoja, jotka ovat tehneet jotakin ajalleen ja sukupuolelleen epäsovinnaista, matkustaneet maailman tutkimattomiin kolkkiin, tehneet uraa aikana, jolloin sen ei pitänyt olla mahdollista naiselle ja yleisesti eläneet niin kuin heiltä ei ole odotettu (miehet eivät ole odottaneet). Tällaisia naisia ovat muiden muassa Karen Blixen sekä lukuisat taiteilijat ja tutkimusmatkailijat. Kirjailija lähtee heidän jäljilleen ja kirjoittaa siitä kirjan ja me lukijat pääsemme mukaan näille matkoille.

Kankimäki kuvaa yönaisten elämää tavattoman innostavasti. Hän yhdistää historiaa ja omia kokemuksiaan siten, että naiset heräävät eloon. Etenkin matkakuvaus Karen Blixenin jalanjäljillä Afrikassa on tavattoman herkullista luettavaa. Kankimäen kirjoitustyyli on humoristinen ja tarkkanäköinen ja se saa minut innostumaan yönaisista itsekin niin paljon, että kirjan luettuani jatkoin heidän googlaamistaan.

Ensin herään ajatukseen, että oho, onko tällaisia naisia oikeasti elänyt. Näin hurjia ja vaarallisia tutkimusmatkoja tehneitä, itsensä elättäneitä itsenäisiä naisia aikana, jolloin sen ei olisi pitänyt olla mitenkään mahdollista. Mutta sitten tajuan, että heitähän on ollut paljon, heistä ei vain juuri puhuta. Historia on unohtanut heidät tai tietoisesti hiljennyt heistä syystä tai toisesta. Surullista on se, että monet näistä naisista ovat päätyneet myös itse vähättelemään tekojaan. Kun kotiinpaluu on koittanut, on pitänyt hiukan lytätä itseään, muistuttaa yhteiskuntaa, että tämä oli tällaista puuhailua, nyt voin taas keskittyä "oikeisiin asioihin". Normista poikkeaminen kun on vaikeaa nykypäivänä niin voi vain kuvitella, millaista se on ollut satoja vuosia sitten.

Kirja oli silkkaa matkustamisen ylistämistä. Tänä vuonna matkustamisen ilmastovaikutuksista on puhuttu paljon, jonka vuoksi koko ajan vähän odotin kritiikkiä lentämisen suhteen. Kirjailija nimittäin lentää yönaisiaan tapaamaan, melkoisia päästöjä aiheuttavaa luksusta, joka yönaisille ei ollut tietenkään mahdollista. Tällainen kritiikki puuttui kokonaan, enkä oikeastaan edes tiedä, olisiko se sopinut tähän. Silti pidän hiukan eettisesti kyseenalaisena ohjeita siitä, että aina kun pää on jumissa ja ahdistaa ja aina jos siltä tuntuu, pitäisi vain matkustaa. Matkustaminen toki avartaa, mutta lopulta se on todella itsekästä puuhaa.

Vaikka maailma onkin nykyään niin auki meille kaikille (etuoikeutetuille länsimaalaisille), on tällaisten matkakertomusten merkitys mielestäni edelleen suuri. Kaikkea ei ole pakko kokea itse vaan nojatuolimatkailu hyvin kirjoitetun kertomuksen parissa on myös antoisaa ja jättää tilaa mielikuvitukselle.

Minä taidan ajatella tätä kirjaa ja sen naisia vielä useana yönä. Erittäin lämmin suositus siis ja suuri kiitos joulupukille, joka keksi tuoda tämän kirjan minulle!

Helmet-haasteesta puuttuu vielä pari kohtaa. Olisin oikein mielelläni tämän kirjan matkusteleva päähenkilö tai rohkea yönainen, yli siis kohta 48.

Kirjailija: Mia Kankimäki
Luettu kirja: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018)
Sivumäärä: 447
Mistä hankittu: Joululahja

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Minusta tuntuu kuin minua olisi dipattu lähes tuhannen sivun ajan suruun ja tuskaan. Juuri kun luulin, että en kestä enempää, minut nostettiin ylös. Kuitenkin riemu oli ennenaikainen. Edellinen kerros ehti hädintuskin kuivua ennen kuin minut upotettiin taas kärsimyksen liemeen, joka vyöryi silmiini, korviini ja sydämeeni.

Niin, luin tosiaan viime aikoina paljon ylistystä saaneen Hanya Yanagiharan Pienen elämän. Kokemus oli vähintäänkin karu. Ahmin lähes tuhatsivuisen kirjan nopeasti, mutta vaikka osittain kyse oli siitä, että jäin koukkuun, suurimmaksi osaksi taisin vain haluta kirjasta eroon mahdollisimman nopeasti.

Kirja on täynnä pahuutta ja väkivaltaa. On se tietenkin kertomus myös ystävyydestä ja hyvyydestä ja niin edelleen, mutta en olisi uskonut, miten näin raskas kirja on voinut olla monille niin upea lukukokemus. Hirvittävän raakaa pahoinpitelyä, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, viiltelyä, onnettomuutta, kuolemaa. Ei siinä kaunis tarina ystävyydestä juuri auta.

Ehkä ongelma on se, että tiedän jo ihan tarpeeksi siitä, miten maailmassa voi olla raskaita asioita (kaikeksi onneksi en toki sentään tällä kirjan kuvaamalla tasolla!), miten kaikki on epävarmaa, miten asiat voivat mennä pieleen, miten elämä voi olla hiuskarvan varassa. En kaipaa siitä muistutusta romaanin muodossa. Ehkä minun olisi pitänyt lukea kirja parempana aikana, en isosta (ja pelottavasta) leikkauksesta toipuessani ja seuraavaa leikkausta odottaessani. En tosin usko, että sillä oli lopultakaan paljon vaikutusta. Kirja oli vain ihan liikaa.

Huomasin kyllä, miten poikkeukselliset kertojanlahjat Yanagiharalla on. Hänen luomansa hahmot, neljä opiskelijanuorukaista, jotka kasvavat kirjan aikana aikuisiksi ja edelleen keski-ikäisiksi, tuntuivat niin aidoilta, että huomaan heidän kummittelevan päässäni vieläkin. Kieli on pakottamatonta, dialogi aitoa ja jotenkin teos oli kokonaisuudessaan todella elokuvamainen. Se kenties teki lukemisesta vielä raskaampaa, kun tapahtumat tuntuivat niin eläviltä.

Eräs ystäväni on kieltänyt minua maksimoimasta kurjuutta. Tämä kirja edusti tuota termiä täydellisesti. Kun luuli jo, että kaikki muuttuu paremmaksi, pistettiinkin vielä hiukan pahemmaksi. En halua kokea tällaisia tunteita, jos ei ole ihan pakko, enkä tosiaan olisi uskonut kirjan olevan näin rankka kokemus. Entä sitten, jos rakkaus ja hyvät aikeet eivät riitäkään, mihin tässä pienessä elämässä sitten enää kannattaa uskoa?

Nyt haluaisinkin kuulla teiltä, jotka olette nauttineet kirjasta, miten ihmeessä kestitte sen raakuuden? Olivatko kirjan ansiot kuitenkin niin suuret, että ne peittivät kaiken sen pahan?

Kirjailija: Hanya Yanagihara
Luettu kirja: Pieni elämä, suom. Arto Schroderus, Tammi 2017
Alkuperäinen kirja: A Little Life, 2015
Sivumäärä: 939
Mistä hankittu: Oma ostos

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Sairastuvasta päivää! Leikkauksesta toipuminen on ollut yllättävän raskasta. Oikeastaan vasta tällä viikolla olen ensimmäistä kertaa kokenut oloni suhteellisen inhimilliseksi. Ehkä sen ei olisi pitänyt olla yllätys, mutta kun kaikki on uutta, en osannut varautua tähän. Iso leikkaus on aikamoinen stressi keholle ja myös mielelle. Tilanteen väliaikaisuus myös vaikuttaa. Kun toinen leikkaus on tulossa jo vuodenvaihteessa, ei mieli oikein tiedä miten paljon sen pitäisi sopeutua avanteeseen, joka on aiheuttanut melkoista päänvaivaa. Nyt tosiaan alkaa jo helpottaa, mutta odotan silti toista leikkausta eli j-pussin käyttöönottoa ja avanteen sulkua kuin kuuta nousevaa.

En siis ole ajan kulumisesta huolimatta hirveästi lukenut, niin poikki olen ollut. Sain kuitenkin ensimmäisen tiiliskiven jo luettua, aloittelin sitä jo sairaalassa ja jäin heti koukkuun. Tapaus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, josta on ihan mahdotonta kirjoittaa siten, ettei paljasta liikaa. Siinä mielessä se muistutti yhtä lempikirjaani, Agatha Christien Roger Ackroydin murhaa. Jotakin Christiemäistä oli tunnelmassa muutenkin, hyvin modernilla tavalla tosin.

Kirja on valtavan runsas, polveileva ja pitkä. Se ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa tylsä. Välillä jo ehdin miettimään, että näinkö ennalta-arvattava tämä tosiaan oli, mutta ei sitten kuitenkaan. Juonenkäänteitä ja yllätyksiä riitti ihan alusta aivan loppuun ja kirja oli ovelasti kirjoitettu niin, että  lukija jäi saman tien koukkuun.

Tarinassa liikutaan sekä nykyajassa, jossa päähenkilö-kirjailija Marcus Goldman koittaa etsiä insipiraatiota uuteen kirjaan että menneisyydessä, vuodessa 1975. Goldmanin ystävä, kirjallinen esikuva ja opettaja Harry Quebert on kokenut hirveän tragedian pienessä Auroran kaupungissa. Hän on rakastunut 15-vuotiaseen (puolta nuorempaan) Nola-nimiseen tyttöön. Pian tämän jälkeen tyttö katoaa jäljettömiin. Vuonna 2008 kaikkien järkytykseksi Nolan luuranko löydetään Aurorasta, Quebertin entisen talon pihamaalta. Salapoliisityö, niin virkavallan kuin Goldmaninkin osalta, pääsee vauhtiin.

Juonenkäänteiden valtavasta määrästä huolimatta kirja ei ollut sekava. Jopa tällainen hieman keskittymiskyvytön lukija pysyi hyvin kärryillä ja pidin siitä, että tapahtuma-ajat oli esitetty selkeästi. Juoni oli myös ihan riittävän uskottava, ainoastaan tuli olo, että Dicker ei ole koskaan tuntenut ketään 15-vuotiasta tyttöä. Nolan käytös ja ilmaisutapa oli kuin 50-luvun kotimaisesta leffasta.

Tämä kirja on ollut hyllyssäni jo pitkään. Innostuin lukemaan sen, kun ennen sairaslomaani kyselin Instagramissa vinkkejä kunnon mukaansatempaavista lukuromaaneista. Vinkki kyllä oli täysi napakymppi, sillä Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli mielettömän hyvin kirjoitettu, poikkeuksellisen taitava ja juoneltaan ensiluokkainen romaani. Juuri täydellinen sairaslomani ensimmäiseksi kirjaksi. Tämä voisikin olla erinomainen valinta myös joulunpyhiksi, siihen hetkeen kun on kerrankin aikaa heittäytyä hyvään tarinaan.

Kirjailija: Joël Dicker
Luettu kirja: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi 2014)
Sivumäärä: 809
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★

Katja Kallio: Yön kantaja

En ollut lukenut Yön kantajaa vielä Seilille päästessäni, mutta otin sen mukaan saarelle ihan vain, jotta saisin kuvattua sen aidossa ympäristössään. Tietenkin otin.

Olen kertonut täällä miten paljon rakastan paikkojen historiaa ainakin yhtä monta kertaa kuin olen lukenut jonkin paikkaan vahvasti sitoutuvan kirjan. Lapsena muistan miettineeni metsässä kävellessäni, kuka minua ennen on astunut juuri tähän samaan kohtaan. Vai onko kukaan? Olinko minä ensimmäinen? Ja miettisikö joku joskus tulevaisuudessa samaa tietämättä, että juuri minun jalkani tallasi samaa kohtaa aiemmin.

Minulle riittää mieltä kiehtovaksi ajatusleikiksi siis jo vähän vähäisempikin historiallinen tieto, joten voitte vain kuvitella, mitä kaksi päivää Seilin saarella teki mielelleni. Turun edustalla Nauvossa sijaitseva saari on yksi Suomen kuuluisimmista. Siellä on toiminut spitaalihospitaali 1600- ja 1700-luvuilla ja sen jälkeen mielisairaala aina 1960-luvulle asti. Seili tunnetaan surullisista ihmiskohtaloistaan, karkotetuista sieluista. Sinne joutuneet eivät päässeet koskaan pois ja heidät haudattiin saarelle (tosin opin vierailullani, että spitaaliin kuolleiden hautapaikkaa ei ole vieläkään löydetty). Vietin nuo kaksi päivää saarella työkavereideni kanssa, pääsin aistimaan saaren tunnelmaa ja sain myös taas huomata, miten saan työskennellä käsittämättömän upeiden ihmisten kanssa. Tulen varmasti muistamaan nuo kaksi päivää aina ja haluan joskus vielä palata saarelle.

Vielä merkityksellisemmän vierailustani Seiliin teki se, että luin heti kotiin palattuani Katja Kallion Yön kantajan. Kirja on ollut minulla jo tovin, mutta hukkasin sen hetkeksi tehdessäni muuttoa Pohjanmaalta Turkuun. Ehkä se oli hyväkin, sillä en olisi voinut lukea kirjaa osuvampana hetkenä. Yön kantajan päähenkilö on todellinen, Amanda Aaltonen, turkulainen nainen joka joutui Seiliin vuonna 1891. Hänen diagnoosinsa oli "epileptinen kuukautishulluus". Käytännössä Aaltonen eli kuten itse halusi, oli köyhä irtolainen, joka oli helpompi pistää talteen. Seilissä opas luki meille Amandan diagnoosin (tuolloin en vielä tiennyt, että diagnoosi oli juuri Yön kantajan päähenkilön) ja järkytyin, kun tajusin miten vähän aikaa tuosta kaikesta on. Vaikka vieläkin naisen asema tuntuu joskus kovin takapajuiselta, on viimeisen vuosisadan aikana menty sentään aimo harppauksin eteenpäin.

Kallio kirjoittaa kauniisti, leijuvasti. Leijuvia ovat myös unenomaiset jaksot, joissa Amanda lentää kuumailmapallolla Euroopan yllä. Kallio on kertonut haastattelussa, että juuri tästä kuumailmapallolentelystä hän ylipäätään kiinnostui Aaltosesta. Kiehtovaa on myös se, että vaikka puheet tällaisista lentomatkoista vaikuttavat heti alkuunsa hourailulta, ne olisivat myös voineet tapahtua historiantietojen valossa. Aaltonen on mielenkiintoinen päähenkilö. Lukija ei saa selvää, onko hän lintu vai kala ja kenen puolella oikeastaan haluaisi olla. Amandaa käy sääliksi, mutta toisaalta hänen käytöksensä on välillä ärsyttävää. Tämä kertoo toki siitä, että Kallio on herättänyt Amandan henkiin taitavasti, hän vaikuttaa aidolta ihmiseltä, hyvine ja huonoine puolineen.

Päivitin Instagramiin kuvia Seilistä ja lainauksia kirjasta sitä mukaa kuin luin sitä. Ne toimivat tämän jutun kuvituksena ja kertovat kirjan upeasta kielestä ja tunnelmistani paljon enemmän kuin tämä tekstini. Ja kuten myös kuviin kirjoitin, Seili tuli uniini. Seilin maisemat ja menneisyyden kaiut kietoituivat hurjan vahvasti kertomukseen. Kallio on asunut kirjaa kirjoittaessaan myös saarella ja se totta kai näkyy kirjassa autenttisuutena niin paikkojen kuin tunnelman suhteen. Olisin varmasti pitänyt kirjasta muutenkin, mutta tämä yhdistelmä meni ihon alle ja teki tästä taianomaisen lukukokemuksen. Kallio antoi hienosti äänen yhdelle unohdetulle ja kadotetulle sielulle.

Katja Kallio: Yön kantaja (Otava 2017)
Sivumäärä: 380
Mistä hankittu: Omas ostos
Helmet-lukuhaaste 2018: Kohta 38, kannessa on kulkuneuvo

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Tämän kirjan kansi alkoi vilistä joka paikassa muutama viikko sitten. En tiennyt siitä etukäteen yhtään mitään, mutta jotenkin se kai jäi alitajuntaani kummittelemaan. Alan ymmärtää, miksi nykyään jotkin asiat nousevat niin nopeasti ilmiöiksi, Instagram on hullu paikka! Heti siis, kun kirja ilmestyi BookBeatiin, aloin sen kummemmin miettimättä lukea sitä. Koko Suomi (no okei, tämä sosiaalisen median kirjakupla, jossa elän) tuntuu olevan kirjasta ihan täysin pähkinöinä. Minä kuitenkin olen pähkinöinä ehkä sellaisen hieman murentuneen suolapähkinäkourallisen verran, mutta en sen enempää.

Myönnettäköön, aihe on superhyvä! Päähenkilö on yli 30-vuotias nainen, joka on tyypillisillä yhteiskunnallisilla mittapuilla mitattuna epäonnistunut. Hän ei ole parisuhteessa (lapsista puhumattakaan), hänellä ei ole juurikaan töitä, hän ei jaksa pestä tukkaansa kovin usein ja hän on riippuvainen sipseistä ja Pirkan valkosipulidipistä. Ruokavalio koostuu sipsien lisäksi lähinnä thai-kuutioista ja ajatukset täyttää ex-poikaystävä. Hahmo on siis piristävän erilainen verrattuna tyypilliseen kirjallisuuden kolmekymppiseen naiseen ja näyttää elämän aidompaa puolta, sitä että kaikki ei tosiaan aina ole täydellistä.

Arkinen kuvaus viehätti, mutta tarkat yksityiskohdat muodostuivat myös ongelmaksi. En nimittäin päässyt yli siitä, että päähenkilö heitti käytetyn vanulapun vessanpönttöön! Toinen ärsytys koski homeista suklaata. (Käsittääkseni suklaa kun ei homehdu, vaan sen pinnalle kertyvä valkoinen kerros on pintaan kiteytynyttä rasvaa.) Kun tällaiset asiat alkavat ärsyttää, on vaikea keskittyä itse tarinaan. Kenties olen myös liian syvällä yhteiskunnan luomassa "jokainen pärjätköön omillaan" -paineessa, mutta kyllä minua ärsytti myös päähenkilön vastuuttomuus, se että hän pummaa rahaa läheisiltään ja lähtee silti New Yorkiin. Töiden saamisen vaikeuden toki minäkin ymmärrän, mutta tappiomieliala ja turha ruikutus ärsytti. Itsesääli on toisinaan varsin oikeutettua, mutta pysyvänä mielentilana ei kovin hedelmällinen.

Kieltämättä kirja kertoi jotakin hyvin oleellista tästä ajasta. Päähenkilö muistaa ulkoa kaikki naistenlehtien kauneusvinkit ja ne ovat oleellisesti osana hänen arkeaan. Yhteiskunnan silmissä epäonnistunut jää helposti ulkopuolelle asioista ja syrjäytymisriski ei kosketa pelkästään nuoria miehiä. Ironinen sävy, joka korostui etenkin lukujen otsikoinnissa oli myös mieleeni. Silti kokonaisuus kääntyi enemmän ärsyttävän kuin viihdyttävän puolelle. Epämukavasti tunnistin välillä myös itseni, mutta ärsytys ei ainakaan kokonaan johtunut siitä. En ainakaan tunnusta.

Jotenkin minulla on myös olo, että tämä on kirja, josta olisi pitänyt pitää valtavasti. Kirjan arkinen ja täsmällinen ajankuva on niin poikkeuksellisen aitoa ja samaistuttavaa, etten yhtään ihmettele, miksi kirjasta on pidetty niin paljon. Vaikka kirja onkin periaatteessa kevyt, on sisältö yllättävänkin raskasta ja painavaa. Jotenkin tulin ajatelleeksi, että kirja voisi olla oivaa luettavaa vaikkapa yli 50-vuotiaille päättäjille. Kuva siitä, millainen Y-sukupolven nainen myös voi olla, saattaisi saada tarpeellista päivitystä.

Lisäksi minun on ihan pakko mainita, että Sisko Savonlahti on varmasti ihan mahtava tyyppi päätellen jo siitä, että hän omistaa ihan hurjan söpön mäyräkoiran! Tämänkin tiedän vain ja ainoastaan Instagramin vuoksi. Hullu maailma.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018)
Sivumäärä: 141
Mistä hankittu: BookBeat

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Ymmärrän kyllä, miten ironista on kuvata kirja maatuskan kanssa.

Kiire ja stressi näkyy lukemistossani. Moni kirja on ollut kesken yli vuoden ja en osaa lukea vain yhtä kirjaa kerrallaan, aloitan koko ajan uusia rinnalle. Myös bloggaaminen laahaa pahasti perässä. Minulla on monta kirjaa, joista todellakin haluan kirjoittaa, mutta en vain saa aikaiseksi. Ainakin voisi aloittaa sillä, että bloggausten ei tarvitse olla pitkiä ja merkityksellisiä. Ideani alunperin oli jättää jokin merkki lukemistani kirjoista, siihenhän riittäisi vain muutama rivi. Nyt näyttää siltä, että aikaa lukemiseen ja bloggaamiseen on kesällä paljon. Suolistotulehdus meni jälleen kerran todella huonoon suuntaan, kesäloma vaihtui sairaslomaksi ja nyt koitan katkaista verentulon koittamalla lepäillä edes vähän. Helppoa se ei ole, kun talo kaipaisi maalausta ja piha monennäköistä laittamista. No, vielä on kesää jäljellä.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät oli tosiaan kesken myös hyvin pitkään. Nappasin sen työpaikan kirjahyllystä Seinäjoelta viime vuoden kevättalvella. Hukkasin sen muutossa vähäksi aikaa ja kun lopulta löysin sen repun pohjalta etenin muutaman sivun viikkotahtia, kunnes lopulta viime viikolla sain sen luettua loppuun. Olen lukenut Oksaselta aiemmin Puhdistuksen, josta kyllä pidin, mutta en kovinkaan valtavasti. Stalinin lehmät oli lopulta minulle osuvampi lukukokemus, tosin kaikessa rankkuudessaan vähän liikaa.

Kirjan päähenkilö on Anna, nuori nainen jolla on virolainen äiti ja suomalainen isä. 70- ja 80-luvun Suomi ei ole helppo paikka virolaiselle. Heidät luokitellaan samaan joukkoon venäläisten kanssa ja ryssäviha elää vahvana. Anna ja etenkin Annan äiti varovat kaikin keinoin paljastavansa taustaansa. Annalla on myös toinen suuri salaisuus. Hänellä on oma "Herransa", syömishäiriö, joka pitää hänet pienenä ja sirona sallien  kuitenkin jatkuvan hurjan ahmimisen. Kaupasta saa mitä vain, rajattomasti. Ikävä on myös vanhoja kotimaan ruokia ja kotimaata yleensä. Kukaan ei täysin ymmärrä Annaa ja mitä lähemmäs hän päästää miehiä, sitä enemmän hän kokee menettävänsä elämänsä hallinnan.

Teos käsitteli naisen ja etenkin virolaisen naisen asemaa kaunistelematta, toisinaan turhankin rankasti. Oksanen kuvaa Annan ajatusmaailmaa, jota ruoka hallitsee, hurjan aidontuntuisesti ja se tietenkin lisää kirjan ahdistavuutta. Takaumat ja tarinan eteneminen eri ajoissa tuntuivat hieman sekavilta johtuen etenkin siitä, että luin kirjaa niin pitkään. Joka tapauksessa en voi kuin ihmetellä, millainen esikoisromaani tämä onkaan. Ei ole ihme, että Oksasesta tuli niin valtavan suosittu.

"Veikkaan, että jokainen muistaa ensimmäisen anorektikon, tai kuvan anorektioksta, jonka on nähnyt, ne ovat keltaisen lehdistön suosikkeja, kuten kaikki muutkin painoon liittyvät asiat, tietenkin, onhan anoreksia prinsessatauti, jokaisesta laihduttajasta tulee prinsessa ja jokaisen laihdutus on  uutinen samaan tapaan kuin valtakunnan julkimon esikoisen syntymä ja missin satuhäät. Naisen ruumiin sentit ovat yhtä tärkeitä kuin valtion rajat. Tarkkaan määriteltyjä, ja niiden muuttuminen on aina uutisoitava"

Kirja on 2000-luvun suomalaiset suosikit -listalla.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan "entisen itäblokin maasta kertova kirja".

Kirjailija: Sofi Oksanen
Luettu kirja: Stalinin lehmät, 2003
Sivumäärä: 478
Mistä hankittu: Kierrätyshyllystä

Emmi Valve: Armo

Haluaisin lukea enemmän sarjakuvia, mutta kiinnostavien sarjakuvien löytäminen on vaikeaa. Kun päivät viettää asiatekstejä lukien ja kirjoittaen, on iltaisin usein aivot niin täynnä sanoja, että haluaisi lukea jotakin vähän kevyempää. Siihen mielentilaan sarjakuvat ovat mitä täydellisintä luettavaa. Kirjablogeissa vilahtelee usein kiinnostavia sarjakuvia, mutta jotenkin en osaa poimia niitä lukulistalleni. Tässä on kehityksen paikka!

Emmi Valve tuli tietoisuuteeni luettuani jokin aika sitten Jarlan Jäätävä Spede -sarjakuvat. Valve on nimittäin Jarlan puoliso ja Jäätävässä spedessä kuvattiin muun muassa se, miten pariskunta tapasi. Jo silloin (myönnän, stalkatessani asiaa hakusanoilla Pertti Jarla vaimo) totesin, että haluaisin lukea Emmi Valven sarjakuvia. Eikä mennyt kauaakaan kun blogeissa alettiin hehkuttaa tätä käsittämättömän upeaa sarjakuvaa, Armoa.

Sillä käsittämättömän upea Armo tosiaan on. Se kertoo yhden naisen tarinan masennuksen ja muiden mielenterveyden ongelmien keskellä. Valven ilmaisuvoima on hurja. Periaatteessa yksinkertainen piirrosjälki toimii kasvualustana vahvoille tunteille siten, että kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kerronta on hurjan fyysistä. Rajat katoavat niin ruumiissa kuin viivoissakin, kun paha olo velloo ihon läpi, lävistää rinnan ja valuu täyttäen jokaisen sopen. Lukija joutuu kohtaamaan masennuksen kaikessa kauheudessaan. Päätä ei voi kääntää pois, on pakko katsoa. Pidän siitä, miten Valve toteaa. Hän ei paisuttele, hae huomiota, syyllistä yhteiskuntaa tai edes niitä, jotka kohtelivat häntä kaltoin. Hän toteaa, että näin oli, näin kävi ja näin päästiin eteenpäin. Arkisuus sopii kerrontaan hyvin, korostaa sitä, että tämä tosiaan on jonkun ihmisen arkea. Se ei ole mitään laitoksiin suljettua epämääräistä synkkyyttä vaan totisinta totta ja arkipäivää monille.

Näin raaka rehellisyys ja avoimuus on hurjaa. Miten upeaa, että Valve purki tämän kaiken paperille ja antaa kaikkien meidän lukea sen. Mielenterveysasiat ovat mielestäni vasta purkamassa tabuaan. Vielä vuonna 2018 mielenterveys ei ole samalla viivalla muun terveyden kanssa. On eroa puhuuko mielenterveydestään vai diabeteksestaan, liikavarpaistaan, tuumoreistaan, virtsanpidätysvaikeuksistaan. Minunkin on nykyisin jo melko helppo puhua suolistosairauteni fyysisestä puolesta, mutta sen aiheuttamasta henkisestä ahdistuksesta ja häpeästä onkin sitten vaikea, jopa mahdotonta, avata suutaan. Vatsakramppi on helpompi ja konkreettisempi tunnustaa kanssaihmisille kuin mielen ahdistus. Mitä enemmän mielenterveydestä puhutaan, sitä enemmän stigma katoaa.

Niin, totesin alussa että haluaisin lukea jotakin kevyempää, kuten sarjakuvia. Kevyttä tämä ei tosiaan ollut. Vaikuttavaa senkin edestä. Pyydänkin siis: ilmianna paras sarjakuva, halajan lisää! Kotimainen, ulkomainen, kaikki käy.

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 33 (selviytymistarina).

Muissa blogeissa Armosta:
Kirjanurkkaus
Reader, why did I marry him?
Kujerruksia

Emmi Valve, Armo (Asema Kustannus, 2017)
304 sivua
Arvostelu: ★★★★★