Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti - Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

"Jopa tieteeseen ja luonnon tarkkaan järjestykseen luottava haluaa nimittäin joskus jättää pienen raon auki mysteerille".

Ai että, mikä ihana kirja. Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentissa on paljon samaa Bea Uusman Naparetken kanssa. Kirjan teemat, Uusman tapauksessa 1800-luvun naparetket ja Svenssonin kirjassa ankeriaat, eivät välttämättä vaikuta kovin houkuttelevilta, sellaisilta että niihin kiinnostaisi perehtyä sen enempää. Kuitenkin molemmissa lähestymistapa kenties luotaantyöntävään teemaan saa aikaan sen, että lukukokemus on lopulta hurmaava. Uusma kuvaa osuvasti sitä, miten jokin asia muuttuu pakkomielteeksi, Svensson taas kuvaa ankeriasta pehmeämmällä tavalla, käy läpi sen tieteen kautta, mutta yhdistää sen omaan elämäänsä ja ihmisyyteen kauniisti ja vertauskuvallisesti.

Minä toki olin kiinnostunut ankeriaista ihan jo muutenkin, luonnontieteilijänä ja luontofanina. Jo lapsena muistan lukeneeni ja lumoutuneeni Sargassomerestä ja sinne suuntaavien ankeriaiden ihmeestä, mutta enpä tiennyt, että niin paljon ankeriaisiin liittyvää on edelleen ratkaisematta. Tiede tuntee jopa "ankeriaskysymyksen", jonka mukaan kaikki luonnontieteen tärkeät kysymykset on ratkaistu lukuun ottamatta ankeriaskysymystä, ankeriaiden suurta mysteeriä. Yleisesti tunnettu fakta on, että ankerias lisääntyy Sargassomerellä. Kukaan ei kuitenkaan ikinä ole nähnyt yhtään ainutta ankeriasta siellä, kaikesta nykyisestä teknologiasta ja tieteen saavutuksista huolimatta.

Myös ankeriaiden lisääntyminen oli pitkään mysteeri. Muuan Sigmund Freud esimerkiksi vietti pitkään etsien ankeriailta kiveksiä siinä onnistumatta (ehkä sillä oli jotakin tekemistä Freudin myöhempien vaiheiden kanssa). Vasta myöhemmin opittiin, että ankeriaalla on erilaisia kehitysvaiheita, sukukypsänä se jopa lopettaa syömisen, ruuansulatuselimistö surkastuu ja ankeriaalla on vain yksi päämäärä: Sargassomeri ja suvun jatkaminen.

Svensson käy tarkasti, tieteellisesti, mutta kaunokirjallisesti läpi sen, mitä nykyaikainen tiede ankeriaasta tietää. Lisäksi hän kuitenkin käsittelee ankeriasta monipuolisesti muutenkin, kulttuurin, taiteen ja uskomusten kautta sekä omien kokemustensa kautta. Herkänkipeät muistot ankeriaiden pyydystämisestä isän kanssa limittyvät hienosti ankeriaiden mysteeriin ja tunnelma läpi kirjan on jotenkin poikkeuksellisen herkkä, arvoituksellinenkin.

Nautin tietysti etenkin lukuisista kirjallisuusviittauksista, ankeriaat ovat näytelleet tärkeää sivuosaa mm. Günter Grassin Peltirummussa (joka pitäisi lukea uudestaan, pidin siitä aikoinaan paljon) sekä Graham Swiftin Veden maassa (jonka tilaamiselle nettidivarista sain nyt erittäin hyvän tekosyyn). Lisäksi Svensson kirjoittaa paljon Rachel Carsonista, joka on tunnetuin Äänetön kevät -kirjastaan, mutta jonka ensimmäinen kirja Under the Sea-Wind kertoi mistäpä muusta kuin ankeriaista, tarkan tieteellisesti mutta kaunokirjallisesti - kuulostaa jotenkin tutulta? Carsonin, meribiologin, joka oikeasti muutti maailmaa, Äänetön kevät minulla on myös edelleen lukematta, pakko korjata asia pian.

Se miksi kirja lopulta oli niin ihana, johtuu kuitenkin siitä, miten kauniisti Svensson kirjoitti elämän ja ankeriaan mysteereistä, luonnontieteestä ja -tietelijöistä, tiedonjanosta ja siitä, miten tärkeää tietäminen lopulta on vai voisiko jotkut asiat jättää mysteereiksi. Kirjan loppu ei ole lohdullinen: Svenssonin isä kuolee ja niin on vaarana käydä myös ankeriaille, ne on luokiteltu jo äärimmäisen uhanalaisiksi. On vaarana, että ankerias vie pian mysteerinsä mennessään. Osittain arvoitukselliseksi jäi myös se, miksi tämä kirja oli niin kiehtova ja nautinnollinen lukukokemus. Osasyynsä oli sillä, että kuuntelin sen osittain äänikirjana, jonka lukijana oli mahtava, lähes hypnoottinen Jukka Pitkänen. Jotenkin Ankeriaan testamentti oli ihan täydellinen kirja tähän hetkeen. Ja matkani ankeriaiden kanssa tulee jatkumaan varmasti tavalla tai toisella, seuraavaksi siis Swiftin kirjan parissa, se odottaa minua jo pakettiautomaatissa. Kiinni olevat kirjastot - mikä ihana tekosyy ostaa kirjoja netistä aivan tarpeettoman paljon!

Helmet-haasteessa laitan kirjaan kohtaan 18, en juuri tiennyt aiemmin ankeriaista.

Kirjailija: Patrik Svensson
Luettu kirja: Ankeriaan testamentti (Tammi, suom. Maija Kauhanen) + äänikirja, jossa lukijana Jukka Pitkänen
Alkuperäinen kirja: Ålevangelier. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk (2019)
Sivumäärä: 272
Arvostelu: ★★★★★

Franz Kafka: Oikeusjuttu

En ajatellut kirjoittaa mitään koronasta, ihan jo siksi että kaikkialla muualla ei mistään muusta kirjoitetakaan. Jotenkin kuitenkin, kun avasin tämän Bloggerin kirjoituskentän, tuli olo, että haluan sittenkin sanoa jotakin.

En ole kovin huolissani. Tuntuu että yhteiskunta ympärilläni ajattelee, että minun pitäisi olla paljon enemmän huolissani, sillä olen raskaana. Ajattelen kuitekin asiaa todennäköisyyksien valossa, sitä että todennäköisesti kaikki menee ihan hyvin. Olen todennut taas olevani aika rationaalinen tyyppi, ehkä elämänasenteeni on vähän masentavakin, sillä minusta on jotenkin itsestäänselvää, että tällaisia kriisejä nyt vain välillä tulee. Monille tämä tuntuu olevan ensimmäinen kerta, kun perusturvallisuudentunne järkkyy ja totta kai se on varmasti kamala kokemus. Sekin on minulle itsestäänselvää taustani vuoksi, että ihmisiä on maailmassa liikaa, kantokyky on ylitetty ja on oikeastaan ajan kysymys, milloin jokin pandemia (joka ei näyttäisi ainakaan toistaiseksi olevan korona) vähentää väkilukua tuntuvasti.

Kuitenkaan se, että nämä asiat tiedostaa järjellä, ei tietenkään tee yhtään helpompaa vaikkapa siitä huolesta, jota tunnemme riskiryhmiin kuuluvien läheisten puolesta. Korona herättää ikäviä lieveilmiöitä, valeuutisia,  yritysten ahdinkoa, älytöntä ja pohjattoman itsekästä hamstrausta, sekasortoa ja kaiken taustalla media hieroo likaisia pieniä käsiään yhteen ja hykertää tyytyväisenä. Se on ahdistanut minua tässä kaikkein eniten, se miten media aina hyötyy kriiseistä.

Asiantuntijoiden mukaan todennäköistä on kuitenkin se, että tämä kaikki kestää muutaman kuukauden ja sitten tilanne rauhoittuu. Todennäköistä on myös se, että perusterveillä tauti ei yleensä ole vakava. Yhtä lailla tärkeää on myös se, että ne perusterveet ajattelisivat muitakin kuin itseään (ja vessapaperin hamstrauksen myötä omaa kylän puhtainta takapuoltaan) ja välttäisivät taudin levittämmistä omalta osaltaan. Karanteeneilla, etätöillä ja tapahtumien perumisella saadaan aikaan se, että tauti leviää hitaammin ja kaikki eivät ole samaan aikaan sairaita. Vaikka meininki tuntuu olevan sellaista kuin vähintään zombie-apokalypsi olisi nurkan takana, väittäisin että ennen kuin huomaammekaan, tämä kaikki alkaa tuntua taas kaukaiselta ja epätodelliselta (vaikka tietysti jäljet tästäkin jää). Meillä on kuitenkin asiat älyttömän hyvin, se kannattaisi muistaa. This too shall pass.

No niin, kun sain tämän ulos systeemeistä, on aika keskittyä taas pääasiaan, kirjallisuuteen. Franz Kafkan Oikeusjuttu on osa Keskisuomalaisen listaprojektia, joka on ollut minulla työn alla koko blogiaikani eli kauan. Nyt alkaa kuitenkin loppusuora jo häämöttää ja lukemattomia kirjoja on enää seitsemän (tosin yksi niistä Tintti-sarja, joka vastaa minulle noin tuhatta vaikeaa kirjaa). Mikään kilpailuhan tämä ei tietenkään ole, mutta voisin taas lähettää terveisiä ystävälleni, joka (muka! hah!) sai juuri luettua loppuun koko listan. Jokkella on muuten blogissaan menossa mukava haaste, jossa luetaan kirjoja tuolta listalta.

Olen aloittanut Oikeusjuttua tässä vuosien varrella monesti, mutta en ole koskaan päässyt alkua pidemmälle. Nyt kuitenkin jotenkin innostuin alussa, mutta innostus lopahti nopeasti ja kirjan loppuun lukeminen oli melkoista taistelua. Kafka on minulle entuudestaan tuttu novelleistaan, joita luettiin joskus koulussa ja periaatteessa pidän hänen kafkamaisesta sekopäisyydestään. Oikeusjuttu ei ehkä ollutkaan riittävän sekopäinen, se oli vain outo ja tylsä. Lisäksi minua jatkuvasti haittasi se, että kirja oli jäänyt kirjalijaltaan kesken eikä hän olisi halunnut sitä julkaistavaksi. Mahdoton tietysti sanoa, olisiko mielipide muuttunut, kun Kafka olisi nähnyt kirjan vastaanoton, mutta silti ajatus on jotenkin häiritsevä.

Oikeusjuttu kertoo eräästä Josef K:sta, joka yllättäen joutuu oikeuskoneiston hampaisiin, vaikka ei tietääkseen ole tehnyt mitään pahaa. Kirja koostuu unenomaisista jaksoista, joissa usein ei tapahdu juurikaan mitään, mutta tunnelma ja hahmot ovat pahaenteisiä ja pelottavia. Myös tapahtumapaikat ovat epäloogisia ja korostavat painajaismaista tunnelmaa: talon ullakolta löytyy istuntosali, kuulustelua suoritetaan K:n naapurin, nuoren naisen asunnossa ja lopun teloitus tapahtuu kaikesta irrallaan kivilouhimolla. Tavallaan pidin paljon tästä tehokeinosta ja tunnelmasta, joka on ainakin minulle hyvin tuttu omista unimaailmoistani, mutta kun itse kerronta oli niin hidasta ja paikoin sekavaa, olin koko lukukokemuksen ajan enemmän tai vähemmän pihalla ja liian turhautunut ja kyllästynyt nauttiakseni siitä.

Oikeusjuttu on klassikko kai sen vuoksi, miten se kritisoi systeemiä, sitä mitä tapahtuu byrokratian rattaisiin joutuvalle (syyttömälle) ihmiselle ja mitkä ovat tämän puolustuskeinot. Oikeusjutun niputankin siihen klassikkojen joukkoon, joista periaattessa ymmärsin, miksi ne ovat niin arvostettuja, mutta jotka henkilökohtaisella tasolla jäivät varsin vaisuiksi lukukokemuksiksi.

Oikeusjuttu on toki myös 1001 kirjaa -listalla, joten tällä löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 1, kirja on vanhempi kuin minä.

Kirjalija: Franz Kafka
Luettu kirja: Oikeusjuttu, suom. Aarno Peromies
Alkuperäinen kirja: Der Prozess (julkaistu 1925, kirjoitettu 1916-1917)
Sivumäärä: 244
Arvostelu: ★★★

Maria Jotuni: Huojuva talo

Maailman pisin syksy sen kuin jatkuu. Helmikuu on tosin päässyt yllättämään sillä miten nopeasti aika on kulunut. Tammikuun matelun jälkeen helmikuu on edennyt melkoista sprinttivauhtia ja bloggaamistaukokin venähti ihan vahingossa lähes kolmeen viikkoon. Töissä on ollut taas menossa vaihe, jossa sanat täyttävät pääni, vapaa-ajallakin pyörittelen ajatuksissani niitä samoja lauseita ja koitan muokata niitä ymmärrettävään muotoon, vaikka oikeasti kannattaisi työntää tilalle viihteellisiä ajatuksia, helpompia lauseita, se voisi tehdä hyvää jaksamiselle. Työn haastavuus ja toisaalta innostavuus on sellainen tasapainoiltava asia, jonka hallitsemisen oppiminen taitaa olla minulle elinikäinen projekti. Kun innostun jostakin, en osaa lopettaa, vaikka se asia kuluttaisi kovastikin. No, vähän yli kolmen kuukauden päästä (työ)elämässäni tapahtuu taas melkoisia muutoksia, joten kovin ohimenevää on tämä vaihe. Joka tapauksessa blogin pariin olisi mukava ehtiä useamminkin. Aloittaminen on vaikeaa, mutta kun pääsen vauhtiin, huomaan usein miten tänne kirjoittaminen mukavasti rauhoittaa päänsisäistä kakofoniaa.

Siitäkin on jo aikaa, kun luin loppuun Maria Jotunin Huojuvan talon. Tässä on taas yksi esimerkki siitä, miten annan omien ennakkoluulojeni ohjata valintojani ja varmasti usein jää hyviä asioita kokematta sen takia. Pahinta laatua kirjojen ja elokuvien suhteen on luultavasti ennakkoluuloisuus hehkutettujen, ylihypetettyjen asioiden suhteen. Kun esimerkiksi luin lopultakin Potterit, oli pakko myöntää, ettei se hehkutus tosiaan ollut turhaa. Jatkuva kaiken kyseenalaistaminen ja analyysi voi olla rasittavaa (lähipiirille varmasti, itsellekin mahdollisesti). Huojuva talo ei kuulu tällaisiin kovasti hehkutettuihin teoksiin, mutta kovin pidetty ja arvostettu kotimainen klassikko se tuntuu olevan. Itse ajattelin, että se on kuiva, hankala, sisältää koukeroista kieltä ja on juhlittu lähinnä sen vuoksi, että sen on kirjoittanut nainen aikana, jolloin naisen ei oletettu sanovan mitään tuollaista ääneen.

Huojuva talo ei ollut kuitenkaan lainkaan kuiva ja koukeroinen. Sen sijaan se olikin yllättävän suora, moderni, avoin ja raaka. Tarina lienee tuttu useimmille kotimaisen kirjallisuuden klassikkonsa tunteville: Lea solmii avioliiton Eeron kanssa ja pian elämä muodostuu painajaiseksi, kun aviomies paljastuu hirviömäiseksi. Lukukokemus oli todella raskas kaiken kirjan sivuilta huokuvan pahuuden, raakuuden ja ahdistuksen vuoksi, mutta en voinut lopettaa lukemista, oli pakko päästä tarinassa eteen päin. Näin jotakin niin kamalaa, etten voinut katsoa poiskaan.

Eero on toki kiinnostava hahmo kaikessa narsistisessa ja itsekeskeisessä vallankäytössään, mutta tarinan keskiössä on Lea. Jotuni käsittelee upeasti alistetun mielen problematiikkaa ja logiikkaa. Ulkopuolisen on helppo ihmetellä, että miksi toinen suostuu tuohon kaikkeen, miksi hän ei ota eroa, vain lähde. Kuitenkin jos mieli on valmiiksi alistettu ja toisaalta taistelutahtoinen, on lukijan toisinaan melkein pakko myös ymmärtää Leaa. Vain melkein, sillä sen verran pahaa tekee katsoa hänen elämäänsä, että koko ajan toivoisi hänen vain pakkaavan laukkunsa ja lähtevän. Kirjan tarinaa pohjustetaan aluksi kuvauksella Lean lapsuudesta. Alkoholisti-isän kanssa kasvanut tyttö on tottunut tietynlaiseen perheen malliin, hän on tottunut siihen, että perheen valtasuhteet voivat olla kieroutuneita ja toiset ansaitsevat enemmän ymmärrystä kuin toiset. Huojuva talo onkin ensisijaisesti hieno tutkielma ihmismielestä. Myös Eeron käytöksen syitä avattiin jonkin verran ja samoin perheen lapset eivät jääneet vain statisteiksi vaan  heillä oli tärkeä oma psykologinen roolinsa huojuvan talon peruspilareina.

Huojuva talo ei tosiaan ollut mikään nautinnollinen lukukokemus. Silti se oli yllättävän ahmittava kaikessa taitavuudessaan. Kotimaiset klassikot ovat usein tunnettuja ankeudestaan ja synkkyydestään ja siihen kastiin Huojuva talokin on tosiaan pakko luokitella. Itse kuitenkin uskon, että ihmiselle tekee toisinaan hyvää lukea myös rumemmista totuuksista, vaikka tai etenkin jos ne eivät kosketa omaa elämää millään tavalla. Huojuva talo on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla, josta  minulta puuttuu nyt enää kahdeksan lukematonta kirjaa. Kun pidin tästä näin paljon ennakkoluuloistani huolimatta, herää pieni toivon kipinä siitä, jospa nuo loputkaan lukemattomat eivät ole ihan niin mahdottomia miltä ne etukäteen tuntuvat. Huojuva talo on tosiaan paikkansa tuolta listalta ansainnut.

Huojuva talo on myös klassikko teatteriesityksenä, Helmet-haasteesta siis yli kohta 12.

Kirjailija: Maria Jotuni
Luettu kirja: Huojuva talo (julkaistu 1963, kirjoitettu 1930-luvulla)
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 577

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Luin viime vuonna monta hienoa kirjaa. Sekä Petri Tammisen Musta vyö että Antti Röngän Jalat ilmassa tekivät vaikutuksen ja minusta tuli kertaheitolla molempien kirjailijoiden, isän ja pojan, fani. Molempien ilmaisu on tavallaan yksinkertaista ja vaivatonta, mutta silti poikkeuksellisen vahvaa ja sisältörikasta. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat tiivistää ja muutamalla sanalla kuvata kokonaisia maailmoja. Itse kun kuulun lähes asiassa kuin asiassa siihen koulukuntaan, että enemmän on enemmän.

Heti kun kuulin, että tammikuussa 2020 julkaistaan kirja Silloin tällöin onnellinen, joka koostuu näiden kahden kirjailijan toisilleen kirjoittamista kirjeistä, totta kai kiinnostuin. En tiedä ovatko tällaiset kirjailijoiden kirjeromaanit nyt joku juttu, sellaisen julkaisivat viime vuonna myös Westö ja Itkonen ja kuuluisin aika tuore esimerkki taitaa olla Austerin ja Coetzeen versio. Tottahan tällainen formaatti on kiinnostava, etenkin jos kirjailijat ovat sellaisia, joita fanittaa muutenkin. Silloin tällöin onnellisessa käsiteltiinkin paljon kirjailijuutta, kirjeiden kirjoitushetkellä poika Antti viimeistelee esikoisromaaninsa käsikirjoitusta ja toki kirjoittamisen problematiikkaa, ihanuutta ja kamaluuttaa käsittelee myös isä Petri.

Syy siihen, miksi ihan erityisesti rakastuin tähän kirjaan on kuitenkin sen avoimuus, rehellisyys ja herkkyys. Luin kirjan heti tammikuun alkupäivinä BookBeatista, mutta se kolahti niin paljon, että laitoin sen saman tien varaukseen kirjastosta ja ahmin sen nyt siis jo toistamiseen. Enpä ole tainnut koskaan ennen tehdä näin, lukea samaa kirjaa kaksi kertaa putkeen. Tammikuu on tyypillisesti vaikea kuukausi minulle ja sitä se on ollut nytkin. Kun on päiviä, kun kaikki, myös tai oikeastaan etenkin minä itse, tuntuu turhalta, kyseenalaiselta, poikkeuksellisen rumalta ja ihan tavattoman tyhmältä, on jotenkin hirvittävän lohduttavaa uppoutua kahden herkän sielun kirjeenvaihtoon ja todeta, että vaikeaa se on muillakin, niin vaikeaa että se on oikeasti melkoisen huvittavaa.

Kirjailijat kirjoittavat paljon häpeästä ja pelosta, niin paljon että he jo itsekin pohtivat, pitäisikö välillä kirjoittaa jostakin muusta. Jatkuva häpeä yhdistää sukupolvia ja Antti kertoo pariinkin otteeseen, miten hän on aina kokenut, että he ovat jotenkin huonompia, kun isä tuntuu vaikkapa asioita hoitaessaan aina jotenkin häpeävän olemassaoloaan ja olevan varuillaan kaiken suhteen:

"Muistan kuinka lapsena kuljin mukanasi hoitamassa asioita ja ajattelin, että me olemme varmaan huonompia kuin muut ihmiset, koska näköjään meidän pitää varoa kaikkea. Kotona makasit sohvalla ja huudahtelit häpeänhuutojasi. Minuun valettiin tunne, että maailma on vaarallinen paikka, jossa kuuluukin hävetä ja pelätä."

Apua, miten tuttua. Kaikesta häpeilystä ja synkistelystä huolimatta kirja on myös hauska. Molemmilla on mahtava omanlaisensa itseironinen suhtautuminen. Itseironiaa on tosin helppo harjoittaa paperilla, itselleen nauraminen ja salliva asenne on paljon vaikeampaa jalkauttaa tosielämään. Ehkä kuitenkin niin kauan menee hyvin, kun edes teoriassa osaa nauraa omalle synkistelylleen, mielen tempoilulle, kaiken murehtimiselle ja märehtimiselle.

Esimerkkinä minuun iskeneestä huumorista Antti kirjoittaa isälleen listan niistä asioista, joista hän ei keksi pelättävää. Listalla on mm. mustikat, Asterix, tanskalaisuus ja vaniljakastike. Seuraavassa kirjeessä Petri toteaa, että hänen on pakko ihmetellä, miten poika ei keksi mustikoista pelättävää, sillä: "Mustikassa asuva loinen on Ruotsista jo löytynyt. Siis tämä tämmöinen pieneliö, joka syö sinulta sisäelimet, kun se pääsee mustikan mukana vatsaasi."

Nautin kovasti myös kohdasta, jossa Antti kertoo, miten hän kustannussopimuksesta (siis oikeasta lottovoitosta!) huolimatta jatkuvasti pelkää, että Gummeruksella hänen työtään pidetään ihan huonona. Muista kirjoista pidetään paljon enemmän ja hän on epäonnistunut eikä kelpaa, vaikka kaiken järjen mukaan hän on saavuttanut juuri sen, mistä on haaveillutkin ja hänen pitäisi nyt olla onnellinen. Siihen isä kommentoi: "Okei. No niin. Kuvitellaan että Niina ja kaikki sen kollegat mukaan lukien Gummeruksen talonmies on niin kauhuissaan sun kässärin surkeudesta että ne kuolaa kaikki nyt valkoista vaahtoa molemmista suupielistä. Mitä sun pitäisi siinä tapauksessa tehdä? Minusta sinun pitäisi siinäkin tapauksessa keskittyä niihin ajatuksiin joita Niinalla on ja jatkaa töitä." Hahaa, minusta tuntuu, että olen käynyt ystävieni kanssa vähän vastaavan keskustelun enemmän kuin kerran. Ja miten tavattoman lohduttavaa, että kun itse miettii usein, että kukaan muu ei ole näin tyhmä, että  kehittäisi ongelmia sinnekin, missä niitä ei todellakaan ole, niin sitten saa lukea ihan vastaavaa "tyhmyyttä" kirjan sivuilta.

On ihailtavaa, miten herkkiä, yksityisiä ja rankkoja kokemuksia kirjalijat kirjeissään avaavat. Minulla ei ole mitään kokemusta isä-poikasuhteista, mutta kirjeiden myötä koin aavistuksen siitä, millaisia ristiriitoja, haasteita mutta toisaalta myös onnea suhteeseen voi liittyä. Isän ja Antin suhde ei ehkä ole kaikkein helpoin, mutta kirjeistä välittyy tunne, että he luottavat toisiinsa ja ymmärtävät toisiaan. Kirjailijat keskustelevat häpeän ja pelkojen lisäksi paljon muustakin, vaikkapa toisista kirjailijoista, kirjoittamiseen liittyvistä ongelmista, kirjoittamisen motivaatiosta, yhteisestä menneisyydestään. Isä antaa Antille jatkuvasti isällisiä neuvoja, mutta myös Antti pääsee kirjeissään vauhtiin:

"Milloin olet viimeksi lukenut kokonaisen kirjan? Raijaat nykyisin kirjastosta hillittömiä pinoja, luet kymmenen sivua per nide ja unohdat senkin vähän ennen eräpäivämuistutusta. Lainaa ensi kerralla vain yksi kirja. Ja lue se alusta loppuun. Lue mahdollisimman erilaisia kirjoja, sellaisiakin, joita epäilet. Sanot, ettei sinulla ole aikaa. Mutta sitten kuitenkin selaat netin vaihtoautoja tai makaat lattialla ja mietit, että pitäiskö keittää kaffet."
 
Mielenkiintoisen lisän kirjeisiin toi se, kun niissä käsiteltiin ohimennen myös sosiaalista (kirja)mediaa ja kirjablogeja. Leena Lumin blogi mainittiin ihan nimeltäkin! Tamminen ainakin väittää pysyvänsä kaukana sosiaalisesta mediasta, mutta mikäli Rönkä isänsä neuvoista huolimatta etsii arvosteluja kirjastaan ja sattuu lukemaan tämän tekstin, haluan todeta: Kiitos! Kiitos tästä kirjasta, sen rohkeudesta, avoimuudesta ja kaikesta huolimatta valoisasta asenteesta ja hauskuudesta. Sen perusteella, miten kirja on vastaanotettu tässä sosiaalisen median kirjakuplassa on selvää, että minä en ole ainoa, jolle nämä kirjeiden sanat ja se miten niihin voi samaistua, ovat tärkeitä. Kirja oli täydellinen lukukokemus ankaran synkkään tammikuuhun, humaani, ymmärtäväinen ja lämmin. Jospa tosiaan ihan aina ei tarvitsisi murehtia ihan kaikkea ja olisi silloin tällöin onnellinen.

Juha Kauppinen: Monimuotoisuus

Niin vain katosi yli kahden viikon joululoma. Alkaessaan se tuntui ihanan pitkältä ja nyt loppumetreillä hämmästyttää, miten äkkiä se kuluikaan. Toisaalta on mukava palata arkeen ja työhön. Suhteellisen aivoton löhöily vaatii vastapainokseen jotakin haastavampaa. Ihanaa on se, että tammikuukin on päässyt jo hyvään vauhtiin ja kevään saapumista ei voi mikään estää. Valtavan mielenkiintoisia juttuja on luvassa vuonna 2020!

Ennen arkeen palaamista palaan kuitenkin hetkeksi joulun pyhiin ja yhteen joululahjakirjaani, Juha Kauppisen Monimuotoisuus-teokseen. Tätä kirjaa minulle suositteli alun perin työkaverini, jonka kanssa olen pitkin viime vuotta pähkäillyt ihmisen toiminnan yhteensovittamista luontoon siten, että luonto jäisi altavastaajaksi mahdollisimman vähän. Vuonna 2019 julkaistu Monimuotoisuus on tärkeä kirja, jonka toivoisin päätyvän mahdollisimman monen suomalaisen luettavaksi ja tietysti etenkin päättäjien ja niiden, joilla on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Olen iloinen että pyysin ja sain tämän kirjan joululahjaksi, sen on hyvä olla omassa hyllyssä muistuttamassa asiasta.

Suomessa on tehty jo pitkään pitkäjänteistä työtä eliölajien luokituksessa ja niiden elinvoimaisuuden seurannassa. Tutkimus osoittaa, että monet, pelottavan monet, lajit ovat hyvin lyhyessä ajassa vaarantuneet tai pahimmassa tapauksessa jopa kadonneet kokonaan. Luonnon monimuotoisuus on toki itseisarvo myös sellaisenaan, mutta sillä on paljon kauaskantoisempia seurauksia, kuin voisimme nopeasti ajatella: populaatiot ovat riippuvaisia toisistaan ja jos jokin laji voi huonosti, siitä on seurauksia myös muihin lajeihin. Tunnetuin esimerkki taitaa olla huolestuttava pölyttäjien väheneminen ja se, miten se tulee vaikuttamaan ihmisen ravinnonsaantiin.

Kauppinen tarkastelee seitsemän lajiesimerkin (kultasirkku, kuukkeli, ruusuruohomaamehiläinen, isonuijasammal, taimen, jääleinikki, sinisiivet) kautta monimuotoisuutta, sen heikkenemiseen vaikuttavia tekijöitä ja myös sitä, mitä monimuotoisuuden katoamisen pysäyttämiseksi voisi olla tehtävissä. Ääneen pääsevät monet asiantuntijat ja näkökulma on tieteellinen, mutta kirja on pureksittu sopivan kansantajuiseksi ja viihdyttäväksi. Kirjallisuusluettelo on kattava, jäin vain kaipaamaan valokuvia, nyt siirryin vähän väliä googlaamaan lisätietoa.

Ihminen on tehnyt luonnolle paljon hallaa osin tietoisesti mutta paljon myös tietämättömyyttään. Nyt kun tietoa on, sitä olisi osattava soveltaa. Tunsin piston omassa sydämessäni, olenko omilla päätöksilläni edistänyt luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä, olisiko soranottoalueet syytä jättää hiekkapintaisiksi, vaikka se pohjaveden kannalta onkin huono vaihtoehto. Kumpi on tärkeämpää, hyvälaatuinen pohjavesi (sehän on tärkeää nimenomaan ihmiselle) vai monimuotoisten elinpaikkojen mahdollistaminen? Toivon että tulevaisuudessa lainsäädäntö ja ohjeistukset kehittyvät niin, että monimuotoisuus huomioidaan paremmin. Ei vain hyvältä näytä, kirjassakin moneen kertaan todettiin, miten valtionhallinnon määrärahoja aina vain supistetaan, sen olen huomannut ihan omakohtaisestikin.

On hurjaa, että esimerkiksi hömötiainen, lapsuudessani ihan yleinen lintulautavieras, on nykyisin erittäin uhanalainen. Samoin tuntuu käsittämättömältä, että Suomessa on ollut suuri määrä luononvaraisia lohia ja taimenia, jotka on tapettu lähes sukupuuttoon ojituksilla, jokien patoamisella ja ryöstöpyynnillä ja nykyisin suomalaisten syömästä kalasta 80 prosenttia tuodaan ulkomailta. Tällaisista esimerkeistä huolimatta kirjan sävy ei ole syyllistävä ja painostava, enemmänkin rakentava ja keinoja etsivä. Syy siihen, miksi luonto on altavastaaja, on kuitenkin selvä:

"Juuri näin luonon monimuotoisuus hupenee Suomessa ja kaikkialla maailmassa: koska se on ensisijainen arvo vain ani harvan ihmisen mielessä. Luonto on reunahuomautus, joka unohtuu."

Kun hiljainen on poistumassa keskuudestamme, sitä huomaa tuskin kukaan. Siksi tämä tietokirja on hurjan tärkeä, se pitää ääntä hiljaisten puolesta. Toivoisinkin että mahdollisimman moni lukisi sen. 
Vuoden 2020 Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 20, luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.