Doris Lessing: Ruoho laulaa

Hei, hetkinen! Mitä tämä on? Minä täällä blogissani pitkän tauon jälkeen! Tauko tosiaan venyi ennätyspitkäksi. Elokuu tosin tuntuu olleen noin kaksi sekuntia sitten. Tähän väliin on mahtunut muun muassa kahdet kirjamessut, kaksi Joenpelto-esiintymistä, ja aika monta luettua kirjaa. Marraskuu on myös mennyt kuin siivillä, eikä vähiten siksi, että kuun alussa Instagramissa alkoi #syksynkeltaisetlehdet-haaste, jossa luetaan kuukauden aikana Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Se, joka lukee eniten, voittaa ja tämä kisa on jo nyt ollut aivan parasta viihdettä. 

Olen yllättänyt itsenikin ja ehtinyt lukemaan jo viisitoista kirjaa (mutta kärki huitelee jo varmaan jossakin 90 kirjan vaiheilla, että minun suoritukseni on varsin maltillinen). Neljästätoista muusta kirjasta ehkä lisää myöhemmin, mutta nyt haluan kirjoittaa suuresta aarteesta, kirjasta joka on ollut hyllyssäni lukematta vuosikaudet, joka nyt tuntuu aivan käsittämättömältä. Minulla oli tarjolla tällainen aarre koko ajan, miksi luin sen vasta nyt? Vaikka se on myös 1001-listalla! Muistan etäisesti, että olisin joskus yrittänyt lukea Lessingin myöhäisemmän vaiheen merkkiteosta Kultainen muistikirja ja jättäneeni sen heti kesken vaikean kielen vuoksi. Ruoho laulaa ei kuitenkaan ollut vaikeaa nähnytkään, sisällöllisesti kyllä, mutta kielellisesti ja lukukokemuksellisesti kaikkea muuta.

Doris Lessing on nobelisti, jonka esikoisteos Ruoho laulaa (The Grass Is Singing) on julkaistu jo vuonna 1950. Keltaisessa kirjastossa se on julkaistu Eva Siikarlan suomennoksena vuonna 2007 (aiemmin se on julkaistu suomeksi vuonna 1978). Lessing on asunut lapsuutensa Etelä-Rhodesiassa eli nykyisessä Zimbabwessa ja sinne sijoittuu myös Ruoho laulaa.

Romaanin päähenkilö Mary kuulee sattumalta ystäviensä juttelevan hänestä, kyseenalaistavan Maryn soveltuvuuden avioliittoon. Tästä suivaantuneena hän päättää, että naimisiin on päästävä, vaikkei hän sellaisesta oikeasti olekaan yhtään kiinnostunut. Hän löytää aviomiehekseen vakavan ja kunnollisen Dick Turnerin ja yhdessä he muuttavat Dickin pienelle, melko onnettomalle maatilalle. Mary on väärässä paikassa, ahdistunut, masentunut, vihainen, turhautunut. Turnereiden talo on tulikuuma pätsi, välikaton rakentaminen kun maksaisi liikaa, toteaa Dick. Aurinko paahtaa ja peltikatto hohkaa kuumuuttaan.

Tulenarkaa on muuallakin, tilanne on jatkuvan jännitteinen Turnereiden ja heidän palvelusväkensä, "alkuasukkaiden" kuten heitä romaanissa kutsutaan, kanssa. Romaani kritisoi kolonialismia, rasismia ja käsittelee tabuja, jotka ovat valitettavasti tunnistettavissa myös nykypäivänä, 70 vuotta myöhemmin. Kirja on ajalleen niin poikkeuksellinen ja niin moderni sekä kielellisesti että sisällöllisesti, että jouduin pariin otteeseen tarkistamaan, että tosiaan, se on kirjoitettu jo vuonna 1950. Varoitettava on myös siitä, että romaanissa käytetään rasistisia ilmaisuja ja että ääneen pääsevät vain valkoiset hahmot. Teoksen viesti ja kritiikki eivät kuitenkaan voi jäädä epäselviksi ja toisaalta nämä ratkaisut toimivat sen sanomaa korostavina.

Ruoho laulaa vei minulta jalat alta. Tällaisia kirjoja, jotka tekevät niin syvän vaikutuksen ja joihin uppoan heti alkusivuilla, tulee harvoin vastaan. Se on intensiivinen, vahva ja vaikuttava. Sen kieli on upeaa ja jännitteistä, sama jännite on läsnä romaanin alusta loppuun. Olen vaikuttunut, tämä lukukokemus ei ihan heti unohdu. Ihanaa, että löysin Lessingin nyt, hänen laajassa tuotannossaan riittää tutustuttavaa. Olisiko teillä vinkkejä, mitä lukea seuraavaksi?

Kirjailija: Doris Lessing

Luettu kirja: Ruoho laulaa (suom. Eeva Siikarla, Tammi 2007)

Alkuperäinen kirja: The Grass is Singing (1950)

Mistä hankittu: Oma ostos käytettynä kirjamessuilta kauan sitten

Sivumäärä: 281

Arvostelu: ★★★★★

Daphne du Maurier: Rebekka

Ihmisen muisti, tai ainakin omani, on sitten kummallinen. Jotkin asiat muistaa täsmällisen tarkasti, kun taas toiset, tärkeätkin asiat, ovat sumuisia, puuroisia tai tyystin kadonneita. Muistan, että olen lukenut Daphne du Maurierin Rebekan nuorena, ehkä noin 15 vuotta sitten ja tiedän nähneeni sen jälkeen Hitchcockin elokuvasovituksen ainakin kahdesti. Muistan olleeni vaikuttunut sekä kirjasta että leffasta, jopa niin vaikuttunut että voisi kuvitella noiden kokemusten olevan ikimuistoisia. Silti muistin oikeastaan vain vahvan tunnelman, en juurikaan yksityiskohtia. Toisaalta se oli ihan mukavaakin, oli kiehtovaa palata uudelleen Rebekan pariin niin, että sai jännittää minne tarina kulkee, mitä kaikkea mystiseen Rebekkaan liittyikään.

Myös Rebekka liittyy vahvasti muistiin ja muistoihin. Tarina lienee useimmille tuttu: Nuori rouva de Winter saapuu Manderleyn kartanoon mentyään naimisiin kartanonisäntä Maxim de Winterin kanssa. Maxim on aiemmin menettänyt traagisessa onnettomuudessa ensimmäisen vaimonsa Rebekan. Rebekan muisto, hänen vahva olemuksensa nousee esiin kaikkialla. Manderleyn kartanon loisto on Rebekan ansiota, koriste-esineet ovat hänen hankkimiaan, kaikki puhuvat Rebekasta, muistelevat häntä, vertailevat. Nuori rouva de Winter ei pääse hetkeksikään eroon siitä tunteesta, että kartanon aiempi emäntä on edelleen läsnä kaikkialla.

Maximin ja rouva de Winterin rakkaus(?)tarina on melkoisen vauhdikas. Pari tapaa toisensa Monte Carlossa, jossa tuleva rouva toimii seuraneitinä ja Maxim on lomailemassa. Pariskunnan välinen suhde on mielenkiintoinen. Naisen heikko itsetunto yhdistettynä alempaan asemaan heijastuu suhteeseen ja siihen, miten lukija sen tulkitsee. On hieman epäselvää, miksi Maxim haluaa naimisiin, rakastuuko hän oikeasti. Ensimmäisellä lukukerralla en ainakaan muista kiinnittäneeni niin paljon huomiota päähenkilön heikkoon itsetuntoon. Nyt se korostui mielessäni ja on selvää, että Rebekan varjo ei todellisuudessa ole niin suuri, se vain korostuu kohtuuttomiin mittasuhteisiin nuoren rouvan, joka on myös kirjan minäkertoja, ajatuksissa. Välillä myös turhautti. Että ihan oikeasti, anna menneen olla mennyttä, sinä olet nyt kartanonemäntä, tuuleta vähän juurtuneita tapoja ja anna mennä! Toisaalta edellisen kartanonemännän luoma uhkaava ja painajaismainen tunnelma ei tietystikään olisi toiminut, jos kertoja olisi tuulettanut pölyt pois kartanon huonekaluilta ja ajanut luurangot ulos kaapeistaan. Siinä mielessä uuden rouvan tausta arkana ja mielestään kovin alempiarvoisena toimii tietysti ratkaisuna täydellisesti.

Parasta kirjassa on tietysti sen tunnelma. Se on myös taatusti syy, miksi kirja on niin rakastettu klassikko. Juoni on myös hieno, mutta lopulta teos, sen kerronta tai tapahtumat, eivät ole kovin ihmeellisiä. Poikkeuksellista on se, miten ilmiömäisesti du Maurier rakentaa ja tiivistää tunnelmaa kerros kerrokselta. Jo Monte Carloon sijoittuva alku, vaikka se näennäeisesti onkin kepeää ja rakkautta kuplivaa, on pahaenteinen. Manderleyn kartano on miljöönä hirveän toimiva. Kauhun tunnelma ilman mitään oikeita kauhuelementtejä on läsnä kaikkialla, missä kertoja lukijaansa kuljettaa. Tosin mietin myös välillä, miten paljon tähän toiseen lukukokemukseeni vaikuttaa alitajuntaiset muistot filmatisoinnista, siitäkään kun en muista oikein mitään. Varmasti aika paljon, mutta siitä huolimatta romaanin ansiot ovat selvät.

Rebekka sai minut taas toteamaan, että hyvän romaanin resepti on oikeastaan aika yksinkertainen: se ei välttämättä tarvitse koukeroista ja taiteellista kieltä, jatkuvia juonenkäänteitä tai jotakin yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Parhaat ja parhaiten aikaa kestävät romaanit ovat niitä, jotka pitävät tunnelmansa vuoksi otteessaan alusta loppuun, joiden juoni jaksaa kiinnostaa ja mielellään jopa yllättää. Rebekka on viihdyttävä, taitava ja vahvatunnelmainen romaani, joka luultavasti tulee olemaan klassikko vielä sadan vuoden päästäkin.

Niin, ja se syy miksi tartuin romaaniin nyt uudelleen, on tietysti Netflixin uusi Rebekka-filmatisointi. Ehdin katsomaan sen viime viikonloppuna ja todetaanko vain, että jos ei ole mitään uutta annettavaa, ei ehkä kannata ryhtyä näin hyvän klassikon uudelleentulkintaan. Mieleeni tuli väkisinkin, että tavoitellaanko näillä uusilla versioilla aivan uutta yleisöä, sellaista joille alkuperäinen ei ole tuttu ja joille uusi lattea ja täysin tunnelmaton versio saattaa mennä täydestä. Tässä kohtaa voisin verrata asiaa vaikkapa cover-biiseihin (Vain elämää, köh) mutta ehkä jätän sen kortin nyt käyttämättä.

Kirjailija: Daphne du Maurier

Luettu kirja: Rebekka (WSOY, suom. Helvi Vasara, 430 sivua)

Alkuperäinen kirja: Rebecca, 1938

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti - Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

"Jopa tieteeseen ja luonnon tarkkaan järjestykseen luottava haluaa nimittäin joskus jättää pienen raon auki mysteerille".

Ai että, mikä ihana kirja. Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentissa on paljon samaa Bea Uusman Naparetken kanssa. Kirjan teemat, Uusman tapauksessa 1800-luvun naparetket ja Svenssonin kirjassa ankeriaat, eivät välttämättä vaikuta kovin houkuttelevilta, sellaisilta että niihin kiinnostaisi perehtyä sen enempää. Kuitenkin molemmissa lähestymistapa kenties luotaantyöntävään teemaan saa aikaan sen, että lukukokemus on lopulta hurmaava. Uusma kuvaa osuvasti sitä, miten jokin asia muuttuu pakkomielteeksi, Svensson taas kuvaa ankeriasta pehmeämmällä tavalla, käy läpi sen tieteen kautta, mutta yhdistää sen omaan elämäänsä ja ihmisyyteen kauniisti ja vertauskuvallisesti.

Minä toki olin kiinnostunut ankeriaista ihan jo muutenkin, luonnontieteilijänä ja luontofanina. Jo lapsena muistan lukeneeni ja lumoutuneeni Sargassomerestä ja sinne suuntaavien ankeriaiden ihmeestä, mutta enpä tiennyt, että niin paljon ankeriaisiin liittyvää on edelleen ratkaisematta. Tiede tuntee jopa "ankeriaskysymyksen", jonka mukaan kaikki luonnontieteen tärkeät kysymykset on ratkaistu lukuun ottamatta ankeriaskysymystä, ankeriaiden suurta mysteeriä. Yleisesti tunnettu fakta on, että ankerias lisääntyy Sargassomerellä. Kukaan ei kuitenkaan ikinä ole nähnyt yhtään ainutta ankeriasta siellä, kaikesta nykyisestä teknologiasta ja tieteen saavutuksista huolimatta.

Myös ankeriaiden lisääntyminen oli pitkään mysteeri. Muuan Sigmund Freud esimerkiksi vietti pitkään etsien ankeriailta kiveksiä siinä onnistumatta (ehkä sillä oli jotakin tekemistä Freudin myöhempien vaiheiden kanssa). Vasta myöhemmin opittiin, että ankeriaalla on erilaisia kehitysvaiheita, sukukypsänä se jopa lopettaa syömisen, ruuansulatuselimistö surkastuu ja ankeriaalla on vain yksi päämäärä: Sargassomeri ja suvun jatkaminen.

Svensson käy tarkasti, tieteellisesti, mutta kaunokirjallisesti läpi sen, mitä nykyaikainen tiede ankeriaasta tietää. Lisäksi hän kuitenkin käsittelee ankeriasta monipuolisesti muutenkin, kulttuurin, taiteen ja uskomusten kautta sekä omien kokemustensa kautta. Herkänkipeät muistot ankeriaiden pyydystämisestä isän kanssa limittyvät hienosti ankeriaiden mysteeriin ja tunnelma läpi kirjan on jotenkin poikkeuksellisen herkkä, arvoituksellinenkin.

Nautin tietysti etenkin lukuisista kirjallisuusviittauksista, ankeriaat ovat näytelleet tärkeää sivuosaa mm. Günter Grassin Peltirummussa (joka pitäisi lukea uudestaan, pidin siitä aikoinaan paljon) sekä Graham Swiftin Veden maassa (jonka tilaamiselle nettidivarista sain nyt erittäin hyvän tekosyyn). Lisäksi Svensson kirjoittaa paljon Rachel Carsonista, joka on tunnetuin Äänetön kevät -kirjastaan, mutta jonka ensimmäinen kirja Under the Sea-Wind kertoi mistäpä muusta kuin ankeriaista, tarkan tieteellisesti mutta kaunokirjallisesti - kuulostaa jotenkin tutulta? Carsonin, meribiologin, joka oikeasti muutti maailmaa, Äänetön kevät minulla on myös edelleen lukematta, pakko korjata asia pian.

Se miksi kirja lopulta oli niin ihana, johtuu kuitenkin siitä, miten kauniisti Svensson kirjoitti elämän ja ankeriaan mysteereistä, luonnontieteestä ja -tietelijöistä, tiedonjanosta ja siitä, miten tärkeää tietäminen lopulta on vai voisiko jotkut asiat jättää mysteereiksi. Kirjan loppu ei ole lohdullinen: Svenssonin isä kuolee ja niin on vaarana käydä myös ankeriaille, ne on luokiteltu jo äärimmäisen uhanalaisiksi. On vaarana, että ankerias vie pian mysteerinsä mennessään. Osittain arvoitukselliseksi jäi myös se, miksi tämä kirja oli niin kiehtova ja nautinnollinen lukukokemus. Osasyynsä oli sillä, että kuuntelin sen osittain äänikirjana, jonka lukijana oli mahtava, lähes hypnoottinen Jukka Pitkänen. Jotenkin Ankeriaan testamentti oli ihan täydellinen kirja tähän hetkeen. Ja matkani ankeriaiden kanssa tulee jatkumaan varmasti tavalla tai toisella, seuraavaksi siis Swiftin kirjan parissa, se odottaa minua jo pakettiautomaatissa. Kiinni olevat kirjastot - mikä ihana tekosyy ostaa kirjoja netistä aivan tarpeettoman paljon!

Helmet-haasteessa laitan kirjaan kohtaan 18, en juuri tiennyt aiemmin ankeriaista.

Kirjailija: Patrik Svensson
Luettu kirja: Ankeriaan testamentti (Tammi, suom. Maija Kauhanen) + äänikirja, jossa lukijana Jukka Pitkänen
Alkuperäinen kirja: Ålevangelier. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk (2019)
Sivumäärä: 272
Arvostelu: ★★★★★

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti

Rakastan tietoa, faktoja, tiedettä. Silti lempiasiani elämässä ovat usein sellaisia, että niihin liittyy jotakin selittämätöntä, sellaista jota ei voi järjellä ymmärtää. Oikeastaan se on loogista, sillä tieto ja tietämättömyys kulkevat käsi kädessä: mitä vaikeammin jokin on ymmärrettävissä, sitä pidempään mieli voi askarrella tuon pulman kanssa. Monesti selittämätön tunnelma on sellainen, että sitä ei edes halua sen tarkemmin oppia ymmärtämään tai eritellä. Sellaisten asioiden suhteen, olivat ne sitten musiikkia, kirjoja tai vaikkapa ihmissuhteita, on usein parempi, mitä vähemmän on sanoja. Sanoilla on taipumus avata asioita joskus liikaakin, vedellä mutkia suoriksi ja rikkoa taikaa.

Tuollaista taianomaista, tunnelmaltaan vahvaa ja selittämätöntä kirjallisuutta minulle edustaa ennen kaikkea Haruki Murakami. Muistan varmasti koko elämäni sen hetken, kun luin loppuun hänen romaaninsa Kafka rannalla. Istuin aikaisena aamuna bussissa matkalla Turusta Lahteen töihin. Kun suljin kirjan viimeisen sivun luettuani, minun oli pakko katsella bussissa ympärilleni: oliko tämä kaikki vain unta, luinko kirjaa unissani, ja jos en, niin miten on mahdollista, että nämä kanssamatkustajat eivät kokeneet juuri samaa kuin minä? Sitähän kirjallisuus parhaimmillaan on, matka pois omasta todellisuudesta, lomaa arkisista ajatuksista. Toisaalta tuo lomamatka suuntautuu niin syvälle omaan alitajuntaan, että lopulta ei tiedä, mikä osa lukukokemuksesta olikaan kirjailijan sanojen ja mikä omien aivojen luomaa.

Jotakin mystistä näissä japanilaistaustaisissa kirjailijoissa on, sillä vastaavaa murakamimaista tunnelmaa olen jo aiemmin löytänyt myös Kazuo Ishiguron kirjoista. Tänä syksynä (viimeinkin!) suomennoksena ilmestynyt Surullinen pianisti (The Unconsoled, Helene Bützowin huippusuomennos) edusti kaikkein surrealistisinta tähän asti lukemaani Ishiguroa: ja minä olin luonnollisesti myyty! Tiedättehän sen unen: teillä on jokin tehtävä suoritettavana tai paikka johon pyritte, mutta unen edetessä esteitä ilmaantuu koko ajan tielle ja päämäärä siirtyy vain kauemmaksi ja kauemmaksi siten, että uni saa aina vain omituisempia piirteitä. Juuri tällainen unenomainen matka tämä kirja oli.

Tästä kirjasta kirjoittaminen on niin vaikeaa, että en tiedä kannattaisiko minun edes vaivautua yrittämään. (Muutenkin tekstin tuottaminen tuntuu tänään jotenkin niin tahmealta, että kauhulla odotan huomenna koittavaa työpäivää, kun pitäisi saada taas sanoja peräjälkeen siten, että joku muukin ymmärtäisi mitä koitan sanoa. Olisiko kellään myydä toista viikonloppua tähän putkeen?). Surullinen pianisti oli tosiaankin enemminkin matka kuin kirja. Eihän siinä oikeastaan tapahtunut juuri mitään, vaikka sivuja on yli 650!

Kirjan juoni on melko yksinkertainen: Herra Ryder on kuuluisa pianisti, joka saapuu kaupunkiin esiintymään konsertissa. Hän majoittuu hotelliin eikä hänellä ole toiveena muuta kuin se, että ehtisi hiukan harjoitella ennen konserttia, jotta saisi päätettyä, mitä kappaleita esittää. Ryder ei tunnu muistavan juuri mitään, tietävän oikein sitäkään, kuka hän edes on. Hyvin nopeasti Ryderin tielle alkaa ilmestyä erikoisia hahmoja ja etenkin loputtomia vaatimuksia. Ryder etsii pianoa, jolla harjoitella soittamista, mutta vaatimukset kuljettavat häntä jatkuvasti eri suuntiin. Lopulta kun piano löytyy, se soikin täydellisesti, odottamattoman syvästi.

Kirja on vähän kuin labyrintti tai vaarallinen verkosto, jossa yksi suunta johtaakin jonnekin aivan muaalle kuin mihin luuli pääsevänsä. Ihan kuin usein unessa, ensikatsomalta täysin vieras hahmo muuttuukin rakkaaksi ihmiseksi tai entiseksi koulutoveriksi. Samoin huone tai maisema muutti jatkuvasti muotoaan, päähenkilö ja lukija löysivätkin itsensä aina uudesta absurdista tilanteesta. Mieleeni tuli Salvador Dalin maalaus Muiston pysyvyys, se taitaa olla kaikista maailman taideteoksista se, joka kuvaa kaikkein parhaiten sitä, millainen tunnelma voi unimaailmassa olla. Tämä kirja pääsi hyvin lähelle.

Ryderistä henkilönä ei oikeastaan kerrota kovin paljon. Hän on kaikkien tuntema, ja ihailtukin, mutta omasta elämästään hän on aivan pihalla, eikä hänellä ole siihen mitään hallintaa. Mielenkiintoista on sekin, miten hän pitkin kirjaa miettii sitä, miten kaikkein tärkeintä konsertissa on tehdä vaikutus omiin vanhempiin. Tämäkin jotenkin kuvasti sitä alitajunnan omistuista maailmaa. jota me kaikki kannamme sisällämme. Miten lopulta olemme sisäisessä maailmassamme vähän hukassa olevia, hyväksyntää hakevia lapsia. Samaa alitajunnan maailmaa edusti tietenkin kirjan pääjuoni, se miten Ryder koko ajan pyrkii jonnekin, koittaa päästä eteen päin, mutta aina hänen tielleen tulee jotakin, joka estää noiden asioiden saavuttamisen ja täyttymyksen.

Yritin analysoida asiaa: mikä ihmeessä Ishiguron varsin vaivattomassa ja arkisessakin tekstissä saa aikaan tuon omituisen unenomaisen tunnelman, mutta en päässyt siitä perille. Ja tosiaan hyvä niin! Kirjaa lukiessa olin lumoutunut, häkeltynyt ja ärsyyntynyt, kaikkia noita samaan aikaan. Olen ihan varma, että monelle tämä kirja näyttäytyisi ihan erilaisessa valossa ja myös aika varma siitä, että moni myös inhoaisi tätä. En ehkä myöskään suosittelisi tätä ensimmäiseksi Ishiguron teokseksi, jos häneltä ei ole aiemmin lukenut mitään. Onkin mielenkiintoista, miten sama kirjailija pystyy luomaan näin toisenlaisia maailmoja, ihan erilaisia tunnelmia. Voi veljet, miten Ishiguro onkin Nobelinsa ansainnut. Tämä matka oli kyllä niin hämmentävä ja kului lähinnä henkeä haukkoessa ja sivuja ahmiessa, että joskus on vielä palattava tuonne omituiseen labyrinttin ja katsoa, mitä sen käytävillä tulee vastaa toisella lukukerralla. En siis sano, että suosittelen tätä kirjaa, mutta sanon, että kannattaa kokeilla!

Luettu kirja: Kazuo Ishiguro, Surullinen pianisti (suom. Helena Bützow)
Kustantaja: Tammi 2019
Sivumäärä: 658
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Niin se vain tuntuu menevän elämässä, oikeat asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan. En jaksa uskoa siihen, että kaikella olisi jokin tarkoitus, sillä pahoilla asioilla ei ihan oikeasti ole, vaikka toki niistäkin voi oppia ja kehittyä ihmisenä. Uskon kuitenkin siihen että alitajuntamme ohjaa meitä tarttumaan tilaisuuksiin, jotka ovat sen hetkiseen elämäämme, voimavaroihimme ja suunnitelmiimme sopivia. Myös siihen perustunee se, että olen usein hämmästynyt miten jokin kirja sopii niin täydellisesti juuri siihen hetkeen. Niin kävi myös Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -kirjan kanssa. Sen suhteen tämä oikean hetken vaikutus on harvinaisen selvästi nähtävissä, sillä olen ihan tietoisesti säästellyt "oikeaan hetkeen" niitä Westön kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Kirja on ollut hyllyssäni pitkään, mutta heinäkuun helteissä yhtäkkiä totesin että nyt on se oikea aika. Kuuntelin kirjan osittain BookBeatista äänikirjana ja osittain luin.

Ensimmäinen kirja, jonka olen lukenu Westöltä oli Missä kuljimme kerran. Rakastuin sen paikallishistoriaan ja aidontuntuisiin henkilöihin. Sen jälkeen luin Älä käy yöhön yksin. Syyskuussa 2017 luin Rikinkeltaisen taivaan. Lukukokemus oli niin upea, että tieto siitä että Leijoja on kutsuttu Rikinkeltaisen rinnakkaisteokseksi, sai minut säästelemään kirjaa vielä tarkemmin. Kun luin mitä olen Westöstä aiemmin kirjoittanut, totesin että kaikki Westön kirjat ovat aiheuttaneet minussa ihan samanlaisen tunteen:

 "Älä käy yöhön yksin oli täysin pakahduttava lukukokemus. Se oli elämää, musiikkia, itkua, iloa, kuolemaa ja rakkautta. Paikallishistoriaa, joka yhdistyi paikassa ja ajassa elävien ihmisten historiaan. Kaunista ja katkeransuloista musiikkia, joka koskettaa tavalla, jota on niin vaikea selittää." (Älä käy yöhön yksin)

"Kun Westö kuvaa ajan kulumista, hän muistuttaa meitä samalla ihmiselämän suurimmasta tragediasta, siitä että yhtään elettyä päivää emme tule koskaan saamaan takaisin. Kaikki me vanhenemme ja lopulta katoamme. Tragedian kääntöpuolella kiiltelee kuitenkin se kaunis ajatus, että elämämme jättää tänne merkkejä. Olemme osa suurta ihmissuhteiden verkkoa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän valinnat voivat kantaa pitkälle ja osa noista ihmissuhteista tulee osoittautumaan ikuisiksi, tavalla tai toisella. -- Siihen eri aistein kyllästettyyn keittoon kun Westö yhdistää vielä musiikin, on sekoitus täydellinen." (Rikinkeltainen taivas)

Westön nerokkuus piilee siinä, että hän tekee rumasta kaunista ja arjesta taianomaista. Hän on mestari luomaan hahmoja, niin aitoja hahmoja että heitä on vaikea uskoa fiktiivisiksi. Vaikka monet heistä ovat ärsyttäviä, tyhmiä, itsekkäitä ja moraalittomia, heistä on kuitenkin pakko tavallaan pitää ja lukija ymmärtää heidän kauneutensa kaiken sen rumuuden alta. Kun Westön hahmo sanoo "Jos sulla on joku joka pystyy rakastaan sua semmosena ku sä oot, älä ikinä lemppaa sitä", se ei tunnu kliseiseltä vain jollakin tavalla riisutulta, puhtaalta totuudelta. Hahmojen vuorovaikutus toisiinsa on kuin kaunista tanssia, hienovaraista ja riipaisevaa. Tuo ihmissuhteiden verkko oli voimakkaasti läsnä Leijoissa ja siinä mielessä se ja Rikinkeltainen taivas tosiaan muistuttivatkin toisiaan paljon.

Tanssin jo mainitsin mutta oikeastaan Westön kirjat ovat kuin musiikkia. Hänen sanansa saavat samoja tunteita aikaan kuin musiikki, ne iskevät samoihin hermoihin, tunkeutuvat syvemmälle kuin tavanomaiset sanat. En tiedä johtuuko tämä vaikutelma lähinnä siitä, että musiikki on Westön kirjoissa läsnä aina ihan konkreettisestikin vai siitä, että Westö itsekin musiikkimiehenä osaa siirtää musiikin tunteen ja aistit kirjoihinsa. Yhdistelmä on joka tapauksessa käsittämättömän toimiva. Ei varmastikaan ole sattumaa, miten minulle kaikkein tärkeimmät kirjailijat, Westö, Itkonen, Murakami, limittävät musiikin tiiviiksi osaksi kirjojaan.

Ja tuo aika, sen kulumisen tragedia, siihen olen ajatuksissani viime aikoina paljon jumittunut. Siihen, miten yhtäkkiä en haluakaan ajan kuluvan nopeammin, miten pelkään että aika loppuukin kesken, pelkoon että elämä menee ohi ja jää elämättä, vaikka täysin ristiriitaisesti nyt elän paljon enemmän kuin ennen. Juuri tuota tarpeetonta ja päätöntä ajatusvyyhtiä Leijat Helsingin yllä saapui selvittämään täsmälleen oikealla hetkellä.

Westön maailma on jotenkin ihmiselle armollinen ja lohduttava, vaikka se korostaakin kaiken surumielisyyttä ja katkeransuloisuutta. Hänen kielensä, hahmonsa ja tarinansa muistuttaa, että kaikki ei aina suju niin kuin haluaisi, elämässä kohtaa vaikeuksia, hankaluuksia ja yllätyksiä, mutta lopulta on aika upeaa olla elossa, havainnoida tätä kaikkea, tarkkailla miten itse ja läheiset vanhenevat, kasvavat ja miten ihmissuhteiden verkosto pyörii ympärillämme ja lopulta pienimmät asiat kasvavat kaikkein merkityksellisimmiksi. On jo pari viikkoa siitä, kun luin Leijat loppuun, mutta tämä kaikki on elänyt vahvana mielessäni myös kuluneen kahden (todella raskaan) loman jälkeisen työviikon aikana. Westö on juuri sellaista sielunhoitoa, jota näemmä säännöllisesti kaipaan.

Minusta tuntuu, että kaikki tuo Westön kuvaama liikkuu minunkin sisälläni, nuo tunteet, havainnot, ymmärrys siitä miten kaunista, miten haurasta miten kummallista elämä on ja miten monimutkaisia ja helposti takkuuntuvia ovat verkot ihmisten välillä. En vain ikimaailmassa osaisi pukea tuota kaikkea sanoiksi siten kuin Kjell Westö sen tekee. Ennenkin olen sen huomannut, mutta taas taisin vakuuttua: Kjell Westö on minun lempikirjalijani.

Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään

Ihminen on tavattoman hyvä tuomitsemaan muut, valtaväestöstä poikkeavat: narkkarit ovat heikkoja ja aiheuttaneet tilansa itse, romanit ovat laiskoja työnvälttelijöitä ja niin edelleen. Yhtä helppoa on kuitenkin unohtaa se, että lähtökohdat eivät todellakaan ole kaikille samat. Epävakaista oloista, sukupolvien ajan jatkuneesta onnettomuuden kierteestä ja mielenterveysongelmista on aika paljon vaikeampaa ponnistaa kuin turvallisesta, kantaväestöön kuuluvasta, mukavasti toimeentulevasta perheestä.

Yksi Suomen kuuluisimmista (nais)räppäreistä Mercedes Bentso aka Lisa-Maria Roine kertoo kirjassaan hurjan, hyvin turvallista ja suojattua elämää eläneelle jopa käsittämättömän, historiansa huumenuoresta esikuvaksi. Hän oli yksinhuoltajaäidin lapsi, pahasti koulukiusattu, hyväksikäytetty ja nujerrettu. Kaiken tämän vuoksi hän ajautuu osaksi huonoa porukkaa ja alkaa nopeasti käyttää subutexia ja vähän kaikkea muutakin, bentsoja esimerkiksi. Elämä on sekavaa ja väkivaltaista, rahaa aineisiin hankitaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ja kehenkään ei oikeastaan voi luottaa. Naiselle huumemaailman ja romanikulttuurin yhdistelmä on vielä julmempi, nainen ei ole ihan koira muttei mieskään.

Sain itseni monesti kiinni todella ennakkoluuloisista asenteista. Linda-Maria kertoo, miten häpesi kun naapurin mummo näki ja näytti surulliselta, kun poliisit tulivat hakemaan häntä jonkin varkauden jälkeen. Tajusin jotenkin epämääräisesti ajatelleeni, että narkkarit eivät häpeä sitä mitä ovat, vaan ovat jotenkin valinneet tiensä. Oli myös todella valaisevaa kuulla, millaista on elää epävakaan persoonallisuuden kanssa. Linda-Maria kertoo oppineensa vasta kantapään kautta, että hän ei enää lähde toteuttamaan jokaikistä päähänpistoaan. Hän on opetellut odottamaan pari kuukautta ennen kuin toimii, jotta näkee haluaako asiaa oikeasti. Tällaisia harkittavia asioita, joita hän on ennen toteuttanut päätä pahkaa, ovat esimerkiksi johonkin uskontoon liittymiset.

Uskonto on kirjassa voimakkaasti läsnä ja sen eri puolet, sekä hyvää tekevä voima että tuomitsevuus, tulivat hyvin esiin. Kirja käsittelee paljon myös koulukiusaamista ja sen pitkälle kantavia vaikutuksia ihmiseen. Siitä ja nuorten syrjäytymisestä Mercedes Bentso on puhunut paljon myös julkisuudessa. Tarinassa nousee jatkuvasti esiin äidin tärkeys, se miten äiti aina auttoi, ymmärsi ja tsemppasi, vaikka itsekään ei aina ollut kovin hyvässä kunnossa. Äiti myös ohjasi Linda-Mariaa näyttelemisen ja räppäämisen pariin, asiat jotka kenties pelastivat hänet. Tarina on lopulta lohdullinen, vaikka mikään ei tietenkään poista menneisyydessä tapahtuneita pahoja asioita. Jokaisen etuoikeutetun valkoisen suomalaisen pitäisi lukea tämä kirja, se antoi ainakin minulle täysin uudenlaisia näkökulmia.

Kirjan kuuntelemisen myötä päädyin myös kuuntelemaan Mercedes Bentson musiikkia, genreä jota olen enimmäkseen aina inhonnut, Suomi-räppiä. Minut tuntevat ihmiset ymmärtävät miten iso harppaus ja mukavuusalueelta poistuminen tämä minulle oli! Se kertoo siitä, miten paljon Mercedes Bentso alkoi minua kiehtoa. Kun tarinat lyriikoiden takana ovat tuttuja, tuntuu musiikki täysin erityiseltä ja huomaan jopa pitäväni siitä. Se muuten taitaa olla niin, että:
"Kato once you go Mercedes, sielt ei oo paluut!"

Kirjailija: Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine
Kuunneltu kirja: Mercedes Bentso - Ei koira muutei mieskään (lukija Linda-Maria Roine)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★★

Itkisitkö onnesta? Tarina Gösta Sundqvistista (Yle Radio Suomen kuunnelma)

Kuva: Yle Radio Suomi

Nyt jotakin ihan muuta! Kuunnelmista tulee mieleen lapsuus ja jostakin syystä Noita Nokinenä. Äänikirjojen suurkuluttaja olen ollut aina, viime vuosina taas enenevissä määrin (kiitos BookBeat!), mutta varsinaisiin kuunnelmiin en ole törmännyt pitkään aikaan. Yle tuottaa nykyisin paljon hyvää sisältöä, mutta ongelmana on se, että jos ei tajua selailla Areenaa tai Ylen sivuja, paljon hienoa materiaalia menee ohi silmien ja korvien. Tämä kuunnelma Gösta Sundqvistin elämästä on kuitenkin virkistävä poikkeus, sen mainoksiin olen törmännyt monessa paikassa.

Olen aiemmin kertonut Leevi- ja Gösta-fanituksestani mm. Göstan elämäkerran yhteydessä. Gösta on aina kiehtonut minua hahmona ja hänen luomansa musiikki ja sen suloisenkatkerat maailmat ovat sydäntäni lähellä. Kuunnelma Göstan tarinasta olikin täydellistä palsamia sielulleni: ihana uppoutuminen Leevi and the Leavingsin musiikkiin ja tarinoihin sen takaa.

20-osainen kuunnelma alkaa mistäpä muualtakaan kuin jalkapallokentältä. Gösta lentää ulos joukkueesta, vaikka selvästi on paras pelaaja. Alusta asti on selvää, että Gösta ei pokkuroi ketään, ei kumartele auktoriteetteja ja tekee juuri sitä, mitä haluaa, pelkäämättä mitä muut siitä ajattelevat.

Tarinan kertojana on Oona, Göstan ystävä lapsuudesta asti, jota näyttelee Elsa Saisio. Häntä kuuntelisin mielelläni lisääkin! Saisiolla on todella upea, syvä ja eloisa ääni. Läheltä mutta kuitenkin tarpeeksi etäältä Göstan elämää katsova kertoja toimii tarinassa mainiosti. Itse Gösta (Antti Tuomas Heikkinen) on loistava ja lisäksi on mainittava levytoimistomogulia Atte Blomia esittävä Robert Enckell. Upeaa työtä kaikilta!

Forssin kirjan hiljattain lukeneena Göstan tarina ja sen eteneninen oli toki tuttua juttua. Kuunnelmassa Göstan vaitonaisuus omasta elämästään korostui hienosti. Vaimo ja lapset olivat mukana vain mainintoina, ja Gösta toistelee usein sitä, miten elämän eri osa-alueet tulee pitää erillään. Erikseen on olemassa musajutut, jalkapallojutut ja perhejutut.

Samoin Göstan itsekkyys (joka usein näyttäytyy melkoisena - pardon my French - kusipäisyytenä) on saatu nostettua tarinaan hienosti. Gösta tekee sekä bändikavereilleen että Blomille selväksi, että bändin suhteen päätökset ovat vain ja ainoastaan hänen. Leevi and the Leavings ei tosiaan tainnut olla oikea bändi, se oli Göstan projekti, jossa muut jäsenet jäivät vähän kuin assistenteiksi. Tosin bändikaverin ansiota on se, että Mitä kuuluu Marjaleena -demo yleensä päätyi Atte Blomin pöydälle. Perfektionisti Gösta ei ehkä koskaan olisi saanut sitä hiottua mieleisekseen. Täydellisyydentavoittelu on ilmeisesti myös suurin syy siihen, miksi bändi ei koskaan keikkaillut. Gösta halusi pysyä tilanteiden herrana ja tehdä kaiken täydellisesti.

Kuunnelmassa Leevien kappaleet vuorottelevat tarinankerronnan kanssa hienosti. Kappaleiden sanoituksia ei alleviivata tai selitellä mitenkään, mutta monesti ne linkittyvät hienovaraisesti Göstan elämänvaiheisiin herkällä, hauskalla tai liikuttavalla tavalla. Stereogramofoni-kaseteista liikkelle lähtenyt kavereiden hauskanpito muokkautui Göden johtamaksi bändiksi, jonka monipuolisessa tuotannossa näkyy alkuperäinen idea monesta eri bändistä ja tyylisuunnasta.

Göstan rahaongelmat, jotka nekin johtuivat osittain miehen itsepäisyydestä, ja lisääntyvät terveyshuolet vetivät mieleni jälleen matalaksi. Edelleen en voi käsittää sitä, miten kaiken stressin, huolen ja kiireen keskellä mies on yhä jatkuvasti ollut niin tuottelias. Kappaleet putkahtelivat miehen aivojen sopukoista maailmaan kuin itsestään. Gösta tiesi itsekin olevansa hyvä, mutta en usko hänen tienneen, miten valtavan perinnön hän jätti suomalaiseen musiikkimaailmaan.

Tämä Göstan elämästä kertova kuunnelma on oikea kansallisaarre, jonka toivoisin päätyvän monen suomalaisen (kesälomalaisen) radioihin, stereoihin, kuulokkeisiin. Minä ahmin kaikki osat putkeen taloa maalatessani, mutta taidan ottaa vielä uusintakierroksenkin. Kuunnelma on tunnelmallinen, taitava ja ennen kaikkea mahdottoman koukkuunnuttava. Göstan elämään perehtynyt kuulija tietää, mihin tarina johtaa, mutta silti viimeinen jakso järkytti ja itketti. Mitä hukkausta, mikä menetys. Käsiitin myös, miksi Leevi and the Leavingsin tarina tuntuu linkittyvän niin valtavan voimallisesti omaan elämääni. Isäni ja Gösta kuolivat samana vuonna ja tuona vuonna 2003 moni asia muuttui pysyvästi. Onneksi kuitenkin musiikki ja muistot ovat ikuisia. Ja miten raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan...

Hyvä ihmiset, suosittelen tätä tarinaa siis erityisen lämpimästi. Kuunnelkaa, nauttikaa! Tässä on sitä usein kaivattua laadukasta vastinetta Yle-verolle.

Itkisitkö Onnesta? Löytyy Yle Areenasta täältä vielä 59 päivää.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Peter Lindholm.
Äänisuunnittelu: Hanna-Helena Kinnunen ja Joonatan Kotila
Musiikin äänitys: Joonatan Kotila
Apulaistuottaja: Iira Halttunen.
Tuottaja: Pekka Ruohoranta
Päärooleissa: Antti Tuomas Heikkinen (Gösta), Elsa Saisio (Oona), Robert Enckell (Atte Blom), Leo Honkonen (Kaide)
Arvostelu:  ★★★★★

Emmi Valve: Armo

Haluaisin lukea enemmän sarjakuvia, mutta kiinnostavien sarjakuvien löytäminen on vaikeaa. Kun päivät viettää asiatekstejä lukien ja kirjoittaen, on iltaisin usein aivot niin täynnä sanoja, että haluaisi lukea jotakin vähän kevyempää. Siihen mielentilaan sarjakuvat ovat mitä täydellisintä luettavaa. Kirjablogeissa vilahtelee usein kiinnostavia sarjakuvia, mutta jotenkin en osaa poimia niitä lukulistalleni. Tässä on kehityksen paikka!

Emmi Valve tuli tietoisuuteeni luettuani jokin aika sitten Jarlan Jäätävä Spede -sarjakuvat. Valve on nimittäin Jarlan puoliso ja Jäätävässä spedessä kuvattiin muun muassa se, miten pariskunta tapasi. Jo silloin (myönnän, stalkatessani asiaa hakusanoilla Pertti Jarla vaimo) totesin, että haluaisin lukea Emmi Valven sarjakuvia. Eikä mennyt kauaakaan kun blogeissa alettiin hehkuttaa tätä käsittämättömän upeaa sarjakuvaa, Armoa.

Sillä käsittämättömän upea Armo tosiaan on. Se kertoo yhden naisen tarinan masennuksen ja muiden mielenterveyden ongelmien keskellä. Valven ilmaisuvoima on hurja. Periaatteessa yksinkertainen piirrosjälki toimii kasvualustana vahvoille tunteille siten, että kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kerronta on hurjan fyysistä. Rajat katoavat niin ruumiissa kuin viivoissakin, kun paha olo velloo ihon läpi, lävistää rinnan ja valuu täyttäen jokaisen sopen. Lukija joutuu kohtaamaan masennuksen kaikessa kauheudessaan. Päätä ei voi kääntää pois, on pakko katsoa. Pidän siitä, miten Valve toteaa. Hän ei paisuttele, hae huomiota, syyllistä yhteiskuntaa tai edes niitä, jotka kohtelivat häntä kaltoin. Hän toteaa, että näin oli, näin kävi ja näin päästiin eteenpäin. Arkisuus sopii kerrontaan hyvin, korostaa sitä, että tämä tosiaan on jonkun ihmisen arkea. Se ei ole mitään laitoksiin suljettua epämääräistä synkkyyttä vaan totisinta totta ja arkipäivää monille.

Näin raaka rehellisyys ja avoimuus on hurjaa. Miten upeaa, että Valve purki tämän kaiken paperille ja antaa kaikkien meidän lukea sen. Mielenterveysasiat ovat mielestäni vasta purkamassa tabuaan. Vielä vuonna 2018 mielenterveys ei ole samalla viivalla muun terveyden kanssa. On eroa puhuuko mielenterveydestään vai diabeteksestaan, liikavarpaistaan, tuumoreistaan, virtsanpidätysvaikeuksistaan. Minunkin on nykyisin jo melko helppo puhua suolistosairauteni fyysisestä puolesta, mutta sen aiheuttamasta henkisestä ahdistuksesta ja häpeästä onkin sitten vaikea, jopa mahdotonta, avata suutaan. Vatsakramppi on helpompi ja konkreettisempi tunnustaa kanssaihmisille kuin mielen ahdistus. Mitä enemmän mielenterveydestä puhutaan, sitä enemmän stigma katoaa.

Niin, totesin alussa että haluaisin lukea jotakin kevyempää, kuten sarjakuvia. Kevyttä tämä ei tosiaan ollut. Vaikuttavaa senkin edestä. Pyydänkin siis: ilmianna paras sarjakuva, halajan lisää! Kotimainen, ulkomainen, kaikki käy.

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 33 (selviytymistarina).

Muissa blogeissa Armosta:
Kirjanurkkaus
Reader, why did I marry him?
Kujerruksia

Emmi Valve, Armo (Asema Kustannus, 2017)
304 sivua
Arvostelu: ★★★★★

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Muistan miten muutama kuukausi sitten huokailimme ystäväni kanssa, miten ihanaa olisi lukea pitkästä aikaa sellainen oikein hyvä kirja. Tiedättehän, kirja joka saa kaiken muun unohtumaan, johon uppoutua täysillä ja rakastua. Kun ostin pari viikkoa sitten tämän Kjell Westön uutukaisen omakseni, minulla oli pieni aavistus, että se saattaisi olla juuri tuollainen kaipaamani teos, en kuitenkaan uskaltanut toivoa liikaa. Mutta voi veljet, Rikinkeltainen taivas oli Oikein Hyvä Kirja. En muista koska olisin ahminut kirjaa läpi yön malttamatta nukkua, mutta nyt kävi niin. Menin ja rakastuin.

Ihastuin Rikinkeltaisen taivaan henkilöihin välittömästi, kun Westö esitteli heidät minulle. He olivat kärsimättömiä, itsekkäitä, kauniita ja rumia, omituisia ja tylsimyksiä. Ennen kaikkea he tuntuivat ihmisiltä, oikeilta ihmisiltä, joihin kiintyy ja joita alkaa rakastaa heidän virheistään huolimatta. Kun pääsin heidän nahkojensa sisään, aloin ymmärtää heitä aina vain paremmin. He olivat läsnä ajatuksissani jatkuvasti, myös silloin kun en lukenut kirjaa ja myös pitkään lukukokemuksen päätyttyä. Samaan aikaan paloin halusta lukea tarinaa eteen päin mutta pelkäsin enemmän kuin mitään myös sitä, että jokaisen sanan jälkeen matkani noiden hahmojen kanssa olisi aina entistä lyhyempi ja lopulta päättyisi. Pelkäsin millaisiksi kirjan henkilöiden elämä muodostuu, miten he kestävät tulevat iskut.

Aiempien kirjojen tapaan Westö kuljettaa hahmonsa menneisyydestä (1960-luvun lopulta) nykypäivään. Ja niin kuin Älä käy yöhön yksin -teoksessa myös Rikinkeltaisessa taivaassa minä pääsin tavallani mukaan tarinaan, kun mukaan astui seuraava sukupolvi, lama-ajan lapset. Jotakin uskomattoman kiehtovaa tässä Westön kerrontatavassa on, hän imaisee lukijansa mukaan rivien väleihin, eikä päästä sieltä pois. Kun Westö kuvaa ajan kulumista, hän muistuttaa meitä samalla ihmiselämän suurimmasta tragediasta, siitä että yhtään elettyä päivää emme tule koskaan saamaan takaisin. Kaikki me vanhenemme ja lopulta katoamme. Tragedian kääntöpuolella kiiltelee kuitenkin se kaunis ajatus, että elämämme jättää tänne merkkejä. Olemme osa suurta ihmissuhteiden verkkoa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän valinnat voivat kantaa pitkälle ja osa noista ihmissuhteista tulee osoittautumaan ikuisiksi, tavalla tai toisella.

Ehkä suurin syy sille, miksi koen Westön tekstin niin omakseni on se, miten hän liittää tapahtumansa voimakkaasti paikkaan, luo teoksilleen tarkan muistokartan, johon liittyy värejä, ääniä ja tuoksuja. Se saa aikaan sen, että myös lukijan alitajunnassa alkaa kuplia ja poreilla. Sieltä nousee mieleen muistoja lapsuuden ja nuoruuden tärkeistä paikoista, rakkautta kotiseutuun ja omiin juuriin. Siihen eri aistein kyllästettyyn keittoon kun Westö yhdistää vielä musiikin, on sekoitus täydellinen.

Erityisen mieltä kiehtovaa on myös se, että Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö on kirjailija, jonka teoksista on vedettävissä yhtymäkohtia Westön omaan tuotantoon. Tämäkin on tyylikeino, jonka olen monesti ennenkin todennut uppoavan minuun erittäin hyvin. Utelias mieleni vetelee johtopäätöksiään, jää askartelemaan kirjan kertoman tarinan pariin, miettimään toden ja tarun rajanvetoa, eikä anna rauhaa.

Rikinkeltainen taivas oli minulle unelmieni kirja. Siinä oli kasassa juuri ne ainesosat, joita yhdistelemällä syntyy minulle täydellinen kirja. Loppuun tosin petyin hieman - en pidä siitä, miten kaiken tarvitsee limittyä tähän nykyaikaan, terrorismiin ja pakolaiskriisiin. Loppu tuntui liian äkilliseltä ja erilliseltä. Kirja oli kuitenkin yksinkertaisesti pakahduttavan hieno lukukokemus, loppupettymyksestä huolimatta.

Minun on todella vaikea ravistella itseni hereille ja ulos Ramsvikista, pois Alexin, Stellan ja muiden luota. Pois siitä huikentelevaisesta, ahneesta ja hormonihuuruisesta, mutta toisaalta kauniista ja aistien täytteisestä maailmasta, johon Westö minut tutustutti. Ehkä en tee sitä vielä, vaan jään hetkeksi katselemaan Ramsvikin rikinkeltaista taivasta ja päivittelemään, kuinka kaunista ja katkeransuloista elämä voikaan olla. Miten täynnä yllätyksiä, pieniä hetkiä ja kohtaamisia, jotka lopulta voivatkin olla ne kaikista merkityksellisimmät.

Onnea minulle tuottaa myös se ajatus, että Rikinkeltaista taivasta on kuvattu Leijat Helsingin yllä -kirjan rinnakkaisteokseksi ja nuo leijat odottelevat minua vielä kirjahyllyssä. Säästän niitä pahan päivän varalle hetkeen, kun kaipaan jälleen jotakin täydellistä ja mieltähellivää luettavaa.

Turun kirjamessuihin on aikaa enää kuukausi. Selailin ohjelmaa ja huomasin, että Westö on sunnuntaina mukana useammassakin ohjelmassa (kääntämiskeskustelu, lukupiiri ja haastattelu). Pitääpä mennä koittamaan onneaan, jos saisi vaikka nimmarin.

Kirjaa on luettu (tietenkin) paljon ja siitä löytyy jo runsaasti bloggauksia. Tässä niistä muutama:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Jokken kirjanurkka
Kirjasähkökäyrä

Kirjan kansi, kuten koko kirjakin, on kaunis, Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Rikinkeltainen taivas (käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck)
Alkuperäinen kirja: Den svavelgula himlen (2017)
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 459
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★

Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen, 11000 vuotta ihmisen jälkiä

Kirja ja kuppikivi Turun Halisissa.

Vierailin perheeni kanssa Aboa Vetus -museossa joskus 90-luvun puolenvälin jälkeen. Pieni tyttö lumoutui täysin. En ikinä unohda sitä tunnetta, joka minulla oli vierailun jälkeen. Opas oli kertonut, että kun kävelemme kaupungilla, jalkojemme alla on vanha kaupunki. Museovisiitin jälkeen tuijotin joka askeleella asfalttia ja katukiviä hämmästyneenä, tuolla alla on menneisyys, tuolla on historia.

Eipä kotikunnassani Laitilassakaan ollut vaikeaa lumoutua historiasta. Keskiaikainen kivikirkko oli itsestäänselvyys, olihan melkein kaikissa lähikunnissakin sellainen, isompaa kaupunkia edusti Vanha Rauma ja jo lapsena kuulin tarinoita siitä, miten pelloltamme oli löytynyt vanha verkonpaino, joka tietysti tarkoitti sitä, että pellon tilalla oli lainehtinut vesistö. Kotimetsässä kävellessä aprikoin, miten monta jalkaa samaan paikkaan on ihmiskunnan historian aikana aiemmin astunut.

Lapin (Rauman) Sammallahdenmäki

Teini-ikäisenä kävellessäni järven rantaan tarkkailin muinaisia merkkejä siitä, millä korkeuksilla veden pinta oli aiemmin ollut. Siitä syntyi oivallus, minusta tulee maaperägeologi. Maaperägeologia ja arkeologia ovat oikeastaan läheisiä serkuksia ja oli sattumaa, että luonnontieteet veivät minut mennessään ja pelastivat humanismilta (huom. huumori). Siitä mihin glasiaaligeologia Suomessa loppuu, alkaa arkeologia.

Minä olen rapsutellut lukemattomien sorakuoppien seinämiä tulkiten merkkejä jääkauden vaiheista, vesien ja jään virtaussuunnista. Se ei oikeastaan ole kovinkaan kaukana arkeologisista kaivauksista. Ihmisten jälkien sijaan tulkitsen luonnon historiaa. Sitä paitsi nykyisessä työssäni harrastan lähiarkelogiaa, selvittelen maaperää pilanneiden toimintojen, esimerkiksi huoltoasemien ja sahojen, sijainteja ja toimintahistoriaa.

Tämä pitkä alustus kertokoon siitä, miten paljon rakastan tämänkaltaista historiaa! Ilari Aallon kirjoittama ja Elina Helkalan kuvittama tietokirja on juuri sellainen, josta olen tietämättäni haaveillut. Se paneutuu ihmisen ympäristöön jättämiin jälkiin, joiden keskuudessa elämme arkeamme päivittäin, mutta jotka useimmiten jäävät meiltä huomaamatta. Kirja etenee kronologisesti ja teksti on sujuvaa, riittävän tarkkaa tieteellisesti, mutta tarpeeksi viihteellistä ja ymmärrettävää. Olen valtavan innoissani tästä kirjasta ja etenkin siitä, että ihmisiä selvästi kiinnostaa tällainen tieteen popularisointi. Aallon ja Helkalan aiempi teos Matkaopas keskiajan Suomeen sai myös erinomaisen vastaanoton.

Keskiaikaoppaan kävin kuvaamassa pari vuotta sitten Vanhan Vaasan raunioilla.

Kirja käsittelee paljon lounaisen Suomen kohteita itsestään selvästä syystä (täällä on tallustanut porukkaa varsin pitkään) ja useimmat kohteet olivat minulle hyvin tuttuja jo ennestään (suuri kiitos geokätköilylle). Kuitenkin kirja pääsi myös yllättämään: kun seuraavan kerran tulen käymään Turun keskustan Lidlissä, pidän silmäni auki ihan toisella tavoin.

Arkeologiassa minua edelleen hämmentää se, miten kaikelle haetaan selitys uskonnollisista tai hedelmällisyysriiteistä. Aalto kuitenkin muistuttaa ilahduttavan usein, että voimme vain arvailla menneisyyden ihmisen mielen liikkeitä, liian tiukkoja johtopäätöksiä ei kannata tehdä.

Turun tuomiokirkko.

Kirja oli ihana lukukokemus pienintä yksityiskohtaa myöten. Jopa kirjan paperi oli sitä parasta mahdollista pehmeää ja kaunista laatua, joten sivujen kääntely tuntui nautinnolliselta. Ahminkin kirjan heinäkuun kiireiden keskellä melkoista vauhtia. Keskustan Lidlin lisäksi innostuin Itä-Suomen kohteista, sinne pitää joskus retkeillä. Ja jospa tänä kesänä lopultakin saisi aikaiseksi tehdä retken Kuusiston linnan raunoille, ne kun olisivat ihan lähellä.

Aalto kertoo alkupuheessa, että he asuvat Turun Halisissa, jossa on helppo aistia historiaa. Minä asun Halisten vieressä Räntämäessä ja yhdyn kommenttiin. Joka puolella on historiaa. Kun työt taas ensi viikolla alkavat, pyöräilen työmatkoillani läpi historiallisen Turun, ohi Uhrimäen, läheltä Koroistenniemeä, moikkaan matkalla Tuomiokirkkoa ja jatkan matkaani jokirantaa ohi Rettiginrinteen. Usein mietin, mitä samoja polkuja tallanneiden muinaisten ihmisten päässä  liikkui. Oliko heillä samanlaiset ongelmat, ilojen ja surujen aiheet. Sitä ei voi koskaan tietää, mutta jollain tavalla on lohduttava ajatus, että vaikka sukupolvet vaihtuvat ja ihmiset unohtuvat, heidän merkkinsä saattavat säilyä ympäristössä tuhansia vuosia. Kiehtova ajatus on myös se, miten pieni murto-osa löydettävissä olevista asioista on vasta löydetty. Esimerkiksi muinaisesta Turusta on kaivettu esiin vain pikkuhitusia.

Olin kerran matkalla salille ja törmäsin arkeologisiin kaivauksiin.

Lainasin kirjan kirjastosta, mutta taidanpa marssia kirjakauppaan ostamaan oman kappaleeni. Se jäi hieman harmittamaan, että kirjassa ei esitelty paikkojen tarkkoja sijainteja, mutta ohjeet siihen, mistä jäljille pääsee, toki annettiin. Oma keinoni muinaisjäännösten löytämiseen taitaa jatkossakin olla lähinnä geokätköily. Tämän jutun kuvat (kirjakuvia lukuun ottamatta, ne otin tänään) olen ottanut vuosien varrella. Kaikkien kohteiden lähellä on myös geokätköjä. Muinaismuistoretkeily on Suomessa helpompaa kuin moni uskoisi, myös muualla kuin Turun seudulla. Suosittelen, sekä kirjaa että retkeilyä, lämpimästi!

Kustantaja: Atena 2017
Sivumäärä: 264
Arvostelu: ★★★★★

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän on yksi lempikirjoistani. Luin sen ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten ja uudelleen tänä syksynä.  Asetelma jatko-osan lukemiseen oli siis aika samankaltainen kuin marraskuussa, kun uudet Gilmoren tyttöjen jaksot tulivat Netflixiin. Samaan aikaan sekä ihanaa että hirveän pelottavaa. Mitä tutuille hahmoille kuuluu, miten tarina jatkuu, mitä jos joudunkin pettymään. Gilmoren tyttöjen suhteen en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella (huudan vain tähän että Team Jess, forever!) mutta Palatkaa perhoset oli paljon enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Upea jatko upealle kirjalle.

Aloitin kirjan lukemisen joulupäivän iltana ja sain sen loppuun eilen. Siinä lukemisen ohella tuli nautittua konvehti jos toinenkin. Kirja olikin kuin maailman ihanin konvehtirasia: runsas ja nautinnollinen, mutta sellainen, että sitä halusi nauttia vain palasen kerrallaan, sulatella hetken ja jatkaa taas. Halusin jatkuvasti tietää, paljonko kirjaa on vielä jäljellä, pelkäsin sen loppumista ja halusin lukea sitä säästeliäästi, upoten kirjan maailmaan. Se sopi täydellisesti joulun raukeaan fiilikseen, kuusen kynttilöiden loisteeseen. Tällaista on lukeminen parhaillaan, tyystin hedonistinen kokemus.

Musiikki. Voi musiikki! Se oli taas isona osana kirjaa ja minulle jo entuudestaan tuttua, sillä Turun kirjamessuista alkaen olen kuunnellut Itkosen luomaa kirjaan liittyvää Spotify-soittolistaa. Kovasti tuo lista on yhtenevä omaan musiikkimakuuni, siihen minussa elävään brittipopparipuoleen. Samoin kuin Anna minun rakastaa enemmän myös Palatkaa perhoset herätti henkiin musiikkimuistoja, unohtuneita hetkiä.

Kun luin ensimmäisen kerran Anna minun rakastaa enemmän, kirjoitin että kun oli ikävä, the Connells auttoi. Palatkaa Perhoset -kirjassa sen samaisen '74-'75 biisin laittaa YouTubesta soimaan Suvi. When I look on in your eyes then I'll do better. Minun ei siis varmaan tarvitse selittää, miksi kirja tuntui niin uskomattoman henkilökohtaiselta? Tämä syksy on ollut yksi elämäni vaikeimmista ja se on ilmennyt muun muassa siten, että kuuntelemani musiikki on ollut hyvin raskasta. Palatkaa perhoset ujutti jälleen kuuntelulistoilleni mukaan herkkyttä. On ok tehdä kuin Suvi ja laittaa '74-'75, Torn tai Mmm Mmm Mmm Mmm soimaan. Raskas musiikki auttaa minua selviytymään ja porskuttamaan eteen päin silloin, kun voimat alkavat olla totaalisen loppu, mutta pysähdys ja rypeminenkin ovat välillä tarpeen.

Itse en ole vanhentunut kuin muutaman vuoden näiden kahden kirjan lukemisen välillä, mutta silti tuntui kun olisin vanhentunut samaa vauhtia kirjan hahmojen kanssa. Itkonen käsittelee vanhehemista ja ajan kiitämistä kauniisti mutta toisaalta armottomasti, välillä jopa tuskaisesti. Väistämätön vanheheminen, se että nuoruus ei ole ikuista, kolkutti välillä takaraivossani niin riipivästi, että maaliskuussa lähenevä 30-vuotispäivä alkoi tuntua fyysisesti pahalta ja piti ajatella välillä jotakin muuta.

Toinen teema, joka nousi välillä pintaan, ja joka aiheutti itselleni ahdistusta, oli kuolema. Sekä Suvi että Antti ovat menettäneet isänsä. Kummallekaan tilanne ei ole helppo ja kumpikaan ei selvästi oikein osaa käsitellä asiaa. Mitä juuri totesinkaan siitä henkilökohtaisuudesta? Käsittelemättömyys on usein helpompaa kuin syviin vesiin sukeltaminen, vaikka mikään asia ei voi jäädä ikuisesti käsittelemättömäksi. Rakastin sitä, miten kuolemaa ei alleviivata kirjassa, mutta se on jatkuvasti läsnä, se kulkee synkkänä pohjavireenä käsi kädessä kaiken muun kanssa. Ihan niin kuin oikeassa elämässäkin. Itkonen ei päästänyt minua todellakaan helpolla. Jos jo Anna minun rakastaa enemmän oli henkilökohtainen ja koin sen vahvasti, Palatkaa perhoset oli kuin minulle kirjoitettu. Se pääsi ihoni alle, mukaan verenkiertooni, sykki samaa tahtia sydämeni kanssa.

Havahduin kirjan alkupuolella jälleen siihen, että Suvi itse ei pääse tarinassa lainkaan ääneen. Kaikki kerronta tapahtuu Antin tai Suvin äidin näkökulmasta. Kun lopussa alkoi sinä-muotoon kirjoitettu teksti, jonka kirjoittajaksi paljastui Suvi itse, huomasin jatkuvasti epäileväni, onko tämäkään Suvin ääni, onko tämä edelleen Antti. Salaperäisyys ja se tietty harsomainen unenomaisuus jota niin rakastin jo aiemmassa osassa säilyy läpi jatko-osan niin taidokkaasti, että olin aivan myyty.

Edelleenkään en osaa selittää, miksi rakastan näitä kirjoja niin paljon. Syy löytynee yhdistelmästä sisältöä, salaperäisyyttä, hahmoja, musiikkia ja Itkosen rytmikästä ja kaunista kirjoitustyyliä. Tämä Anna minun rakastaa enemmän -kirjasta kirjoittamani pitää edelleen paikkansa: "kirjassa kaikki tuntuu hieman epätodelliselta kuin musiikki, josta ei aivan saa kiinni, joka on liian kaunista ja koskettavaa ollakseen totta ja aidosti koskettavaa." Tämä, mitä kirjoitin joulukuun alussa luettuani toistamiseen Anna minun rakastaa enemmän ei kuitenkaan pidä paikkansa: "Joululomalla aion heittäytyä seuraavaan seikkailuun, aion tutustua millainen kokemus on Palatkaa perhoset. Se ei millään saata olla yhtä voimakas kuin Anna minun rakastaa enemmän, enkä edes toivo sitä."

Palatkaa perhoset oli nimittäin ihan yhtä voimakas lukukokemus kuin mitä Anna minun rakastaa enemmän oli. Ei yhtä yllättävä mutta yhtä täynnä tunnetta ja latausta. Nyt voin vain toivoa, että Itkonen kirjoittaisi tarinalle jatkoa, se ei nimittäin kirjailijan mukaan ole mahdoton ajatus.  Kirja ei ilmeisesti ole saanut kovinkaan ylistäviä arvioita kriitikoilta. Se on kuitenkin minulle täysin yhdentekevää. Palatkaa perhoset oli kirja, jonka koin voimakkaasti tunteella, en järjellä. Onneksi minun ei tarvitse kirjoittaa teoksesta kriittistä analyysia vaan voin puhtaasti leijua tässä tunnekuplassani. Toivottavasti muutaman vuoden päästä pääsisin kirjamessuilla fanityttöhehkuttamaan Itkoselle kädet täristen ja posket punaisina, miten paljon rakastin myös kolmatta osaa.

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karvoselle, Karhukirjeitä kaamoksesta ja Karhukirjeitä kuntolomalta (joulukalenterin 3. luukku)

 

Olen niin monesti hehkuttanut rakkauttani Jukka Parkkiseen, että asia on varmasti jo käynyt selväksi: Parkkinen on mielestäni yksi Suomen parhaista kirjailijoista. En enää muista, millä Parkkisen kirjalla olen aloittanut hänen tuotantoonsa tutustumisen, siitä on niin tuhottomasti aikaa. Korppi-kirjoja meillä ainakin luettiin ja kuunneltiin äänikirjoina, mutta lopulta se oli Suvi Kinos, joka räjäytti pankin. Äitinikin on kova fani ja olen ostanut Suvi Kinos -sarjan hänelle lahjaksi. Ehkäpä voisinkin napata kirjat joulunpyhiksi ahmittaviksi, liian monta vuotta on kulunut siitä, kun olen kirjat viimeksi lukenut.

 

Karhukirjeet ovat tulleet tutuksi alun perin radiosta ja en ole tainnut aiemmin lukea niistä montakaan alusta loppuun. Syksyllä kun minulla oli BookBeatin kuuden viikon ilmainen kokeilu, kuuntelin heti sieltä löytyvän Karhukirjeitä kuntolomalta. Kun kokeilu oli loppumassa, kokoelma täydentyi muillakin karhukirjeillä (tai ainakin muutamalla), mutta harmikseni en ehtinyt enää kuuntelemaan kuin Karhukirjeitä Karvoselle ja Karhukirjeitä kaamoksesta.

 

Karhukirjeet ovat Parkkista parhaimmillaan. Mehevää huumoria, sanoilla ja tuplamerkityksillä leikittelyä ja juttuja, jotka naurattavat samaan aikaan sekä lapsia että aikuisia, mutta eri syistä. Kuuntelin Amalia-tädin kuntolomajuttuja koiraa lenkittäessäni ja olipa vaan vaikeaa koittaa pyrskiä sisäisesti, kun ei halunnut herättää kanssalenkkeilijöiden ihmetystä. Amalialla on kunto päässyt romahtamaan ja hän lähtee kuntolomalle. Kuntolomalla muun muassa lenkkeillään Nallemarketiin ostamaan makkaraa. Ihanan piristävä asenne kaiken tämän supertrendikkään fitnessin keskellä.
 

Kuntolomalla laskettiin painoa, mutta kaamoksessapa nostettiin, Amalia-täti kun on hurahtanut painonnostoon. Lisäksi hän muun muassa keksii innovatiivisia keinoja matonpesuun ja tutustuu tietokoneisiin. Ensimmäisen karhukirjeteoksen Karhukirjeitä Karvoselle olen lukenut aiemminkin. Sekin nauratti vähintään yhtä paljon kuin Kuntoloma ja Kaamos. Parasta oli ehdottomasti tämä kohta:

 

"Tädin suosikkeja olivat lapsena olleet sellaiset kirjat kuin Nalle Puh, Uppo-Nalle, Nalle Karvatasku ja Rasmus-nalle. Minä sanoin, että äiti oli lukenut ne kaikki minulle, kun olin ollut pienempi. Täti meni penkomaan kirjahyllyään, mutta yhtään lastenkirjaa ei löytynyt, pelkästään aikuisten klassikoita. Klassikko on sellainen kirja, jonka kaikki tietävät, mutta jota kukaan ei ole lukenut."

Karhukirjeet ovat täydellistä kuunneltavaa pimeään syksyyn. Lämmin suositus, ehdottomasti myös etenkin aikuisille!

Kirjailija: Jukka Parkkinen
Luettu kirja: Karhukirjeitä Karvoselle (2002), Karhukirjeitä kaamoksesta (2006) ja Karhukirjeitä kuntolomalta (2015)
Lukija: Juho Milonoff
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★★

JP Ahonen: Villimpi Pohjola (joulukalenterin 2. luukku)

Pelinavaus puuttuu joukosta, mutta senkin ahmin samalla intensiteetillä.

Olen löytänyt uuden sarjakuvarakkauden. Minua kuitenkin harmittaa vimmatusti kaksi asiaa: miksi en lukenut näitä jo opiskeluaikana, kun painin gradun ja etenkin kandityöni kanssa ja toisaalta miksi luin ne nyt niin ahmimalla, että koko sarja on jo luettu, parissa hassussa päivässä.

Lapsus sivu 69.

Aika harvoin koen olevani kohderyhmää oikein minkään asian kanssa (johtuisikohan siitä, että henkinen ikäni on noin 30 vuotta fyysistä ikääni suurempi), mutta nämä JP Ahosen sarjakuvat kolisivat kyllä niin kovaa, että naapuritkin varmaan häiriintyivät. Kirjat kertovat minun ikäluokastani, alta kolmekymppisistä, jotka painivat venyneiden opiskelujen, uratoiveiden, ihmissuhde- ja tulevaisuusahdistusten parissa. Elämä on pelkkää juhlaa paitsi ettei kuitenkaan todellakaan ole. Omasta valmistumisestani on aikaa keväällä jo neljä vuotta, mutta gradutuska, tylsät luennot ja tenttipaine ovat tuoreessa muistissa. Sarjan hahmoja tekisi mieli välillä halata ja välillä ravistella. Ennen kaikkea heidän kanssaan haluaisi olla ystävä.

Ikäpolvemme kulttuurihistoriaa, mese-keskustelu Villimpi Pohjola 2 -albumin sivulta 29.

Kirjat ovat hauskoja, oivaltavia ja niiden tumma piirrostyyli miellyttää silmääni aivan valtavasti. Kirjojen kannet ovat myös uskomattoman upeita. Kiinnitin sarjaan ensimmäistä kertaa huomiota juuri kannen takia, kun näin Cats, books & me -blogissa Lapsus-albuin kannen, joka vetosi melkoisesti sisälläni asuvaan maailman suurimpaan Nirvana-faniin.

Loppuhuipennus: Valomerkki-albumin sivulla 51 on parasta, mitä sarjakuvataiteella voi ikinä olla tarjolla, nauroin tätä varmaan vartin ja näytin miehelleni, joka nauroi vähän lisää. Jokainen Ikean huonekaluihin tutustunut samaistunee.

Kirjailija: JP Ahonen
Kustantaja: Arktinen Banaani
Kirjat: Villimpi Pohjola (2007), Villimpi Pohjola 2 (2009), Kypsyyskoe (2011), Pelinavaus (2013), Lapsus (2014) ja Valomerkki (2015).
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006

Ensimmäisen kerran kiinnostuin tästä Juicen elämäkerrasta, kun emännöin pari vuotta sitten Blogistanian Tieto -palkintoa . Kirja sai valtavasti kehuvia arvioita myös sellaisilta, jotka eivät niin ole Juicea fanittaneetkaan. Minä fanitan, olen tainnut fanittaa siitä saakka, kun pienenä naperona kuulin ensimmäistä kertaa Haitaribussin. Ja fanitan myös Heikkistä, sillä hänen romaaninsa Pihkatappi vei muutama vuosi sitten maalaistytöltä heittämältä jalat alta. Käsittämättömän kauan siis kesti, ennen kuin tulin tarttuneeksi tähän helmeen.

Juice on legenda, käsite, merkittävä pala Suomen kulttuurihistoriaa. Juicesta tulee mieleen kuva, jossa mies seisoo linnan juhlissa kravatti päässään. Minä en ollut edes syntynyt tuon itsenäisyyspäivän aikaan. Jokainen suomalainen on kuullut joskus Juicen musiikkia. Itse levyttämänsä musiikin lisäksi hänen riiminsä ovat levinneet ympäri Suomea muiden artistien esittäminä. Enpä muistanut tai tiennyt muistavani sitäkään, että vaikkapa Rakkauden haudalla ja Yön Ihmisen poika ovat lähtöisen Juicen kynästä.

Juice oli nero, jolle sanoilla kikkailu oli elämäntapa ja välttämättömyys, varmasti pakkomiellekin. Kirjassa kerrotaan, että Japanissa Jussi ahdistui, kun sanojen tuomat virikkeet jäivät puuttumaan, kun mies ei ymmärtänyt kirjoitettua kieltä. Olen monesti ennekin kertonut, miten paljon rakastan sanaleikkejä, huvittavia riimejä, kaksoismerkityksillä kikkailua. Jukka Parkkista, Timo Parvelaa ja Juice Leskistä. Leskisen riimejä kuunnellessa tulee usein naurahdeltua spontaanisti ääneen - miten hyvin keksitty, mikä oivallus, enpä olisi ikinä keksinyt moista itse. Lähes yhtä usein tulee kuitenkin mietittyä, miten kukaan osaa kuvata surua, ahdistusta, pelkoa ja synkkyyttä yhtä läpitunkevasti.

Kaksi puolta musiikissa, kaksi puolta miehessä. Juice oli rokkaripersoonansa lisäksi myös Jussi, ihan se tavallinen juankoskelainen mies. Tavattoman herkkä ja ujokin, mutta kuitenkin huomiota himoitseva seuramies. Samaistun aina herkkien ihmisten kuvaukseen ja tässä oli taas yksi hyvin samaistuttava persoona, luonnollisesti vain tietyiltä osin. On vaikea kuvitella, miten Juicen elämä olisi edennyt, ellei hänestä olisi tullut kuuluisa. Ehkä noilla taidoilla kuuluisaksi tuleminen oli välttämättömyys. Kuluttavan elämän eläminen ei kuitenkaan vähentänyt Juicen tuotteliaisuutta. Uskomatonta, miten fyysisesti heikossa kunnossa oleva ihminen voi silti tuottaa henkisesti niin hienoa materiaalia.

Kirjassa Juicen/Jussin tarinaa elävöittävät lukuisten tuttujen, sukulaisten, työtovereiden ja jopa entisten heilojen kertomukset. Miehestä piirtyvä kuva on elävä kaikessa  kahtiajakoisuudessaan, surullisuudessaan ja no, risaisuudessaan. Kirjaa lukiessa nauratti ja itketti koko ajan. Samaan aikaan ja yhtä paljon.

Kun kirja oli minulla vielä kesken, tuli uutinen siitä, että Bob Dylan sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Ensimmäinen ajatukseni oli, että mitäköhän Juice olisi tästä tuuminut. Kyllä olisi Juicekin ansainnut Finlandia-palkinnon, vähintään. Ja Heikkinen ansaitsee elämää suuremman kiitoksen ja kumarruksen näin hienon teoksen kirjoittamisesta.

Kirjailija: Antti Heikkinen
Luettu kirja:  Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006. Siltala 2014.
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 478
Arvostelu: ★★★★★
 

Minna Rytisalo: Lempi

Luinpa kauniin kirjan, luinpa Minna Rytisalon Lempin. Lempistä on kirjoitettu jo paljon ylistäviä sanoja, mutta minä haluan kirjoittaa vielä muutaman lisää. Lempi on ehdottomasti tämän vuoden esikoiskirjatapaus. Oikeastaan haluaisin tiputtaa tuosta sanasta alun pois, kirja olisi melkoinen tapaus, vaikka se ei olisikaan esikoinen.

Lempi on kertomus rakkaudesta, vihasta, katkeruudesta ja sodan tuomasta epävarmuudesta. Näkökulmia on kolme, yksikään niistä ei Lempin oma. Lempi on sekä romanttisen että siskon rakkauden kohde, Lempiä vihataan, Lempiä kaivataan ja ajatellaan jatkuvasti. Eri kertojien näkökulmat saavat voimansa hyvin erilaisista tunteista. Tarinat yhdistyvät kauniisti ja riipaisevan koskettavasti. Lempin elämä, elämän sattumanvaraisuus ja traagisuus levittyvät lukijan eteen pakottamattomasti ja elinvoimaisesti.

Rytisalo sanoo välimerkeillä enemmän kuin moni kirjaimilla, lauseet yhdistyvät ketjuiksi kauniisti ja pilkku on monesti voimakkaampi kuin piste. Rytisalo on kertonut, että teksti syntyi helposti, kuin itsestään. Ajatuksissa leikitty barbieleikki, tämä olis täällä ja tuo odottais sitä, siirtyi paperille ja syntyi romaani. Luomisen helppous näkyy kirjasta, teksti on soljuvaa, täyteläistä ja vaivatonta. Helppo ei kuitenkaan kuvaa kirjaa millään muulla tasolla, se vaati paljonkin pureksintaa.

Jos sinulla on vielä hakusessa täydellinen kirja tähän syksyyn, se on tässä: sopiva sekoitus älykästä ja syvällistä ajatusta, pehmeää kerrontaa ja polttavaa tunnetta, joita on hyvä sulatella villasukat jalassa pimenevässä syysillassa.

Helmet-haasteessa  laitan kirjan kohtaan vuonna 2016 julkaistu kirja.

Kirjailija: Minna Rytisalo
Luettu kirja: Lempi (Gummerus, 2016)
Sivumäärä: 234
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

Enni Mustonen: Ruokarouva

Toivottavasti teillä on ollut oikein rentouttava, aurinkoinen ja mukava juhannus. Itse olen lepäillyt akut täyteen ja nyt ehkä juuri ja juuri jaksaa tehdä yhden viikon töitä ennen kuin alkaa kahden viikon loma ;) Lomalla on luvassa toivottavasti paljon myös lukemista ja bloggaamista.

Olen aiemminkin hehkuttanut rakkauttani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan. Aiemmissa osissa Ida on kasvanut pienestä orpotytöstä nuoreksi naiseksi ja ollut osana niin Topeliusten kuin Sibeliustenkin elämää ja Emännöitsijä-kirjassa vähän turhankin tiivis osa Albert Edelfeltin elämää. Emännöitsijää lukiessa joutui olemaan vähän sydän syrjällään Idan puolesta, hänelle kun toivoo pelkästään hyvää ja hänen ei soisi joutuvan pahoille teille.

Ruokarouva olikin mieluisaa luettavaa, sillä Ida seisoo siinä tiukasti omilla jaloillaan. Kirsti-tytär tuo Idan elämään paljon iloa ja valoa. Pieni perhe palaa kirjan alussa Ruotsista Suomeen ja Ida alkaa pyörittää täysihoitolaa. Ensimmäinen maailmansota luo varjonsa elämään, tiukkuus luo murheita, mutta elämässä on myös iloisia asioita ja Ida tuntuu löytäneen tasapainon elämäänsä. Tuttuun tapaan täysihoitolassa vierailee Suomen kulttuurhistorian merkkihenkilöitä, kiintoisimpana tapauksena eräs herra Eino Leino.

Jälleen kerran ihastuin Mustosen kerrontaan, kuvaan menneestä maailmasta ja Suomen kulttuurivaikuttajista. Mustonen on ilmiömäinen historian elävöittäjä ja hänen kerrontansa on nautinnollista lukea niin sisältönsä kuin kielensä vuoksi. Täydellistä kevyehköä kesälukemista. Ainut ongelma tässä on se, että jälleen kerran en millään malttaisi odottaa sitä, että tarina saa jatkoa!

Helmet-lukuhaasteessa vedän yli kohdan 2016 julkaistu kirja.

Kirjailija: Enni Mustonen
Kirja: Ruokarouva (Outava, 2016)
Sivumäärä: 430
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (kuudes kirja)

Voi hyvä tavaton. Yhtäkkiä onkin jo kesäkuu. Ja yhtäkkiä se kesäkuukin on puolessa välissä. Blogitauko on venynyt jälleen ennätyspituiseksi ja se tekee minut surulliseksi.  Olen ollut uudessa työssäni (jota edelleen rakastan!) nyt kolme ja puoli kuukautta ja alkaa näyttää siltä, että jatkuva töissä lukeminen ja kirjoittaminen saa aikaan sen, että vapaa-aika kuluu muissa puuhissa. Toisaalta kaunokirjallisuuden lukeminen ja luovan tekstin tuottaminen vapaa-ajalla auttaisivat myös viranomaistekstien valmisteluun töissä ja siksikin haluaisin blogata enemmän. Ehkä jokin tasapaino tähän löytyy ennemmin tai myöhemmin.

Olen toki tehnyt muutakin kuin töitä. Toukokuussa lomailin viikon ihanassa Münchenissa, näin Alpit ja kävin Rockavaria-festareilla toteamassa taas miten suuri voima musiikilla minuun onkaan. Töiden vastapainoksi onkin entistä voimakkaammin noussut esiin musiikki. Hankin rajattoman Spotifyn myös puhelimeen ja se oli ehdottomasti tämän vuoden paras hankinta. Olen myös haaveillut musiikista kirjoittamisesta ja blogissa alkaakin pikapuoliin juttusarja sadasta lempibändistäni. Josta tulikin mieleeni, että myös Kirjahyllyn aarteet -juttusarja pitää herättää eloon.

Pitkän alustuksen myötä itse asiaan, tähänastisen kirjavuoteni merkittävimpään teokseen. Nyt on nimittäin tyhjä olo. Pitkään olen saanut nauttia näistä synkän kauniista kertomuksista, kirjoista joissa mies perkaa elämänsä ja paljastaa sielunsa ainutlaatuisella, puhtaan koukuttavalla tavalla. Nyt kuitenkin tarina tuli päätökseen, kun luin loppuun 1200-sivuisen järkäleen.

Taisteluni-sarjan kuudennesta kirjasta liikkui jo etukäteen paljon tietoa ja kohua. Se poikkesikin melkoisesti aiemmista osista eikä vähiten sen keskivaiheella olevan monisataasivuisen esseemäisen osuuden vuoksi. Osuudessa Knausgård perkaa taiteen, kirjallisuuden, politiikan ja koko ihmisyyden melkoiseksi paikoin ajatusvirtamaiseksi kokonaisuudeksi, jonka lukeminen on toisinaan raskasta, mutta lopulta äärettömän palkitsevaa. Hän analysoi kauniisti runoja, viittaa kirjallisuuden ja taiteen merkkiteoksiin ja kirjoittaa purevimman ja analyyttisimman tutkielman Hitleristä, jonka olen ikinä lukenut. Hämmentävää ja hämmentävän nerokasta.

Se totuttu Karl Oven elämänkertomus on viimeisessä osassa jollain tavoin kevyempää luettavaa kuin aiemmin. Lukija ei toisin sanoen joudu koko ajan olemaan huolissaan miehen puolesta. Karl Ove vie lapsiaan päiväkotiin, kirjoittaa ja kokee tuskaa ensimmäisen osan julkaisun myötä, kun hänen setänsä tekee asiasta vaikean. Jälleen kerran Knausgård tekee tavallisesta arjesta maagista, tapahtumaköyhyydestä nautittavan ja kertakaikkisen koukkuunnuttavan lukukokemuksen. Kirjan raskain osuus oli kuitenkin kuvaus Knausgårdin Linda-vaimon masennuksesta. Herää jälleen kerran kysymys, millainen ihmishirviö kirjoittaa ylös kaikkein rakkaimpiensa kaikista synkimmät puolet.

Niin se vain on. Knausgårdin Taisteluni-sarjan viehätys perustuu sen ristiriitaisuuteen. Se on synkkä, paljastava, raju, mutta samalla arkinen ja tavallinen. Toisinaan lukija vihaa Karl Ovea sydämensä pohjasta, välillä rakastaa tätä. Ja yllättävän usein myös samaistuu. Knausgård on tavoittanut sarjassaan perimmäisen ihmisyyden kaikessa rumuudessaan ja kauneudessaan. Olen iloinen että nämä kirjat on minulla hyllyssä. Vielä tänä kesänä aion aloittaa matkan Karl Oven parissa uudelleen sarjan ensimmäisestä osasta.

Tästä kesästä tulikin mieleeni... Pitäisiköhän sitä Sotaa ja rauhaa pikkuhiljaa aloitella Klassikkohaastetta varten. Heh.

Kymmenen syytä, miksi Maria Kallio -sarja on niin loistava

Huhuu, onko täällä enää ketään? Elämä on hektistä, ihanan hektistä! Kirjallisiakin juttuja on sentään tapahtunut, olen seikkailut ihanan Seinäjoen kirjaston syövereissä ja ostanut sohvatyynyille Muumi-sarjakuvatyynyliinat. Huhtikuukin on ihan kohta puolessa välissä, pitääkin viikonloppuna elvyttää kuivahtanut kirjahyllyn aarteet -sarja. Kohtapuoleen pitäisikin aloitella myös jo klassikkohaasteeseen luettavaa kirjaa eli Sota ja rauhaa. Mites te muut haasteeseen osallistuvat, joko klassikot on aloitettu vai jätättekö myöhempään?

Nyt kuitenkin jotain aivan muuta. Voi itku! Menin ja kuuntelin viimeisimmänkin Maria Kallion loppuun. Mitä ihmettä minä nyt kuuntelen? Samankaltainen tunne iski viimeksi, kun luin Potterit loppuun. Siitäpä nousi idea listata tuon Potter-postaukseni tapaan kymmenen syytä sille, miksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja on niin käsittämättömän koukkuunnuttava ja loistava.

1) Yllätyksellisyys

Ahmin (jotenkin äänikirjojen ahmiminen kuulostaa oudolta, tosin onko korvien kautta ahmiminen yhtään sen oudompaa kuin silmien kautta?) kaikki kolmetoista Maria Kallio -dekkaria puolen vuoden aikana. Käytännössä aloitin kuuntelemaan seuraavaa, kun olin juuri saanut edellisen kuunneltua. Silti arvasin syyllisen vain parissa kirjassa. Yllätyksellinen juoni on dekkareiden a ja o ja se todellakin toteutuu näissä kirjoissa.

Kuva: Elisa Kirja

2) Feminismi

Feminismi pitää tietenkin mainita. Se ei ole mitenkään ylikorostettua, mutta on tärkeä osa kirjoja. Marialla on enemmän munaa kuin monilla miehillä yhteensä, silti hän saa olla myös pehmeä ja herkkäkin.

3) Ajankuva

Ensimmäiset kirjat sijoittuvat 90-luvulle, viimeisimmät 2010-luvulle. Silti aina vaan on valtio köyhä, kaikesta säästetään ja tilanne on epävarma. Ajankuva ja aikojen muuttuminen oli minun Maria Kallio -matkani parhaita puolia. Samaistuin vahvasti nuoren (valtiolla työskentelevän) naisen urapyrkimyksiin ja tilanteen epävarmuuteen.

4) Hahmot 

Maria itse on tietenkin ihana, mutta niin on hänen miehensä ja monet työkaverinsakin. Ikävä tulee! Hahmot kasvavat samalla, kun aika etenee. Kirjasta toiseen vaikkapa Puupposesta ja Koivusta paljastetaan uusia piirteitä. Maria itsekin kasvaa aidontuntuisesti vuosien vieriessä.

5) Arkisuus

Kirjojen viehätys piilee siinä, että niissä on niin paljon muutakin kuin rikosten ratkomista. Marian arjen seuraamiseen jää pahasti koukkuun.

6) Arpikylä

Olen käynyt Outokummussa ja sen kaivosmuseossa, muuta en sano. Lehtolainen kuvaa ilmiömäisesti sitä, millaista on olla kotoisin pieneltä paikkakunnalta.

7) Poliisin työn kuvaaminen

Minusta on aina kiehtovaa lukea hyvin kirjoitettua kuvausta jonkin ammattiryhmän työstä. Ja näissä dekkareissa oli ihan yhtä kiehtovaa lukea hektisistä ja vaarallisista pidätystilanteista kuin tylsistä paperitöistäkin.

8) Monipuoliset teemat

Kolmeentoista kirjaan mahtuu melkoinen seurakunta erilaisia teemoja taitoluistelusta prostituutioon. Teemoissa hienointa on se, miten koko kirjan kieli heijastelee teemaa. Kuparisydämessä malmin kovuus ja kaivoksen käytävien synkkyys heijastuivat kieleen, Kuolemanspiraalissa taas hohkaa jään kylmyys ja kiiltää luistinten teräs. Meri on dekkareiden kantavia teemoja. Moni teos sijoittuu meren äärelle ja siellä Kallio viettää paljon vapaa-aikaansakin.

9) Huumori

Kirjojen huumori on lämmintä ja rankkoja teemoja pehmentävää, ihastuttavan arkista sekin.

10) Musiikki

Säästin parhaan viimeiseksi. Kuten aina kun musiikki on vahvasti läsnä kirjallisuudessa (tai missä tahansa)  minä olen myyty. Maria Kallio on kunnon punkkari, soittanut nuorena Arpikylässä Rotanmyrkky-nimisessä punkbändissä. Moneen tarinaan musiikki liittyy voimakkaasti ja monesti poliisiauton radiosta soivat kappaleet lohduttavat, itkettävät tai innostavat Mariaa.

Viimeisin dekkari Surunpotku julkaistiin viime vuonna. Silloin liikkui arvailuja, saako Maria Kallion seikkailut enää jatkoa. En ehkä kestä, jos eivät saa. Tämän fanituspostaukseen loppuun sopiikin mainiosti eräs kirjassa mainittu kappale, jota olen kuunnellut viime aikoina ahkerasti, Luonteri Surfin Peruskallio. Siinä lauletaan näin: "Jotenkin on niin tavattoman vahva olo. Turha töniä, mä olen peruskallio".

Blogissa olen aiemmin  kirjoittanut näistä Maria Kallio -dekkareista:
Ensimmäinen murhani
Kuparisydän
Luminainen
Kuolemanspiraali
Tuulen puolella