Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Kuva: Elisa Kirja

Äänikirjojen kuunteleminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle, kun työmatkani on lyhentynyt puoleen (junamatkat sen sijaan eivät). Tuntuu vähän omituiselta, kun työmatkakävelyihin ei enää kulukaan lähes 1,5 tuntia päivästä. Asia oli ihan niin kuin ajattelinkin, on paljon kivampaa mennä illalla erikseen lenkille hienompiin maisemiin kuin kävellä päivästä toiseen aina samaa, toki kaunista mutta jo liian tutuksi tullutta, reittiä. Äänikirjaparat tosin ovat nyt syrjäytyneet, ressukat.

Hehkutan Turku-rakkauttani aina ja kaikkialla, luonnollisesti myös töissä Vaasassa. Kaikille työkavereilleni lienee selvää, mikä kaupunki on minusta maailman paras. Ei siis ole ihme, että kun eräs työkaverini oli lukenut Eppu Nuotion kirjan, Mutta minä rakastan sinua, hän suositteli sitä minulle innoissaan. Kirja nimittäin sijoittuu Turkuun ja kuvaa sitä kauniisti, tunnelmallisesti ja turkulaisesti.

Mutta minä rakastan sinua alkaa asuntonäytöstä Portsassa. Kaksi keski-ikäistä, toinen on mies ja toinen on nainen, tapaavat sattumalta. Kyseenalaistamiselle ei jätetä sijaa, kohtaamisessa on taikaa, rakkautta ensisilmäyksellä. Kun näyttö on ohi, mies juoksee naisen perään. He alkavat kävellä yhdessä, kävelevät ympäri Turkua, nauttivat sen herkästä kauneudesta, historiasta ja Aurajoen taiasta.

Rakkaus ei kuitenkaan ole rypytöntä, tietenkään, eihän se muuten olisi aitoa. Väärinymmärryksiä, epävarmuutta ja väärin tulkittuja ja tulkitsemattomia viestejä mahtuu maailmaan, mutta tosirakkautta ne eivät pysty kaatamaan. Naisen aikuinen tytär tuo naiselle päänvaivaa, samoin entinen aviomies. Rakkauteen lomittuu kuolemaa, pelkoa, ystävyyttä ja vähän myös katkeruutta. Katkeruudesta pitää huolta mieheen ihastunut kolmekymppinen työkaveri. Pakkomielteinen rakkaudessaan.

Mutta minä rakastan sinua ei oikeastaan ollut kovin suuri, hieno tai kaunis romaani. Se oli kuitenkin niin lohdullisen pehmeä, elämää, kuolemaa ja tietenkin sitä suurta rakkautta niin lohduttavasti ja aidosti kuvaavaa, että kuuntelukokemus oli miellyttävä. Eppu Nuotion kuvaava suuri rakkaus ei ole räiskyvää, ei maailmaa järisyttävää, ei kovinkaan intohimoista eikä ikimuistoista. Se on arkista, lämmittävää ja hymyilyttävää. Eli sellaista, mitä rakkaus parhaimmillaan, kestävimmillään ja aidoimmillaan on. Mutta minä rakastan sinua oli poikkeuksellisen lämmin, lohduttava ja jotenkin armollinen lukukokemus.

Tänään aamupalaa syödessäni satuin katsomaan kolmoselta Studio55-ohjelman kirja-arvosteluosiota. Siinä kirjavinkkaajamies nosti esiin erityisenä asiana sen, että Mutta minä rakastan sinua kertoo keski-ikäisten henkilöiden rakkaudesta, joka kirjallisuudessa on aika harvinaista. Vähäsen hämmästyin, en ollut tajunnu ajatella koko asiaa. Rakkaus on universaalia, se ei ole ainoastaan nuorten ihmisten etuoikeus. Arvostelija suositteli kirjaa iältään 40-70 vuotiaille naisille. Minä en kuulu tähän joukkoon, mutta itse suosittelisin kirjaa ihan kaikille. Etenkin turkulaisille.

Kirjailija: Eppu Nuotio
Kuunneltu kirja: Mutta minä rakastan sinua
Kustantaja: Otava
Kirjan pituus: 9 h 31 min
Lukija: Kirsti Valve
Arvostelu: ★★★★