Vellamon lapsiinkaan en olisi ikinä tutustunut ilman listaprojektiani. Water babies oli nimenä niin kiinnostava, että tulin selvittäneeksi mikä kirja onkaan kyseessä. Suomennoksen nimi Vellamon lapset olikin jopa vielä kiehtovampi ja melkoisen kiehtovaksi osoittautui koko kirjakin. Kiehtovuudestaan huolimatta toisinaan myös aika pitkäveteiseksi, mutta rehellinen mielipiteeni on että hyvä satukirja onkin vähän tapahtumaköyhä. Maailma on pullollaan virikkeitä ja tällaiset tilaa mielikuvitukselle jättävät viipyilevät tarinat tulevat varmasti nykylapsillekin tarpeeseen.
Vellamon lapset on merkittävä osa Iso-Britannian kirjallista perinnettä. Sen on kirjoittanut 1800-luvun puolessa välissä englantilainen pappi Charles Kingsley. Vellamon lapset on saanut alkunsa samoin kuin monet muutkin satukirjat, kirjailijan lasten pyynnöstä. Kingsley oli satuillut pojalleen ja kirjoittanut hetkessä kirjan alun ja tarinan mukaan koko (pitkä) kirja syntyi samanlaisella vaivattomuudella. Kirja kertoo pienestä pojasta, jonka nimi on Tom ja kertoja puhuttelee kuulijaansa siten, että kirjassa on hyvin kuultavissa suoraan Kingsleyn ääni pojalleen.
Tarinassa Tom, pieni nokipoika, kauhean likainen ja kamalan kaltoinkohdeltu, pääsee pakenemaan ihmisten pahuutta ja astuu toisenlaiseen, vedenalaiseen maailmaan. Hänestä tulee vesilapsonen, vedessä asuva ja muiden vesieliöiden kanssa vuorovaikuttava lapsi. Tom kohtaa monenlaisia otuksia, kummallisia asioita, onnenpotkuja ja vastoinkäymisiä. Siinä samassa hän (totta kai!) oppii paljon hyvyydestä ja hyveellisyydestä. Tee niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän on kirjan kantavana teemana.
Nopeasti ajatellen kirjaa voisi pitää tylsänä sarjana saarnaavia opetuksia. Se oli kuitenkin yllättävän vähän puhtoisen kristillinen ja yksipuolinen, vaikka teoksen kirjoittaja olikin 1800-luvulla elänyt pappismies. Vellamon lapset nimittäin käsitteli ilahduttavasti muun muassa luonnontieteellisen tutkimuksen peruskysymyksiä. Kertoja muistutti kuulijaansa usein siitä, että vaikka ihminen ei olisi koskaan nähnyt jotakin, se ei silti tarkoita, etteikö tuota asiaa voisi olla olemassa. Kuten vaikka vesilapsosia. Kingsley käsitteli myös olettamisen problematiikkaa, sitä miten se johtaa vääriin johtopäätöksiin. Vesieläinten ja -kasvien kavalkadi oli monipuolinen ja varsin sivistävä.
Hämmästelin myös Kingsleyn tapaa käsitellä luonnon suhdetta uskontoon. Voisin kuvitella, että 1800-luvulla hänen näkemyksensä eivät olleet kovin muodikkaita. Tarinassa esimerkiksi mainitaan kylä, joka eli tulivuoren äärellä. Kyläläiset kehittivät uskomuksia tulivuoreen liittyen mm. maan alla asuvista olioista eivätkä hyväksyneet luonnontieteellisiä tosiasioita. Kertoja mainitsee tässä yhteydessä, että jos ihmiset ovat tuollaisessa selittelyn tilassa, on heille turha puhua järkeä. Mahtava piikki! Toinen yllättävä asia oli lapsen kuoleman suorasukainen käsittely. Oli vaikeaa olla ymmärtämättä Tomin siirtymistä vesilapseksi rajan toiselle puolelle muuna kuin viittauksena kuolemaan. Tämä tulkinta mielessä pitäen kirjan lukeminen on entistä syvempi ja myös hämmentävämpi kokemus.
Mutta tosiaan, kaikesta kiehtovuudestaan ja yllätyksellisyydestään huolimatta kirja oli toisinaan kuollettavan tylsä. Sen 300 sivua olisi voinut helposti tiivistää sataan sivuun. Tosin sitten olisi jäänyt aika monta elukkaa esittelemättä ja pohdintaa pohtimatta. Uskon että olisin pitänyt lapsena tästä kovastikin, jos minulle olisi luettu kirjaa iltasatuna vähän kerrallaan. Omatoimiseen lukemiseen ei lapsena olisi riittänyt hermot, kun ne eivät meinanneet riittää nytkään. Tosin olisin rakastanut yli kaiken kirjan kuvitusta, jossa on vähän vastaavaa synkkyyttä kuin Liisan seikkalut ihmemaassa -kirjassa, lievempänä versiona. Joka tapauksessa kirja oli hieno ja en ihmettele sen klassikkoasemaa.
Luettu kirja: Vellamon lapset (suom. Lyyli Vihervaara)
Alkuperäinen kirja: The Water-Babies (1863)
Sivumäärä: n. 300
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★
