BookBeat-äänikirjoja kesältä

Engelin kädenjälkeä Turussa

Sorruin kesällä taas BookBeatiin. Ensin mokomat tarjosivat kuukauden kahdella eurolla ja sen jälkeen maksoin vielä yhden täyshintaisen kuukauden. Osaavat kyllä koukuttamisen taidon. Ehdin kuitenkin saada rahoilleni oikein mukavasti vastinetta. Tässä lyhyesti kuluneen kesän äänikirjoista. Myönnettävä se kai on, kesä meni jo ja nyt on syksy. Näiden lisäksi kuuntelin BookBeatista Jukka Parkkisen Osku-kirjat, joista kirjoitin jo aiemmin.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kuva Gummerus

Viime vuoden Finlandia-voittaja ei jotenkin jaksanut kiinnostaa minua siinä määrin, että olisin hankkinut sitä aiemmin luettavakseni. Äänikirja olikin juuri pätevä vaihtoehto tähän sivistysaukon paikkaamiseen.

Kirja olikin hieno, niin kuin nyt vain Finlandia-voittajalta odottaa voi, mutta eipä se jättänyt kuitenkaan kovin syvää muistojälkeä, huomaan nyt. Kertojanääni on Engelin ja se luo romaaniin mielenkiintoisen näkökulman. Taiteellinen elämänkatsomus yhdistyy synkkään ja ankeaan Helsinkiin, jota Engel on palkattu kaunistamaan. Teksti oli kuitenkin lopulta liian runollista minulle, olen arkisemman proosan ystävä.

Mukava äänikirjatuttavuus silti ja seuraavaksi kun käyn Helsingissä, aion vaellella enemmän Engelin kaupungissa. Yläasteen historianopettajamme oli muuten selvästi Engel-fani, meidän piti opetella kaikki ne Senaatintorin rakennukset ulkoa.

Helmet-haasteessa yli kohta 35, kirjan nimessä on erisnimi.


Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Kuva Tammi

Olen ollut täysin rakastunut Maria Kallio -sarjaan. Siksipä otin tämän uutuuden riemusta kiljuen kuunteluun heti (Tämä juuri on se BookBeatin hieno puoli, uutuuksia poksahtelee sinne kuin sieniä sateella. Ja sitten taas tämä on myös syy sille, miksi kaltaiseni klassikkolukija ei tunne tuota palvelua täysin omakseen, toivoisin jatkuvaa täydennystä myös vanhempien kirjojen puolella).

Odotin siis tältäkin uutuudelta paljon, mutta harmikseni petyin. Kirjaa vaivasi hätäisyyden tuntu, kuin osa kirjasarjan sydäntä olisi tipahtanut jonnekin matkan varrelle. Kirjassa juuri vankilasta vapautunut seksuaalirikollinen löytyy tapettuna ja Maria Kallio joukkoineen alkaa selvittää tapausta. Kallio toimii uuden lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osaston pomona ja tapaus päätyy heille, sillä uhri on nainen, joka on tuomittu alaikäisiin poikiin sekaantumisesta. Teemat ovat ahdistavia ja jotenkin Lehtolainen ei pääse samalle tasolle, ytimiin pureutuvaan kerrontaan, kuin monissa aiemmissa osissa. Lisäksi minua haittasi Viattomuuden lopun nuorten hahmojen epäuskottavuus, teinien ääni kalskahti oudolta.

Huomaan miettineeni, joko Maria Kallio olisi aika pistää eläkkeelle. Silti toivon sarjalle jatkoa, ehkä Viattomuuden loppu oli heikompi lenkki vahvassa sarjassa ja vielä on odotettavissa parempaa.

Kirja on tämän vuoden uutuuskirja, jossa ratkaistaan rikos, eli kaksi kohtaa täyttyy Helmet-haasteessa, kohta 47 yli. 

Jo Nesbø: Lepakkomies

Kuva Like

Tutustuin (kaikkien huulilla jatkuvasti olevaan) Harry Holeen silputessani oksia kesällä. Kun ajattelen Lepakkomiestä, ajattelenkin samalla loputonta oksien merta ja silppurin pärinää. Dekkari oli vetävä mutta jotenkin sen maailma oli liian raaka minulle enkä kokenut riittävästi sympatiaa sen hahmoja kohtaan ollakseni ihastunut ja koukussa.

Australia oli miljöönä mielenkiintoinen ja Nesbø on selvästi tehnyt taustatyönsä. En usko että tulen aivan heti tarttumaan sarjan jatko-osiin, mutta koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Oksiakin tulee silputtavaksi vielä tulevina vuosina...

Kirjassa selvitetään rikos, Helmet-haasteessa yli kohta 24.

Amu Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo

Kuva BookBeat

BookBeatin viime hetkillä kuuntelin vielä Amy Schumerin itsensä lukemana hänen esikoisteoksensa The Girl Wit the Lower Back Tattoon. Fanitan naista (katso Inside Amy Schumer Yle Areenasta!) ja siksi olin hyvin kiinnostunut kuulemaan, mitä kirjalla on tarjottavana. Odotin enemmän, kirja on heppoinen ja hattaramainen.

En oikein ymmärtänyt mikä Amyn pointti oli, näpistely- ja seksikokemusten jakamista jatkuvalla muistutuksella, että mitään en kadu, mutta älkää te tehkö näin. Todella rankkojakin juttuja Amy jakoi kuulijoilleen. Sympatia ja myötähäpeä vaihtelivat, ihan kuin Schumerin sarjaa katsoessa. Amyn ääntä oli kuitenkin ihan mukava kuunnella arkiaskareiden lomassa, vaikka ei tämä mitään kirjallista ilotulitusta ollutkaan. Schumer on mielenkiintoinen persoona, jonka tarinaa tämä teos valotti paljon.

Helmet-haaste, kohta 42 (esikoisteos).

Lisää Engelin kädenjälkeä. Tuomiokirkon torni katselee rakasta Turkuani.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (kuudes kirja)

Voi hyvä tavaton. Yhtäkkiä onkin jo kesäkuu. Ja yhtäkkiä se kesäkuukin on puolessa välissä. Blogitauko on venynyt jälleen ennätyspituiseksi ja se tekee minut surulliseksi.  Olen ollut uudessa työssäni (jota edelleen rakastan!) nyt kolme ja puoli kuukautta ja alkaa näyttää siltä, että jatkuva töissä lukeminen ja kirjoittaminen saa aikaan sen, että vapaa-aika kuluu muissa puuhissa. Toisaalta kaunokirjallisuuden lukeminen ja luovan tekstin tuottaminen vapaa-ajalla auttaisivat myös viranomaistekstien valmisteluun töissä ja siksikin haluaisin blogata enemmän. Ehkä jokin tasapaino tähän löytyy ennemmin tai myöhemmin.

Olen toki tehnyt muutakin kuin töitä. Toukokuussa lomailin viikon ihanassa Münchenissa, näin Alpit ja kävin Rockavaria-festareilla toteamassa taas miten suuri voima musiikilla minuun onkaan. Töiden vastapainoksi onkin entistä voimakkaammin noussut esiin musiikki. Hankin rajattoman Spotifyn myös puhelimeen ja se oli ehdottomasti tämän vuoden paras hankinta. Olen myös haaveillut musiikista kirjoittamisesta ja blogissa alkaakin pikapuoliin juttusarja sadasta lempibändistäni. Josta tulikin mieleeni, että myös Kirjahyllyn aarteet -juttusarja pitää herättää eloon.

Pitkän alustuksen myötä itse asiaan, tähänastisen kirjavuoteni merkittävimpään teokseen. Nyt on nimittäin tyhjä olo. Pitkään olen saanut nauttia näistä synkän kauniista kertomuksista, kirjoista joissa mies perkaa elämänsä ja paljastaa sielunsa ainutlaatuisella, puhtaan koukuttavalla tavalla. Nyt kuitenkin tarina tuli päätökseen, kun luin loppuun 1200-sivuisen järkäleen.

Taisteluni-sarjan kuudennesta kirjasta liikkui jo etukäteen paljon tietoa ja kohua. Se poikkesikin melkoisesti aiemmista osista eikä vähiten sen keskivaiheella olevan monisataasivuisen esseemäisen osuuden vuoksi. Osuudessa Knausgård perkaa taiteen, kirjallisuuden, politiikan ja koko ihmisyyden melkoiseksi paikoin ajatusvirtamaiseksi kokonaisuudeksi, jonka lukeminen on toisinaan raskasta, mutta lopulta äärettömän palkitsevaa. Hän analysoi kauniisti runoja, viittaa kirjallisuuden ja taiteen merkkiteoksiin ja kirjoittaa purevimman ja analyyttisimman tutkielman Hitleristä, jonka olen ikinä lukenut. Hämmentävää ja hämmentävän nerokasta.

Se totuttu Karl Oven elämänkertomus on viimeisessä osassa jollain tavoin kevyempää luettavaa kuin aiemmin. Lukija ei toisin sanoen joudu koko ajan olemaan huolissaan miehen puolesta. Karl Ove vie lapsiaan päiväkotiin, kirjoittaa ja kokee tuskaa ensimmäisen osan julkaisun myötä, kun hänen setänsä tekee asiasta vaikean. Jälleen kerran Knausgård tekee tavallisesta arjesta maagista, tapahtumaköyhyydestä nautittavan ja kertakaikkisen koukkuunnuttavan lukukokemuksen. Kirjan raskain osuus oli kuitenkin kuvaus Knausgårdin Linda-vaimon masennuksesta. Herää jälleen kerran kysymys, millainen ihmishirviö kirjoittaa ylös kaikkein rakkaimpiensa kaikista synkimmät puolet.

Niin se vain on. Knausgårdin Taisteluni-sarjan viehätys perustuu sen ristiriitaisuuteen. Se on synkkä, paljastava, raju, mutta samalla arkinen ja tavallinen. Toisinaan lukija vihaa Karl Ovea sydämensä pohjasta, välillä rakastaa tätä. Ja yllättävän usein myös samaistuu. Knausgård on tavoittanut sarjassaan perimmäisen ihmisyyden kaikessa rumuudessaan ja kauneudessaan. Olen iloinen että nämä kirjat on minulla hyllyssä. Vielä tänä kesänä aion aloittaa matkan Karl Oven parissa uudelleen sarjan ensimmäisestä osasta.

Tästä kesästä tulikin mieleeni... Pitäisiköhän sitä Sotaa ja rauhaa pikkuhiljaa aloitella Klassikkohaastetta varten. Heh.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (viides kirja)

Taisteluni-sarjan viidennen osan suomennoksen julkaisu oli aikamoinen farssi. Ei siitä sen enempää kuin että loppujen lopuksi malttamattoman fanin kannalta juttu meni ihan hyvin, sillä uusin Knasu tuli luettavaksi jo kesällä eikä vasta syksyllä. Ostin kirjan kesäloman kunniaksi ja luin sitä junamatkalla kotiin sekä lentokoneessa, kun kävimme Gdanskissa (hieno paikka, suosittelen).

Taisteluni viides osa oli vähemmän miellyttävää luettavaa kuin aiemmat osat. Kirja käsitteli Karl Oven nuoruutta ja nuori Karl Ove alkoi osoittaa melko epämielyttäviä luonteenpiirteitä. Kirja keskittyy paljon Karl Oven haaveeseen tai oikeammin ainoaan mahdolliseen päämäärään, hän aikoo kirjailijaksi. Karl Ove opiskelee kirjalijakoulussa, kirjoittaa paljon ja lukee paljon. Hän myös juo ja sekoilee paljon ja lapsuuden kuvauksissa helposti anteeksi annettavat luonteenpiirteet alkavat nuoruudessa olla tuomittavampia. Nuori Karl Ove on sulkeutunut, hiljainen ja ahdistunut ja humalassa täysi hirviö. Viidennessä osassa Karl Ove kokee myös ensimmäiset oikeat parisuhteensa ja tapaa myös ensimmäisen vaimonsa Tonjen.

Vaikka Karl Oveen oli vaikeampi suhtautua ymmärtäväisesti tässä kuin joissakin aiemmissa osissa, oli kirja silti tyypillisen nautittava ja ahmimista aiheuttava. Knausgårdin tapa kirjoittaa on niin kertakaikkisen aseistariisuva, että lukijan on mahdoton olla ihastumatta hänen kirjoitustapaansa ja myös Karl Oveen henkilönä tämän valtavista puutteista  huolimatta. Rakastan sitä, miten Knausgård käsittelee pimeitä tunteita ja miten hän osaa kirjoittaa arkisista tapahtumista niin elävästi, kuin tapahtumia katselisi suoraan maagiselta videonauhalta.

Viidennen osan parasta antia oli ehdottomasti kirjallisuus, se palo jota Karl Ove kokee kirjailijan uraa kohtaan ja se valtava luettujen kirjojen määrä, joiden avulla hän etenee kohti tavoittettaan (viimeistään nyt päätin ottaa Kadonnutta aikaa etsimässä lähiaikojen projektiksi, 1Q84 ja Karl Ove saivat minut innostumaan). Karl Oven pääsy kirjailijaksi ei ole helppoa ja se vaatii valtavan määrän työtä. Ihailtavasti on kuvattu myös se miten kärsimätön ja ahdistunut nuori mies kuitenkin on tarpeeksi pitkäjänteinen pyrkimään ainoaan suureen tavoitteeseensa ja miten hän takaiskuista ja ajoittaisista epätoivon hetkistä huolimatta aina pyrkii eteen päin ja lopulta julkaisee ensimmäisen romaaninsa.

Taisteluni on kenties koukuttavin kirjasarja, jota olen koskaan lukenut. Siksi tuntuukin tuskaiselta joutua odottamaan viimeistä osaa taas vuoden. Vaikka luin osat 1-4 vasta viime vuonna, huomasin silti unohtaneeni jo paljon tapahtumista. Siksi taidankin lukea sarjan alusta asti vielä ennen kuin viimeinen osa ilmestyy. Bloggaukseni aiemmista osista löytyvät täältä:

Ensimmäinen ja toinen kirja

Kolmas kirja

 

Neljäs kirja

Kirjalija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja: Taisteluni, viides kirja (suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Min kamp. Femte bok (2010)
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 683
Mistä hankittu: Suomalainen kirjakauppa
Arvostelu: ★★★

Jostein Gaarder: Sofian maailma

Muistan lainanneeni Sofian maailman kirjastosta joskus puolitoista vuosikymmentä sitten. Silloin kirja tuntui kiinnostavalta, mutta kyllästyin heti alkuunsa sen pitkiin filosofisiin oppitunteihin. Kuivakat muinaiset filosofit eivät kiinnostaneet, vaikka itse tarina olikin mukaansatempaava. Tarina alkaa niin, että 14-vuotias norjalainen Sofia-tyttö alkaa saada omituisia kirjeitä, joissa tuntematon filosofi perehdyttää häntä filosofian historiaan ja filosofisen ajattelun saloihin. Lopulta koko tarina onkin sangen filosofinen, yllättävä ja ovela, mutta kieltämättä nyt huomattavasti vanhempanakin koin kirjan toisinaan melko kuivaksi. Huolimatta siitä, että luonnontieteilijän identiteetissäni onkin aimo ripaus humanistia.

En kuitenkaan ihmettele, miksi Sofian maailma on niin suosittu (Kirjan takakannessa mainittiin, että tarinaan liittyen on julkaistu jopa cd-rom! Näin ne ajat muuttuvat, huh). Tarina on samalla sivistävä, opettavainen ja jännittäväkin. Se kannustaa omaan ajatteluun, mikä on erittäin hieno piirre nuorille suunnatussa kirjallisuudessa. Vaikka valitinkin kuivakkuudesta, on teksti kuitenkin eloisaa ja filosofiset oppitunnit on kirjoitettu selkeästi ja värikkäästi. Leikkaus filosofian historiaan on luonnollisesti samalla opetus koko nykyisen ajattelun, tieteen ja yhteiskunnan lähtökohdista ja sen vuoksi suositeltavaa lukemistoa ihan jokaiselle lukutaitoiselle henkilölle.

Nappaan kirjalla pisteen Norjalle Annamin Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteessa!

Kirjailija: Jostein Gaarder
Luettu kirja: Sofian maailma (suom. Katriina Savolainen)
Alkuperäinen kirja: Sofias verden (1991)
Sivumäärä: 608
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (neljäs kirja)

Voi millaista vauhtia nämä syyskuun päivät rientävätkään! Kohta ollaan taas kuukauden puolivälissä. Luulin kirjoittaneeni blogiin ihan muutama päivä sitten, mutta viimeisestä bloggauksestani olikin aikaa jo viikko.

Pari viikkoa sitten minulla oli palaveri Tampereella ja ennen junan lähtöä minulla oli hiukan ylimääräistä aikaa kaupoissa kiertelyyn. Päädyin luonnollisesti Stockmannin Akateemiseen kirjakauppaan (joka on ilmeisesti avattu uusittuna varsin hiljattain). Tarkoitukseni ei ollut ostaa mitään, sillä muuttolaatikoiden traumatisoimana olen ollut jo pari kuukautta kirjanostolakossa, mutta en sitten kuitenkaan osannut vastustaa kiusausta ja ostin uusimman Knausgårdin. Ruokakauppaan ei pitäisi mennä koskaan nälkäisenä eikä kirjakauppaan väsyneenä, kyllästyneenä, matkalukemista ja kirjojen tuomaa lohtua kaipaavana. En kuitenkaan kadu, sillä kotimatka Vaasaan sujui ihanasti yhdessä hujauksessa, kun sain uppoutua taas Knausårdin vangitsevaan, kummalliseen kertomukseen. Ensimmäisestä ja toisesta kirjasta olen kirjoittanut täällä, kolmannesta kirjasta täällä.

Neljäs taisteluni-sarjan kirja kertoo Karl Oven nuoruusvuosista. Hän on 18-vuotias nuori mies, joka haaveilee vimmaisesti kirjailijan urasta sekä tietysti naisista. Karl Ove tietää, ettei halua elämältään mitään tavanomaista, hän ei halua opiskella eikä jumittua elämäänsä. Hän suuntaa kauas kotoa hankkimaan rahaa ja elämänkokemusta vuodeksi Pohjois-Norjaan kalastajakylään, jossa hän toimii ala-aste- ja yläasteikäisten opettajana. Minua hämmästytti kovasti, että onko joskus tosiaan ollut niin, että häthätää täysi-ikäiset epäpätevät pojanklopit ovat kelvanneet opettajaksi syrjäseuduille, joihin ei saada päteviä opettajia. Ja Pohjois-Norjaan itse ihastuneena mietin myös, että olisikohan jossakin siellä edelleen sellainen kolkka, jonne pääsisi tuosta vain, opettamaan vaikka suomea ja geologiaa...

Viimeksi minua ihastuttanut kolmannen kirjan tarkka lapsuuden kuvaus jatkuu neljännessä kirjassa vähintään yhtä tarkkana kuvauksena Karl Oven nuoruudesta. Kuvauksen tarkkuus on sekä siunaus että kirous. En ole missään muissa kirjoissa törmännyt yhtä terävänäköiseen havainnointiin ja se jaksaa hämmästyttää minua kirjasta toiseen. Aivan kuin Knausgård olisi tallentanut elämäänsä videokameralla ja purkaisi filmiä suoraan paperille. Tarkkuutta seuraa se, että teksti on toisinaan inhorealistista, sellaista että jos minä olisin kokenut noita asioita (tai edes kuvitellut niitä) tekisin parhaani, että unohtaisin ne. Neljäs kirja olikin kannesta kanteen teinipojan kitkerää testosteronin katkua.

Jo kolmannessa kirjassa Karl Oven lapsuudessa ilmenneet hämärät luonteenpiirteet vahvistuvat teini-ikäisen Karl Oven elämässä. Hän on epävarma, sosiaalisesti ahdistunut ja tukahdetun aggressiivinen. Alkoholi alkaa vallata sekä häntä itseään että pysyvästi hänen isäänsä, joka on mennyt uusiin naimisiin. Isässä on vielä nähtävillä inhimillisempiä piirteitä ja lukijaa surettaakin, kun aiempien osien vuoksi on tiedossa, että isän tarina ei tule päättymään hyvin ja hän jää pysyvästi väärille poluille.

Kolmas kirja on ja pysyy suosikkina tähän astisista Taisteluni-kirjoista, mutta oli tämäkin vahva, erittäin taitava ja kaikessa kauheudessaan ja inhottavuudessaan lumoava. Taisteluni-sarjasta puhuessa lienee jo ilman erillistä varoitustakin selvää, että tämä ei todellakaan sovi kaikille. Voisin hyvin lätkäistä kirjan kanteen K25 -tarran, sen verran roisia menoa siinä oli. Etenkin kirjan loppu oli niin raflaava ja röyhkeän kursailematon, että minä taisin hiukan traumatisoitua. Silti odotan kahta sarjan viimeistäkin osaa kuin kuuta nousevaa. Taidankin heti seuraavaksi googlailla, onko minun tosiaan odotettava suomennoksia vai olisiko loput osat saatavilla englanniksi tai ruotsiksi. Voi Karl Ove Knausgård, olet todella, todella kummallinen mies.

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Kirja: Taisteluni, neljäs kirja (suom. Katriina Huttunen) (LIKE 2014)
Alkuperäinen kirja: Min kamp. Fjerde bok (2010)
Sivumäärä: 534
Mistä hankittu: Ostettu Akateemisesta kirjakaupasta
Arvostelu: ★★★

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (kolmas kirja)

Bloggaukseni Knausgårdin, tuon kummallisen norskin, Taisteluni-sarjan kahdesta ensimmäisestä kirjasta löytyy täältä. Kahden ensimmäisen kirjan perusteella odotin tästä kolmannesta kirjasta vähintään yhtä rankkaa, kummallista ja toisaalta ihmeen kiehtovaa matkaa. Vastoin odotuksiani kirja ei ollutkaan niin rankka kuin edeltäjänsä, mutta varsin kiehtova se oli. Kolmas osa muodostuikin tähänastisista Taisteluni-kirjoista suosikikseni.

Ensimmäinen kirja keskittyi Karl Oven teinivuosiin ja toinen kirja aikuisen miehen perhe-elämään. Kolmas kirja sen sijaan sijoittui lähes kokonaan Karl Oven lapsuuteen ja kouluvuosiin. Juuri tuon ikävaiheen vuoksi kirja ei ollut niin rankka kuin aiemmat. Lapsen viattomuus sai aikaan niitä sympatiantunteita, jotka kahta ensimmäistä kirjaa lukiessani jäivät puuttumaan.

Karl Oven ankara isä häilyy koko ajan taustalla pelottavana ja lapsen kasvuun vaikuttavana synkkänä hahmona. Äiti on pojalle rakas ja tärkeä, mutta isä on kuitenkin se, joka eniten ratkaisee sen, millaista perheen elämä on. Karl Oven veli Yngve on varsin sympaattinen tyyppi ja veljesten välinen yhteys on suorastaan herkistävää. Perheessä on selvästi ongelmia, mutta jotenkin Karl Oven lapsuus vaikuttaa kuitenkin olleen suhteellisen onnellinen. Hänellä on kavereita, harrastuksia ja paljon aikuisia, jotka välittävät hänestä. Sen verran onnellinen, että hieman hämmästyttää, miten epätasapainoinen tyyppi hänestä myöhemmin kasvoi. Karl Ove on toki hyvin herkkä jo poikana ja herkkyys saa usein isän vielä vihaisemmaksi.

Ensimmäisen ja toisen kirjan tavoin tämä kolmaskin kirja jätti minulle varsin hämmästyneen olon. Tässä tapauksessa hämmästys on kuitenkin suurimmaksi osaksi ihailunsekaista ihmettelyä. Kirja on nimittäin niin tarkka kuvaus lapsuudesta, siitä mitä lapsi tuntee ja ajattelee, että enpä ole moiseen aiemmin törmännyt. Kirja toi mieleen takaumia omasta lapsuudesta, ala-asteen pihaleikeistä, epävakaista kaverisuhteista, peloista ja mielikuvituksen voimasta. Knausgård on selvästi tehnyt melkoisia matkoja alitajuntaansa ja jo kadonneihin muistoihin. Lapsuus on kummallinen osa menneisyyttä. Se on syy sille, miksi ihminen on tullut sellaiseksi kuin on, mutta siitä on vaikea muistaa mitään konkreettista. Yksittäiset muistot käsittävät koko pitkän lapsuuden, mutta ihminen ei muista kunnolla, millaista oli, mitä ajatteli ja miten näki maailman. Siihen nähden Knausgårdin tarkka muistelu on uskomatonta.

Kahden ensimmäisen kirjan jälkeen olin vaikuttunut, mutta hieman turhan ahdistunut odottaakseni oikein suurella innolla kirjan viimeisiä osia. Kolmas kirja oli kuitenkin niin taidokas ja toisinaan jopa kaunis, että nyt en malttaisi odottaa kahta viimeistä osaa. Knausgård on omalaatuinen ja harvinaisen rehellinen kirjailija, nero ainakin omassa luokassaan.

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja: Taisteluni III (suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Min Kamp. Tredje bok.
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 450
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (ensimmäinen ja toinen kirja)

Blogimaailma johtaa minua nykyisin pahasti harhapoluille listoiltani. Suurin osa uudemmista kirjoista, joita hehkutetaan ympäri blogistaniaa, ei herätä kiinnostustani, mutta sitten on näitä poikkeuksia. Poikkeuksia, jotka jäävät mieleen kummittelemaan niin, että kirja on lopulta pakko lukea. Knausgård jäi mieleeni etenkin Lumiomenan Katjan bloggauksista niin voimakkaasti, että näin kerran jopa unta, jossa luin kirjailijan kirjoja, vaikka en tarkalleen edes silloin tiennyt, millainen tämä Taisteluni-sarja oli. Enneuni, selkeästi.

Taisteluni-sarja ja mies sen takana on melkoinen kirjallinen ilmiö. Karl Ove Knausgård on nelikymppinen norjalaiskirjailija, joka on vuodattanut sisimpänsä kuusiosaiseen kirjasarjaan. Kolme ensimmäistä osaa on julkaistu suomeksi ja neljäs osa ilmestyy tämän vuoden syksyllä. Erikoista kirjoissa on niiden voimakas omaelämäkerrallisuus ja se, että mitään ei kierrellä, ketään ei kummarreta eikä säästellä. Knausgård - iltapäivälehtien kieltä lainatakseni - tilittää avoimesti vaikeasta isäsuhteestaan, alkoholin varjostamasta elämästään, masentuneisuudestaan ja kaikesta, mistä normaalisti ei puhuta. Ensimmäinen kirja keskittyy Karl Oven teini-ikään, vaikeaan isäsuhteeseen ja aikuiseksi kasvamiseen. Toisessa osassa kerrotaan aikuisen miehen perhe-elämästä, ensimmäisen lapsen syntymästä ja vaimoonsa tutustumisesta.

En oikeasti muista, milloin näin pitkät kirjat (yhteensä yli tuhat sivua) olisivat tuntuneet näin lyhyiltä. Tarina on toisinaan inhottavaakin, Karl Ove on erittäin hukassa, itsekeskeinen, neuroottinen ja  raivostuttavakin, mutta silti jotenkin sympaattinen. Hänelle toivoo loppujen lopuksi vain hyvää. Kirjojen tenho perustuu kuitenkin, tietenkin, siihen, että lukija joutuu koko ajan pohtimaan faktan ja fiktion eroa. Kirja, jonka kaikki henkilöt ovat todellisia ja jonka kirjailija on kirjoittanut minämuodossa käyttäen päähenkilönä itseään, on juuri sellainen ärsytyspiikki aivoille, joka saa lukijan pysymään valppaana. Tällainen samanlainen olo minulla oli, kun luin Joyce Carol Oates'n Blondia. Hämmentävä tunne siitä, mikä on totta ja mikä ei, voiko mihinkään uskoa.

Taisteluni-kirjoja lukiessani useimmiten toivoin, että tapahtumat olisivat puhtaasti fiktiivisiä. Etenkin ensimmäisen kirjan riipivän pitkään jatkuva kertomus siitä, kun Karl Ove siivoaa veljensä kanssa kuolleen alkoholisti-isänsä asuntoa, ahdisti minua ja tuotti niin henkistä kuin fyysistäkin pahoinvointia. Lisäksi Knausgård kirjoittaa läheisistään ja näiden tekemisistä niin rajusti ja näennäisen sensuuritta, etten yhtään ihmettele, että Knausgårdin sukulaiset ovat koittaaneet estää koko kirjan julkaisun.

Pelkkä shokeeraavuus ei kuitenkaan saisi liimautumaan kirjojen pariin näin tehokkaasti. Knausgård kirjoittaa uskomattomasti. Teksti on samaan aikaan kevyttä, syvän filosofista, sujuvaa ja polveilevaa. Tarinaa piristää se, että tapahtumat eivät etene puhtaan kronologisesti ja jo mainittuihin tapahtumiin palataan toisessa vaiheessa kertoen ne eri näkökulmasta tai tuoden niihin uutta sisältöä. Monessa kohdassa mietin, että tämän lauseen voisin kirjoittaa seinälleni, tuon haluan muistaa loppuelämäni. Toisinaan teksti on mustan humoristista, toisinaan niin syvän synkkää, että tuntuu pahalta ajatella, miten Knausgård säilyttää sielussaan jotakin niin hirveää. Taisteluni-kirjat vaikuttavatkin siltä, että kirjailijan on ollut pakko purkaa itseään ja tästä on syntynyt monituhatsivuinen kirjasarja.

Kuten Reetakin,en ole nyt tuhat sivua luettuani aivan varma, pidinkö Knausgårdista vai en. En ole varma siitäkään pidinkö kirjoistakaan. Sen voin kylläkin myöntää käsi sydämellä, että harvoin tulee luettua mitään näin mukaansatempaavaa. Onneksi minulla on jo kolmas kirja odottamassa lukemistaan.

"Kaiken musiikin, kaiken kirjallisuuden, kaiken taiteen olisi pitänyt tehdä minut iloiseksi, iloiseksi, iloiseksi. Silti kaikki maailman kauneus oli minulle yhdentekevää, vaikka sen olisi pitänyt olla pakahduttavaa. Ystäväni olivat minulle yhdentekeviä. Elämäni oli minulle yhdentekevää. Niin se oli, ja niin oli ollut niin kauan etten enää kestänyt vaan olin päättänyt tehdä asialle jotakin. Halusin tulla taas iloiseksi. Se kuulosti tyhmältä, en voinut sanoa sitä kenellekään, mutta niin se oli." (Taisteluni, toinen kirja)

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja: Taisteluni 1 & 2
Alkuperäinen kirja: Min Kamp
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 489 + 650
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Knut Hamsun: Nälkä

Hei kaikki, toivottavasti teillä on ollut ihana pääsiäinen! Itse olen risteillyt Tukholmaan ja ihmetellyt punaista auringonnousua laivan likaisesta ikkunasta, syönyt mämmiä ja suklaamunia vuoden tarpeisiin, tavannut ihania ihmisiä ja ennen kaikkea ihmetellyt noin joka toisessa lauseessani, että häh, mistä tämä kesä ilmestyi, miten on näin lämmintä, kuumaa, aurinkoista ja eikös nyt jäänyt joku vuodenaika välistä ja voi pojat, mikä ilma! Turussa mittari pyrki pariinkymmennen plusasteeseen ja alkuviikon lumihiutaleiset aamut Vaasassa alkoivat tuntui kummallisen etäisiltä. Olen rentoutunut niin, että tänään kun pitkästä aikaa aivoihini ilmeentyi jokin töihin liittyvä ajatus, oikein hämmästyin, että olenpa osannut rentoutua ja keskittyä elämästä nauttimiseen. Hiukan yli viikon päästä onkin sitten taas jo vappu, jolle toivon samanlaisia kesäisiä ilmoja.

Blogini on jäänyt aikamoiselle hunningolle, enkä taida oikeastaan enää edes haaveilla siitä, että saisin kirjoitettua kaikista niistä kirjoista, joista haluaisin kirjoittaa. Siitäkin, kun luin Knut Hamsunin Nälän, on jo kulunut melkein kolme viikkoa. Kirjoihin liittyvä dementiani on valitettava tosiasia. Kun kirja häipyy silmieni alta, siihen liittyvät muistikuvat katoavat jonnekin aivojeni Ö-mappiin ja niiden sieltä kaivaminen on työn ja tuskan takana. Hämmentävää tässä muuten on se, että muistikuvat eivät oikeasti katoa aivoista kokonaan. Näin viime viikolla kummallista unta Runotyttö-kirjoista, joita en ole lukenut ainakaan viiteentoista vuoteen. Hämmennyksen vallassa tehty googlauskierrokseni paljasti, että uneni tapahtumat olivat hyvin pitkälti kirjojen tapahtumia, mutta jos tässä valvetilassa olisi pitänyt kaivaa muistikuvia noista juonenkäänteistä, se ei olisi ikinä onnistunut. Väkisinkin sitä miettii, että mitä kaikkea tuolta aivoista oikein löytyisikään, jos osaisi sohaista kääntötalikon oikeassa kulmassa sopivaan kerrostumaan.

Nälästä päällimmäisenä mieleeni on jäänyt se, että se oli jollakin tapaa kummallisen raikkaan ja tuoreen oloinen teos. Omanlaisensa, yllättävän moderni ja kiinnostava. Vaikka Knut Hamsun on kirjoittanut pääteoksensa jo niinkin varhain kuin vuonna 1890. Siis lähestulkoon sata vuotta ennen tämän kirjabloggaajan syntymää, huisia. Nälässä köyhä kirjailija, joka minämuotoisena viittaa Hamsunin omiin kokemuksiin, etsii luovuuttaan, inspiraatiota ja rahaa vuokraan hirvittävän nälän riivaamaana. Nälkä ei vaikuta ainoastaan kirjailijan vatsaan ja fyysiseen jaksamiseen. Se sekoittaa kirjailijan pään, ajaa tämän kummallisiin aatoksiin, niin nauruun itkuun kuin humalaa muistuttavaan mielipuolisuuteenkin. Nälkä on kaiken keskiössä, se on noidankehä johon kaikki ajatukset aina päätyvät, ja joka hallitsee niin kirjalijan kuin kirjan lukijankin ajatuksia.

Nälkä ahdistaa, mutta myös vapauttaa. Se kokoaa henkiset ahdingot fyysiseksi ja antaa selityksen, motiivin ja päämäärän kirjailijalle. 1800-luvun lopun Norjan taiteilijaelämä oli ainakin minulle hyvin vieras ajatus. Yleensä boheemiin elämäntapaan ja taiteilijoiden köyhyyteen ja kurjuuteen yhdistää vain Pariisin ja kenties New Yorkin. Näkökulma oli minulle hyvin tuore ja yllättävä. Tuoretta oli myös Hamsunin tapa kirjoittaa, kuvailla ja kuljettaa tarinaansa eteenpäin. Tajunnanvirtamainen teksti kuvasti upeasti nälän aiheuttamia aistimuksia ja ahdistavasta aiheesta huolimatta kirjassa oli jotakin keveää, toiveikasta ja iloistakin.

Hiukan nyt harmittaa se, että Nälkään liittyvistä muistoistani on osa jo kadonnut. Suosittelen kirjan lukemista kuitenkin hyvin lämpimästi. Ja samoin suosittelen lukemaan ainakin Suvin, Joken ja Elegian bloggaukset kirjasta.

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

Kirjailija: Knut Hamsun
Kirja: Nälkä
Alkuperäinen kirja: Sult
Sivumäärä: 170
Arvostelu: ★★★