Marraskuun kuukauden klassikko: Peltirumpu (Günter Grass)

Hei pitkästä aikaa! Bloggaaja ei ole kadonnut, vaikka siltä on tuntunutkin, minustakin. Ihmeitä tekevä loma loppui ja paluu Vaasaan koitti viime viikolla. Nuo loman ihmeet tuntuvat jo kadonneet, kovin on synkkä ilma ja ihmisen mieli. Mutta joulua ja valoa kohti mennään. Joulumielestä en ole havainnut vielä rippeitäkään enkä ole vielä saavuttanut hetkellistäkään kutkuttavaa joulunodotusfiilistä, mikä on aika poikkeuksellista minun tapauksessani. Mutta vakaasti uskon, että se sieltä vielä koittaa!

Synkeistä fiiliksistä huolimatta olen kovasti viime aikoinan nauttinut lukemisesta. Marraskuun kuukauden klassikko (jonka luin lähes kokonaan marraskuun puolella, mutta viimeistelin tänään) oli melkoinen järkäle mutta voi sentään millainen järkäle! Palaan vielä loppukuusta kuukauden klassikko -haasteeseeni ja miten sen kanssa kävikään (spoiler: ei kovin hyvin). Grassin tuotannosta olen aiemmin lukenut Kissan ja hiiren, jota muistelen poikkeuksellisen hengästyttävänä lukukokemuksena, vaikeana mutta hienona kirjana. Peltirumpu kiinnosti minua etukäteen, mutta odotukseni eivät olleet silti kovin korkealla, en ajatellut, että tästä tulisi yksi tämän vuoden parhaimmista lukukokemuksista mutta niin vain kävi. Olen innoissani!

Peltirumpu on Kissan ja hiiren tavoin hengästyttävä ja hurja. Se on 700-sivuinen rumpusoolo, jossa Oskar, merkillinen pieni mies, joka päättää lopettaa kasvamisen kolmivuotiaana, iskee mielisairaalassa rumpukapuloita peltirumpuunsa ja muistelee historiaa, omaansa, oman sukunsa, Danzigin (nykyisin Gdansk) ja koko Euroopan historiaa. Tapahtumat ovat hämmentäviä, irrallisia ja unenomaisia, mutta teemat ovat selkeät: Oskar kertoo natsi-Saksan tapahtumista ja toisesta maailmansodasta raivokkaan rehellisesti mutta kuitenkin liioitellen, maalaillen ja surrealistisia elementtejä mukaan rummuttaen.

Erityisen Peltirummusta teki totta kai sen kertoja. Aikuinen mies pienen pojan ruumiissa on näennäisen viaton, mutta kuten lukija huomaa jo ensimmäisillä sivuilla, varsin suora, häikäilemätön ja jopa härski. Oskar pääsee lähelle tapahtumia sellaisena kuin ne ovat, sillä hänen motiivejaan ja ymmärrystään ei tajuta epäillä. Oskar on luultavasti yksi ristiriitaisimmista romaanihahmoista, joihin olen tutustunut. Hän on ärsyttävä ja kummallinen, suorastaan vastenmielinen, mutta toisaalta hellyyttävä ja säälittäväkin.

En kykene kertomaan Peltirummusta sitä, mikä teki kirjasta niin erityisen. Siksipä toivoisinkin,  että useampi lukija löytäisi tämän hienon klassikon. Maagisen realismin keinoin etenevä romaani, joka on sekoitus sotaisaa historiaa, Danzigin kaupunkimaisemia, hämäriä tapahtumia Oskarin isoäidin neljän hameen alla, sipulien kuorimista ja itkemistä Sipulikellari-yökerhossa, mielisairaalaa, hämärää seksuaalisuutta ja uskonnollisuutta ja tietenkin valtava määrä rummun pärinää: tämä on yksinkertaisesti romaani, joka on koettava itse!

Ja ei, en löytänyt yhtymäkohtia Sielun Veljien Peltirumpu-kappaleeseen.

Kirjalla nappaan myös pisteen 14 nobelistia -haasteessa. Kirja kuuluu sekä 1001- että 100-listoille.

Kirjalija: Günter Grass
Luettu kirja: Peltirumpu (Oili Suominen)
Alkuperäinen kirja: Die Blechtrommel (1959)
Mistä hankittu: Turun kirjasto
Sivumäärä: 712
Arvostelu: ★★★★

Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine

Kesä, koivu ja kirja.

Hyönteisdokumentin hdcanis suositteli minulle viime syksynä tutustumista Böllin Katharina Blumin menetettyyn maineeseen ja tuosta saakka olen pitänyt kirjan mielessä. Nobel-kokemukseni ovat olleet melko negatiivisia, joten lähdin etsimään aihteeksi positiivisempaa kokemusta Böllin kirjasta. Rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava, että ajattelin jotakin sen suuntaista, että onpa ainakin lyhyt, jos on kammottavan tylsä. Minäkö ennakkoluuloinen?

Katharina Blumin menetetty maine ylittikin odotukseni reilusti. Se oli pieni ja varsin piikikäs satiiri, joka iski häpeilemättä heti esipuheessaan:

 "Tämän kertomuksen henkilöt ja tapaukset ovat keksittyjä. Mikäli eräiden lehtimiestapojen kuvauksessa ilmenee yhtäläisyyksiä 'Bild'-lehden menetelmien kanssa, nämä yhtäläisyydet eivät ole tahallisia eivätkä satunnaisia vaan väistämättömiä."

Katharina Blumia epäillään erään sensaatiolehden (johon kirjassa viitataan ihanan kierosti ja korostetusti nimellä "LEHTI") reportterin ampumisesta ja kirja koostuu kuulustelupöytäkirjoista ja oikeudenkäyntimateriaalista. Sekä poliisilaitos, oikeuslaitos että roskalehden koneisto toimivat kaikki omalla tavallaan arveluttavasti ja pöyhkeilevästä toimintatavastaan huolimatta ilmeisen tehottomasti. Yksilön elämä ja oikeudet jäävät valtaakäyttävien jalkoihin ja yksityisyyden käsite heikkenee.

Yhteiskunnallinen satiiri on vaikea laji minulle lukijana, sillä oma yhteiskunnallinen valveutumiseni ei ole sillä tasolla, ettäkö ymmärtäisin kaikkia sen piikkejä ja nyansseja. Katharina Blumin menetetty maine oli kuitenkin ihastuttavan suoraviivainen satiiri ja sen kerrontatyyli, jossa kertoja liittyi osaksi arvostelevaa soppaa, oli riemastuttava.

Nyt odotankin innolla Böllin Nainen ryhmäkuvassa -kirjan lukemista, se löytyy omasta kirjahyllystäni. Katharina Blumin menetetyn maineen perusteella uskallan sanoa, että Böll on varsin omalaatuinen kirjailija, jonka kirjoitustapa on täysin poikkeuksellinen olematta kuitenkaan vaikea.

Kirja on myös Hannan mieleen, mutta Jassu ei pitänyt kirjasta yhtään.

Tällä kirjalla nappaan pisteen Jokken 14 nobelistia -haasteessa.

Kirjailija: Heinrich Böll

Luettu kirja: Katharina Blumin menetetty maine (suom. Kai Kaila)

Alkuperäinen kirja: Die Verlorene Ehre der Katharina Blum

oder: Wie Gewalt entstehen und wohin sie führen kann

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1974

Sivumäärä: 127

Mistä hakittu: Kirjastosta

Arvostelu: ★★★

Albert Camus: Kapinoiva ihminen

Kirjabloggaajan extreme-harrastus: kirjan kuvaaminen ikkunalaudalla, jännitystä elämään!

1001-listan kirjat taitavat olla vähintään 99-prosenttisesti kaunokirjallisuutta. En olisi tullut edes ajatelleeksi, että listalta voi löytyä pohdiskelevampaakin kirjallisuutta, ellen olisi halunnut lukea listalta viimeistä lukematonta Camus'ta, Kapinoivaa ihmistä.

Jos nyt ihan totta puhutaan, olin aavistuksen järkyttynyt, kun tajusin mikä Kapinoiva ihminen oikein on kirjojaan. Camus'n Sivullinen ja Rutto ovat ihastuttaneet minua avoimuudellaan ja lakonisuudellaan ja jotenkin kuvittelin, että Kapinoiva ihminen noudattaisi samaa sarjaa. Teos olikin vaativa ja varsin vaikeastilähestyttävä esseekokoelma, jossa tuo fiksu ranskalainen pohtii maailmaa, vallankumousta ja ihmistä vallankumouksen ja kapinan pyörteissä. Tässä suomennetussa laitoksessa on oikeasti koottuna esseitä useammasta Camus'n teoksesta ja alkuperäisestä L'homme révolté -teoksesta on mukana vain otteita kolmisenkymmentä sivua. Mietin jo, voinko edes merkitä kirjaa luetuksi tuon lyhennetyn version takia, mutta totesin, että eipä taida olla varaa nipottaa tässä asiassa. Tekstejä ei ole (googlailuni perusteella) edes suomennettu enempää ja jo tätä lukukokemusta voin pitää saavutuksena. Vaikka löytäisinkin esseekokoelman kokonaisuudessaan englanniksi käännettynä, tuskinpa jaksaisin kahlata sitä loppuun asti. Huijari kuittaa ja vetää taas yhden kirjan listalta yli ilman tunnontuskia.

Pohdiskelevat esseet eivät taida olla ihan sitä, mitä tahdon lukea vapaa-aikanani. Fiksut ajatukset menivät vähän ohi korvien, kun en jaksanut pysähtyä miettimään jokaista lausetta erikseen. Nopeana romaaninlukijana tämänkaltaiseen tekstiin yhtäkkinen siirtyminen sai aivoni hämmentyneeseen tilaan. Kolmekymmentä sivua tällaista pyörittelyä oli ihan tarpeeksi:

"Kaikkeen kapinaan sisältyy samalla ulkopuolisen tunkeutujan torjuntaa sekä oman itsensä jonkin osan täydellistä, välitöntä hyväksymistä. Kapinoiva suorittaa tiedostamattakin jonkinlaisen arvoasetelman, joka kuitenkin on niin perusteltu, että hän pitää siitä kiinni vaarojenkin keskellä. Siihen saakka hän ainakin oli vaiti, jättäytyneenä epätoivon valtaan, jossa ihminen hyväksyy elämänehtonsa vaikka pitääkin niitä epäoikeudenmukaisina. Vaitiololla ihminen saa ympäristönsä uskomaan, ettei hän arvostele eikä toivo mitään." s. 108.

Camus on joka tapauksessa yksi niitä kirjailijoita, joita oikein tosissani fanitan. Ja kaipa tällä hieman säälittävällä suorituksella kuitenkin saa taas yhden osallistujan kuitattua 14 nobelistia -haasteeseenkin. Kirjalla osallistun myös Vive la France! -haasteeseen.

Kirjabingossa vedän yli kohdan "lainattu kirja".


Kirjailija: Albert Camus
Alkuperäinen kirja: L'homme révolté
Akuperäinen julkaisuvuosi: 1951
Luettu kirja: Kapinoiva ihminen (valikoinut Maija Lehtonen, suomentaneet Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen)
Mistä hankittu: kirjastosta
Arvostelu: ★★

Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja

Uh, huh ja öh. Jatkoin  Nobel-sivistymistä Elfriede Jelinekin Pianonsoittajan parissa, joka kuuluu myös 1001-listalle. Olipahan taas rankka kirja, jonka vastenmielisyys sai minut sulkemaan sieluni syväanalyysilta ja kirjan merkittävyyden näkemiseltä. Olin lähinnä järkyttynyt ja ahdistunut ja jos kirja ei olisi listallani, olisin jättänyt sen kesken jo alkutekijöihinsä. Näin olisi tehnyt näemmä Booksykin.

Pianonsoittajan päähenkilö on keski-ikäistyvä Erika, ammatiltaan pianisti, joka asuu äitinsä kanssa. Napanuora on unohdettu katkaista ja kahden naisen välinen suhden on varsin monimutkainen. Teksti on täynnä tukahdettuja tunteita, toteutumattomia haaveita ja rajuja ristiriitoja. Tämän vielä kestäisin, mutta kun kaikki on - Jenny Garpia lainatakseni - seksuaalisesti epäilyttävää, on kirjan vastenmielisyys liikaa minulle.

Teksti varmaankin oli taitavaa, omalaatuista ja poikkeuksellista, tuskinpa kirjailija muuten olisi palkittu Nobelilla. Teksti on toisinaan rytmitetty hengästyttäväksi sarjaksi toistuvia iskuja, jonka lienee tarkoitus muistuttaa musiikin läsnäolosta, siitä että Erikasta ei koskaan tullutkaan suurta muusikkoa.

"Erika on pingoitettu jo varhaislapsuudesta tähän nuottijärjestelmään. Nämä viisi viivaa ovat hallinneet häntä niin pitkään kuin hän muistaa. Hän ei saa ajatella mitään muuta kuin näitä viittä viivaa. Tämä rasterijärjestelmä, yhdessä hänen äitinsä kanssa, on sitonut hänet määräysten, sääntöjen ja selkeiden kieltojen rikkoutumattoman verkkoon, jossa hän muistuttaa lihakauppiaan lihakoukussa roikkuvaa punertavaa kinkkurullaa. Se antaa turvaa, ja turva luo pelkoa turvattomuudesta. Erikaa pelottaa että kaikki pysyy sellaisena kuin on, ja häntä pelottaa että jokin saattaisi joskus muuttua."
(s. 220)

Mää en vaan tajunnut. Ahdisti, ärsytti, oksetti ja turhautti. Kovasti samoja tunteita siis kuin hiljattain lukemani Beckettin kirjojen kanssa. Näyttäkää minulle mainio kirjallisuuden nobelisti niin minä näytän teille iloisen naaman. Tämä tällainen ei ole sitä, mitä kutsuisin hienoksi kirjallisuudeksi. Tämä tällainen on sitä, mitä joku vakavastiotettava kriitikko on joskus ylistänyt ja sitten lammasmaiset laumat menevät perässä siihen ylistykseen, vaikka eivät mitään ymmärtänetkään, kun eivät halua leimautua tyhmiksi junteiksi. Olen ihan oikeasti kateellinen niille, jotka pystyvät ymmärtämään tämänkaltaista kirjallisuuta ja nauttimaan siitä. Ehkäpä minä ahdistun liian helposti?

Olen tainnut lukea viime aikoina vähän liikaa kirjoja, joista en pidä. Onneksi näiden rinnalla olen lukenut myös vähän mukavampia teoksia, saattaisi mennä muuten maku tähän koko listahommaan. Ihan siis yhtään kyseenalaistamatta sitä, onko järkevää lukea kirjoja, joista ei pidä ;)

Kirjailija: Elfirede Jelinek
Luettu kirja: Pianonsoittaja (suom. Jukka-Pekka Pajunen)
Alkuperäinen kirja: Die Klavierspielerin
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1983
Sivumäärä: 333
Arvostelu:★

Samuel Beckett: Molloy & Malone kuolee

On hyvin vaikeaa kirjoittaa mitään sellaisesta kirjasta, josta ei ymmärtänyt yhtään mitään. Vielä vaikeampaa on kirjoittaa kahdesta sellaisesta kirjasta. Vaasan kirjastossa oli joskus kevättalvella hyllyssä tyrkyllä Samuel Beckettin Malone kuolee. Muistin sen olevan listalla ja kun kirja oli hyvin lyhyt, nappasin sen luettavakseni. Vasta kun olin päässyt lukemisessa jo alkuun, huomasin että kirja olikin trilogian keskimmäinen osa. Siispä etsin käsiini trilogian ensimmäisen osan, Molloyn, joka myös on listallani. Listalla on myös trilogian viimeinen, The Unnamable, jota ei ilmeisesti ole edes suomennettu. Tulin siis lukeneeksi nämä kaksi ensimmäistä osaa väärässä järjestyksessä, mutta luulen, ettei sillä ole mitään merkitystä. Sen verran tapahtumattomia, omituisia ja ei minnekään johtavia nämä kirjat olivat.

Sekä Molloy että Malone kuolee koostui tajunnanvirtamaisesta monologista. Maailma on ahdistava, hahmot häiriintyneitä ja jokseenkin mielenvikaisen oloisia. Molloyssa kertoja selittää tapaansa imeskellä kiviä siten, että imettävät kivet kiertävät kehää taskusta toiseen. Pakkomielle, kummalliset tavat, ihmisen henkinen puoli suhteessa fyysisyyteen, nautinnonhalu, perheenjäsenten väliset suhteet ja koko elämä sekoitetaan kummalliseksi ja hyvin ahdistavaksi sopaksi. Molloyn alkupuoli, yli sata sivua, on yhtä kappaletta, putkeen kirjoitettua hengästyttävää, lähestulkoon kuristavaa, monologia, jonka rytmi tuntuu epätahtiselta ja luonnottomalta.

Malone kuolee on ehkä vähemmän ahdistava, vaikka se käsitteleekin elämän ja kuoleman kysymyksiä, samaan monologiseen tyyliin kuin Molloykin. Vanha mies Malone makaa alasti jossakin sairaalan kaltaisessa tilassa, jonka lukija mieluiten tulkitsee mielisairaalaksi. Kaikki on jokseenkin epäselvää ja Malonen monologissa mainitut henkilöt sekoittuvat keskenään ja henkilöiden rajat muokkautuvat häilyviksi ja omituisiksi.

Luulen ymmärtäneeni, että kirjat olivat oiva osoitus eksistentialistisesta kirjallisuudesta. Hahmot kokivat olemisen kriisiä, kuolema ja elämä sekoittuivat ja pelkkä olemassa oleminen ei vielä taannut sitä, että ihminen oikeasti eläisi. Mutta hyvänen aika, olivathan nämä nyt ihan hirvittävän tuskaisia luettavia. Pardon my French, mutta Beckettiä lukiessani päässäni pyöri koko ajan hirveä kirosana "tekotaiteellinen". Lukukokemukset olivat aika tuskaisia, mutta silti näiden lukeminen oli jotenkin antoisaa ja mielenkiintoista, vaikka en kirjoista pitänytkään. Kummallinen kirjailija ja kummallinen lukukokemus.

Beckett on joka tapauksessa hyvin arvostettu kirjailija ja hän on saanut kirjallisuuden Nobelin vuonna 1969. Siksipä osallistun kirjoilla Jokken 14 nobelistia -lukuhaasteeseen ja olen taas asteen verran sivistyneempi.

Kirjailija: Samuel Beckett

Luetut kirjat: Molloy (suom. Raili Phan-Chan-Thé), Malone kuolee (suom. Caj Westerberg)

Alkuperäiset kirjat: Molloy, Malone meurt

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1951

Sivumäärä: 219 + 183 s.

Arvostelu: ★★

Knut Hamsun: Nälkä

Hei kaikki, toivottavasti teillä on ollut ihana pääsiäinen! Itse olen risteillyt Tukholmaan ja ihmetellyt punaista auringonnousua laivan likaisesta ikkunasta, syönyt mämmiä ja suklaamunia vuoden tarpeisiin, tavannut ihania ihmisiä ja ennen kaikkea ihmetellyt noin joka toisessa lauseessani, että häh, mistä tämä kesä ilmestyi, miten on näin lämmintä, kuumaa, aurinkoista ja eikös nyt jäänyt joku vuodenaika välistä ja voi pojat, mikä ilma! Turussa mittari pyrki pariinkymmennen plusasteeseen ja alkuviikon lumihiutaleiset aamut Vaasassa alkoivat tuntui kummallisen etäisiltä. Olen rentoutunut niin, että tänään kun pitkästä aikaa aivoihini ilmeentyi jokin töihin liittyvä ajatus, oikein hämmästyin, että olenpa osannut rentoutua ja keskittyä elämästä nauttimiseen. Hiukan yli viikon päästä onkin sitten taas jo vappu, jolle toivon samanlaisia kesäisiä ilmoja.

Blogini on jäänyt aikamoiselle hunningolle, enkä taida oikeastaan enää edes haaveilla siitä, että saisin kirjoitettua kaikista niistä kirjoista, joista haluaisin kirjoittaa. Siitäkin, kun luin Knut Hamsunin Nälän, on jo kulunut melkein kolme viikkoa. Kirjoihin liittyvä dementiani on valitettava tosiasia. Kun kirja häipyy silmieni alta, siihen liittyvät muistikuvat katoavat jonnekin aivojeni Ö-mappiin ja niiden sieltä kaivaminen on työn ja tuskan takana. Hämmentävää tässä muuten on se, että muistikuvat eivät oikeasti katoa aivoista kokonaan. Näin viime viikolla kummallista unta Runotyttö-kirjoista, joita en ole lukenut ainakaan viiteentoista vuoteen. Hämmennyksen vallassa tehty googlauskierrokseni paljasti, että uneni tapahtumat olivat hyvin pitkälti kirjojen tapahtumia, mutta jos tässä valvetilassa olisi pitänyt kaivaa muistikuvia noista juonenkäänteistä, se ei olisi ikinä onnistunut. Väkisinkin sitä miettii, että mitä kaikkea tuolta aivoista oikein löytyisikään, jos osaisi sohaista kääntötalikon oikeassa kulmassa sopivaan kerrostumaan.

Nälästä päällimmäisenä mieleeni on jäänyt se, että se oli jollakin tapaa kummallisen raikkaan ja tuoreen oloinen teos. Omanlaisensa, yllättävän moderni ja kiinnostava. Vaikka Knut Hamsun on kirjoittanut pääteoksensa jo niinkin varhain kuin vuonna 1890. Siis lähestulkoon sata vuotta ennen tämän kirjabloggaajan syntymää, huisia. Nälässä köyhä kirjailija, joka minämuotoisena viittaa Hamsunin omiin kokemuksiin, etsii luovuuttaan, inspiraatiota ja rahaa vuokraan hirvittävän nälän riivaamaana. Nälkä ei vaikuta ainoastaan kirjailijan vatsaan ja fyysiseen jaksamiseen. Se sekoittaa kirjailijan pään, ajaa tämän kummallisiin aatoksiin, niin nauruun itkuun kuin humalaa muistuttavaan mielipuolisuuteenkin. Nälkä on kaiken keskiössä, se on noidankehä johon kaikki ajatukset aina päätyvät, ja joka hallitsee niin kirjalijan kuin kirjan lukijankin ajatuksia.

Nälkä ahdistaa, mutta myös vapauttaa. Se kokoaa henkiset ahdingot fyysiseksi ja antaa selityksen, motiivin ja päämäärän kirjailijalle. 1800-luvun lopun Norjan taiteilijaelämä oli ainakin minulle hyvin vieras ajatus. Yleensä boheemiin elämäntapaan ja taiteilijoiden köyhyyteen ja kurjuuteen yhdistää vain Pariisin ja kenties New Yorkin. Näkökulma oli minulle hyvin tuore ja yllättävä. Tuoretta oli myös Hamsunin tapa kirjoittaa, kuvailla ja kuljettaa tarinaansa eteenpäin. Tajunnanvirtamainen teksti kuvasti upeasti nälän aiheuttamia aistimuksia ja ahdistavasta aiheesta huolimatta kirjassa oli jotakin keveää, toiveikasta ja iloistakin.

Hiukan nyt harmittaa se, että Nälkään liittyvistä muistoistani on osa jo kadonnut. Suosittelen kirjan lukemista kuitenkin hyvin lämpimästi. Ja samoin suosittelen lukemaan ainakin Suvin, Joken ja Elegian bloggaukset kirjasta.

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

Kirjailija: Knut Hamsun
Kirja: Nälkä
Alkuperäinen kirja: Sult
Sivumäärä: 170
Arvostelu: ★★★

Helmikuun kuukauden klassikko: Sadan vuoden yksinäisyys (Gabriel García Márquez)

Jos runebergintorttu olikin yksinäinen, ei se joutunut siitä kauan kärsimään.

Krö-höm! Sallinette pienen virkayskän sillä nyt olen hyvin ylpeä itsestäni. Helmikuun kuukauden klassikko on luettu jo nyt, vaikka helmikuuta olisi jäljellä vielä yli kymmenen päivää. Odotin tältä kirjalta paljon, mutta sainkin enemmän. Nimittäin hämmennyksen, turhautumisen, sekaannuksen ja lopulta myös ihastuksen.

Siis ihan oikeasti. Olin toki kuullut, että tässä kirjassa yhdellä  miehellä on seitsemäntoista poikaa, joiden kaikkien nimi on Aureliano, mutta olin jotenkin kuvitellut sen olevan vain hauska juttu, kuriositeetti, millä ei ole väliä juonellisesti tai tarinallisesti. En vain tiennyt sitä, että noiden seitsemäntoista Aurelianon lisäksi tarinassa oli muutama muukin Aureliano, jotka olivat kertomuksen seuraamisen kannalta tärkeitä henkilöitä. Niin ja Aurelianojen lisäksi muutama José Arcadio, yksi Arcadio, yksi Ursula, yksi Amaranta ja yksi Amaranta Ursula. Voi pojat. Ja tytöt. Ensimmäiset viisikymmentä sivua pysyin aika hyvin kärryillä siitä, kuka oli kukin, mutta sitten menin sekaisin. Perjantain junamatkalla huomasin googlettelevani puhelimella sanoja "one hundred years of solitude family tree" ja löysin pelastukseni. Jatkoin lukemista kaivaen vähän väliä puhelimen takin taskusta tarkastaakseni sukupuusta kenestä nyt oikein taas puhuttiinkaan ja aloin päästä jyvälle.

Nimien sekoittumisen lisäksi minua vaivasi kirjan alkupuolella jokin muukin, josta en lopultakaan aivan päässyt selville, mitä se oli. Ehkäpä ennakko-odotukseni leijuivat ylläni kuin Buendían suvun haamut ikään ja kahlitsivat minut pohtimaan jatkuvasti, miksi kirja on niin suosittu, missä ovat ne maagisen realismin piirteet, joista olin kuullut puhuttavan ja mihin tarina oikein kehittyy vai kehittyykö se lainkaan. José Arcadiot ja Aurelianot seurasivat toisiaan ja minä en saanut otetta punaisen langan päästä.

Sitten kuitenkin jotenkin napsahti, sillä tavalla hyvällä tavalla. Kaikki olikin unenomaista, hämärää, jännittävää ja epätodellista, vau! Macondon kylän konkreettisuus katosi ajatuksistani ja se alkoi hahmottua mielessäni hienona vertauskuvallisena kudelmana. Siellä asuvat ja asuneet henkilöt muuttuivat aaveiksi, muistoiksi ja tarinoiksi, joihin sekoittui teemoja sisällissodasta, joukkomurhista ja banaaninkasvatuksesta. Kirja ei ollutkaan pelkästään tarina oudosta ja toisinaan häiritsevän sisäsiittoisesta suvusta vaan jotakin suurempaa ja kauniimpaa. Sen jälkeen, kun ensimmäistä kertaa onnistuin näkemään kirjan tässä valossa, suhtauduin siihen arvostavammin. Valitettavasti kadotin tämän ajattelutavan kirjan loppupuolella ja jossakin vaiheessa tarina alkoi taas puuduttaa, mutta lukiessani tänään junassa loppuun viimeiset sivut, oloni oli omituisen onnellinen ja euforinen, sillä olin taas saavuttanut tuon erikoisen tunteen. Tuota tunnetta on vaikeaa selittää, mutta jotenkin se liittyy siihen, että koen nähneeni jotakin hyvin harvinaislaatuista. Sellaista, joka näyttää tavalliselta ja voi ollakin sitä, mutta jonka taustalla piilee jokin hyvin merkittävä voima, suuri viisaus. Márquez oli taikuri, jonka taikatemppu lumosi minut.

Olisin toivonut, että tuo tunne olisi kantanut läpi koko kirjan, mutta parempi edes hetkittäinen hurmos kuin ei hurmosta lainkaan. Toisaalta myös oivaltamisen tunne loi kirjalle lisäarvoa. Tunnen konkreettisesti sukeltaneeni johonkin uuteen ja arvaamattomaan, päässeeni peilin läpi ihmemaahan. En ihan ymmärtänyt mitä siellä näin ja miksi niin kävi, mutta hieno matka se oli joka tapauksessa. Aika harva kirja on saanut minut näin hämmentyneeksi ja näin kummalliseen, analysoivaan tilaan. On se Márquez vaan nobelinsa ansainnut.

Osallistun kirjalla sekä Jokken 14 nobelistia -haasteeseen, jossa avaan pistetilini sekä Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen, jossa ylenen sotamieheksi.

Kirjailija: Gabriel García Márquez

Luettu kirja: Sadan vuoden yksinäisyys (suom. Matti Rossi)
Alkuperäinen kirja: Cien años de soledad
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1967

Sivumäärä: 414
Mistä hankittu: Vuosia sitten Turun kirjamessuilta divaripuolelta

Arvostelu: ★★★★