Albert Camus: Kapinoiva ihminen

Kirjabloggaajan extreme-harrastus: kirjan kuvaaminen ikkunalaudalla, jännitystä elämään!

1001-listan kirjat taitavat olla vähintään 99-prosenttisesti kaunokirjallisuutta. En olisi tullut edes ajatelleeksi, että listalta voi löytyä pohdiskelevampaakin kirjallisuutta, ellen olisi halunnut lukea listalta viimeistä lukematonta Camus'ta, Kapinoivaa ihmistä.

Jos nyt ihan totta puhutaan, olin aavistuksen järkyttynyt, kun tajusin mikä Kapinoiva ihminen oikein on kirjojaan. Camus'n Sivullinen ja Rutto ovat ihastuttaneet minua avoimuudellaan ja lakonisuudellaan ja jotenkin kuvittelin, että Kapinoiva ihminen noudattaisi samaa sarjaa. Teos olikin vaativa ja varsin vaikeastilähestyttävä esseekokoelma, jossa tuo fiksu ranskalainen pohtii maailmaa, vallankumousta ja ihmistä vallankumouksen ja kapinan pyörteissä. Tässä suomennetussa laitoksessa on oikeasti koottuna esseitä useammasta Camus'n teoksesta ja alkuperäisestä L'homme révolté -teoksesta on mukana vain otteita kolmisenkymmentä sivua. Mietin jo, voinko edes merkitä kirjaa luetuksi tuon lyhennetyn version takia, mutta totesin, että eipä taida olla varaa nipottaa tässä asiassa. Tekstejä ei ole (googlailuni perusteella) edes suomennettu enempää ja jo tätä lukukokemusta voin pitää saavutuksena. Vaikka löytäisinkin esseekokoelman kokonaisuudessaan englanniksi käännettynä, tuskinpa jaksaisin kahlata sitä loppuun asti. Huijari kuittaa ja vetää taas yhden kirjan listalta yli ilman tunnontuskia.

Pohdiskelevat esseet eivät taida olla ihan sitä, mitä tahdon lukea vapaa-aikanani. Fiksut ajatukset menivät vähän ohi korvien, kun en jaksanut pysähtyä miettimään jokaista lausetta erikseen. Nopeana romaaninlukijana tämänkaltaiseen tekstiin yhtäkkinen siirtyminen sai aivoni hämmentyneeseen tilaan. Kolmekymmentä sivua tällaista pyörittelyä oli ihan tarpeeksi:

"Kaikkeen kapinaan sisältyy samalla ulkopuolisen tunkeutujan torjuntaa sekä oman itsensä jonkin osan täydellistä, välitöntä hyväksymistä. Kapinoiva suorittaa tiedostamattakin jonkinlaisen arvoasetelman, joka kuitenkin on niin perusteltu, että hän pitää siitä kiinni vaarojenkin keskellä. Siihen saakka hän ainakin oli vaiti, jättäytyneenä epätoivon valtaan, jossa ihminen hyväksyy elämänehtonsa vaikka pitääkin niitä epäoikeudenmukaisina. Vaitiololla ihminen saa ympäristönsä uskomaan, ettei hän arvostele eikä toivo mitään." s. 108.

Camus on joka tapauksessa yksi niitä kirjailijoita, joita oikein tosissani fanitan. Ja kaipa tällä hieman säälittävällä suorituksella kuitenkin saa taas yhden osallistujan kuitattua 14 nobelistia -haasteeseenkin. Kirjalla osallistun myös Vive la France! -haasteeseen.

Kirjabingossa vedän yli kohdan "lainattu kirja".


Kirjailija: Albert Camus
Alkuperäinen kirja: L'homme révolté
Akuperäinen julkaisuvuosi: 1951
Luettu kirja: Kapinoiva ihminen (valikoinut Maija Lehtonen, suomentaneet Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen)
Mistä hankittu: kirjastosta
Arvostelu: ★★

Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia (toukokuun kuukauden klassikko)

Voi kuinka vihaankaan elokuva-kansikuvia... 

Kappas, kesäkuu! Ja kuukauden klassikko -haasteeni on edennyt jo lähes puoleen väliin. Tähän mennessä vain yksi kirja on jäänyt kesken ja toukokuun klassikkonikin tuli luettua viimeistä sataa sivua lukuunottamatta toukokuussa. Kesäkuun klassikko jatkaa historiallisen suurromaanin teemaa: seuraavana vuorossa on Umberto Econ Ruusun nimi.

Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia onkin varsinainen hardcore-klassikko. "Kaikki yhden, yksi kaikkien puolesta" -lausahdus ja kirjan päähenkilöiden nimet lienevät tuttuja useimmille. Kirjasta on tehty lukuisia filmatisointeja, joista ei lainkaan vähäisimpänä muistan itse katsoneeni Kolme muskettikoiraa -piirrettyä. Kirja kuuluukin ansioidusti kaikille yleissivistystä hehkuttaville listoille ja olihan se nyt jo korkea aika minunkin lukea tuo kirja.

Se, että en aivan hillittömästi innostunut lukemastani, johtuu - jälleen kerran! - siitä, että minulla on suuria henkilökohtaisia ongelmia toimintakirjojen ja -leffojen kanssa. Kirjassa siis tapahtui makuuni liikaa, joka taas johti siihen, että välillä huomasin laskeskelevani jäljellä olevien sivujen määrää. Tapahtumissa ei sinänsä ollut mitään vikaa vaan ne olivat sangen viihdyttäviä, hauskoja ja ovelia. 1600-luvun alkuun sijoittuvat tapahtumat pyörivät Ranskan hoviin liittyvien juonittelujen, vehkeilyjen, huijausten ja sotimisten ympärillä. D'Artagnan, kovasti muskettisoturiksi halajava teinipoika sekä urheat muskettisoturit Athos, Porthos ja Aramis sotkeutuvat monenlaisiin kieroiluihin, oveluuksiin ja jopa rakkausjuttuihin pyrkiessään edistämään kuninkaansa ja koko Ranskan kuningaskunnan turvallisuutta ja asemaa.

Jatkuvasta tapahtumien paljoudesta huolimatta teos ehtii mukavasti syventyä sen päähenkilöiden kieltämättä aika huvittavaan sielunelämään. Hahmot ovat eläväisiä, vereviä ja aidontuntuisia ja etenkin muskettisoturien ja D'Artagnanin väliset suhteet on kuvattu aidosti, hauskasti ja psykologisen tarkasti. Suosikkihahmoni kirjassa oli kuitenkin kardinaali Richelieun ovela vakoojatar Mylady Winters, joka kaikessa kieroudessaan ja viekkaudessaan oli suorastaan ilahduttavan paha. Hän on uskomattoman kaunis, mutta myös uskomattoman fiksu ja onkin aika hienoa, miten Dumas on luonut näin vahvan ja merkittävän naishahmon kirjan miespäähenkillöiden rinnalle. Vaikka kuten kunnon tarinaan kuulukin, paha saa lopulta palkkansa.

Vaikka kirja ei mikään napakymppi minulle ollutkaan, voisin silti suositella tätä rennoksi kesälukemiseksi niille, joilla on tapana lukea jokin klassikkokirja kesän aikana. Kolme muskettisoturia on harvinaisen helposti lähestyttävä ja viihdyttävä klassikkopaksukainen. Osallistun kirjalla myös Vive la France -haasteeseen, jossa taidankin saada täyteen nyt koko tricolorin!

Kirjailija: Alexandre Dumas
Luettu kirja: Kolme muskettisoturia (suom. Lauri Hirvensalo)
Alkuperäinen kirja: Les trois mousquetaires
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1844
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 871
Arvostelu: ★★★

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa

Heippa! Ennen kuin menen asiaan, yksi kysymys. Olen arponut tässä, pitäisikö perustaa blogille facebook-sivut. Mielessäni on usein pikkujuttuja, jotka ovat liian pieniä blogiin, mutta jotka kuitenkin haluaisin jakaa ja arvelisin facebookin toimivan hyvin tällaisissa tapauksissa. Ja blogin facebooksivujen kautta voisi kommunikoida mukavammin myös muiden blogien facebook-sivujen kanssa. Mitä mieltä te yleisesti olette kirjablogin facebook-sivuista? Tuovatko ne uutta sisältöä, ovatko ne turhia vai seuraatteko kenties blogien elämää juuri facebookin kautta? Olisi kiva jos klikkailisitte tuohon viereiseen kysymykseen vastauksenne. Eli facebook-sivut blogille; uhka vai mahdollisuus?

Kaunis kirja, ruma kansi.

Sitten siihen lupailemaani asiaan. Luinpahan nimittäin pienen ja kauniin kirjan. Päädyin lukemaan Radiguetin Paholainen ruumiissa, kun joku oli Goodreadsin 1001-kirjaa -keskusteluissa maininnut, että kirja on lyhyt ja helppolukuinen. Ihan pätevä lukumotiivi, kyllä vain. En tiennyt kirjasta yhtään mitään, en lukenut edes takakansitekstiä ennen lukupuuhaan ryhtymistä.

Jos olisin tiennyt, mistä kirja kertoo, olisi se jo aiemminkin mainitsemani sisäinen kukkahattutätini varmasti herännyt ja sanonut, että ei, en tule tykkäämään tästä kirjasta yhtään. Kirjan päähenkilö on 16-vuotias lukiolaispoika, joka aloittaa rakkaussuhteen naimisissa olevan 19-vuotiaan tytön kanssa. Tytön aviomies on sodassa, joka tekee tilanteesta vielä monimutkaisemman ja moraalittomamman. Juuri tähän kukkis sisälläni olisi huutanut "ei taas tällaisia pettämistarinoita, en jaksa!". Olihan se toki kirjan kantava, tai lähestulkoon ainoa, teema. Silti kirjassa oli jotakin valtavan kaunista, koskettavaa ja herkkääkin. Kirjasta hehkui se tietynlainen ranskalaisuus, joka pahimmillaan voi olla kökköä ja tekotaiteellista, mutta parhaimmillaan, kuten tässä, poikkeuksellista, aistillista ja nautittavaa. Tiedättehän mitä tarkoitan? Runollinen, toisinaan kiihkeäkin rytmi, eräänlainen utuisuus ja ristiriitaisesti epätodelliseen tunteeseen kiedottu voimakas ja raadollinen realismi, siltä se tuntuu.

Kauneuden lisäksi kirjassa oli hienoa myös sen pohtiva ote. Poika tiesi tekevänsä väärin, hän tunnusti avoimesti kateutensa, mustasukkaisuutensa ja katkeruutensa niin kuin rakkautensa ja himonsakin. Kirja tavoittikin tavallista paremmin jotakin voimakkaan inhimillistä. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu suorastaan hämmästyttävältä, että pidin tästä kirjasta, niin kaukana se oli omasta maailmastani ja sellaisesta kirjallisuudesta, josta yleensä pidän. Ihan neljään tähteen kirja ei päässyt, mutta jostakin syystä Paholainen ruumiissa vangitsi minut poikkeuksellisesti tunnelmallaan ja kauniilla kielellään ja etenkin hurmaavalla ranskalaisuudellaan.

Kirja onkin oivallinen osallistuja myös Annamin Vive la France -haasteeseen.

Kirjailija: Raymond Radiguet
Luettu kirja: Paholainen ruumiissa (suom. Helena Anhava)
Alkuperäinen kirja: Le Diable au Corps
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1923
Sivumäärä: 159
Arvostelu:★★★

Madame de La Fayette: Clèves'in prinsessa

Jokainen kirja maailmassa ansaitsee tulla luetuksi. Valitettavasti kuitenkin osa maailman kirjoista on niin tylsiä ja kertakaikkisen kuivakkaita, ettei niiden lukeminen käy nuan vain, kuten Pohjanmaalla sanotaan. (Olen muuten ollut hyvin toiveikas sen suhteen, ettei Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan murteet tarttuisi minuun, kun nuo murteet ovat minulle niin vieraita. Yllätin itseni eräänä päivänä korvaamassa tyypilistä fraasiani "hirveesti" sanalla "hirviästi". Apua!).

Äitini on saanut Madame de La Fayetten Clèves'in prinsessan joululahjaksi parikymppisenä neljä vuosikymmentä sitten. Kirja on ollut tuon ajan hyllyssä lukemattomana tai kyllä sen ensimmäiset sivut lienee luettu useampaan kertaan. Ehkä jo parisen vuotta sitten kävin läpi äitini kirjahyllyä etsien listallani olevia kirjoja. Otin kirjan lainaan (äitini varoitteluista huolimatta) ja ajattelin lukea sen piankin. Kirja asusteli hyllyssäni luvattoman pitkään ja minäkin aloitin sitä ehkä kolmeen kertaan. Tänä viikonloppuna sain kuitenkin lopulta luettua sen alusta loppuun. Yli 40 vuotta lukematon kirja kohtasi lopulta lukijansa ja saa taas vetäytyä kirjahyllyn hiljaisuuteen.

Listan kirjoissa on usein se ongelma, että ne ovat kovasti vanhentuneita ja niitä lukiessa on pidettävä mielessä, että maailma oli kovin erilainen niiden ilmestymisaikana. Kohtalaisen helposti tämä onnistuu vielä vaikkapa 1800-luvun kirjojen kanssa, joiden aikaisesta maailmasta tietää edes jonkin verran. Kohtasin odottamattomia ongelmia tämän 1600-luvulla ilmestyneen kirjan kanssa, sillä en osannut oikein sijoittaa tuota aikaa ja maailmaa mihinkään tietämääni. En siis oikein osannut pitää mielessä sitä, miten edistyksellinen ja poikkeuksellinen aikaansa nähden tuo kirja oli. Sillä sitä se varmastikin oli, vaikkei muuten oikein mitään suuria tunteita herättänytkään.

Kirja sijoittuu Pariisin hoviin, jossa salaiset, puolisalaiset ja puolijulkiset rakkausjutut kuohuttavat väkeä. Kahdensadan sivun aikana kerrotaan tarina suuresta rakkaudesta, joka aiheuttaa niin iloa, surua, punastumista, hermokuumeilua kuin onnettomuuttakin. Lienee kuitenkin tuon ajan kirjalle aika poikkeuksellista, että kaikkea ei ole kuorrutettu krumeruuleilla korulauseilla ja voihkimisella ja tunteilulla, vaan tarinan päähenkilöt - jopa naiset! - harrastavat analyyttista ja kylmähköäkin älyllistä pohdintaa (sen voihkimisen ja punastelun lomassa toki).

Eipä tämä kirja nykyajan ihmiselle mikään kovin erikoinen lukukokemus ollut, mutta kun oikein tosissani yritin katsoa kirjaa 1600-luvun silmälasien läpi, ymmärsin sen merkittävyyden. Hyvin erikoiselta tuntuu etenkin se ajatus, että kun 1600-luvulla on Ranskassa kirjoiteltu tällaisia tarinoita, on täällä Suomessa ollut ehkä hiukan erilainen meininki. Vaikka en todennäköisesti tule jatkossa muistamaan kirjasta juuri mitään (hei vaan kirjadementia), olen aika varma siitä, että aina kun näen tuon kirjan äitini hyllyssä, tulen aina muistamaan, että sain sen lopultakin luettua. Saavutus sekin ja voi miten hyvä mieli tuolle pikkuiselle jo keski-ikäiselle kirjallekin varmasti tuli.

Osallistun kirjalla myös Vive la France! -lukuhaasteeseen.

Kirjalija: Madame de La Fayette
Luettu kirja: Clèves'in prinsessa (suom. Aarne Anttila)
Alkupeäinen kirja: La Princesse de Clèves
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1678
Arvostelu: ★★

Henri Charrière: Vanki nimeltä Papillon

Voi voi, bloggaamattomien kirjojen pino sen kuin kasvaa vaan. Täytyy varmaankin jossakin kohtaa purkaa sumaa lyhyellä koontipostauksella, muuten lukemattomat kirjat pääsevät unohtumaan ja sitähän en kaikessa tavoitekeskeisyydessäni halua...

Vanki nimeltä Papillon on ollut kesken koko kevään. Odotin kirjalta paljon ja aloinkin lukea sitä innoissani, mutta into lopahti kuin seinään. Taas se tuli ilmi: toiminta ei ole juttuni. Mitä enemmän sattuu ja tapahtuu ja mitä enemmän kirjassa on toimintaa, sitä vähemmän jaksan keskittyä. Vanki nimeltä Papillon oli sinänsä ihan kiinnostava vankilapakoseikkailu, mutta se vain oli niin täynnä toimintaa, jatkuvaa haahuilua paikasta toiseen, pakoa, uusia paikkoja ja tapahtumia ja ihmisiä, että en vaan jaksanut pysyä kärryillä.

Vanki nimeltä Papillon on osittain omaelämäkerrallinen tarina siitä, miten vanki, jota kutsuttiin perhostatuointinsa takia Papilloniksi (perhonen), pakenee, joutuu kiinni, pakenee ja niin edelleen. Papillon on tuomittu murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Hänen seikkailunsa ovat sen verran uskomattomia, että lukija - ja ilmeisesti myös kaikki muut kirjan lukeneet - pohtii, että nyt taisi Charrière pistellä vähän omiaan. Kirjailijan onkin sanottu yhdistelleen kuulemiaan kaskuja, tarinoita ja juttuja omiin kokemuksiinsa.

Vanki nimeltä Papillon oli toki ihan kiintoisa matka vankilamaailmaan. Charrière käyttää eloisaa kieltä (köntti, hyi) ja kirjan henkilöt ovat monipuolisia ja uskottavia. Jatkuva vapaudenkaipuu ja kapinointi ärsyttivät, eikä Papillon oikein voittanut sympatoitani puolelleen. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, että sain kirjan lopultakin luettua. Sitä paitsi tämä oli melkoinen jättipotti lukuhaasteisiin osallistumisen kannalta, sillä osallistun kirjalla sekä Vive la France -haasteeseen, Hei me lusitaan -haasteeseen että Lukuiloa Perhoslaaksossa -haasteeseen.

Kirjailija: Henri Charrière
Luettu kirja: Vanki nimeltä Papillon
Alkuperäinen kirja: Papillon
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1969
Sivumäärä: 514
Arvostelu: ★★

Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä

Tänään on kulunut täsmälleen sata vuotta hienon ranskalaisen kirjalijan Marguerite Duras'n syntymästä. Minä ja Esko onnittelemme häntä näin pikaisen kirjapostauksen muodossa.

LOL!

En voinut vastustaa kiusausta, antakaa anteeksi. Syksyllä aloitin tähän suureen ranskalaiseen tutustumista Rakastajalla ja kevättalvella jatkoin Lol V. Steinin parissa. Kuvasin Rakastajaa sanoilla täyteläinen, viipyilevä, kuivahko ja hyvin kypsynyt. Sellainen oli tämäkin kirja, oli totisesti. Koko kirja on niin runollinen, merkityksellinen ja kaunis, että sen lukeminen on aika hengästyttävää. Kaikki tuntuu merkitykselliseltä ja sellaiselta, että tämä pitää painaa korvan taakse ja muistaa loppuelämä.

Kuten Rakastajassakin myös Lol V. Steinin elämässä nuoren naisen maailma järkkyy. Lola Valerie Stein menettää tanssiaisissa komean rakastajansa ja jotakin särkyy. Lol jatkaa elämäänsä näennäisesti, mutta ei ole enää koskaan entisensä. Hän palaa kotikaupunkiinsa, jossa kohtaa jälleen nuoruutensa, sen tapahtumat ja sen ihmiset.

Duras on taitava, rohkea ja hengästyttävä. Sisällöllisesti hänen kirjansa eivät vetoa minuun juurikaan, mutta se henkevyys, merkityksellisyys ja kauneus, joka niistä kumpuaa, saa minut ihailemaan hänen työtään. Hieno nainen ja hienoa kirjallisuutta.

Tällä pikapostauksella puran postaamatta olevia kirjoja ja kirjoitusjumiani. Osallistun samalla Vive la France -lukuhaasteeseen.

Kirjalija: Marguerite Duras
Kirja: Lol V. Steinin elämä
Alkuperäinen kirja: Le Ravissement de Lol V. Stein
Julkaisuvuosi: 1964
Arvostelu: ★★★

Marguerite Duras: Rakastaja

"Äiti sanoo: tuosta tytöstä tulee sellainen ettei se ole koskaan tyytyväinen mihinkään. Oma elämäni lienee alkanut paljastua minulle. Osaan luullakseni jo myöntää itselleni että tunnen tarkemmin määrittelemätöntä halua kuolla. Sanasta 'kuolema' tulee erottamaton osa elämääni. Tunnen luullakseni myös epämääräistä halua olla yksin, huomaan etten ole saanut olla yksin sen jälkeen kun jätin lapsuuteni, Metsästäjän perheen. Aion kirjoittaa kirjoja. Kirjoittaminen häämöttää nykyhetken tuolla puolen, suuressa autiomaassa jonka hahmossa näen elämäni ulottuvuudet." s. 108.

Marguerite Duras'n Rakastaja on täyteläinen, viipyilevä, kuivahko ja hyvin kypsynyt. Sen kerronta on kiehtovaa assosiaatioiden, muistojen ja päiväkirjamaisten havaintojen soljuvaa sarjaa. Rakastaja on omaelämäkerrallinen tarina nuoren tytön ensirakkaudesta ja ensimmäisestä eroottisesta kokemuksesta.

Romaanissa nuoren tytön ääni on voimakas, mutta sivuäänenä sykkii myös tulevaisuuden, aikuisen naisen ääni ja teoksessa kuvaillaankin tulevia tapahtumia jo tapahtuneiden tai parhaillaan tapahtuvien asioiden lisäksi. Marguerite Duras on ollut jo 70-vuotias, kun romaani on julkaistu. Siihen nähden on ällistyttävää, miten hyvin kirjasta huokuu nuoruus. Rakastajaa lukiessani koin, että Duras on tuntenut, että nämä asiat on kirjoitettava ylös, ne pitää päästää muistoista paperille. Ja miten kauniisti hän sen on tehnytkään. Romaanissa syy-seuraussuhteet ponnahtavat toisinaan pintaan kirkkaina ja kuulaina ja tämä piirre muotoilee Rakastajasta eräänlaisen kauniin tilinpäätöksen.

Erityisen hienon lukukokemuksen Rakastajasta teki se, että en uskonut pitäväni siitä. Sen vuoksi jaksoin olla ehkä tavallistakin hämmentyneempi kauniista, runollisista mutta tavallaan myös yksinkertaisista kerrontaratkaisuista ja kielestä. Rakastaja on pieni helmi ja tähänkin teokseen tutustuin ainoastaan 1001-listan ansiosta.

Tällä kirjalla osallistun myös Annamin Vive la France! -haasteeseen.


Kirjailija: Marguerite Duras
Luettu kirja: Rakastaja
Alkuperäinen kirja: L'Amant
Suomentaja: Jukka Mannerkorpi
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1984
Sivumäärä: 121
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Marraskuussa 2013
Arvostelu: ★★★