Harry Salmenniemi: Varjotajunta

Alan lukea Harry Salmenniemen Varjotajunta-romaania junassa matkalla Turusta Tampereelle. Ekstraluokan penkit luovat valheellista luksuksen tuntua. Samoin tekee näennäisen ilmainen kahvi, joka höyryää kitkeränä ruskeassa pahvimukissaan.

Salmenniemi on minulle tuntematon kirjailija. Olen ymmärtänyt, että hän on aiemmin kirjoittanut runoja ja novelleja ja pelkään, että hänen tekstinsä on minulle liian vaikeaa. En ole runoihminen, novelli-ihminen haluaisin olla. Olen kuitenkin kuullut Varjotajunnan olevan autofiktiivinen ja samalla myös autofiktiota parodioiva romaani. Monet autofiktiiviset teokset ovat olleet mieleeni, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa rakastan syvästi. Minua myös kiinnostaa autofiktio ilmiönä. Monet tuntuvat vihaavan tai ainakin halveksivan sitä ja minua kiinnostaa, miksi näin on.

Sileäpintaisen kirjan lukeminen alkaa heti edetä nopeasti. Huomaan naurahtelevani, vaikka ei Salmenniemi oikeastaan ole edes hauska. Vai onko hän sittenkin? Kurkistan kansiliepeen alle, valkoisen kiiltävän paperin (tässä on taatusti paljon mineraaleja) alla kansi on pehmeän harmaa, turvallisen, vakaan ja perinteisen oloinen. Tässä minä luen romaania ja juon kahvia. Varsinaissuomalainen savikko kiitää ohi, tuolla jossakin noiden matalien laatikkomaisten talojen takana on myös äitini.

Kirjassaan Salmenniemi kuvaa naurettavan, banaalin yksityiskohtaisesti sitä, miten hän odottaa Mall of Triplassa junaa, joka veisi hänet kohti Tamperetta ja sieltä edelleen seuraavalla junalla kotiin Jyväskylään. Hän, minäkertoja, havainnoi ympäristöä aivan tarpeettoman, aivan pakkomielteisen tarkasti. Hän analysoi omia tunteitaan, kaivelee omaa autifiktiivista napanöyhtäänsä hartaasti. 

Ja juuri silloin, toistuvalla ja täsmällisellä tavalla, kellontarkasti juuri sillä hetkellä, kun minä lukijana alan jo kyseenalaistaa kaiken, olen jo melkein varma, että Salmenniemi ja koko romaani on vain naurettava, hän paljastaa minulle koko absurdiutensa, sen miten tarkoituksellista tämä olikin. Hän näyttää korttinsa, paljastaa parodiansa. Minäkertoja vaihtuu yksikön kolmanteen persoonaan, yksityiskohtainen ja perusteellinen analyysi näyttäytyy huvittavana menettämättä kuitenkaan merkityksellisyyttään. Naurattaa miten tosissaan ihmiset ottavat itsensä, miten hölmöjä me kaikki olemmekaan tuijottaessamme omaan minuuteemme.

Tietysti minäkin löydän itseni kertojan, Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan, havainnoista ja ajatuksista. Se, miten kaikkien arkisten ja merkityksettömien, usein myös ilottomien asioiden rinnalla kertojan pieni poika Joel valaisee kaiken, antaa asioille uuden merkityksen, on liikuttavaa. Joel on aito, oikea ja lämmin kaiken turhanpäiväisen ja ankean keskellä. Triplan huojuvasta muovisienestä alkaen kertoja kuljettaa lukijansa kohti kotia, kohti hassua ja pehmeää Joelia.

Minä taisin rakastua kirjailijaan nimeltä Harry Salmenniemi. Junamatkani päättyi, en ehtinyt lukemaan kirjaa kokonaan. Ja nyt kun kirjoitan tätä tekstiä, olen jo huolissani miten paljon näitä sanoja ja lauseita tuleekaan, miten vähän sosiaalisen median alustat haluavat minun niihin kirjoittavan. Elämässä on aina liian vähän lukuminuutteja ja merkkimääriä. Onneksi elämässäni on näin hienoja romaaneja. Kauan eläköön autofiktio, kauan eläköön jatkuva ajattelu, hämmästely ja ylianalyysi ja itselleen, omalle vakavuudelleen nauraminen.

Pyysin kirjan arvostelukappaleena Siltala-kustantamolta, suuri kiitos tästä hienosta lukuelämyksestä!

Kirjailija: Harry Salmenniemi

Luettu kirja: Varjotajunta, Siltala 2023

Sivumäärä: 246

Kannen suunnittelu: Mikko Branders

Kannen valokuvat: Mikko Rikala

Mistä hankittu: Saatu kustantajalta

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Sivuhenkilö sai kunnian olla ensimmäinen kirja, joka pääsi taloomme ja jonka vieläpä kuvasin siellä. Monen monituista äänikirjaa olen toki kuunnellut kuluneen vuoden aikana noiden seinien sisällä. Muuttoa odottelemme malttamattomina!

Olen lukuisia kertoja muistellut syksyllä 2016 lukemaani Saara Turusen Rakkaudenhirviötä ja aina vaan hämmästellyt miten voimakkaasti kirjaan voikaan samaistua. Siksi tartuinkin heti tilaisuuteen, kun Tammelta tarjottiin minulle arvostelukappaleeksi Turusen uunituoretta tulokasta Sivuhenkilöä. Blogihistoriani aikana lukemieni arvostelukappaleiden määrä on hyvinkin laskettavissa yhden käden sormilla, mutta tätä tarjousta en vaan voinut ohittaa.

En tiennyt kirjasta etukäteen mitään, toivoin vain että se jatkaisi Rakkaudenhirviön linjalla, sisintäni ravisuttavalla tuttuudella ja arkisella pikkutarkkuudella. Jo Sivuhenkilön alkumetreillä päästin helpotuksen ja ihastuksen sekaisen huokauksen: tarina jatkuu. Sivuhenkilön kertoja on kirjoittanut kirjan. Hän on saavuttanut tavoitteen, joka on selvästi ollut hänen elämänsä päämäärä, suurin unelma. Tai ehkä unelma on väärä sana, sisäinen pakko ja itsestäänselvä tehtävä lienee oikeampi määritelmä.

Mutta entä sitten, kun mikään ei muutukaan. Kertoja syö edelleen pussinuudeleita, pyöräilee hiki päässä kaupungin katuja, pukeutuu juhlaviin tilaisuuksiin edelleen aina samaan mustaan, kultaraitaiseen mekkoon. Pään sisällä käy edelleen samanlainen kuhina, eikä maailma kirjailijan ympärillä muutukaan suopeammaksi ja kirjailijan saavutuksia kumartavaksi. Kirjailja tuntee jatkuvaa häpeää lähes kaikesta. Hän haluaa, että hänet hyväksyttäisiin sellaisena kuin hän on ja ennen kaikkea että häntä ihailtaisiin. Hän tuntee olevansa ulkopuolinen lähes kaikissa ihmisjoukoissa, jotenkin perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut.

Turusen kerronta lumosi minut taas. Minne voin ilmoittaa siitä, jos epäilen kirjailijan murtautuneen alitajuntaani? Koin sen verran voimakasta samaistumista, että kirjan lukeminen ei ollut kovin mukavaa. Kuka nyt haluaisi joutua kohtaamaan ja myöntämään omia heikkouksiaan. Kertojan persoonan lisäksi tarkat kerronnan yksityiskohdat hämmästyttivät, miten joku voi muistaa tämän kaiken. Ja juuri kun olin ehtinyt miettimään, että pikkutarkkuus tuo mieleen Knausgårdin, tuo kirjailija hänet itsekin esiin.

Muutenkin kirja tuntui jopa interaktiiviselta. Että tässä kun kirjailija pohtii kirjansa vastaanottoa ja lukee kirjablogeja, minä olen tavallani mukana teoksessa. Paras esimerkki tästä on se, kun kirjailija pohtii sitä, miksi lukijoille on niin tärkeää tietää, mikä on totta ja mikä fiktiota, minne asti kirja on omaelämäkerrallinen. Sillä totta kai minäkin mietin sitä, sekä Rakkaudenhirviötä että Sivuhenkilöä lukiessani. Ja muutama sivu pohdintojeni jälkeen saan lempeästi sormille näpäyttävän vastauksen. Turusen ajatustenlukutaito saa vähän väliä säpsähtämään. Hän saa minut kiinni siitä, että ajattelen ihan niin kuin kaikki muutkin. Ja myös minä olen kiinnostunut kertojan ystävyyssuhteista, joissa tiedän vilisevän julkkiksia, vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään oleellista. Erittäin mielenkiintoista on pohdinta siitä, että ihmisten suhtautuminen kirjaan muuttui ihan tyystin, kun se voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Näinkö vietävissä ja laumasieluja me lukijat olemme? Pidämme vain sellaisista asioista, joista muutkin pitävät?

Kiehtovaa oli myös kuvaus kirjailijan työstä, muun muassa siitä, miten kirjailija voi kokea esiintymiset kirjamessuilla tai aamu-tv:ssä. Olen ennenkin pohtinut sitä, että varmasti on iso joukko sellaisia kirjailijoita, jotka ovat luonteeltaan ujoja tai introverttejä, mutta joutuvat jatkuvasti olemaan julkisuudessa elantonsa ansaitsemiseksi. Siinä on jotakin valtavan kummallista ja ristiriitaista.

Ahmin kirjan melkoista vauhtia ja toisaalta se oli erittäin helppolukuinen, sujuva ja koukkuunnuttava. Mutta tosiaan, mitenkään helpolla se ei minua päästänyt. Kertoja itsekään ei ollut kaikkein helpoin vaan melkosen ristiriitainen tyyppi. Häntä olisi helppo pitää itsekkäänä, turhasta valittavana naisena, joka ei tajua kasvaa aikuiseksi. Minä kuitenkin ymmärrän häntä, kertoo se sitten miten epäimartelevaa tarinaa minustakin. Ja suurimman osan ajasta halusin vain istua kirjailijan nuhruiselle patjalle, juoda pannullisen kahvia, silittää tämän päätä ja jutella läpi yön.

Jokin Turusen kirjoitustyylissä vain iskee minuun. Raaka rehellisyys, tiukka analyysi ihmismielestä ja pikkutarkat arkiset välähdykset yhdistyneenä henkilökohtaisiin oivalluksiin on harvinaisen toimiva resepti. Kun kirjoitin Rakkaudenhirviöstä, päätin kirjoitukseni sanoihin: "toivon, että Turunen kirjoittaisi vielä lisää, paljon lisää" ja nämä sanani allekirjoitan täysin edelleen.

Kertoja lukee kirjassa Rikosta ja rangaistusta (ja esittää myös ihanan listan !!!! niistä kirjoista, jotka kaikkien pitäisi lukea, ei sisällä Dostojevskia vaan pelkkiä naiskirjailijoita), siispä vedän Helmet-haasteessa yli kohdan 16.

Ja naiskirjailijoista vielä tuli mieleeni: ihanaa naistenpäivää kaikille naisille tänään ja myös kaikkina muina päivinä!

Kirjailija: Saara Turunen
Luettu kirja: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
Sivumäärä: 236
Mistä hankittu: Arvostelukappale
Arvostelu: ★★★★

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Aloitan nyt vaikkapa sillä, että minun on ihan hirveän vaikeaa kirjoittaa tästä kirjasta. CMX on ollut minulle aina erittäin tärkeä yhtye; pakotie, luottoystävä, tunteiden purkukanava. CMX:n veturi A. W. Yrjänä on uskomaton mies, jota kunnioitan paljon ja jonka tapaaminen syksyllä Helsingin kirjamessuilla on kieltämättä ollut yksi tämän vuoden huippuhetkistä. Tuossa tapaamisessa sain  myös Yrjänän uutuuskirjan, Joonaanmäen valaat  (Kiitos edelleen ihanan Arjan! Kirja olisi muuten mennyt sivu suuni, kun arvostelukappalepino oli huvennut melkoista vauhtia).

Aloitin kirjan lukemisen heti kotimatkalla junassa ja olen nautiskellut sitä pitkin syksyä. Nauttinut tosiaan olen, vaikka nyt minun on pakko myöntää että kirja oli minulle myös haastava. Siksipä tämän tekstin luominen ei tosiaan ole kovin helppo tehtävä. Fanityttöys taitaa kuitenkin lopulta nousta kaiken yläpuolelle ja objektiivisuus katoaa tyystin.

Joonaanmäen valaat on yksi kauneimmista näkemistäni kirjoista. Kauneus ei rajoitu pelkästään kansiin vaan myös sisäsivut on koristeltu ja upea synkkyyttä henkivä kuvitus rytmittää tarinaa. Aluksi koin vaikeana sen, että teksti oli tasattu vasempaan reunaan - huomasin lukevani tarinaa kuin runoa. Totuin kuitenkin nopeasti.

Yrjänän teksti on polveilevaa ja hänelle tyypillisesti ihastuttavan hörhöä, tieteellistä ja steampunk-henkistä. Teksti kumartaa arkailematta Jules Vernen puoleen ja vernensä lukeneena luonnontieteilijänä olin toki myyty. Mutta sitten se ongelmallinen osuus: minusta seikkailukirjat ovat useimmiten tavattoman tylsiä. Mitä enemmän kirjassa (tai elokuvassa) on henkilöitä, juonenkäänteitä ja poukkoilevia tapahtumia, sitä takuuvarmemmin menetän mielenkiintoni ja tipahdan kärryiltä. Niin oli totta puhuakseni vaarana käydä nytkin ja siksi kirjan lukeminen eteni hitaasti kokonaiskuvan jäädessä hiukan repaileisemmaksi kuin olisin toivonut.

Vaikka kirjan ydin onkin seikkailuromaanimainen, se sisältää niin paljon muutakin, että lukuokemus oli lopulta ehdottoman nautinnollinen. Eniten pidin siitä, miten Yrjänä ylistää sanoja, kirjoja ja kirjallisuutta. Uteliaisuus ja itsensä kehittäminen ovat hyveitä, samoin sopivassa suhteessa tapahtuva ponnistelu ja toisaalta joutilaisuus. Kirjan henkilöt ovat arkisuudessaan samaistuttavia, luonto on läsnä niin että sen voi aistia kaikkialla halki tarinan ja tunnelma on seikkailuhenkisyydestään huolimatta rauhallinen. Seikkailujen lomassa on aikaa kuunnella toista ihmistä, on aikaa istua tunnelmoimassa ja nauttimassa hetkestä, aistimassa ympäristöä ja sen kauneutta ja ihmeellisyyksiä.

Yrjänän luomaan maailmaan on helppo rakastua eikä sieltä haluaisi pois. Joonaanmäen valaissa on sitä menneen maailman kaikua, jota usein kaipaan nykymaailmassa. Mennyttä maailmaa edustavat kauniisti yhdessä niin kirjan sanat kuin sen upea kuvituskin. Toivon että Yrjänä jatkossakin istahtaa puutarhaansa hellehattu päässään ja alkaa naputella romaaneja mielensä syövereistä. Sitä odotellessa voi ensin keskittyä odottamaan helmikuun yhdeksättä päivää, jolloin CMX:n 16. albumi Alkuteos julkaistaan. Omimmillaan Yrjänä taitaa kuitenkin olla lyriikan kirjoittajana, vaikka varsin oivalliseksi tämä esikoisromaanikin osoittautui, ilman fanityttönäkökulmaakin.

Kirjassa oli monenlaisia sankareita, Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 21. 
Kirjasta paljon valistuneemmin ja analyyttisemmin ovat kirjoittaneet mm. Suketus ja Kirjaluotsi

Kirjailija: A.W. Yrjänä
Luettu kirja: Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga 2017)
Ulkoasu: Mika Wist
Sivumäärä: 227
Mistä hankittu: Arvostelukappale Helsingin kirjamessujen bloggaajabrunssilta

Karonen & Honkala: Karim-sarjakuvat

1990-luvun alun Turku on julma paikka. Lama on kurjistanut ihmisten elämää ja romahduttanut hyvinvointiyhteiskunnan onnettomaksi ongelmapesäkkeeksi. Työttömyys, köyhyys ja luokkaerojen kasvu ovat johtaneet kaupungin anarkistiseen tilaan. Onnettomassa Turussa kukoistaa rikollisuus ja viidakon lait. Päällimmäisenä häärii kolme suurta jengiä, joiden erimielisyydet ja yhteydenotot herättävät pelkoa ja epätoivoa.

Tällaiseen maailmaan sijoittuu Karonen ja Honkala -parivaljakon Karim-sarjakuvat. Sarjakuvia on tähän mennessä julkaistu kolme osaa (Saalis ja saalistaja, Tarkoitus pyhittää keinot ja Rikos ja rangaistus) ja neljäs osa Pelätkää viiltäjää on tällä hetkellä ennakkotilattavissa. Karonen käsikirjoittaa, Honkala piirtää ja tuloksena on synkän koskettavaa ja kiehtovaa hienoa suomalaista sarjakuvaa.

Karim Mabare on 16-vuotias maahanmuuttajataustainen turkulainen nuorukainen. Hän koittaa luovia elämässä parhaana mukaan ja tulee sotkeutuneeksi mukaan Ulkopuoliset-nimiseen jengiin. Paikkaansa etsivä ja pohjimmiltaan kaikille hyvää tahtova Karim huomaa kuitenkin pian, miten rajua jengin toiminta on ja miten ikävästi jengi ja sen kolkko johtaja Eko Bombata tulevat vaikuttamaan hänen ja hänen perheensä elämään.

Omat matkani sarjakuvamaailmaan ovat sijoittuneet lähinnä huumori- ja strippipuolelle, joten tällaisen synkemmän ja juonipainotteisemman sarjakuvan lukeminen oli hyvin piristävä poikkeus. Heti sarjakuvat nähdessään mieheni sanoi, että näyttääpä hienolta ja muistuttaa ulkonäöltään erittäin paljon The Walking Dead -sarjakuvaa. Paljastuikin, että eipä se ole mikään ihme, sillä Karonen mainitsee mietteitä tekijältä -osuudessa kyseisen sarjakuvan tärkeäksi inspiraationlähteeksi. Pakko muuten nillittää hiukan noiden osioiden lukuisista ja räikeistäkin pilkkuvirheistä. Ne olivat ainoa asia näissä sarjakuvissa, jotka toivat tiettyä amatöörimäisyyden tuntua, vaikka eivät toki liittyneet itse tarinaan ja sarjakuvasta nauttimiseen mitenkään.

En ole itse lukenut Walking Dead -sarjakuvaa, joten en osaa sanoa yhteneväisyyksistä. Toivon, että tekijät ovat päässeet alkuperäisestä inspiroineesta sarjakuvasta rohkeasti tarpeeksi kauas. Näin vaikuttaisikin olevan, sillä etenkin juonellisesti sarjakuva on hyvin omaperäinen, jopa poikkeuksellisen raikas ja kansainvälisesti uskottava. Sarjakuvan tarina vetää kaikissa osissa hyvin ja ruutujako tuo rytmiä tarinaan, kun perinteiset ruudut, koko sivun kuvat ja vinosti asetellut ruudut vuorottelevat. Liike on mainiota, tehosteet samoin. Hahmojen tunteet välittyvät voimakkaina ja piirrosjälki on ammattimaista. Mustavalkoisuus toimii mielestäni hienosti, enkä kaipaisi sarjakuvaan värejä.

Karonen ja Honkala ovat tehneet hienoa sarjakuvaa, joka koukkuunnutti, herätti tunteita ja innosti. Taidanpa haluta lukea seuraavankin osan...

Saatu arvstelukappaleena.