 |
| Kuva kesältä 2015. Yksi niistä kerroista, kun koitin lukea Sotaa ja rauhaa. |
Toinen vähintäänkin yhtä iso asia oli se, että sain lopultakin luettua Sodan ja rauhan loppuun. Klassikko on kummitellut mielessäni teini-ikäisestä saakka ja olen koittanut lukea sen mm. joka ikiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen siinä onnistumatta. Neljä nidettä on kököttänyt kirjahyllyssäni syyttävän näköisenä jo vuosia, eikä projekti ole koskaan edennyt alkua pidemmälle. Erittäin yllättävää oli, että syy miksi lukeminen lopulta alkoi edetä, oli nykyaika ja sen modernit mahdollisuudet. Löysin kirjan Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista ja syksyn huonounisina öinä aloin lukea sitä, kunnes nukahdin uudelleen. Sen verran unettavia kohtia kirjassa oli, että unilääkevaikutus oli mahtava, mutta silti projekti eteni mukavasti, välillä e-kirjana ja välillä perinteisenä. Ja helmikuun lopussa jossakin Parkanon ja Seinäjoen välimaastossa sain lopulta kirjan luettua loppuun.
Lukukokemus oli välillä todella puuduttava ja välillä innostava. Odotin koko ajan, pääsenkö jossakin kohdassa tarinan imuun siten, että kirjan klassikkoasema avautuu kirkkaana ja lukeminen on suuri nautinto. Näin kävi hetkittäin mm. sellaisten klassikoiden kuin Rikos ja rangaistus tai Sadan vuoden yksinäisyys kohdalla. Sota ja rauha oli kuitenkin harmikseni enemmän sellainen tasapaksu kokemus. Kirja oli mielenkiintoinen ja hienosti rakennettu analyyttinen kuvaus sodasta ja Venäjästä, mutta jostakin syystä en päässyt sukeltamaan oikein pintaa syvemmälle.
Kirjassa suuteloitiin ja vääntelehditiin paljon. Nykylukijan silmin vaikuttaa myös kummalliselta se, miten paljon käytettiin aikaa kaunotarten mustien huulihaivenien kuvaukseen tai siihen, miten naiset kovasti kaunistuvat pulskistuessaan. Silti inhimillisyyden, ihmisten arjen ja juhlan, ilojen ja murheiden kuvaus tuntui tutulta, aidolta ja nykyaikaiselta. Ihminen ei lopulta muutu, vaikka ajat muuttuvat. Kirjaa lukiessani mietin taas, miten paljon Suomen kulttuuri on saanut vaikutteita Venäjältä. Kirjan parhainta antia olikin se laaja katsaus Venäjän maahan, jonka teos tarjosi sekä suoraan että rivien väleissä.
Parasta kuitenkin oli teoksen historiallisuus. Omat historiantietoni ovat vajavaiset, niin kuin olen ennenkin todennut ja oli kiehtovaa päästä sukeltamaan Napoleonin ja Aleksanteri I:n saappaisiin. Sodan hirveydestä ja raakuudesta muistan kuulleni historian tunnilla, mutta kirjan sivuilta tarinasta tuli totta, hirvittävää totta. Tolstoi on kirjoitustyyliltään analyyttinen ja perusteellinen. Tämä näkyy niin historiallisten tapahtumien kuin ihmisten välisten suhteidenkin kuvauksessa. Ehkä juuri siksi kirjan hahmoista ei tullut minulle kovinkaan rakkaita. Sama ilmiö kävi muuten myös Anna Kareninan kanssa muinaisina lukiovuosina. Rakastin kirjaa, mutta en sen henkilöitä.
Vaikka kirja ei ollutkaan mikään Kurjien tyylinen huumaava klassikkolukukokemus, olen silti erittäin vaikuttunut kirjasta ja iloinen siitä, että sain sen lopulta luettua. Kirja on ansainnut klassikkoasemansa, ehdottomasti. Viimeistä nidettä lukiessani mielessäni pyöri jatkuvasti ajatus, että Sota ja rauha taitaa olla Venäjälle sama kuin Täällä Pohjantähden alla on Suomelle. Kansien väliin siirretty tarkka ja monipuolinen kuvaus kansasta, sen identiteetistä ja taisteluista.
Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 43, todellakin olen suunnitellut tämän lukemista jo pidempään.
 |
| I made it! |
