Olen lukenut Liisa-seikkailut ensimmäistä kertaa hyvin nuorena, sillä kirja oli meillä kotona kirjahyllyssä. Olin luultavasti alle kouluikäinen, kun ensimmäistä kertaa luin tuon kirjan. Ja sitä hämmästyttävämpää on, että heti ensimmäisellä kerralla ihastuin kirjaan ihan täysillä. En muista yhtäkään yhtä vahvaa lukukokemusta elämässäni ja senkin vuoksi kirja on elämäni tärkein kirja.
Kirjaan kuuluu oleellisesti John Tennielin mahtavan synkkä, kiehtova ja taidokas kuvitus. Jos kuvitus olisi lapsekkaampi ja iloisempi, se veisi kirjasta suuren osan pois sen tehokasta mustaa tunnelmaa. Liisa oli ensimmäinen kosketukseni nonsenseen ja surrealismiin ja mikään muu kirja ei ole pystynyt samalle tasolle.
Siitä, miten hyvin nonsense, synkkä kuvitus ja melkoinen absurdius kaiken takana minuun upposikaan, toimii hyvänä esimerkkinä se, että lempikohtaukseni kirjasta on se kaikkein oudoin, synkin ja käsittämättömin kohtaus, jossa ilma on täynnä pippuria, vauva onkin possu ja lopuksi Irvikissa ilmestyy puun oksalle.
Liisa ihmemaassa on kaikessa synkkyydessään kuin uni, joka ei ole laskettavissa ihan painajaiseksikaan, mutta jotakin hyvin uhkaavaa, pimeää ja mahtavan häiriintynyttä siinä on. Uni joka on niin jännittävä, ettei siitä tahdo herätä, mutta kun heärä, onkin helpottunut, että se oli vain unta. Liisa ihmemaassa on kuitenkin samalla myös hauska, kevyt ja erittäin viihdyttävä. Minä yksinkertaisesti rakastan tätä kirjaa enkä usko, että mikään muu kirja voi koskaan päästä samanlaiseen asemaan elämässäni. Kirjallinen ensirakkauteni.
Tämä avautuminen ja tunnustus oli samalla kolmenkymmenen päivän kirjahaasteen viimeinen päivä. Kuukausi on ollut hauska, antoisa ja se on kulunut uskomattoman nopeasti. Myöhemmin tänään kokoan lukukuukauteni pakettiin ja arvon synttäriarvonnan voittajat, alle kaksi tuntia aikaa osallistua, hopihopi!
