Näytetään tekstit, joissa on tunniste . Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste . Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Margaret Mazzantini: Älä liiku


Takaisin perusasioiden pariin: pitkästä aikaa kirja 1001-listalta! Olen pitkään jumittanut projektissani paikallani ja havahduin taas siihen, että neljäsosa eli 250 luettua teosta on kovin lähellä. Olisi mahtavaa saada tuo raja saavutettua vielä tämän vuoden puolella.

Tosin tänä vuonna on vielä vähäsen muutakin hommaa, että suuria paineita ei parane ottaa. Ensi perjantaina on talomme elementtien toimituspäivä, sitten tämä yli vuoden jatkunut taloprojekti konkretisoituu, kun talomme pitäisi nousta päivässä tai parissa harjakorkeuteen. Hullulta tuntuu, että puolen vuoden päästä muuttopäivä alkaa olla todella lähellä!

Listaprojektini on tutustuttanut minut upeisiin unohtuneisiin helmiin ja hienoihin klassikoihin, joita en välttämättä olisi muuten lukenut. Toisaalta se on myös saanut aikaan sen, että olen lukenut koko joukon yhdentekeviä, kummallisia, kurjia ja myös inhottavia kirjoja. Älä liiku kuului lukukokemuksena valitettavasti noiden inhottavien kirjojen joukkoon.

Älä liiku on tarina Timoteosta, joka työskentelee kirurgina. Hänellä on 15-vuotias tytär Angela, joka tuodaan Timoteon sairaalaan pahasti skootterionnettomuudessa loukkaantuneena. Timoteo alkaa kertoa loukkaantuneelle ja tajuttomalle tyttärelleen elämänsä tarinaa ja samalla Angelan vanhempien tarinaa. Timoteo kertoo että hänellä on ollut rakastajatar, Italia-niminen nainen, jonka Timoteo on ensi tapaamisella raiskannut. Timoteo on menneisyydessään tasapainoillut Italian ja vaimonsa Elsan välissä ja selviää, että mikäli Angela ei olisi ilmestynyt Timoteon elämään, olisi päätös voinut olla toisenlainen.

Kirja sai minut voimaan pahoin. Loukkaantuneiden aivojen kuvailu ja Timoteon seikkailut sikailut olivat inhottavan fyysinen yhdistelmä ihmiselämän synkkiä puolia. Elegia kertoo, että alkoi pitää Timoteosta tämän moraalittomista puuhista huolimatta. Mari A  taas totesi, että teki mieli potkia jahkailevaa miestä persauksille. Minä taas inhosin miestä alusta loppuun ja on pakko allekirjoittaa tämä jälkimmäinen näkemys siitä, että Timoteo olisi kaivannut kunnon ravistelua.

Tiedän toki, että ei Mazzantinin kirja turhaan tälle listalle ole päätynyt. Hänen kirjoitustyylinsä on kaunis ja maalaileva, jollakin tavalla poikkeuksellinen fyysinen myös muilta kuin noilta ihmisen fyysisyyteen liittyviltä osin. Taas kuitenkin huomasin sen, että olen lukijana varsin vaativa. Jos en pidä tarinasta ja henkilöistä, on aivan sama, miten kauniisti kirja on kirjoitettu. Ällötti alusta loppuun.

Älä liiku liittyy osaksi inhokkiryhmääni, yhden tähden kirjoja, jotka löytyvät blogistani täältä. Näistä taitaa löytyä jo selvä kaava, ainakin Älä liiku käsitteli melkoisesti samoja teemoja kuin vaikkapa Kureishin Lähtö tai Jelinekin Pianonsoittaja. Ei todellakaan minun juttuni. Väkisinkin mietin, montako tällaista kirjaa mahtuu vielä noihin lukemattomiin 762 kirjaan. Ehkä on parempi, etten tiedä. Onneksi minulla on nyt meneillään myös yksi todellinen helmi, jonka löysin listalta sattumalta, siitä lisää sitten hieman myöhemmin.

Helmet-haasteessa  laitan kirjan kohtaan 40, kirjailija on mielestäni riittävän erilaisesta kulttuurista.

Kirjailija: Margaret Mazzantini
Luettu kirja: Älä liiku (WSOY 2004, suom. Helinä Kangas)
Alkuperäinen kirja (Non ti muovere, 2001)
Sivumäärä: 329
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Anja Snellman: Parvekejumalat

Luin kirjan, jota inhosin alusta loppuun. Usein jos inhoan jotakin kirjaa, näen kuitenkin sen positiivisetkin puolet ja koen hetkittäin valoisia pilkahduksia takkuavankin lukemisen lomassa. Anja Snellmanin Parvekejumalat oli kuitenkin joka lauseellaan minulle vastenmielinen. Saattaa herätä kysymys, miksi sitten en jättänyt kirjaa kesken. No tietenkin siksi, että kirja on äänestetty Hesarin 2000-luvun suomalaiset suosikit listan sijalle 78. Ja siksi, että maksoin kirjasta kokonaiset kolme euroa, enkä tietenkään halunnut tunnustaa virheostosta.

Nyt kun tunnustan inhonneeni kirjaa, tuntuu vielä vaikeammalta myöntää, että kirja käsitteli hurjan tärkeää aihetta, maahanmuuttajien elämää ja sopeutumista Suomeen ja suomalaisten asenteita heitä kohtaan. Kirjan päähenkilö Anis F. Muumin on somalityttö, jonka perhe on muuttanut kylmään Suomeen. Anis elää niin normaalia nuoren tytön elämää kuin se on mahdollista kahden hyvin erilaisen kulttuurin ristitulessa. Vapauden kaipuu ja halu olla samanlainen kuin Suomi-tytöt sekä uskonnon ohjaama tiukka, jopa julma kotikasvatus johtavat pahoihin yhteentörmäyksiin. Tarinassa on myös täysin päinvastaista vapaudenkaipuuta. Suomalaissyntyinen Alla-Zahra, joka on aiemmin tunnettu nimellä Alla Pohjola, pakenee liiankin vapaata, rankkkaa ja sekavaa elämäänsä burkhan alle, toisenlaiseen vapauteen. Alla-Zahran pikkusisko Wanda ja Anis tutustuvat ja Wandan kautta Anis pääsee yhä lähemmäs sellaista elämää, josta haaveilee. Hinta on kuitenkin kova.

Kirja käsittelee monipuolisesti erilaisuutta ja sen sietämistä. Sen sanoma oli merkittävä ja monella lailla herättelevä. Koko kirjan hieno, tärkeä ja ajankohtainen viesti hautautui kuitenkin mielessäni valtavat mittasuhteet saaneeseen ärsytykseen. Inhosin kirjan henkilöiden typerää nimeämistä. Aniksen perheen tytöt olivat kaikki mausteita ja pojat haukkoja. Inhosin kirjan töksähtelevää rakennetta, lyhyitä lukuja ja liikaan hienosteluun sortuvia lauseita. Inhosin kirjan päämäärättömyyttä ja sekavuutta. Kirja tuntui koko lukukokemuksen ajan ilkeältä ja pahansuovalta, toisaalta lapselliselta ja hiomattomalta.

Oikein harmittaa mollata kirjaa näin, etenkin kun tiedän teoksen vedonneen moniin. En tiedä onko syy siinä, että minä ja Anja Snellman emme vain sovi yhteen. Ajattelin ottaa selvää asiasta ja palaan vielä tämän vuoden aikana johonkin toiseen Snellmanin teokseen, ehkäpä toiseen listalta löytyvään, Lemmikkikaupan tyttöihin tai sitten Snellmanin (silloin Kaurasen) esikoisromaaniin Sonja O. kävi täällä. Oletteko te pitäneet Snellmanin kirjoista? Olenko yksin tämän ärsyyntymiseni kanssa?

Kirjailija: Anja Snellman
Luettu kirja: Parvekejumalat (2010)
Mistä hankittu: Elisa kirja
Arvostelu: ★

lauantai 23. toukokuuta 2015

W. G. Sebald: Saturnuksen renkaat



On vähän yli kaksi vuotta siitä, kun tutustuin ensimmäistä kertaa Sebaldiin. Valitettavasti tämä toinen kertakaan ei ollut kovin miellyttävä ja taidan odottaa useamman vuoden ennen kuin luen kaksi listalla vielä olevaa Sebaldin kirjaa (The Emigrants ja Vertigo. Mutta kuka tietää, ehkä ne ovatkin enemmän makuuni?).

Tuolloin toukokuussa 2013 totesin Austerlitzista näin:

"Mää vaan en tajunnu. Ja kun ei tajua, ei myöskään pysty syväanalyysiin tai edes pinta-analyysiin. Toivonkin, että joku fiksu tulisi nyt kertomaan minulle, mistä tässä oikein oli kyse. Toisaalta elämää isompi plussa ja arvostelun toinen tähti on annettava siitä, että tämä teos sisälsi kuvia! Siis ihan oikea kaunokirjallinen ja vakavastiotettava teos, joka oli kuvitettu! "

Ja ihan samat sanat voisin kirjoittaa näistä Saturnuksen renkaistakin. Teos on minämuotoista kerrontaa (jossakin vaiheessa paljastuu, että kertoja on mies nimeltä Sebald). Tyyppi vaeltelee pitkiä matkoja ja vaelluksensa lomassa poikkeaa jatkuvasti (siis oikeasti ihan jatkuvasti, noin 300 sivua) sivupoluille kertomaan Euroopan historiasta omalla kummallisen innottomalla ja kuivalla kertojanäänellään.

Mikään ei oikein tunnu liittyvän yhteen ja se miten kertoja assosioi, tuntuu epäaidolta. En pitänyt jaarittelevasta ja sivupoluille eksyvästä kertojasta. Minua ei oikeasti yhtään kiinnostanut, mitä sanottavaa hänellä oli. Mietin jopa pariin otteeseen, että kuka kertoja oikein luulee olevansa, millä oikeudella hän näitä asioita kertoo ja miksi jonkun pitäisi tästä kaikesti kiinnostua, saati sitten innostua. Taistelua oli siis koko 345 sivua. 

Yleensä kun kirja lähestyy loppuaan, on lukijalla jonkinlaista mielenkiintoa siitä, miten kirja tulee loppumaan, onko teoksesssa vielä odotettavissa loppuhuipennus. Saturnuksen renkaiden viimeiset 30 sivua kertovat silkinviljelystä. Se siitä. Viime kerralla kuvat olivat uutuudenviehätystä ja lisäsivät arvosteluun yhden tähden. Nytpä otan senkin pois. Edelleen kaipaan jotakin viisaampaa kertomaan, että mitä häh? Jos haluan lukea Joseph Conradista tai vaikkapa sitten siitä silkinviljelystä, luen mieluummin faktaa kuin tällaista omituista faktan sekaista taiteellisuuteen pyrkivää fiktiota.

Kirjalija: W. G. Sebald
Luettu kirja: Saturnuksen renkaat (suom. Oili Suominen)
Alkuperäinen kirja: Die Ringe des Saturn (1995)
Sivumäärä: 345
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu: 

maanantai 26. toukokuuta 2014

Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja


Uh, huh ja öh. Jatkoin  Nobel-sivistymistä Elfriede Jelinekin Pianonsoittajan parissa, joka kuuluu myös 1001-listalle. Olipahan taas rankka kirja, jonka vastenmielisyys sai minut sulkemaan sieluni syväanalyysilta ja kirjan merkittävyyden näkemiseltä. Olin lähinnä järkyttynyt ja ahdistunut ja jos kirja ei olisi listallani, olisin jättänyt sen kesken jo alkutekijöihinsä. Näin olisi tehnyt näemmä Booksykin.

Pianonsoittajan päähenkilö on keski-ikäistyvä Erika, ammatiltaan pianisti, joka asuu äitinsä kanssa. Napanuora on unohdettu katkaista ja kahden naisen välinen suhden on varsin monimutkainen. Teksti on täynnä tukahdettuja tunteita, toteutumattomia haaveita ja rajuja ristiriitoja. Tämän vielä kestäisin, mutta kun kaikki on - Jenny Garpia lainatakseni - seksuaalisesti epäilyttävää, on kirjan vastenmielisyys liikaa minulle.

Teksti varmaankin oli taitavaa, omalaatuista ja poikkeuksellista, tuskinpa kirjailija muuten olisi palkittu Nobelilla. Teksti on toisinaan rytmitetty hengästyttäväksi sarjaksi toistuvia iskuja, jonka lienee tarkoitus muistuttaa musiikin läsnäolosta, siitä että Erikasta ei koskaan tullutkaan suurta muusikkoa.

"Erika on pingoitettu jo varhaislapsuudesta tähän nuottijärjestelmään. Nämä viisi viivaa ovat hallinneet häntä niin pitkään kuin hän muistaa. Hän ei saa ajatella mitään muuta kuin näitä viittä viivaa. Tämä rasterijärjestelmä, yhdessä hänen äitinsä kanssa, on sitonut hänet määräysten, sääntöjen ja selkeiden kieltojen rikkoutumattoman verkkoon, jossa hän muistuttaa lihakauppiaan lihakoukussa roikkuvaa punertavaa kinkkurullaa. Se antaa turvaa, ja turva luo pelkoa turvattomuudesta. Erikaa pelottaa että kaikki pysyy sellaisena kuin on, ja häntä pelottaa että jokin saattaisi joskus muuttua."
(s. 220)

Mää en vaan tajunnut. Ahdisti, ärsytti, oksetti ja turhautti. Kovasti samoja tunteita siis kuin hiljattain lukemani Beckettin kirjojen kanssa. Näyttäkää minulle mainio kirjallisuuden nobelisti niin minä näytän teille iloisen naaman. Tämä tällainen ei ole sitä, mitä kutsuisin hienoksi kirjallisuudeksi. Tämä tällainen on sitä, mitä joku vakavastiotettava kriitikko on joskus ylistänyt ja sitten lammasmaiset laumat menevät perässä siihen ylistykseen, vaikka eivät mitään ymmärtänetkään, kun eivät halua leimautua tyhmiksi junteiksi. Olen ihan oikeasti kateellinen niille, jotka pystyvät ymmärtämään tämänkaltaista kirjallisuuta ja nauttimaan siitä. Ehkäpä minä ahdistun liian helposti?

Olen tainnut lukea viime aikoina vähän liikaa kirjoja, joista en pidä. Onneksi näiden rinnalla olen lukenut myös vähän mukavampia teoksia, saattaisi mennä muuten maku tähän koko listahommaan. Ihan siis yhtään kyseenalaistamatta sitä, onko järkevää lukea kirjoja, joista ei pidä ;)

Kirjailija: Elfirede Jelinek
Luettu kirja: Pianonsoittaja (suom. Jukka-Pekka Pajunen)
Alkuperäinen kirja: Die Klavierspielerin
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1983
Sivumäärä: 333
Arvostelu:★

maanantai 12. toukokuuta 2014

Erica Jong: Lennä, uneksi


On aika ärsyttävää, kun toisinaan ei yhtään tajua, miten jotkut kirjoista ovat ansainneet paikan 1001-listalla. Olinko vain vähän tyhmä, kun en tajunnut arvostaa kirjaa? Jäikö minulta jotakin huomaamatta? Erica Jongin Lennä, uneksi (Fear of Flying) oli jäänyt mieleeni listalta kirjailijan erikoisen nimen vuoksi ja kun törmäsin siihen kirjastossa, nappasin sen mukaani sen enempiä miettimättä. Olisi ehkä kannattanut miettiä kahdesti ja etenkin harkita kirjan ottamista junaan matkalukemiseksi. Lennä, uneksi oli kirja, jossa oli ihan törkeesti seksiä ja rumia sanoja. Niin paljon, että en kehdannut lukea kirjaa täydessä junassa, kun en halunnut vieressä istuvan näkevän, että millaista kirjaa oikein luin. Kirjan päähenkilö on hiukan alle 30-vuotias nuori nainen. Kirjailija on itse sanonut (kertoi kirjan takakansi, jonka tajusin lukea vasta, kun olin lukenut kirjaa jo pitkälle) että halusi kirjoittaa kirjan naisesta, jolla on sekä aivot että seksuaalielämä.

En ole ihan varma noista aivoista. Tai olihan päähenkilö Isadora toki fiksu. Hän kirjoittaa runoja ja on lukenut suunnilleen kaikki maailman arvostetut romaanit, joihin hän myös viittaa jatkuvasti. Runsaat kirjalliset viittaukset olivatkin kirjan paras puoli ja ilahduin, kun niistä suurin osa oli minulle tuttuja ja osan olen jopa ehtinyt jo lukea. Isadora on matkalla Wieniin toisen aviomiehensä, ammatiltaan psykoanalyytikon, kanssa psykoanalyytikkojen konferenssiin. Lentokone ja myöhemmin koko konferenssi on täynnä analyysia, pohdintaa ja freudilaista tulkintaa. Isadora on kyllästynyt elämäänsä, mieheensä, itseensä, turhiin seksuaalisiin toiveisiinsa ja - ylläri! - lähtee konferenssissa toisen miehen matkaan.

Tuo matka ympäri Eurooppaa (jota kutsutaan jopa odysseiaksi) on aika inhottava, epämääräinen ja turha. Mies, jonka matkaan Isadora lähtee on epämiellyttävän ja aika ällöttävän oloinen. Isadora ei itsekään oikeastaan edes haluaisi lähteä miehensä luota, joka nyt kuitenkin loppujen lopuksi on ihan kunnon mies ja vielä rakastava sellainen, mutta jokin pakottaa hänet matkalleen, vapauteen. Eikä siitä matkasta loppujenlopuksi ole oikeastaan hyötyä ja iloa kenellekään. Epämääräistä säätämistä, paljon olutta, humalassa ajelua ja muuta vastuutonta ja moraalitonta. Sisäinen kukkahattutätini rypisteli otsaansa ja nyrpisteli nenäänsä. Yleisesti ottaen kirjaa vaivasi krooninen löysyys. Niin moraalinen, henkinen kuin fyysinenkin. Yök.

Kaipa tämä oli jokin feministinen manifesti? Suurta ja mullistavaa kirjallisuutta? Hurraa, nainen voi käyttäytyä näin ja se on ihan ok! Tämänkaltainen kirjallisuus on hyvin kaukana siitä, mitä minä pidän hienona ja merkittävänä kirjallisuutena. Jotenkin tämä muistutti huumehörhöseikkailuja. Sellaisia kirjoja, missä oikeastaan ei tapahdu mitään, kaikki on sekavaa, tyhmää ja melko idioottimaista. Ihmiset ovat öklöjä (kyllä, se on juuri oikea sana tähän tarkoitukseen) ja löyhämoraalisia itsekkäitä hedonisteja. Ei siis lainkaan minun teekuppini.

Kertokaahan tämän lukeneet, mitä minulta meni ohi? Oliko kirjan juju juuri tuo feminismi, naisellinen vapautuminen? Kirja on kirjoitettu 1970-luvun alussa, ehkäpä se olisi pitänyt ottaa paremmin huomioon. Maailma muuttuu, Eskoseni jne. Olinko minä vain huumorintajuton tiukkapipo, jolta ei herunut ymmärrystä?

Kirjalija: Erica Jong
Luettu kirja: Lennä, uneksi
Alkuperäinen kirja: Fear of Flying
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1973
Sivumäärä: 319
Arvostelu: ★

torstai 20. maaliskuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos


En pystynyt vastustamaan kiusausta, kun bongasin kirjastosta tämän pikkuruisen miki-kirjan. Anna-Leena Härkönen kuuluu inhokkikirjailijoideni joukkoon Häräntappoaseen vuoksi. Lisäksi olin nähnyt tästä Ei kiitos -kirjasta tehdyn leffan trailerin ja ajatus kirjan suhteen oli että ei kiitos. Halusin kuitenkin kokeilla tällaisen minikirjan lukemista ja muistin, että Ei kiitos on suomalaisten 2000-luvun suosikit -listalla loppupäässä, joten halusin antaa kirjalle mahdollisuuden. Minulla onkin melkoinen putki päällä nyt noiden 2000-luvun parhaiden suomalaisten kirjojen suhteen. Olen tänä vuonna lukenut jo yhdeksän kirjaa tuolta listalta.

Kirja oli ihan juuri niin tympeä kuin uskoinkin sen olevan. Ei sitten yhtään minun juttuni. Kommunikointiin kykenemättömiä ihmisiä, omituisia motiiveja ja itsekkäitä, raivostuttavia ihmisiä. Päähenkilö Heli, nelikymppinen saksanopettaja, on tyytymätön mieheensä Mattiin ja siihen, että mies pelaa mieluummin tietokonepelejä kuin huomioi vaimoaan ja toteuttaa aviollisia velvollisuuksiaan. Tämä johtaa siihen, että Heli päätyy puuhailemaan moraalittomia erään aikuisopiskelijansa kanssa. Kaikki ovat onnettomia, solmussa ja raivostuttavan saamattomia. Eniten otti päähän se, että Matti oli aivan selvästi masentunut, mutta Heliltä ei herunut hänelle yhtään ymmärrystä.

Kenties Härkösen tyyliin kuuluukin luoda mahdollisimman ärsyttäviä hahmoja, mutta tämän tyylinen kirjallisuus ei kuulu lemppareihini. Miki-kirjan lukeminen sen sijaan oli ihan hauska kokemus. Luen usein iltaisin sängyssä ja pientä ja kevyttä kirjaa oli mukava pitää kädessä pötkötellessä. Se että sivua joutui kääntämään usein, häiritsi oikeastaan yllättävänkin vähän. Ohuiden sivujen kääntäminen talven kuivattamilla sormilla oli toisinaan turhauttavan vaikeaa. Aion kuitenkin ehdottomasti lukea lisää miki-kirjoja, jos sattuu jossain vastaan tulemaan. Härkösen taidan kyllä suosiolla jättää muille lukijoille.

Kirjailija: Anna-Leena Härkönen
Kirja: Ei kiitos
Julkaisuvuosi: 2008
Sivumäärä: 555
Arvostelu: ★

lauantai 5. lokakuuta 2013

M. Agejev - Kokaiiniromaani (ja tämän projektin järkevyydestä)

Nyt on aika nostaa kissa pöydälle. Se kissa, jota suurin osa varmasti tulee ajatelleeksi, kun joku hullu kertoo aikovansa lukea kaikki 1001-listan kirjat läpi. Se nimenomainen kissa, että onko tässä mitään järkeä? Miksi lukea läpi kirjalista, joka sattuu olemaan jonkun muun mielipiteiden perusteella koottu, hyvin subjektiivinen ja vajaavainen lista? Maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, että miksi kuluttaa aikaansa sellaisiin, joita ei oikeastaan edes tahtoisi lukea?

Tätä kaikkea mietin, kun luin M. Agejevin Kokaiiniromaania. Eräs ystäväni on kertonut, että hän on jättänyt lukuisia kirjoja kesken, kun teoksen henkilöt ovat olleet liian ärsyttäviä. Kokaiiniromaania lukiessani samaistuin voimakkaasti tähän tunteeseen, sillä yksinkertaisesti vihasin sen päähenkilöä, vetelää, ällöttävää, kylmää ja itsekeskeistä Vadimia. Ja tästä päästäänkin siihen tosiasiaan, että mikäli tämä kirja ei olisi kuulunut listalle, en koskaan ensinnäkään olisi ryhtynyt lukemaan sitä ja jos olisinkin, olisin varmasti jättänyt sen kesken. Siitäkin huolimatta, että teos oli vain 189-sivuinen.

Olisin voinut lukea jotakin hauskaa, ihastuttavaa tai lumoavaa kirjaa sen ajan, jonka tuhlasin Kokaiiniromaaniin. Se inho, mitä tunsin kirjaa kohtaan, olisi voinut jäädä kokematta ja vaikkapa korvautua joillakin positiivisilla tai edes neutraaleilla tunteilla. Mutta sitten taas, toisaalta, kyllä elämässä tulee tehtyä kaikkea muutakin turhanpäivästä kuin luettua ärsyttäviä kirjoja. Minä olen hurahtanut listoihin, haasteisiin ja mahdottomilta tuntuvien asioiden saavuttamiseen. Jokaisella listan kirjalla on kuitenkin jokin syy, miksi se on listalle päätynyt ja tämän vuoksi niiden mielestäni huonojenkin kirjojen lukeminen on kiinnostavaa tai vähintäänkni sivistävää. Ja tähän mennessä hankitulla mututuntumalla sanoisin, että kyllä ehdottomasti valtaosa listan kirjoista on varmasti sellaisia, joiden lukeminen on ennemin mukavaa kuin kamalaa. Joten, yhteenvetona, olen edelleen sitä mieltä, että 1001-listan lukeminen on ehdottoman kannattavaa ja hauskaa, niistä ahdistavista lukukokemuksista huolimatta.

Olen valmis antamaan anteeksi Kokaainiromaanille siitäkin syystä, että se on listalla ei niinkään sisältönsä, vaan taustansa takia. M. Agejev on nimittäin salanimi, jonka taustalla olevaa kirjailijaa ei ole voitu täysin varmasti saada selville. Kirjoittajaksi on veikattu Mark Leviniä sekä vähemmän uskottavasti Vladimir Nabokovia (jonka lukemista listalta odotan tämän vertauksen vuoksi pienellä kauhulla).

Kokaiiniromaanin tapahtumat sijoittuvat 1910-luvulle ja sen päähenkilössä on jotakin samaa kuin Camus'n sivullisessa. Hän on tunteeton, itsekeskeinen ja varsin epämiellyttävä tyyppi. Sivullisen lakonisuus ihastutti mutta Kokaiiniromaani aiheutti vain vastenmielisiä tunteita. Etenkin päähenkilön suhtautuminen köyhään, leskeksi jääneeseen äitiinsä, raivostutti ja ällötti. Kuten nimestäkin oli pääteltävissä, loppupuolella päähenkilö vielä koukuttuu kokaiiniin ja loppu on harvinaisen onneton ja kylmä, niin kuin kuvitella saattaa.

Kuitenkin minun on nyt pakko myöntää, että Kokaiiniromaanin kerronnassa oli jotakin kaunistakin. Sen kieli oli kuvailevaa ja yksityiskohtaista, kuten on nähtävissä tässä lainauksessa sivulta 109:

"Talon kulman takaa kohosi tuulen mukana pölyä ja tomua, ja kun pyörre oli mennyt ohi syöksähdettyään parvekkeelle pienenä myrskynä, taitettuaan pöytäliinan kaksinkerroin ja pakotettuaan meidät sulkemaan irvistäen silmämme, hampaissa ritisi ja tuntui kuin niiden välissä olisi ollut sokeria, ja ylhäältä, kuin talon katolta, leijaili banaaninvärisenä perhosena syksyinen lehti, putosi hiljaa alaspäin tyyntyneessä ilmassa, ja lopulta, kieppuen heten aivan pöydän yllä se lennähti punaiseen lasiin, missä se näytti sulkakynältä telineessään."

Muuten minulla ei juuri ole muuta positiivista sanottavaa Kokaiiniromaanista kuin että se oli lyhyt ja onpa nyt ainakin luettu.


Kirjailija: M. Agejev
Kirja: Kokaiiniromaani (suom. Anton Nikkilä)
Alkuperäinen kirja: Roman s kokainom
Julkaisuvuosi: 1934
Sivuja: 189
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: 2. - 5.10.2013
Arvostelu: 

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Hanif Kureishi - Lähtö


Jotkut kirjat ihastuttavat, lumoavat ja innostavat. Toiset taas kyllästyttävät, ällöttävät ja jopa vihastuttavat. Hanif Kureishin pienoisromaani Lähtö, joka on julkaistu suomeksi Lähtö ja neljä muuta tarinaa -kokoelmassa, kuului valitettavasti jälkimmäisiin.

Lähtö kertoo lyhyen, ajallisesti noin yhteen vuorokauteen sijoittuvan, tarinan siitä, miten eräs elämäänsä ja etenkin vaimoonsa kyllästynyt aviomies suunnittelee, miten toteuttaisi vaimonsa ja pienten poikiensa jättämisen. Hän pohdiskelee parisuhteen fyysisen ja henkisen puolen merkittävyyttä, syitä mikä on johtanut nykyiseen tilanteeseen,ja sitä, milloin on sopiva hetki lähteä. Ja siinä sivussa käy luonnollisesti tapailemassa tyttöystäväänsä.

En muista olenko lukenut koskaan aiemmin kirjaa, jonka päähenkilö olisi ollut yhtä vastenmielinen. Lähdön päähenkilö on onneton nyhverö ja pelkuriraukka, joka ei millään tavalla saa sympatioitani puolelleen. Hän muun muassa miettii, ettei tahdo olla viimeisinä hetkinä liian läheinen vaimonsa kanssa, jos vaikka sattuukin huomaamaan, ettei tahdokaan lähteä. Anteeksi siis mitä?

Se minun on kuitenkin myönnettävä, että Kureishi on taitava kirjailija ja mikäli aihe olisi ollut toisenlainen, olisin voinut suhtautua teokseen myönteisemmin. Uskon, että joillekin samankaltaisten asioiden kanssa kamppaileville tämä voisi iskeä kovastikin.

Lempilainaus:
"Minulla on kaapissani ainakin viisikymmentä muistikirjaa, joista jokainen herätti minussa ostamisen hetkellä innostuneen odotuksen siitä, mitä nyt saisin sanottua, mitä uusia ajatuksia syntyisi. Jokaisessa on sivujen välissä valkoinen imupaperi, ja kaikki ovat tyhjiä lukuun ottamatta ensimmäistä sivua, jolle olen yleensä kirjoittanut jotakin tällaista: Tähän muistikirjaan aion kirjoittaa kaiken mitä mieleeni juolahtaa ja jonkin ajan päästä näen oman kuvani hahmottuvan merkityksellisistä osasista... Ja sitten - ei mitään. Jähmetyn, niin kuin ihminen jähmettyy silloin kun kaikki muuttuu vaarallisen kiinnostavaksi."
s. 53.

Viittaukset muihin listan kirjoihin:
"Luulen että minusta on tullut yksi aikuisista romaanissa Sieppari ruispellossa."
s. 117.



Kirjailija: Hanif Kureishi
Luettu kirja: Lähtö (suom. Emma Murros)
Alkuperäinen kirja: Intimacy
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1998
Sivuja: 125
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Junassa 11.7.2013
Arvostelu:

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

467. Breakfast at Tiffany’s – Truman Capote

Nyt siellä tutut ja tuntemattomat huutavat kuorossa: "Gradua tekemään siitä, hömppäkirjat ja blogi sikseen, kunnes työ on valmis!". En näemmä osaa olla lukematta kaunokirjallisuutta. Raskas työ vaatii rask... eikun siis kirjastontätimäiset huvit.

Koiranpentuni tässä esittelee teille viimeisimmän listalta lukemani kijan, Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla. Tuohon pennun tilalle voisi yhtä hyvin kuvitella minutkin, jotakuinkin tuolta näytin lukiessani kirjaa. Vähän tylsistyneeltä, en erityisen vakuuttuneelta ja siltä, että silmät pysyvät auki juuri ja juuri.

Aamiainen Tiffanylla on luultavasti useimmille tuttu elokuvana, jossa Audrey Hepburn on kenties kauneimmillaan. Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten, ehkä 90-luvun loppupuolella ja muistan siitä hyvin hämärästi jonkin ikkunakohtauksen sekä sen, että en saanut selitystä sille, miksi Moonriver-kappaleessa puhutaan Huckleberrystä. Jos joku tietää, se minulle kerrottakoot! Toinen assosiaatio on Deep Blue Something -bändin sympaattinen ja vallan mainio Breakfast At Tiffany's -biisi, joka kirjaa lukiessani soi jatkuvasti päässäni. Ja lukiessani keskityinkin välillä tekstiä enemmän miettimään, mites sen biisin alkukomppi oikein menikään ja miten se soitettaisiin kitaralla...

Aamiainen Tiffanylla on novellikokoelma, joka sisältää niminovellin, joka on kirjan pisin, sekä kolme muuta lyhyttä tarinaa. Niminovelli on vain 112 sivua pitkä, mutta jostakin syystä jouduin kamppailemaan melkoisesti sen kanssa, että pääsin loppuun asti. Teos on ollut minulla lainassa jo pari kuukautta ja olen aloittanut sen alusta kolmesti. Melkoinen työvoitto siis tämä, että saan viivata sen yli listastani.

Aamiainen Tiffanylla-pienoisromaanin päähenkilö on pinnallinen ja huikentelevainen Holly Golightly, jonka tavoitteena on päästä rikkaisiin naimisiin. Hollya kuvaillaan ja hänen tekemisiään seurataan hänestä kiinnostuneen naapurinmiehen kuvakulmasta. Vähitellen miehelle ja lukijalle selviää, että Holly ei ole lainkaan sitä, miltä vaikuttaa ja lopulta tarinan loppu on surumielinen ja onneton.

Häiritsevintä teoksessa oli se, etten kyennyt samaistumaan kehenkään tarinan henkilöistä. He olivat mielestäni joko vastenmielisiä tai häiritsevän lapsellisia. Pohdinkin samaa, mitä pohdin aikoinaan Kultahatun kohdalla: kenties teoksen ansiot ovat siinä, että se kuvaa ja jopa määrittelee amerikkalaista yhteiskuntaa tavalla, joka jää minulta huomaamatta ja jolle en osaa antaa arvoa. Loppujen lopuksi tunsin itseni vähän tyhmäksi, kun en tajunnut kirjan hienoutta ja pidin sitä tylsänä. Klassikkokirjoja lukiessa on kuitenkin aina otettava se riski, että tulee sivistymätön ja yksinkertainen olo. Älkää siis antako tämän arvosteluni vaikuttaa siihen, tartutteko joskus itse teokseen. Saattaahan olla niin, että minulta jäi nyt jotain erittäin merkittävää tajuamatta.

Kirjailija: Truman Capote
Luettu kirja: Aamiainen Tiffanylla (suom. Inkeri Hämäläinen ja Kristiina Kivivuori)
Alkuperäinen kirja: Breakfast at Tiffany's
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1958
Sivuja: 175 (Niminovelli 112)
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Helmikuussa 2013
Arvostelu: