Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Tervehdys korvatulehduspotilaalta. Viime päivät olen viettänyt sängyn pohjalla kuumeisena ja puolikuurona. Edellisestä korvatulehduksestani on varmaan lähemmmäs 20 vuotta, enkä muistanutkaan miten viiltävää voi korvakipu olla. Tai sitten aikuisena kipukynnys on alempi. Elän nyt hiljaisessa, suhisevassa ja kaikuvassa maailmassa ja kovasti odotan sitä, koska tämä loppuu.

Onneksi tänään alkaa vuoden paras viihdeshow, Eurovision laulukilpailu ja tänään voi sohvan pohjalta hihkua Pertti Kurikan nimipäiviä. Toivon että Eurooppa ottaa bändin vastaan hyvin. Tänä vuonna biisikattaus on jotenkin tavanomaista latteampi, viime vuoden balladi- ja lempeä duetto-menestys on kirvoittanut lukuisia (huonoja) kopioita. Suomella on hyvät mahdollisuudet erottuvuutensa ja suuren mediahuomionsa perusteella, mutta en silti osaa veikata, miten poikien käy. Finaaliin mennään tänään, niin kuitenkin uskoisin.

Koko kisan voittajaksi en arvaa ketään ennakkosuosikeista (vaikka Ruotsin biisi on kieltämättä hyvä) vaan jotakin satunnaista balladia/duettoa joka onnistuu livenä kasvamaan ennakkovideotaan paljon hienommaksi ja jostakin syystä sytyttää Euroopan. Myös Israel saattaa pärjätä kivasti, sillä tällaiset perinteiset euroviisu-dance-biisitkin ovat tänä vuonna vähissä (valitettavasti!). Mustaksi hevoseksi voisin veikata myös Sloveniaa (laulajalla on erottuva ääni, tosin kuulokkeet päässä laulaminen taitaa olla liiankin erottuvaa). Lisäksi Australia tulee varmasti saamaan runsaasti ääniä, tosin vain siksi, että onhan se nyt eksoottista äänestää Australiaa euroviisuissa. Venäjä taas on ongelmallinen poliittisen tilanteen vuoksi. Saapa nähdä!

Jussi Valtonen, tuo ihmis- ja mäyräkoiraluonnon mestarillinen kuvaaja.

Korkeakulttuurista toiseen, euroviisuista takaisin kirjojen maailmaan. Luin joululomalla Jussi Valtosen Finlandia-voittajan He eivät tiedä mitä tekevät, johon ihastuin kovin. Valtosen kieli, tekstin keveys ja luettavuus mutta toisaalta painava asia upposivat minuun lukijana paremmin kuin mikään pitkään aikaan, jonka vuoksi tartuin innoissani Valtosen vuonna 2007 julkaistuun romaaniin Siipien kantamat, kun sen satuin kirjastossa huomaamaan.

Siipien kantamat voisi nopeasti ajateltuna olla aika luotaantyöntävä ja monesti nähty tarina, opettaja rakastuu oppilaaseensa. Juhani on keski-ikäinen, eronnut ja kahdestaan koiransa kanssa asuva äidinkielen opettaja. Marianne on nuori, ihana ja fiksu lukiolainen. Juhani ja Marianne ovat monella tavalla samanlaisia, he ovat kiinnostuneita samoista asioista, ovat samalla aaltopituudella ja rakastavat toisiaan. Taustalla on tarinalle tyypillisiä ainesosia, syyllisyyttä, yhteiskunnan aiheuttamaa painetta ja suuria moraalisia kysymyksiä.

Siipien kantamat on kuitenkin paljon enemmän kuin osiensa summa. Hyvin pian lukijalle selviää, että kyse on paljon suuremmasta. Kirja kertoo kuolemasta niin terävästi ja koskettavasti, että siihen pystyy vain harva. Ihmissuhteiden vaikeuden kuvaaminen vaikuttaa olevan Valtosen ominta alaa. Oli hänen hahmonsa nuori tai vanha, kerronta avaa henkilöä aidolla ja raikkaalla tavalla.

Kiinnostavana kuriositeettina lainaus kirjan sivulta 73. Valtonen on käyttänyt myöhemmän romaaninsa nimeksi päätynyttä lausetta aiemminkin:

"Marianne veti minut keittiöön ja kaatoi molemmille Glenlivetit. Jäin katselemaan baarikaappia, kun Marianne laittoi pullon pois. Valikoima oli vaikuttava.
 -Isä saa näitä lahjaksi. Se ei juo.
Katsoimme toisiamme silmiin, kun maisotimme viskiä. Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät."'

Toinen kiinnostava lainaus (s. 104), joka vie Valtoselle viimeisetkin pisteet kotiin. Upea syväluotaavaa kuvaus ei ulotu ainoastaan ihmisluontoon vaan se yltää myös mäyräkoiriin:

"Kotimatkalla vastaan tulee kaksi mäyräkoiraa. Ne heiluttavat häntää, yrittävät teputtaa eteenpäin kovempaa kuin makkaramaisilta vartaloiltaan pääsevät, nuuskuttavat ristiin rastiin maha hangessa ja aivastelevat kevyttä puuterilunta. Koirat vetävät eri suuntiin ja hirttävät talutushihnoihin emäntäänsä, joka yrittää ohjata niitä toiselle puolelle katua. Mäyräkoirat löytävät jäisestä ojasta jotakin eivätkä suostu millään lähtemään.
- Irti, nainen hihkuu koirille. - Nyt heti irti Juuso."

Jussi Valtonen on totta tosiaan kirjailija minun makuuni!

Kirjailija: Jussi Valtonen
Luettu kirja: Siipien kantamat (2007)
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 193
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Eläimiä ei vahingoitettu tämän kuvan ottamisen yhteydessä. Ehkä vähän häirittiin unia.

Vaikka minulla on vielä vuoden 2013 joululahja, Finlandia-voittaja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme lukematta, toivoin silti joulupukilta vuoden 2014 voittajaa, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -kirjaa. Tiesin kirjasta etukäteen vain jotakin hyvin hajanaista, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Finlandia-voitto kun ei tietenkään suoraan takaa sitä, että pitäisin kirjasta, makuja on erilaisia. Siksipä olenkin nyt ihan uskomattoman innoissani, sillä kirja oli mieletön, oikeasti upea lukukokemus ja palkintonsa ansainnut. Mitä vähemmän on ennakko-odotuksia, sitä iloisemmaksi tulee, kun kirja paljastuukin helmeksi.

He eivät tiedä mitä tekevät on luultavasti kaikista lukemistani suomalaisista kirjoista hengeltään kaikkein kansainvälisin. Kirjassa liikutaan Suomessa ja Yhdysvalloissa ja pariin otteeseen koin huvittavaa riemua, kun kirjassa mainittiin Suomi ja suomalaisuuteen liittyvät asiat, kunnes muistin, että kappas, kirja olikin supisuomalainen. Ehkäpä tämä voi olla merkki siitä, että romaani voisi kiinnosta myös ulkomailla, niin ainakin soisin tapahtuvan.

Kahden maan lisäksi kirjassa liikutaan myös eri aikakausilla, lamaisella 1990-luvulla ja jossakin määrittelemättömässä lähitulevaisuudessa. Päähenkilö Joe Chayefski on yhdysvaltalainen neurotieteilijä, joka tapaa suomalaisen Alinan, muutaa Suomeen ja saa lapsen, Samuelin, Alinan kanssa. Suomi, pimeys, puhumattomat ihmiset ja käytännössä roskakoriin heitetty lupaava uran alku ovat kuitenkin Joelle liikaa ja erohan siitä tulee, niin Alinasta kuin pienestä Samuelistakin. Joe palaa Amerikkaan, menestyy ja saa uuden perheen. Menestyksessä ilmenee kuitenkin myös kääntöpuoli, eläinaktivistit ottavat Joen hampaisiinsa, sillä tämä käyttää tutkimuksissaan eläinkokeita. Joen Suomi-ajat ja hänen poikansa Samuel liittyvät tarinaan ja Joen teini-ikäiset tyttäretkin pääsevät tarinassa tärkeään rooliin. Ihmisten väliset suhteet eivät ole helppoja, tuo Valtonen ilmi varsin elävästi ja taitavasti.

Ehkä herkullisinta romaanissa oli Suomen ja Yhdysvaltojen yliopisto- ja tutkimusmaailmojen vertailu. Suomen nurkkakuntaiset yliopistot, joissa pyörii pieni tutkimuspiiri, saivat melkoisen kovia piikkejä kirjailijalta. Lienee ihan totta, että suomalaisella tutkimuksella olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta oman tiedon markkinointi muille, yhteistyön kehittäminen ja viisaiden päiden yhteenlyöminen ovat melkoisia kompastuskiviä. Suomessa ei taidakaan olla sellaista tiedekuntaa, josta ei löytyisi kirjassa kuvattuja professoreja. Hiljaisia ja fakkiintuneita tutkijoita, jotka eivät ole julkaisseet mitään uutta pariinkymmeneen vuoteen, tutkimukseen ei riitä rahoja ja sitä vähääkään tutkimusta ei saada markkinoitua ja julkaistua muulle tiedemaailmalle. Osaamista ja innovaatiokykyä löytyy, mutta ei resursseja niiden hyödyntämiseen.

Neurotieteiden, eläinkokeiden problematiikan ja ydinperheen ihmissuhteiden vaikeuden lisäksi soppaan löytiin mukaan myös tekniikka ja sen kehittyminen ja jatkuva läsnäolo ihmisten elämässä. Tämäkin oli minulle varsin mieluinen teema, sillä kerran jos toisenkin olen jaksanut vaahdota siitä, miten nykytekniikka vahingoittaa ihmistä, millaista haittaa jatkuva nettisurffailu, älypuhelimen selailu ja ärsykkeiden loppumaton virta luultavasti tekee aivoille pitkällä aikajänteellä ja miten suuret yritykset keräävät ihmisestä valtavasti tietoa internetin kautta. He eivät tiedä mitä tekevät kuvaa nykymaailmaa, sen kylmyyttä, teknologian valtaa ja sitä, että lopulta kaikki ajattelevat vain itseään, hyytävän tarkkanäköisesti.

Kirja oli ennen kaikkea loistava lukuromaani, helppolukuinen, älykäs, tarinavetoinen ja sellainen, jonka seurassa on ihanaa viettää aikaa ja pohtia, miten mukavaa ja antoisaa puuhaa lukeminen onkaan. Kirja oli runsas, niin runsas että sitä voidaan pitää myös heikkoutena, mutta minulle He eivät tiedä mitä tekevät oli lähestulkoon napakymppi. Ainoa heikkous, jota jäin kirjassa pohtimaan on se, että hieman pelottaa miten nopeasti se vanhenee. Pääteemoiltaan se ei varmastikaan vanhene koskaan, mutta runsas kuvaus teinien elämästä ja tulevaisuuden tekniikasta saattavat tuntua tunkkaisilta ja pölyyntyneiltä jo varsin pian. Se on sääli, sillä näin hienojen kirjojen soisi säilyvän ajankohtaisina ja paljon luettuina pitkään.

Kirjailija: Jussi Valtonen
Luettu kirja: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)
Sivumäärä: 559
Mistä hankittu: joululahja
Arvostelu: ★★★★