Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja

"Ajattele, Kip, millaista olisi hengittää oikeilla keuhkoilla, joka päivä, vetää oikein syvään henkeä ja haistaa appelsiinipuut ja tomaattiköynnökset." 

Reetta Vuokko-Syrjäsen Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja (Osuuskumma, 2022), on loisteliasta scifiä. Olen hämmentynyt ja innoissani, harvoin tulee vastaan mitään näin hyvää, omaperäistä ja hiottua! Syntykeho sijoittuu 2400-luvun tulevaisuuteen, mm. Scandibaltiaan ja Pariisiin. Maailma on ylittänyt väestönkasvun myötä kantokykynsä ja ongelma on ratkaistu vähentämällä kehojen määrää: mielet ladataan sosiaaliservereille ja vain osa niistä saa käyttöönsä fyysisen kehon. Luonnollisesti järjestelmä ei ole yhdenvertainen, keho on luksustuote, johon köyhillä ei ole varaa. Yhtä luonnollista on se, että kehobisnes ja -rikollisuus kukoistavat.

Syntykeho on sopivassa suhteessa toimintaa ja pohdintaa. Sekä perinteisen scifi-rymistelyn että uskottavan ja hyvin rakennetun dystopian ystävänä rakenne oli minulle täydellinen. Syntykeho pohtii mm. ihmisyyttä, itsemääräämisoikeutta, ympäristöä, sukupuolta ja eriarvoistumista täydellisesti osana tarinaa. Erityisesti nautin - ja monesti nauroin ääneenkin - siitä, miten vuosisatojenkin päästä byrokraattiset instituutit ovat yhä voimissaan. Se jos mikä tuo dystopiaan uskottavuutta: 

"Virtuaalitodellisuudessa mikä vain on mahdollista. Mutta tarvitaan julkishallinto tekemään siitä tylsä." 

Olen hyvin kriittinen lukija ja ehkä vielä kriittisempi scifin lukija. Siinä valossa en voi kuin hämmästellä, miten upea esikoisromaani Syntykeho on. Samoin hämmästelen, miksi tämä ei ole saanut enempää huomiota. Teemojensa vuoksi suosittelen kirjaa kaikille, myös heille, jotka eivät normaalisti lue scifiä.

Kirjailija: Reetta Vuokko-Syrjänen

Luettu kirja: Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja 

Julkaistu: 2022, Osuuskumma

Sivumäärä: 479

Mistä hankittu: kirjastosta

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista : esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Harvoin tulee vastaan näin ristiriitaisia lukukokemuksia. Heti kun tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkaistiin, kiinnostuin Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista -esseekokoelmasta (Avain, 2022). Ajattelin, että siinäpä taatusti minun kirjani: kirja paksuista ja vaativista kirjoista ja niiden lukemisesta! Ongelmaksi muodostuikin lopulta omat ennakko-odotukseni. Luulin, että tässä on nyt vihdoinkin se kirja, joka osoittaa, että kuka tahansa voi lukea pitkiä ja vaikeina pidettyjä kirjoja, että niiden maine on turhaan niin vaikea ja jopa myyttinen, että klassikoiden lukeminen kannattaa ja se ei vaadi mitään erityistä. Ei koulutusta, vain kiinnostusta ja kärsivällisyyttä.

Valitettavasti en saanut sitä, mitä luulin saavani. Vaivan arvoista on parhaimmillaan lukemiseen innostavaa ihanaa ylistystä kirjoille ja lukemiselle. Sutinen kirjoittaa hyvin ja kauniisti ja lukulistani kasvoi monen kirjan verran. Kuitenkin se teki myös selväksi, että ihan kuka tahansa näitä esseissä esiteltyjä kirjoja ei pysty lukemaan tai ainakaan syvällisesti ymmärtämään. Sutinen korostaa omaa oppineisuuttaan ja sitä, miten vaikeaa osa kirjoista on edes saada hankituksi. Puhumattakaan siitä, että kaikkia niitä ei ole saatavilla suomeksi. Tiedostan, että tämä lukukokemukseni kumpuaa luultavasti joistakin omista alemmuuskomplekseistani. Haluan aina uskoa, että vaikeanakin pidettyä kirjallisuutta voi lukea ja ymmärtää syvällisesti myös ilman alan koulutusta. Esseiden sävy taisi kolahtaa johonkin arkaan paikkaan ja ehkä myös luin ne kärkkäämmin kuin olisi ollut tarpeen. Ehkä koin oloni petetyksi: kaikkein eniten kirjamaailma kaipaisi lukemiseen liitettyjen elitististen käsitysten purkamista, itsekin toistuvasti olen törmännyt niihin tämän listaprojektini yhteydessä. Sitä Sutinen ei tehnyt eikä pyrkinytkään tekemään: odotukseni kirjasta oli siis väärä ja lukukokemukseni omien toiveideni värittämä.

Kirjojen esittelyn ohella Sutinen käsittelee myös kirjallisuuden nykytilaa ja ilmiöitä. Osin nämä pohdinnat ovat erittäin hyviä ja kiinnostavia, osin niskakarvat pystyyn nostavia (jo erään esseen otsikko "Cancel-kulttuuria neuvostotyyliin" kertonee jotakin). Etenkin ääneen lukemista koskeva osuus herätti paljon ajatuksia. Ihmisten todellakin pitäisi lukea toisilleen enemmän ääneen!

Kaiken tämän valituksen (ja haluan taas huomauttaa, että asenneongelma on ihan vain minun!) jälkeen kuitenkin totean, että Vaivan arvoista on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos kaikille kirjaihmisille, kirjallisuusilmiöistä kiinnostuneille, unohtuneiden kirjojen faneille. On hienoa, että tällaisia teoksia julkaistaan ja vielä hienompaa, että se sai tunnustusta Finlandia-palkinnon muodossa. Sutinen sai minut melkein janoamaan lisää Henry Jamesin lukemista - se kertoo aika paljon, kun ottaa huomioon miten tuskainen kokemus oli viime vuonna lukemani Naisen muotokuva. Kaipaan kuitenkin edelleen sitä teosta, jossa todettaisiin, että pituutensa puolena vaikeana pidettyä kirjallisuutta ymmärtääkseen ja siitä nauttiakseen ei tarvitse olla oppinut ja sivistynyt, että siiheb liittyvää elitismiä ja myyttejä purettaisiin.

1001 kirjan listalla Sutisen esittelemistä kirjoista on Dorothy Richardsonin Pilgrimage, Fjorod Dostojevskin Karamazovin veljekset, Henry Jamesin The Wings of the Dove, The Ambassadors ja The Golden Bowl. Joseph Rothin Radetzky-marssi ja Uwe Johnssonin Jahrestage. Olen lukenut näistä vain Karamazovit eli kenties palaan Sutisen esseisiin sitten, kun pääsen näihin järkäleisiin asti projektissani.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

  

"Minä rakastan daaliapäiviä, kokonaisia loppukesän päiviä, syyspäiviä ennen kuin ensimmäiset kylmät pakkasyöt saapuvat ja saavat puutarhan värit muuttumaan punaisen ja keltaisen sävyihin."

On hauska sattuma, että otin kuvan Neiti Steinin keittäjättärestä daalioiden kanssa elokuun lopussa heti ostettuani kirjan, mutta en osannut lainkaan ajatella, että daaliat esiintyvät myös kirjan sivuilla. Tämä romaani oli minulle vuoden odotetuin, sillä olen rakastanut Leena Parkkisen kaikkia romaaneja. Hänen kielensä ja tarinansa värähtelevät kanssani samalla aaltopituudella, osuvat sieluuni lähes selittämättömällä tavalla. En todellakaan joutunut pettymään nytkään.

Gertrude Stein ja Alice B. Toklas ovat kiehtoneet minua siitä asti, kun luin Alice B. Toklasin omaelämäkerran. Oikeista henkilöistä (myös päähenkilö, pariskunnan suomalainen keittäjätär Margit, on oikeasti elänyt henkilö) kertova fiktiivinen romaani on vaikea ja kunnianhimoinen laji, mutta Parkkinen onnistuu siinä täysin. Rakastin miten tarkasti, kunnioittavasti ja lämpimästi Parkkinen luo kuvaa heistä kaikista. Hemingwaykin saa ihan ansionsa mukaan.

Eri aikatasoilla liikkuva romaani mahdollistaa Steinin ja Toklasin ja heidän rakkaustarinansa piirtymisen moniulotteisena, kauniina ja myös koskettavan epätäydellisenä. Miljööt sekä Paraisilla että Pariisissa ovat ihastuttavia, eläviä ja uskottavia. Lopusta löytyy lähdeluettelo (tärkeää!) ja ansiokasta pohdintaa oikeiden henkilöiden käyttämisestä fiktiossa. Seuraavaksi minun on luettava Alice B. Toklasin keittokirja! Monesti harhauduin myös googlaamaan kirjassa mainittuja tapahtumia, minulle se on ehdottomasti hyvän romaanin merkki. Se ruokki mielikuvitusta ja yhdisteli faktan palasia fiktioon juuri oikealla tavalla.

Kirja on paikoin massiivinen ja hidas, mutta loppu palkitsee ja antaa kaikelle merkityksen. En halua paljastaa kirjasta enää yhtään tämän enempää, kerron vain että siitä on pitkä aika, kun olen lukenut näin vaikuttavan ja hienosti rakennetun loppuhuipennuksen. Upea, monitasoinen romaani, johon tekee heti mieli palata uudelleen. Uskon että tämä kirja voisi sopia hyvin monenlaisille lukijoille, suosittelen siis lämpimästi kokeilemaan!

Kirjailija: Leena Parkkinen

Luettu kirja: Neiti Steinin keittäjätär, Otava 2022

Sivumäärä: 464

Kansi: Jussi Karjalainen

Mistä hankittu: Oma ostos

Arvostelu: ★★★★

Iida Rauma: Hävitys - Tapauskertomus

 

Hei! Olen täällä taas! Blogi on ollut usein mielessäni, mutta tänne asti en ole koko alkuvuonna ehtinyt silti kertaakaan. Vuoden 2021 koostekin on vielä tekemättä, mutta aion palata vielä siihenkin. Instagramissa olen julkaissut kirja-arvioita säännöllisesti. Ihan hyvin voisin tuoda niitä tekstejä myös tänne blogin puolelle, mutta jostakin syystä se on vain jäänyt tekemättä. No, nyt kesälomani ensimmäisenä päivänä kuitenkin haluan kirjoittaa yhdestä tämän vuoden upeimmasta kirjasta. Jos Iida Rauman Hävitys ei pääse Finlandia-ehdokkaaksi, aion nousta barrikadeille.

Iida Rauman Hävitys - tapauskertomus on villinä sykkivä ja vauhko romaani väkivallasta, koulumaailmasta, Turusta ja muistojen kerroksista. Siinä kaivaudutaan päähenkilö A:n muistoihin ja menneisyyteen: Kaarinan pikkukaupungin 90-luvun pimeyteen, vuosituhannen alun betoninväriseen mutta ihmeen orgaaniseen yo-kylään, jossa valopilkkuina loistavat kirkkaat ovet.

Kuin kaikki kaupungin katujen alle hautautunut, Mätäjärven huurut, tuhotut kivitalot, arkeologiset löydöt, niin piilee päähenkilö A:n muistoissa kaikki kouluvuosien pahuus, hautautuneena mutta ei unohtuneena: näinkö se meni, tällaistako todella oli. Lukija lähetetään A:n seurassa huuruiselle matkalle halki itäisen Turun, poikki sen katujen, polkujen ja peltojen. Romaanin Turku ei ole turistinähtävyyksien Turku, se on kaupunki, joka on tuhonnut paljon, hävittänyt kauneutta ja kätkenyt sitä maanalaisiin hautoihinsa.

Käy selväksi, että Hävitys on kirjailijan omista kokemuksista kumpuavaa. Se on kosto, kaikissa sanan merkityksissä, ei ehkä kaunis tai välttämättä edes oikeutettu sellainen mutta yhtä kaikki merkityksellinen. Olen siitä surullinen, mutta tunnistin osittain Rauman kuvaaman koulumaailman, sen miten turvallinen aikuinen on vain vitsi, miten kiusaamisen vastaisten kampanjoiden julisteet todistavat luokkahuoneiden seiniltä kohtauksia, joissa toiset murenevat ja toiset käyttävät valtaansa aina uudelleen ja uudelleen.

Syy siihen, miksi romaani vei jalat alta ja täräytti avokämmenellä suoraan sieluuni on kuitenkin Turku. Se, miten en ole ikinä ennen lukenut vastaavaa kuvausta juuri minun Turustani, juuri minun mutaisista poluistani, roskakatoksistani ja ennen kaikkea siitä tunteestani, miten Turun historia ja kaikki mitä siitä tiedän, ympäröi minut kaikkialla siellä liikkuessani. Romaanin kerroksellisuus toimi täydellisesti myös siksi, että tunnistin välittömästi missä Turun aikakerrostumassa kulloinkin liikuttiin.

Jäin miettimään, olisiko romaani tehnyt tällaista vaikutusta minuun, jos se olisi sijoittunut jonnekin muualle. Mutta pohdinta on tarpeetonta: Turku ei ollut romaanin kulissi, se oli yksi päähenkilöistä. Upea, mutta niin rankka romaani, että en uskalla sitä varsinaisesti suositella.

Iida Rauma: Hävitys - Tapauskertomus, Siltala 2022 

Nina Wähä: Perintö

Perintö (alkup. Testamente 2019, suom. Sanna Manninen) on tukholmalaisen Nina Wähän kolmas romaani. On aika erikoista, että ruotsalainen romaani sijoittuu Suomeen, Tornionjokilaaksoon. Se kuitenkin selittyy sillä, että Wähän äiti on kotoisin Tornionjokilaaksosta ja Wähä itse on viettänyt siellä lapsuuden kesiään. Kenties tämä selittää myös sen, miksi Perintö oli sielunmaisemaltaan poikkeuksellisen suomalainen romaani. Siis etenkin ollakseen ruotsalainen romaani.

"Tämä ei ole mitään muuta kuin murhatarina. Tai no, onhan tämä paljon muutakin."

Näillä sanoilla Perintö alkaa ja tuo heti eteen persoonallisen ratkaisun, oikean vanhan ajan kaikkitietävän kertojan, joka puhuttelee lukijaa ja antaa ikään kuin lukuohjeita. Kirjan alussa on myös lista avainhenkilöistä kuin vanhassa klassikossa ikään, vaikka jälkeen päin on selvää, että ei tuota listaa olisi tarvinnut mihinkään ja että listassa annettiin etukäteen tietoa, jonka olisi voinut mielellään aistia romaanin sivuilta itsekin. Näillä keinoin Perintö liikkuu nykyromaanista kohti perinteisempää sukukronikkaa, nerokas ratkaisu suorastaan.

Perintö kertoo siis maaseudulla, syvällä Tornionjoen jokilaakson syrjäseudulla asuvasta Toimin perheestä. Isä Pentti on sieltä kotoisin, vaimonsa Siirin hän tapasi ollessaan rintamalla. Lapsia on kaksitoista (tai neljätoista jos laskee mukaan kuolleet). Kuten kertoja toteaa: "Oikeastaan riittää, että tietää nämä asiat. Ja sen että Toimit ovat maanviljelijöitä ja että on 1980-luvun alku ja että joulu lähestyy ja että perheessä on monta lasta, niin monta että toivoisin ettei niistä kaikista tavitsisi pitää lukua, mutta se asia nyt on niin kuin on."

Lasten suuren määrän vuoksi romaani paisuukin yli 500-sivuiseksi. Aluksi tarinassa sukelletaan perheen vanhimman (elossa olevan) tyttären, raskaana olevan Annin maailmaan ja hänestä kehittyykin jonkinasteinen tarinan päähenkilö. Onkin melkein yllättävää, että jokainen muukin lapsi ja myös perheen äiti saa myöhemmin yhtä paljon tilaa ja vahvan oman äänensä tasavertaisesti kuuluviin. Yhden voimakkaan päähenkilön sijaan kirjassa onkin yhtä monta päähenkilöä kuin on henkilöitäkin. Kaikki huutavat kovaa, tahtovat tulla nähdyiksi, heräävät tarinasta eloon omina aidointuntuisina persooninaan. Murhatarina, sitä teos tosiaan on, mutta se on oikeastaan lopulta aika sivuseikka. Oikeasti romaani on ihmisyyden kuvaus, juoni jäi taka-alalle ainakin omassa lukukokemuksessani. Tärkeintä on sellaiset asiat kuten miten kasvaa aikuiseksi, miten löytää oma ääni, millaista on kun on sisaruksia, perhe, lapsia, vanhempia. Miten kummallisia ovat ihmissuhteiden verkostot ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Pidin kirjasta paikoin aivan valtavasti. Se oli kamalan ankea, ahdistavakin, paikoin niin samaistuttava, että se alkoi jo melkein etäännyttää minua tarinasta, muuttua liian todeksi. Se oli kuitenkin myös todella nautinnollinen. Perhesuhteiden ja nuoruuden kuvaus, se miten maatilalta jokainen lapsi ponnisti oman elämänsä päätähdeksi tavalla tai toisella, oli taidokasta ja myös viihdyttävää. Siinä mielessä voisin suositella romaania kaikille: kaikille joilla on sisaruksia, kaikille joilla on lapsia tai jotka ovat jonkun lapsia, kaikille joilla on perhe, kaikille maalta kotoisin oleville, kaikille suomalaisille, kaikille joilla on tummia muistoja tai sitten ei, kaikille jotka nauttivat hyvistä henkilöhahmoista ja heidän välisistä suhteistaan, kaikille jotka yleisesti pitävät helppolukuisista, synkän viihdyttävistä romaaneista. 

Mutta sitten kuitenkin. Vaikka matka oli paikoin tavattomankin nautinnollinen, vaikka lukiessani tunsin itsekin juurtuvani Tornionjokilaaksoon, rakastuvani näihin fiktiivisiin ihmisiin, Toimin perheeseen, koin kuitenkin jonkinlaista tyhjyyttä päästessäni loppuun. Olisinko sittenkin kaivannut juoneen jotakin syvyyttä? Olisinko kuitenkin tarvinnut muutakin kuin sen murhatarinan ja tavattoman onnistuneet hahmot? Ehkä. Siksi Perintö ei ollutkaan minulle sellainen vuoden paras kirja, jollaista lukiessani jo ehdin uumoilemaan. 

Syksyllä Rebekkaa lukiessani pohdin sitä, että hyvä romaani vaatii oikeastaan aika yksinkertaiset rakennusaineet ja joskus hyvä ja yllättävä juoni ja vahva tunnelma yksinään riittävät. Perinnön suhteen etenen ajatuksissani taas aivan toiseen ääripäähän: joskus romaani on hyvä sen hahmojen ja rakenteen vuoksi. Perintö nimittäin oli Toimin perheen elämä avattuna kirjan sivuille. Sen hahmot olivat sekä hyviä että pahoja, itsekkäitä ja uhrautuvia, sukurakkaita ja perheenjäseniään vihaavia. Perinnön aitous ja kirjan oivaltavuus, jota kekseliäs kertoja ja kirjan rakenne korostivat saivat aikaan sen, että pidin kirjasta. Jos siihen olisi vielä yhdistänyt jotenkin vahvemman juonen, tai mikä se puuttuva ainesosa sitten ikinä olikaan, olisi tässä ollut vuoden paras kirja. Hyvä lukukokemus se kuitenkin oli. Maailman suomalaisin ruotsalainen romaani, yhdistelmä jotakin anttituurimaista, 1800-luvun sukukronikkaa, ruotsalaista dekkaria, knausgårdmaisia synkkiä sävyjä, kasvutarinaa, maalaiskertomusta ja perinteistä perheromaania. En osaa antaa tälle kirjalle arvostelutähtiä - sillä miten monta tähteä antaisit elämälle?

Perintö, WSOY 2020, suomennos Sanna Manninen

Sivumäärä: 550 

Mistä hankittu: Kirjastosta

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Minä rakastan musiikkia. Kukaan minut edes etäisesti tunteva ei ole voinut välttyä siltä tiedolta. Musiikki on läsnä aina, kaikkialla elämässäni. Se on minulle taustaääntä, muistoja, elvytystä, terapiaa, meditaatiota, sosiaalisia suhteita, rauhoittumista, innostumista, viihdettä, luovuutta, maadoittumista, hengitystä. Aina jos tapaan uuden ihmisen, olen heti aluksi kiinnostunut hänen musiikkimaustaan (ja toki muodostan mielipiteeni ihmisestä sen perusteella, myönnän). En koskaan kyllästy keskustelemaan musiikista. Minulla on musiikista loputtomasti mielipiteitä, jotka ovat ehdottomia ja pysyviä, mutta siihen nähden muuttuvat yllättävän usein. Ei ole myöskään sattumaa, että monet elämäni tärkeimmistä kirjoista ovat sellaisia, joissa musiikki on vahvasti läsnä. Sellaisia teoksia ovat esimerkiksi Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, Westön Älä käy yöhön yksin ja monet Murakamin teokset. Minut on siis helppo hurmata musiikilla, joten en ollut kovin yllättynyt siitä, että 70-luvun rock-maailmaan sijoittuva fiktiivisen bändin tarinan kertova Daisy Jones & The Six oli minulle mieleinen lukukokemus.

Fiktiivinen, tosiaan! Se oli vaikeaa pitää mielessä kirjaa lukiessa. Haastatteluin etenevä romaani kertoo yksityiskohtaisesti Daisy Jones & The Six -nimisen bändin synnystä, kasvusta ja menestyksen vuosista. Ääneen pääsevät bändin jäsenet (heitä on kuusi) sekä solistiksi päätyvä ihana, uskomattoman kaunis, hippihenkinen Daisy Jones. Lisäksi tarinaa avaavat muut bändin taustalla toimineet henkilöt. Näkökulmavaihtelu on hieno tehokeino ja kertojaäänet ovat melkein kaikki todella uskottavia. Paikoin oli lähestulkoon mahdoton pitää mielessä se, että kaikki tuo olikin vain Reidin keksintöä, niin tarkasti ja uskottavasti hän kuvailee hahmojaan, biisejä, levyjen kansia. Monesti teki mieli etsiä Googlen kuvahaulla bändin jäsenten kuvia ja levyjen kansia sekä Spotifystä biisejä.

Tämä fiktiivisen bändin idea oli minulle jo entuudestaan tuttu mainitsemieni Itkosen ja Westön kirjojen kautta. Jos ei olisi ollut, olisin ollut ehkä vielä lumoutuneempi, niin hyvin Reid taitaa tämän kerronnan. Yhdysvaltojen 70-luku on miljöönä tavattoman kiehtova, rock-musiikin nousu ja hippiliikkeen jälkikaiut ovat hienosti läsnä. Daisy Jones on hahmona onnistunut. Kaikessa ärsyttävyydessään, huumeriippuvuudessaan ja itsekkyydessään hän on kuitenkin hurmaava, myös lukija vähän rakastuu häneen. Kiinnostavia ovat myös veljekset Billy ja Graham ja se, miten veljekset soittavat samassa, maailman suosituimmassa bändissä ja miten se vaikuttaa bändiin.

Niin, tarina oli tosiaankin viihdyttävä ja hämmästyttävän uskottava. Nautinnollinen musiikillinen lukumatka (The Kinksiltä kuulostava, bändi mainittiin ohimennen mahdollisena vaikuttimena) tämä siis tosiaan oli. Valitettavasti siihen se jäikin. Hirvittävän hyvä ja hyvin toimiva idea pelasti kirjan siinä mielessä, että viihdyin sen parissa hyvin ja seurasin mielelläni bändin vaiheita. Kävi kuitenkin niin, että etenkin loppua kohden varsin heppoinen, epäuskottava ja jopa siirappinen juoni jäi kaiken muun jalkoihin - musiikin vuoksi olin valmis antamaan anteeksi todella paljon.

Siinä mielessä en siis ymmärrä tämän kirjan saamaa suurta hehkutusta ja arvostusta: juoneltaan se oli lopulta varsin keskinkertainen. Miljöön, hahmojen ja sen ihanan musiikin, jota oikeasti ei edes ole olemassa, vuoksi kuitenkin ymmärrän täysin, miksi Daisy Jones & The Six on vienyt niin monen sydämen ja miksi sosiaalisessa mediassa olen törmännyt niin moneen ylistävään arvioon. Se että bändi on fiktiivinen, on nimittäin jopa tuskaista, niin paljon aloin pitää heistä ja heidän musiikistaan.

Kirjasta on ilmeisesti tulossa myös tv-sarja, se kiinnostaa todella paljon etenkin siksi, että on jännittävää nähdä, miten siinä toteutetaan fiktiivisyys: säveltääkö joku nämä biisit sarjaa varten oikeasti? Pakkohan kai on? Miljöö tarjoaa myös upean mahdollisuuden visuaaliseen ilotulitukseen, sitä odotellessa siis. Ilmeisesti kirjaa ei  ole ainakaan vielä myöskään käännetty suomeksi. Ehkä sekin tehdään viimeistään sitten, kun sarja joskus ilmestyy.

Tayor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six (2018)

Sivumäärä: 355

Arvostelu: ★★★

Marko Hautala: Leväluhta

Luen todella vähän kauhua siihen nähden, että genre kyllä kiehtoo minua. En muuten katso juuri kauhuleffojakaan, vaikka periaatteessa ne kiinnostavat minua. Ongelma taitaa olla se, että kauhu on niin vaikea laji ja minä olen kriittinen kuluttaja. Kauhussa, ihan kuin kaikessa muussakin, minulle on aina tärkeintä tunnelma. Esimerkiksi Hohto on sekä kirjana että elokuvana mieleeni juuri siksi, että kauhuelementit eivät ole liian suoria, vaan ne ovat enemmänkin salakavalan pahaenteisiä, mielikuvituksen varaan jääviä (toki päästäänhän siinä lähestulkoon splatter-meininkiinkin, mutta noin yleisesti ottaen). Kirjallisuudessa kauhun luominen on ehkä vielä vaikeampaa kuin elokuvissa, joissa tunnelmaa voi luoda musiikilla ja muilla fyysisillä elementeillä.

Leväluhta kiinnosti minua sen vuoksi, että kaikki mystinen ja pahalta kalskahtava historia on aina ollut heikkouteni. Leväluhdalla en ole koskaan käynyt, mutta olen ajanut siitä ohitse lukuisia kertoja Pohjanmaa-vuosinani (nyt harmittaa, miksi en koskaan poikennut!). Leväluhdasta on tehty paljon arkeologista tutkimusta, mutta se on edelleen enemmän tai vähemmän mysteeri. Aiemman tiedon mukaan rautakaudella harrastettiin polttohautausta, joten hautaaminen veteen vaikuttaa omituiselta ja poikkeukselliselta. Poikkeuksellista on myös se, että läheltä ei ole löytynyt asuinpaikkaa. Luonnontieteilijänä toki uskon, että kaikelle on järkeenkäypä ja looginen selitys, mutta ajatusleikkinä on mukava lähteä mukaan villeihin teorioihin siitä, miksi nämä ihmiset (enimmäkseen naiset) on haudattu pieneen lampareeseen keskelle ei mitään. (Sen verran vielä jatkan, että olisipa mukava tietää, miten tarkkaan tutkimuksissa on käyty läpi se mahdollisuus, että maastokin alueella on voinut muuttua melkoisesti 1600 vuoden kuluessa, mutta en nyt lähde sen pidemmälle tälle polulle).

Leväluhdan alku oli valtavan lupaava ja toi mieleeni yhden kauhulempparini, Lars Von Trierin Riget-sairaalakauhusarjan (suomeksi Valtakunta). Pimeässä Pohjanmaan yössä sairaalaan alkaa tulla kummallisia puheluita, joissa vanha värisevä naisääni kertoo, että Aino on palannut. Ja että Meeri on palannut. Ja tämä pitää kertoa Lari Vallille. Hautala luo pelottavaa tunnelmaa yksinkertaisilla keinoilla ja kirjan alkupuolikin oli hyvin vahva, paikoin jopa kammottava. Valitettavasti tunnelma ei kuitenkaan kestänyt loppuun asti.

Leväluhdassa tarinaa seurataan pääosin kahden sisaruksen, Meerin ja Larin näkökulmasta. Heidän lapsuudenkotinsa sijaitsee kivenheiton päästä Leväluhdasta ja suvun historia kietoutuu lähteeseen vahvasti. Tarina kulkee menneisyydessä ja nykyisyydessä, muistojen monimutkaisissa labyrinteissä, totuuden ja mielikuvituksen rajamailla. Erityisen viehtynyt olin nuoresta Larista ja erityisesti hänen black metal -harrastuksestaan. Lari pukeutuu Burzum-huppariin, käy Vaasassa Enochian Crescentin keikalla ja Nummirokissa. Ja kun heti kirjan ensimmäisellä sivulla lainattiin Darkthronea, olin aika myyty.

Kaikki toimi todella hyvin kirjan puoliväliin asti. Tarinaa rakenneltiin eri hahmojen ja näiden historian kautta hienosti ja ratkaisua etsiviä lupaavia langanpäitä esiteltiin lukuisia. Jotenkin kuitenkin langanpäät vain siirtyivät kauemmaksi toisistaan, tarina levisi vähän joka suuntaan ja kaikki muuttui tarpeettoman oudoksi. Leväluhta olisi saanut jäädä mystisemmäksi, sen rakenteita jotenkin pengottiin ja seliteltiin liikaa. Lähteestä ylös nostettu muotoaan muuttava omituinen esine tai asia alkoi jotenkin kuvata koko tarinaa, kaikki muuttui liian omituiseksi ja sekavaksi. Kauhujännite katosi samalla kuin loogisuuskin. Temppelit ja Christianiat ja tuhopoltot, siitä olisi voinut poistaa useamman elementin ja jatkaa samaa hienovireisempää linjaa loppuun asti.

Toisaalta, kyllä kirjan loppuratkaisusta on hirveän moni tuntunut pitävänkin. Ehkä minä olin taas vaan turhan kriittinen. Selvästi haluaisin lukea enimmäkseen sellaista monille luultavasti tylsää tunnelmakauhua. Leväluhdassakin se perimmäisen toimivan kauhun elementti oli kuitenkin selkeä ja tuli paikoin hienosti esille ennen kuin levähti: oikea kauhu syntyy niistä piilotetuista synkkyyksistä, jotka piilevät ihmismielen syvimmissä kätköissä.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Pidän eniten sellaisista kirjoista, joihin voin samaistua. Taidan olla aika itsekeskeinen tyyppi, mutta pidän siitä, kun kirja herättää minussa ajatuksia omasta elämästäni ja samaistumispintaa on paljon. Olen eläytyvä ja tunteellinen (lukija) ja minusta on ihanaa, jos kirja saa aikaan erilaisen tunteiden kirjon, joka luonnollisesti on sitä vahvempi mitä paremmin pystyn samaistumaan kirjaan. On paljon kirjoja, joista olen pitänyt, vaikken ole niihin voinut juuri samaistuakaan, mutta lopulta elämäni kaikkein tärkeimmät kirjat ovat sellaisia, jotka ovat koskettaneet jollakin henkilökohtaisella ja osuvalla tavalla.

Ei enää Eddy oli kirja, johon en osannut samaistua juuri lainkaan. Se taas muistutti minua niistä tutkimuksista, joiden mukaan kirjallisuuden lukeminen on hirveän tärkeää empatian kehittymisen kannalta. Vaikken voi samaistua, voin silti yrittää ymmärtää. Ei enää Eddy on Tammen Keltaisen kirjaston tämän vuoden uutuus ja se on saanut paljon kehuja ja huomiota. Minäkin pidin siitä paljon, mutta edellä kuvatun vuoksi siitä ei tullut suurta suosikkiani. Silti uskon, että Ei enää Eddy on klassikko jo syntyessään.

Édouard Louis on syntynyt vuonna 1992 ja Ei enää Eddy on julkaistu vuonna 2014, eli Édouard (ent. Eddy Belleguele) oli häkellyttävän nuori kirjan julkaisuhetkellä. Teos on hänen omiin kokemuksiinsa perustuva nuoren miehen todella kivulias kasvukertomus. Eddy on homoseksuaali poika, joka asuu pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä köyhän työväenluokan edustajien ympäröimänä. Ilmapiiri on ahdas, samoin ahtaita ovat kodit, joissa vilisee lapsia. Miehet ovat duunissa tehtaassa, naiset hoitava kotona muksuja. Köyhyys on kaikkialla, mutta siitä ei oikein saa puhua, vaikka lähes kaikki ovat samassa veneessä. Kun polttopuita ei ole, äiti tekee risujen keräämisestä leikin. "Me tiesimme, että risuja kerättiin köyhyyden ja rahapulan takia, lapset ymmärtävät tällaiset asiat nopeammin kuin luulemmekaan."

Köyhyyden lisäksi läsnä kaikkialla on väkivalta tai sen uhka. Miehet nollaavat päänsä raskaan työviikon jälkeen ja purkavat turhautumistaan naisiin, lapsiin ja ystäviinsä. Mieleen tulee Elena Ferranten Napoli-sarjan kuvaama väkivalta, se miten syvällä se on yhteiskunnan rakenteissa. Koulussa Eddy kohtaa vaikeuksia. Vallitseva asenneilmapiiri ei kestä erilaisuutta ja erilainen Eddy tosiaan on, naismainen poika, joka tekee kaikkensa, ettei erottuisi, tuskallisen pitkälle menevällä tavalla hän kieltää itsensä ja sen mitä on. 

Ei enää Eddy on järkyttävä, karu ja raadollinen. Teki välillä pahaa lukea sitä. Se oli kuitenkin tavattoman hienosti kirjoitettu, jotenkin kieli oli jatkuvasti valoisaa, vaikka tarina oli kamala. Louis luo hahmonsa eloon upealla tavalla, etenkin Eddyn vanhemmat ovat valtavan aitoja, surullisia mutta myös surkuhupaisia hahmoja. Ei enää Eddy on tärkeä kirja, joka havahduttaa lukijansa siihen, että tällaista voi tapahtua edelleen, tämä ei ole menneisyyttä vaan joillekin arkea. Se kuvaa sitä, miten kuvittelemme elävämme suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa maailmassa, mutta totuus voi olla jotakin ihan muuta. Köyhyys lisää köyhyyttä ja sieltä voi olla vaikeaa nousta.

Kirjassa on ehkä paras lukemani nykykirjallisuuden kuvaus yhteiskuntaluokkien eroista sekä siitä, millaista on kuulua seksuaalivähemmistöön. Vaikka kumpaankaan en osaa samaistua, näen miten tärkeä tämä kirja on. Uskon, että Ei enää Eddy päätyy tulevaisuuden klassikkolistoille ja koulujen lukemistoihin. Se on kirja, joka kuvaa tätä aikaa ja ihmisyyttä uskomattoman tarkkanäköisesti.

Kirjailija: Édouard Louis
Kirja: Ei enää Eddy (Tammi 2019)
Alkuperäinen kirja: En finir avec Eddy Belleguele (2014)
Sivumäärä: 184
Mistä hankittu: Oma ostos

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Syy miksi luin tämän kirjan, on kirjailija Antti Röngän isä kirjailija Petri Tamminen, jonka haastattelun kuuntelin Turun kirjamessuilla. Tamminen kertoi haastattelun aikana usemman kerran pojastaan, tämän kirjasta ja isä-poika -suhteesta, joka on perinteisesti vähän haastava. Ihastuin Tammisen ytimekkääseen ilmaisuun Musta vyö -kirjassa, joka liikkui syvissä vesissä käsitellen kuolemaa ollen silti jotenkin lempeä. Samaa ilmaisun helppoutta löysin myös poika Antin Jalat ilmassa -esikoisromaanista. Hyvin synkissä vesissä uiskenneltiin siinäkin ja henkilökohtaisella tasolla kirja iski vielä syvemmälle. Toki on tyhmää tällainen isä-poika -vertailu, tyhmää mutta inhimillistä. Sanataituruus taitaa kulkea sekä geeneissä että kasvatuksessa isältä pojalle.

En voi edes hyvällä mielikuvituksella sanoa, että tämä syksy olisi ollut minulle vaikea, sillä edelleen olen vain niin onnellinen ja innoissani kaikesta. Paljon mielessä on ollut tietenkin myös leikkaus, johon vasta vuosi sitten olin valmistautumassa. Voin kuitenkin sanoa, että kiinnostava ja innostava työ on vienyt minusta mehut ja minulla on ollut välillä huonoja päiviä, sellaista epämääräistä ahdistusta, jota joskus aiemmin koin melkein jatkuvasti, ja joka tuntuu nyt kumppanina samaan aikaan sekä tutulta että omituisen vieraalta. Kun kalenterissa ei ole tiedossa helpotusta ja rauhallisempaa kautta viikkokausiin ja lähestyvä joulu tuntuu tulevan sekä liian äkkiä kaiken tekemättömän työn puolesta mutta toisaalta loman osalta tuntuu täysin saavuttamattomalta, on mieli välillä kovilla. Tosin en tiedä, tuntuu että olen aina ollut erityisesti syksyisin kaikkeen synkkyyteen taipuvainen, mieli käpertyy talveksi, ja sielu kaipaa entistäkin synkempää musiikkia ja kirjallisuutta. Siihen mielentilaan Jalat ilmassa sopi hienosti.

Jalat ilmassa kertoo parikymppisen nuoren miehen Aaron tarinan. Aaro on muuttanut hiljattain Jyväskylään opiskelemaan yliopistossa kirjallisuutta. Uuden elämän kynnyksellä miehen pitäisi olla tietysti onnellinen ja avoin, koko maailma odottaa häntä, uudet ystävät, uudet kokemukset, mutta läpi kouluvuosien jatkunut kiusaaminen on jättänyt Aaroon pysyvät jäljet, kahleet jotka eivät hellitä vieläkään. Kun aloin lukea kirjaa, ajattelin että onpa tärkeää, että koulukiusaamisesta kirjoitetaan. Etenkin että nuori mies kirjoittaa siitä ja miten hienoa on, että kirja on saanut niin paljon positiivista näkyvyyttä. Ajattelin että ei tämä sinänsä kosketa suoraan minua, vaikka rankkaakin kiusaamista olen joutunut seuraamaan valitettavan läheltä. Mutta hyvänen aika, mitä tekstiä, miten tuttua tekstiä, ja mitä kaikkea kirja pakottikaan minut ajattelemaan ja muistamaan.

Kaikki tietävät, miten väärin koulukiusaaminen on. Miten se on rikos, miten siihen pitäisi aina puuttua, miten paljon siitä puhutaan. Kaikki kai tietävät, että kiusatuksi voi joutua oikeastaan kuka vain ja se on aina kiusaajan, ei kiusatun vika. Silti ihmeen syvällä elävät sellaiset ajatusmallit, joiden mukaan vaikkapa oudot päätyvät kiusatuiksi. Ja olen useammin kuin kerran törmännyt myös sellaiseen keskusteluun, että ei lapselle voi antaa tietynlaista nimeä, kun sitten joutuu kiusatuksi. Onko siis niin, että kiusaajia löytyy aina, eikä siihen voi mitenkään vaikuttaa? Ennemmin tulee vältellä kiusatuksi joutumista kuin opettaa lapsille, että kiusata ei saa?

Olen syyllistänyt itseäni siitä, miten monta ensimmäistä opiskeluvuotta eristäydyin. Pelkäsin ihmisiä ja jos opiskelualani (tiivistä yhdessäoloa kenttäkurssien ja labratöiden muodossa) ei olisi pakottanut minua tutustumaan muutamaan loistotyyppiin, en tiedä olisinko löytänyt opiskeluaikanakaan ystäviä, olisinko lopulta voinut alkaa luottaa siihen, että voin olla oma itseni, en ole vääränlainen ja minun kaltaisiani löytyy muitakin. Olen jotenkin aina ajatellut, että syy oli minun. Nyt luin Jalat ilmassa ja yhtäkkiä hätkähtäen samaistuin Aaron kokemuksiin ja tajusin että ei, minua on kiusattu (onneksi ei läheskään siinä mittakaavassa kuin Aaroa!), arvosteltu ja haukuttu läpi kouluvuosien, miten olisinkaan voinut luottaa uusiin ihmisiin niin täysin uudessa tilanteessa. Minun oli kirjoitettava kirjasta ylös muutamia lainauksia. Itkettää se, miten vahvasti niihin samaistuin:

"Nojaan oikealla tennarinpohjalla seinään, kohtaan ihmisten katseita. Miksi toi nyrpisti noin? Miksi toi hymähti? Ei voi olla normaalia uhrata aikaa tässä mittakaavassa muiden ajatuksille. Vai ajattelevatko muut, mitä minä ajattelen heistä? Siinä tapauksessa olemme tuhon partaalla. Me olemme muutenkin tuhon partaalla."

"Seuraavat viikot istun yliopiston kirjaston aulassa. Katson ihmisiä jotka kulkevat ulos ja sisään, ja mietin miksi kaikien pitää olla niin helvetin kauniita."

"Vai johtuiko yhteyden katkeaminen siitä mistä aina ennenkin: etten luottanut kehenkään enkä ollut kenenkään seurassa oma itseni? Että löysin jokaisesta ihmisestä lopulta sen jonkin puolen jota pelätä, sen puolen jota en osannut kohdata, jota halusin juosta karkuun."

" -Mä usein pelkään ettei ihmiset halua oikeesti olla mun kanssa, tyttö sanoo. -Mutta sitten mä ajattelen että jos ne ei oikeasti haluais ei ne myöskään olis."

Kotona minulle aina opetettiin, miten kiusaajia pitää ymmärtää, koska heillä on vaikeaa. Ja miten pohjimmainen kiusaamisen syy on se, että he ovat vain kateellisia minulle. Voi se olla tottakin, mutta toivoisin, että joku olisi sanonut minulle myös sen, että kiusaajat ovat idiootteja. Kiusaajia ei pitäisi ikinä joutua ymmärtämään. Suurin kiusaamisen ongelma on se, että häpeämään joutuvat kiusatut, eivät kiusaajat. En ole koskaan kokenut, että olisin ollut koulukiusattu. Olen aina ollut reipas, osannut sanoa vastaankin ainakin joskus, kestänyt haukut, eristämisen, jatkuvan tarpeen olla hiukan varuillaan ja sen, miten vääränlainen koin olevani. Se että tämä kirja aiheutti näin vahvoja tunteita kertoo kuitenkin ihan toista tarinaa. Jos ihmistä on arvosteltu vuosikausia aivan kaikesta mitä tämä tekee, miltä näyttää, miten käyttäytyy, on vaikeaa enää tunnistaa itseään ja nähdä, millainen oikeasti edes on. Näin kokee Aarokin. Kun hän katsoo peiliin, hän ei tiedä onko ruma vai komea. Hän on pahasti eksyksissä ja purkaa sitä omalla tavallaan kunnes tuhoisa  käytös pakottaa hänet lopultakin puhumaan.

Jalat ilmassa käsitteli hienosti ja tärkeällä tavalla kiusaamisesta kertomisen problematiikkaa. Juuri sitä leimautumisen pelkoa, sitä miten halu olla tavallinen, ei kiusattu, voi estää koko asiasta puhumisen. On käsittämättömän yleistä, miten ympärisö ei näe (tai halua nähdä?) kiusaamista. Miten opettajat ja vanhemmat ovat siitä täysin tietämättömiä. Ympäristö ei tue kiusaamista kertomista. Kantelupukki ja itkupilli ei saa olla. Pitää kestää kuin mies. Ja onhan siinä kiusaamisen taustalla nyt kai aina joku syy? Pitäisi vaan olla reippaampi ja rohkeampi, pistää vastaan. Ja kaikkiahan nyt aina vähän kiusataan, kyse on vain siitä, että ihmiset kokevat sen eri tavalla? Kylmäävää.

"-Mä en halunnu mitään erityiskohtelua. Mä en halunnu olla kiusattu. Mä halusin vaan olla mä."

"Kyllä mulla on kavereita! sanoin niin kovaa että säikähdin. Tuntui että valhetta piti lieventää, joten jatkoin: -Ehkä pitäis vaan olla rohkeampi. Että menis rohkeammin mukaan."

"Tuntuu hyvältä kertoa. Täytyy melkein pidätellä naurua, kun pääsen kiusaamiskokemuksiin. Saan vihdoinkin syyn sekoilulleni, en ole enää vaarallinen hullu vaan avautuva uhri. Päässä alkaa kuuitenkin pajattaa myös sivuääni, selostaja, vanha tuttu selostaja: Tässä Aaro, elämän koulima, nyt kertoo murheistaan. Voi miten sä valitat, Aaro. Valittaja-Aaro. Itkupilli. Hanki elämä."

"-Kun mäkin olen ujostellut ihmisiä...isä sanoo. - Niin mä olen näköjään ujostellut paskasakkia. Tuolla saattaa ties mitä kiusaajia ja idiootteja kulkea hyvillä mielin, ja niitä mä sitten pelkään. Tästä lähtien mä en aio enää pelätä."

Jalat ilmassa oli hieno, nuoren miehen yllättävänkin kypsä  kasvukertomus ja tärkeä avaus. Kirjassa on paljon tuskaa, paljon päihteiden väärinkäyttöä, paljon haahuilua ja surua. Antti Rönkä kirjoittaa kauniisti ja näennäisen helposti syvää, hiottua kieltä. En oikeastaan ikinä itke, kun luen kirjaa, nyt tunnustan sen tehneeni tässä kohdassa:

"Mä rakastan itteäni. En sano sitä Iisalle. En sanoi sitä oikein kenellekään, en edes itselleni. Kokeilen vain, miltä tuntuu sanoa niin."

En voi siis kuin suositella: lukekaa tämä rankka mutta tärkeä kirja.

Kirjailija: Antti Rönkä
Luettu kirja: Jalat ilmassa (Gummerus 2019)
Mistä hankittu: e-kirja BookBeatista

Tommi Liimatta: Jeppis

Tämä tarina sijoittuu 90-luvun loppupuolen Laitilaan, tarkemmin sanoen pienen maalaiskaupungin kaikkein kauimmaiseen, kaikkein mettäisimpään perämettään. Siellä Mari, ala-asteikäinen hirveän kiltti ja kamalan tunnollinen tyttö, katsoo televisiosta kaikki musiikkiohjelmat, joita sieltä tulee. Perhe on köyhä, kuten monet perheet laman jälkimainingeissa ovat, mutta jouluksi on ostettu moderni ihme, cd-soitin, jollainen kaikilla Marin kavereilla on jo pitkään ollut. Cd-levyihin tosin ei oikein ole varaa, mutta neljä vuotta vanhempi Juha-serkku, joka asuu ihan oikeassa kaupungissa, tuo lainaan levyjä (jotka silloin olivat ihan vain sen ajan musiikkia, mutta jotka nykyisin tunnetaan ysärimusiikkina) jotka saadaan nauhoitettua soittimella c-kasetille. C-kasettien määrä on rajallinen ja pitää tarkkaan harkita, mitä niille nauhoittaa. Radiosta ei kuulu montaa kanavaa ja on aina juhlaa, jos jokin vähän parempaa musiikkia soittava kanava, kuten Kiss FM, sattuu kuulumaan.

Laitilan kirjaston alakerran pieni cd-levykokoelma on Marille oikea aarreaitta. Sieltä hän aina lainaa pinon levyjä, kun sattuu pääsemään kirjastoon. Hän rakastuu muun muassa sellaisiin yhtyeisiin kuin The Offspring, CMX, Nirvana ja The Smashing Pumpkins. Samaan aikaan Mari on kuitenkin todella kova Spice Girls -fani, se kun on ainoa bändi, jota hänen kaverinsa - tytöt joiden seurassa hän tuntee olevansa aina vääränlainen - kuuntelevat. Kirjaston levyistä todella moni tuottaa pettymyksen: sellaiset todella kuuluisat yhtyeet kuin Guns n' Roses tai Kiss tai Iron Maiden ovat vain rasittavaa kilinää. Mari jatkaa aktiivisesti musiikkiin tutustumista ja siitä intoilua, vaikka hänellä ei olekaan oikein ketään kenen kanssa jakaa intonsa - onneksi sentään hänen isosiskonsa pitävät joistakin samoista bändeistä. Tyttö elelee pitkälti yksinään haavemaailmoissaan.

Toinen tarina kertoo 80-luvun jälkipuoliskosta ja sijoittuu Jeppikseen eli Pietarsaareen, Pohjanmaan rannikolle. Siellä Tommi-poika, menevä mutta kiltti koululainen, leikkii illat naapurikerrostalojen poikien kanssa. He virittelevät ansoja metsään, rakentavat lumilinnoja ja majoja, leikkivät pikkuautoilla, ajavat pyörillä krossiajoa, kokeilevat rajojaan ja vanhempien ja opettajien hermojen kestävyyttä. Tommi tykkää Abba-yhtyeestä, kunnes sattumalta yksi hänen kavereistaan perehdyttää hänet Kiss-yhtyeen, noiden rajujen maskimiesten, saloihin. Tommi tajuaa, että maailma on täynnä hyvää musiikkia, bändejä joihin pitää tutustua. On yhtyeitä ja lauluja ja sitten taas bändejä ja biisejä.

Abba-aika unohtuu ja uusi maailma aukeaa. Parasta on saada kylään kaveri, jolla on Kissin levy, älppäri, jota ei itsellä vielä ole ja jos hyvä tuuri käy, sen saa nauhoitettua itselle c-kasetille. "Tyhjiä kasetteja ei koskaan ole liikaa - hyvää musiikkia on enemmän kuin tiesin." Ikinä ei ole yksinäistä, kavereita on kaikkialla. Musiikkiluokkaa käyvä Tommi elää musiikista ja hänellä on aina joku, jonka kanssa vaihtaa kokemuksia uusista biiseistä.

Ensimmäinen tarina on omani, toisen tarinan luin juuri Tommi Liimatan Jeppis-romaanista. Sanomattakin lienee selvää, että löysin romaanista paljon tuttua, paljon samaistumispintaa. Prosessi jossa nuori ihminen, lapsi vielä, rakastuu pysyvästi (rock-)musiikkiin, on kiinnostava. Se taitaa useimmiten tapahtua juuri tuossa iässä, esiteininä, elämänvaiheessa jossa lapsi alkaa hahmottaa identiteettinsä, erkaantuu vanhemmistaan, ottaa itsenäisyyden ensiaskelia. Tuossa iässä on myös hyvin altis vaikutteille. Tommin tarina ei tosiaan ole ensimmäinen tarina jonka olen lukenut siitä, miten aikuinen mies kertoo löytäneensä raskaan musiikin ala-asteikäisenä, kun kaverit kuuntelivat sitä. Esimerkiksi Marko Annala kertoo Värityskirjassa vastaavan tarinan. Juuri viime viikolla kerroin aina kadehtineeni tällaisia kaveriporukoita, nyt kohtasin taas saman kateuden aiheen.

Olen aiemmin lukenut myös vähän vastaavia pikkutarkkoja lapsuudenkuvauksia ja ihastunut niihin. Knausgårdmainen filminauhankaltainen tarkkuus on kerrontatapa, joka kiehtoo minua aina: kirjailija ei millään voi muistaa lapsuutensa tapahtumia, keskusteluja ja yksityiskohtia näin tarkasti, mutta kerronta tuntuu niin aidolta, täsmälliseltä ja raikkaalta, että lukija ei ymmärrä miten tämä voisi olla keksittyä. Ainakin minun päässäni lapsuusmuistot tuntuvat enimmäkseen välähdyksiltä, yksittäisiltä muistikuvilta tapahtumista, joiden säilyminen muistoissa vaikuttaa olevan ihan sattumanvaraista. Toisaalta juuri tuosta ajasta on vahva tunnelma, tieto siitä, että kaikki tuo on alitajunnassani ja elää minussa edelleen, en vain osaa kaivaa sitä tarkemmin esiin.

En olisi varmaan ikinä päätynyt lukemaan Jeppistä, ellei Levykauppa Äx olisi ovelasti mainostanut sitä minulle Facebookissa. Kansikuva ei ole kaikkein huokuttelevin, mutta nyt kirjan luettuani ymmärrän, että eipä siihen olisi sopinut mikään toinen kuva yhtä hyvin. Jeppis oli mahtavaa ajankuvaa, johon parhaiten samaistuvat varmasti 70-luvulla syntyneet, mutta jossa on paljon tuttua myös meille ysärilapsille. Etenkin jos on elänyt lapsuutensa perämettässä, jossa elämää leimasi tylsyys, joka toisaalta pakotti luovuuteen. Taas muuten mietin sitä, mitä nykyinen puhelinriippuvuus ja viihdetulva tekee lapsen aivoille! Autointoilut ja muut poikamaiset jutut ovat varmasti myös kiinnostavampaa luettavaa niistä kiinnostuneille, itse nautin eniten juuri musiikkikuvauksista sekä siitä, miten Liimatta kuvaili tuon ajan Pietarsaarta, ilmapiiriä ja koulumaailmaa. Pietarsaaressa olen itse käynyt vain työasioissa, hauska yksityiskohta oli mm. se miten kirjassa mainittiin pariin otteeseen minulle tutuksi tullut ampumarata. Ajankuvaan liittyy oleellisesti myös maailmaa järkyttäneet tapahtumat kuten Tsernobylin ydinonnettomuus ja Mikkelin panttivankidraama.

Jeppis ei ole mikään juonellinen, perinteisellä tavalla älykäs romaani, vaan se on nimenomaan hevinkuunteluromaani kuten sitä kirjan takakannessakin tituleerataan. Se on kuitenkin mahdottoman erinomainen teos omassa sarjassaan, nautittava ja jotenkin rentouttava lukukokemus, hauska ennen kaikkea. Tommi (joka kai on Liimatta itse) on mainio tyyppi, rajoja kokeilevana mutta vanhempiaan kunnioittavana ja rakastavana poikana hurjan symppis. Ikä jossa vielä leikitään legoilla ja hypitään kilpaa keinuista, mutta toisaalta leikitään aikuisia, on kuvattu hurjan hienosti ja elävästi.

En oikeastaan tiedä miksi minua niin harmittaa se, ettei minulle ole ennen aikuisikää ollut porukkaa, jossa keskustella musiikista, pääasia kai lienee se, että löysin musiikin tuolloin ja se on tehnyt minulle todella hyvää. Raskaan musiikin ystävänä olen monesti koittanut opetella tykkäämään kasarihevistä, sillä siitä pitäminen tuntuu kuuluvan rock-yleissivistykseen. Olen lukuisia kertoja ennenkin tullut tulokseen, että kasarihevi taitaa olla sukupolvikokemus, jos on kasvanut sen kaiken keskellä, on musiikkiin oppinut eri tavoin kuin ei-aikalaiset, ehkä sama koskee myös sitä 90-luvun eurotrancea. Jeppis oli loistava todiste siitä, että teoriani on oikea.

Jeppis päättyy kevääseen 1987, se oli poikkeuksellisen kylmä kevät ja silloin minä synnyin. Tuntuu että Tommin tarina pääsi vasta vähän alkuun, lupaava muusikko ja sarjakuvapiirtäjä otti vasta hapuilevia ensiaskeleitaan, joten on aika ihanaa, että minulla odottaa lukemista Jeppis 2. Se näyttää käsittävän vuodet 1987-1990 ja sen kannessa silmälasipäinen Tommi on jo aika paljon riiviömmän näköinen kaveri kuin ensimmäisessä osassa. Innolla siis odotan, millaisia seikkailuja tapahtuu Jeppiksessä kasarin loppuvuosina.

Tätä tekstiä kirjoittaessa soi mm. kuvassakin näkyvä Nirvanan Nevermind-albumi, Behemothin Demigod-albumi sekä Bloodred Hourglassin Godsend-albumi, ei sitten lainkaan kasarihevi.

Kirjailija: Tommi Liimatta
Luettu kirja: Jeppis (Like, 2014)
Sivumäärä: 496
Mistä hankittu: Oma ostos Levykauppa Äxästä
Arvostelu: ★★★

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

Seuraa todella pitkä tarina todellisuuspaosta ja fantasiannälästä.

Minulla on nykyisin puolen tunnin työmatka, viisikymmentä kilometriä aamuin ja illoin, lähes koko matka moottoritietä. Siinä ehtii miettimään jos jonkinlaista ajatusta. Muistan lukeneeni, että ihminen ajattelee 50000 ajatusta päivässä - välillä minusta tuntuu, että ehdin ajattelemaan tuon verran jo yhden aamuisen työmatkan varrella. Viime viikolla mietin muun muassa sitä, miten mieletön ja hämmästyttävä asia Suomen tieverkosto on. Sekä todellisuuspakoa. Tulin musiikkia kuunnellessani nimittäin ajatelleeksi sitä, miten musiikin ja kirjallisuuden merkitys elämässäni on niin suuri kenties siksi, että molemmat ovat minulle keinoja päästä pakoon omaa elämääni (ja niitä loputtomia ajatuksia).

Olen varmasti ennenkin kertonut, miten 2000-luvun alku oli minulle vaikeaa aikaa. Olin nuori, hukassa, mielestäni totaalisen vääränlainen, vastenmielinen, yksinäinen, en tuntenut kuuluvani mihinkään. Tuskinpa kenenkään yläastevuodet ovat olleet mitenkään helppoja ja kivuttomia, mutta oman nuoruuteni sekoitti vielä isäni yllättävä kuolema ysiluokan keväällä, joka vei pohjan kaikelta ja jota käsittelin lähinnä olemalla vielä kiltimpi, vielä vähän tunnollisempi. Oudompi, yksinäisempi.

Samaan aikaan sijoittuu elämäni merkittävimmät musiikilliset löydöt sekä hulluin kirjariippuvuus, pohjaton fantasiannälkä. Silloin ahmin suunnilleen kaiken sen fantasiakirjallisuuden, jota löysin kotikaupunkini kirjastosta. Ehkä tuon kaiken surun ja ahdistuksen vuoksi opin yhdistämään todellisuuspaon voimakkaasti siihen, että sillä pakenin jotakin pahaa, joka minun olisi pitänyt oikeasti pystyä kohtaamaan, mutta johon minulla ei ollut mitään keinoja. En varmasti ole yksin tämän ajatuksen kanssa: sanassa todellisuuspako on negatiivinen kaiku. Se antaa kuvan haavemaailmassa elävästä ihmisestä, joka ei kykene kohtaamaan todellisuutta.

No mutta, nykyhetkeen. Sinä aamuisena hetkenä moottoritiellä, matkalla kohti hurjan stressaavaa työpäivää, soi muistaakseni jokin Kentin biisi ja mietin, että onpa mahtavaa, että on tällaista musiikkia, jonka avulla pääsee hetkeksi pakenemaan omaa elämäänsä. Ja tajusin siinä samalla, että suhtautumiseni on kokonaan muuttunut. Nykyään ymmärrän, että siinä että haluaa hetkeksi pakoon omaa elämäänsä, ei ole mitään väärää. Se on vain täysin normaalia, armollista, turvallinen keino nollata päätä, seikkailla hetkisen vähän muualla kuin omissa tutuissa, vakiintuneita polkua kulkevissa ajatuksissa. Jos ihmiset uskaltaisivat rohkeammin heittäytyä musiikkiin, fantasiaan, pilvilinnoihin ja unelmiin, ehkä olisi vähemmän vihaa, vähemmän päihderiippuvuutta, vähemmän väärinymmärryksiä.

Maailman pisin johdantoni kertokoon siis, että olen ihan tietoisesti vältellyt fantasiakirjallisuutta, sillä yhdistän sen jollakin tasolla siihen aikaan, jolloin minulla oli tavattoman paha olla. Fantasiaan liittyy oleellisesti uppoaminen syvälle sen maailmaan, omalla kohdallani useimmiten täysi hurahdus. Sarjat ovat usein pitkiä, runsaita ja monesti päättymättömiä, kaikkea sitä mikä johtaa syvälle todellisuuspaon lähteille. Nykyisin pidän elämästäni niin paljon, että minulla ei oikeastaan ole tarvetta paeta sitä minnekään. Tartuin pitkästä aikaa kirjaan, joka on fantasiaa puhtaimmillaan ja nautin lukukokemuksesta, fantasiamaailmaan uppoamisesta, jokaisella solullani. Se taitaa olla menoa taas.

Patrick Rothfussin Tuulen nimi oli täydellinen kirja luettavaksi pitkän fantasiatauon jälkeen. Se ei koukuttanut minua saman tien, alkupuolella ehdin jo miettimään jätänkö kirjan kesken, kun mitään ei oikein tapahdu. Se ei ollut liian erikoinen ja sen fantasiaelementit olivat arkisia, tavallisia ja verkkaisesti kasvavia. Olen monesti todennut, miten minuun iskee tavallisen, arkisen elämän pikkutarkka kuvaus ja sellaista fiilistä löysin myös Tuulen nimestä, fantasia-aspektista huolimatta.

Kirjan taustatarinaan kuuluu majatalossa kolpakoiden ääressä tarinoivat miehet. Leiskuvan punatukkainen majatalon isäntä Kvothe paljastuu suureksi sankariksi, joka suostuu hieman vastahakoisesti kertomaan tarinansa. Varsin pitkän tarinan, sillä tässä 650-sivuisessa kirjassa hän pääsee vasta alkuun. Juuri tämä jaarittelu oli alkuun koitua kohtalokseni, mutta yhtäkkiä huomasin olevani sisällä tarinassa ja kun en lukenut kirjaa, tajusin pohtivani sen juonenkäänteitä ja hahmoja - juuri kaikkea sitä, mitä hyvä (fantasia)kirjallisuus parhaillaan on.

Kirjan viehätys piilee sen arkisuuden lisäksi huumorissa ja hyvissä hahmoissa. Rothfuss on mestari luomaan aitoja tyyppejä, joiden ystävä haluaisi olla. Kvothen yliopisto-opinnot ovat kuin arkisempi ja aikusempi versio Harry Potterista. Suuri osa Tuulen nimen viehätystä on myös musiikki: Kvothe on taitava muusikko, joka saa kansat hiljenemään luuttuaan soittamalla. Rothfussin luomassa maailmassa fysiikan lait ovat kumottavissa, materia muutettavissa, tuuli kutsuttavissa, mutta ihmissuhteet yhtä vaikeita kuin kaikkialla muuallakin: "Mikään ei liiku yhtä oikukkaasti kuin tuuli tai naisten kiintymys."

Kirjan juonikuviot olivat hitaita eivätkä oikeastaan johtaneet vielä kovinkaan kauas kaadantaina (rakastin miten ajanjaksot oli nimetty!) nautittavien Taivalpaaden majatalon tuoppien ääreltä. Siinä hetkessä oli kuitenkin niin hyvä olla, että hidas tempo ei haitannut ja odotan, mihin seuraava osa minut vie. Täällä todellisuuspaossa on juuri nyt valtavan hyvä olla.

Kirjailija: Patrick Rothfuss
Kirja: Tuulen nimi (suom. Satu Hlinovsky), Kirjava 2010
Alkuperäinen kirja: The Name of the Wind 2007
Sivumäärä: 649

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westoverin Opintiellä on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa. Sitä on kuvattu kirjaksi, joka ylistää koulutusta ja opiskelun tärkeyttä. Bill Gates antoi kirjalle Goodreadsissa täydet viisi tähteä ja Barack Obama nosti sen viime kesänä listalle niistä kirjoista, jotka hänen mukaansa kannattaisi lukea. Totta kai minäkin kiinnostuin, etenkin kun kirja oli jatkuvasti myös esillä Instagramissa.

Tara Westover on seitsenlapsisen mormoniperheen nuorin. Hän on syntynyt vuonna 1986, vuotta ennen minua. Perhe elää hyvin omalaatuista, suljettua elämää. Lapsilla ei ole syntymätodistuksia ja he eivät käy koulussa, perhe ei usko lääkäreihin tai länsimaalaiseen lääketieteeseen. Perhe varautuu maailmanloppuun tai oikeammin yhteiskunnan romahtamiseen. Äiti toimii itseoppineena kätilönä ja tekee itse rohtonsa, isä pyörittää romuttamoa, jonka toimintaan myös lasten on osallistuttava.

Kirjasta on puhuttu kuvauksena tiukan uskonnon alaisena kasvamisesta. Mielestäni se on kuitenkin ennemminkin kuvaus mielenterveyden häiriöstä ja sen vaikutuksesta koko perheeseen. Uskonto on  kaikessa tässä hulluudessa lähinnä taustavoima ja tekosyy, perheen isä on nimittäin pahasti vainoharhainen. Hän esimerkiksi uskoo että Yhdysvaltain hallitus on läpeensä paha, lääkärit saatanasta ja kaiken taustalla on paha Illuminati. Muu perhe myötäilee, elää pelossa ja ei uskalla vastustaa voimakasta mutta hullua perheen päätä.

Yksi Taran veljistä on myös todella väkivaltainen, aiheuttaa uhkaavia tilanteita ja saa muut elämään pelossa. Siihenkään ei kuitenkaan puututa vaan tämä kaikki hyväksytään hiljaisesti. On myös itsestäänselvää, että nainen ei ole tasa-arvoinen miehen kanssa ja esimerkiksi huulikiillon käyttäminen on merkki siitä, että nainen on huono, portto. En voi ymmärtää, miten mikään taho, lastensuojelu tai vastaava, ei ole puuttunut perheen elämään. Perheenjäsenille tapahtuu myös useampi todella vakava onnettomuus, mutta lääkäriä ei tietenkään tarvita. Palovammat pahenevat rohdoilla ja niin edelleen. Tietenkin se johtuu siitä, että sellaista ei voi auttaa, josta ei ole tietoa. 

Kirjan alkupuolella kuvaus on tarkkaa ja aistivoimasta, mutta jotenkin siinä vaiheessa, kun Tara pääsee opiskelemaan, kerronta hajoaa ja muuttuu sekavammaksi. Se miten Tara lopulta itse koki opiskelun ja sen että hän pääsi elämässään eteenpäin, jäi jollakin tapaa vaisusti kuvatuksi. Tara kokee uudesta elämästään huonoa omaatuntoa ja ristiriitaisia tunteita, sillä opiskelu pakotti hänet hylkäämään ison osan isän opeista ja näin ollen myös perheestään. Taran lapsuus on täynnä traumaattisia kokemuksia ja mielenkiintoista kirjassa on myös se, miten Tara on aikuisena huomannut, että ei voi olla varma siitä, miten kaikki oikeasti tapahtui.

Minusta on aina ollut itsestäänselvää, että koululaitoksen osuus oppimisesta ei välttämättä ole kovin suuri. Jos ihmisellä on halu tietää lisää, tuo tiedonjano ajaa hänet kyllä oppimaan kaikkea, myös/etenkin kaikkea ihan muuta kuin mitä koulussa opetetaan. Tietenkin tuntuu hurjalta, että vaikkapa holokausti voi olla terminä täysin vieras ja kaikki ne historialliset tapahtumat, joista kotona onkin puhuttu, on opetettu väritettynä hyvin mielisairaalla tavalla. Jotenkin silti en jaksanut olla kauhean vaikuttunut Taran etenemisestä. Enemmän aloin miettiä sitä, miten tärkeää olisi kannustaa lahjakkaita lapsia. Jos ihmisellä ei ole uskallusta tai luonnetta pyrkiä parempaan, voi vaikka millaiset älyköt ja lahjakkuudet mennä hukkaan. Myös Taran ponnistaminen elämässään eteenpäin oli lopulta hyvin pienestä kiinni ja vaati paljon uskallusta. Vielä muserretumpi lapsi ei ehkä edes olisi yrittänyt, vaikka tiedonjano olisi ollut yhtä suuri.

Minulla ei tietenkään ole kokemusta mistään vastaavasta, mutta jotenkin lievemmällä tasolla samaistuin kirjaan. Kirjan parasta antia oli mielenkiintoinen kuvaus perheen valtasuhteista, mielenterveyden ongelmista ja vaikenemisen kulttuurista. Tiukka kasvatus, jolle ei kuitenkaan osoitettu mitään järkeenkäyviä perusteluja oli ahdistavaa, mutta kiinnostavaa luettavaa. Luulen kuitenkin, että tulevaisuudessa tulen muistamaan tämän kirjan ennen kaikkea romuttamosta ja sen toiminnan kuvauksesta. Ympäristönsuojelualan ihmisenä oli ihanan karmivaa lukea tavasta, jolla autoista tyhjennettiin nesteet, alati kasvavista romukasoista, akkunesteiden liejuisista lammikoista. Westoverin perheen isä pilasi ympäristöään monella, hyvin pysyvällä tavalla.

Odotukseni olivat ehkä liian korkealla ja olin hieman pettynyt kirjaan. Silti uskallan suositella sitä, se oli kovin mielenkiintoinen. Minulle oman ulottuvuutensa loi tietenkin se, että Tara on kanssani niin saman ikäinen. Tällaistakin voi elämä joskus olla.

Kirjailija: Tara Westover
Kirja: Opintiellä (suom. Tero Valkonen, Tammi 2018)
Alkuperäinen kirja: Educated, 2018
Sivumäärä: 435
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★

Debbie Tung: Quiet Girl in a Noisy World - An Introvert's Story

 
Olen täysin hurahtanut Instagram-maailmaan! Kävi samalla tavalla kuin aikoinaan kävi blogin kanssa - huomasin pian että hei, täällähän on muitakin. Kirjakeskustelu tuntuu siirtyneen blogeista enemmän sinne. Instagramissa kommentointi vaikuttaa jotenkin helpommalta ja keskustelua viriää helpommin. Sieltä saa myös aivan valtavasti hyviä kirjavinkkejä, joista esillä nyt yksi.

Tämä sarjakuvakirja herätti kiinnostukseni ennenkaikkea sen piirrosjäljen vuoksi. Mustavalkoiset ja harmaat kuvat ovat jotenkin kiehtoneet mieltäni viime aikoina. Myös sisältö toki kiinnosti. Debbie Tung kertoo tarinan siitä, millaista on olla introvertti maailmassa, joka on täynnä meteliä. Kirjan päähenkiö (ilmeisesti Debbie itse) ahdistuu tilanteista, joissa on paljon vieraita ihmisiä. Hän kärsii työnteosta avokonttorissa, jossa meteliä on kaikkialla. Tuttujen ihmisten kanssa hän on rento oma itsensä, mutta vieraiden kanssa seurustelu vie hänen voimansa. Monilta osin samaistuin tarinaan, mutta aloin miettiä, olenko kuitenkaan itse introvertti.

Minulla on aina ollut jotenkin introvertin itsetunto. Ajattelen olevani ujo ja hiljainen. Minun on pakko saada olla joka päivä yksin. Jos en saa omaa aikaa, minusta tulee todella raskas, pahantuulinen ja ärtyisä. Hetki omaa rauhaa (kaikkein mieluiten metsässä) lataa akkuni ja olen taas kuin toinen ihminen. Olen myös usein uupunut vietettyäni päivän muiden seurassa. Jään märehtimään menneitä sosiaalisia tilanteita, kelaan läpi keskusteluja ja mietin, miten (muka) nolasin itseni tai puhuin jotakin tyhmää.

Toisaalta kuitenkin olen puhelias ja välillä myös äänekäs, nautin kun saan olla keskipisteenä ja haluaisin pitää juhlat vaikka joka viikonloppu. Kaipaan ihmisten seuraa ollessani liikaa yksin. Kun olin töissä kaukana kotoa, juttelin iltaisin kaupan kassoille ja muille vieraille ihmisille, vaikka päivät olin sosiaalinen töissä. Ei minua ehkä voikaan kutsua introvertiksi. Kenties se, että pohdin niin paljon jälkeen päin sosiaalisia tilanteita ja se, että minua jännittää etukäteen, kertookin enemmän jonkinlaisesta sosiaalisesta ahdistuksesta kuin introverttiydestä. Jotenkin taidan ajatella, että ihmiset eivät pidä minusta ja siksi tilanteet väsyttävät minua niin paljon.

Tavallaan on todella hyvä, että ihmisten erilaiset luonteenpiirteet tiedostetaan nykyisin paremmin. Se ehkä auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme paremmin. Erilaiset persoonallisuuteen liittyvät kirjatkin ovat olleet viime aikoina valtavan suosittuja. Tarinan Debbie esimerkiksi on tuntenut koko elämänsä olevansa jotenkin vääränlainen. Hän on myös kärsinyt hiljaisuudestaan, kun se on ymmärretty väärin tai siihen ei ole osattu suhtautua. Omien ominaisuuksien hyväksyminen auttaa häntä olemaan onnellisempi.

Kuitenkin tällaiset luokittelut voivat myös olla ongelmallisia. Muistan ikuisesti, miten jollakin yläasteen tunnilla yksi äänekkäimmistä tytöistä sanoi minua osoittaen, että nuo hiljaisetkin voisivat kertoa mielipiteensä, kun piti sopia jostakin yhteisestä asiasta. Ei taida olla sellaista ihmistä, jolla ei koskaan olisi ahdistunut olo jossakin sosiaalisessa tilanteessa ja olosuhteet vaihtelevatkin. Luokittelu sen mukaan, miten ihminen vaikuttaa käyttäytyvän, voi olla haitallista, jos ihminen alkaa uskoa sen vuoksi olevansa jotakin muuta kuin oikeasti on. Harvempi kuitenkaan lopulta taitaa olla yksiselitteisen introvertti tai vastaavasti ekstrovertti vaan kyse on enemmänkin piirteistä.

Kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta sarjakuva oli siis kaikinpuolin ihana lukukokemus. Pehmeä piirrosjälki yhdistyi hienosti tarinan herkkyyteen ja mustavalkoinen maailma sopi kokonaisuuteen täydellisesti. Sarjakuva oli oikein ahmaistava, söpö, hauska ja tosiaan ajatuksia herättävä.

Kirjailija: Debbie Tung
Luettu kirja: A Quiet Girl in a Noisy World - An Introvert's Story, Andrews McMeel Publishing, 2017
Sivumäärä: 174
Mistä hankittu: Oma ostos

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Tästä kirjasta ei oikein voi kirjoittaa paljastamatta liikaa juonesta. Sinua on varoitettu!

Kuuntelin viime vuonna Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Siinä nuori nainen nimeltä Louisa Clark aloittaa työt neliraajahalvaantuneen miehen Will Traynorin henkilökohtaisena avustajana. Pian selviää, että Will suunnittelee avustettua itsemurhaa ja on päätöksestään varma. Luonnollisesti pari rakastuu, mutta loppu ei silti ole onnellinen.

Jos olisit tässä jatkaa Loun tarinaa. Willin taru on loppu ja Lou koittaa selvitä elämästään, surustaan ja tyhjyyden tunteesta elämässään. Hän työskentelee lentokentän irkkupubissa ja yleisesti ottaen yrittää vain selvitä päivästä toiseen. Loun elämä saa dramaattisen käänteen, kun hän putoaa kerrostalonsa katolta ja loukkaantuu pahoin. Putoaminen tuo hänen elämäänsä uuden ihmisen, ambulanssikuski Samin.

Toinen tärkeä uusi ihminen Loun elämässä yllättää hänet täysin. Käy ilmi, että Willillä on lapsi, josta tämä ei itsekään ollut tietoinen, teini-ikäinen Lily. Lily on hukassa elämässään ja kaipaa apua. Lou joutuu hankalaan tilanteeseen. Hänellä olisi tiedossa unelmien työpaikka New Yorkissa, mutta toisaalta Lily tarvitsee apua ja uusi yllättävä yhteys menetettyyn rakkauteen on vaikea jättää taakseen.

Pidin tästä jatko-osasta paljon ensimmäistä osaa enemmän. Kerro minulle jotain hyvää oli surullinen. Siinä oli hetkellisiä toivonpilkahduksia, mutta sen tiesi johtavan surulliseen loppuun. Jos olisit tässä taas oli paljon toivorikkaampi ja onnellisempi. Vaikka kirja on viihteellinen, oli sen sisältö kaikkea muuta kuin höttöä. Moyes on taitava luomaan hahmoja ja kuvaamaan näiden välisiä suhteita. Pidin siitä, miten hän käsitteli surua ja luopumisen tuskaa. Lou osallistui sururyhmään, jossa läheisensä menettäneet keskustelivat ajatuksistaan ja tuon ryhmän kuvaus oli kirjan parasta antia.

Tosiaan kuuntelin myös tämän jatko-osan äänikirjana. Lukija (Mervi Takalo) ei oikein ollut  kaikessa rauhallisessa monotonisuudessaan mieleeni ja päädyinkin kuuntelemaan kirjan puolitoistakertaisella nopeudella. Iso miinus tuli myös kohdassa, jossa yksi hahmo sanoi Simpsoneiden Nelsonin äänellä "Ha ha" ja lukijalla ei ollut selvästi aavistustakaan, miten Nelson tuon sanoo (kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen!).

Loun elämä tuli kirjassa niin hyvään järjestykseen, että jätän hänet hyvin mielin. Silti jos kirjasarjan päätösosa Elä rohkeasti (2018) jossakin vaiheessa ilmestyy BookBeatiin, aion ehdottomasti kuunnella tai lukea myös sen. Jos joku kysyisi minulta vinkkiä viihteelliseen, helppoon, mutta sisällöltään laadukkaaseen romaaniin, jonka tarinaan voi uppoutua ja henkilöihin ihastua, voisin ehdottomasti suositella näitä Jojo Moyesin kirjoja.

Loun vanhemmat matkustavat kirjassa metrolla, joten Helmet-haasteessa kuittaan kohdan 31.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Minusta tuntuu kuin minua olisi dipattu lähes tuhannen sivun ajan suruun ja tuskaan. Juuri kun luulin, että en kestä enempää, minut nostettiin ylös. Kuitenkin riemu oli ennenaikainen. Edellinen kerros ehti hädintuskin kuivua ennen kuin minut upotettiin taas kärsimyksen liemeen, joka vyöryi silmiini, korviini ja sydämeeni.

Niin, luin tosiaan viime aikoina paljon ylistystä saaneen Hanya Yanagiharan Pienen elämän. Kokemus oli vähintäänkin karu. Ahmin lähes tuhatsivuisen kirjan nopeasti, mutta vaikka osittain kyse oli siitä, että jäin koukkuun, suurimmaksi osaksi taisin vain haluta kirjasta eroon mahdollisimman nopeasti.

Kirja on täynnä pahuutta ja väkivaltaa. On se tietenkin kertomus myös ystävyydestä ja hyvyydestä ja niin edelleen, mutta en olisi uskonut, miten näin raskas kirja on voinut olla monille niin upea lukukokemus. Hirvittävän raakaa pahoinpitelyä, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, viiltelyä, onnettomuutta, kuolemaa. Ei siinä kaunis tarina ystävyydestä juuri auta.

Ehkä ongelma on se, että tiedän jo ihan tarpeeksi siitä, miten maailmassa voi olla raskaita asioita (kaikeksi onneksi en toki sentään tällä kirjan kuvaamalla tasolla!), miten kaikki on epävarmaa, miten asiat voivat mennä pieleen, miten elämä voi olla hiuskarvan varassa. En kaipaa siitä muistutusta romaanin muodossa. Ehkä minun olisi pitänyt lukea kirja parempana aikana, en isosta (ja pelottavasta) leikkauksesta toipuessani ja seuraavaa leikkausta odottaessani. En tosin usko, että sillä oli lopultakaan paljon vaikutusta. Kirja oli vain ihan liikaa.

Huomasin kyllä, miten poikkeukselliset kertojanlahjat Yanagiharalla on. Hänen luomansa hahmot, neljä opiskelijanuorukaista, jotka kasvavat kirjan aikana aikuisiksi ja edelleen keski-ikäisiksi, tuntuivat niin aidoilta, että huomaan heidän kummittelevan päässäni vieläkin. Kieli on pakottamatonta, dialogi aitoa ja jotenkin teos oli kokonaisuudessaan todella elokuvamainen. Se kenties teki lukemisesta vielä raskaampaa, kun tapahtumat tuntuivat niin eläviltä.

Eräs ystäväni on kieltänyt minua maksimoimasta kurjuutta. Tämä kirja edusti tuota termiä täydellisesti. Kun luuli jo, että kaikki muuttuu paremmaksi, pistettiinkin vielä hiukan pahemmaksi. En halua kokea tällaisia tunteita, jos ei ole ihan pakko, enkä tosiaan olisi uskonut kirjan olevan näin rankka kokemus. Entä sitten, jos rakkaus ja hyvät aikeet eivät riitäkään, mihin tässä pienessä elämässä sitten enää kannattaa uskoa?

Nyt haluaisinkin kuulla teiltä, jotka olette nauttineet kirjasta, miten ihmeessä kestitte sen raakuuden? Olivatko kirjan ansiot kuitenkin niin suuret, että ne peittivät kaiken sen pahan?

Kirjailija: Hanya Yanagihara
Luettu kirja: Pieni elämä, suom. Arto Schroderus, Tammi 2017
Alkuperäinen kirja: A Little Life, 2015
Sivumäärä: 939
Mistä hankittu: Oma ostos

Geri Halliwell: Tähdistä kirkkain

Olen jo ennenkin paljastanut synkän salaisuuteni, Spice Girls fanitukseni, eli ehkä minulla ei ole enää mitään menetettävää. Tästä Gerin muistelmateoksesta sen sijaan en olisi kuullut ilman idoliani, voimaeläintäni, Eeva Kolua, joka on luetellut sen jossakin lempikirjapostauksessaan. Olen kyllä aiemmin jo huomannut, että kirjamakumme eivät mene ihan yksiin. Muun muassa Kaikki valaistuu ja Esikaupunkien Buddha ovat muistaakseni hänen lempikirjojaan ja kumpikaan ei ole ollut minulle mikään napakymppi. Silti, olihan Eeva Kolun suosittelema Geri-kirja nyt pakko lukea. Ja se kannatti, kirja oli oikein nautinnollinen lukukokemus ja samalla paluu omiin lapsuusvuosiin.

Spice Girls on yhdistävä sukupolvikokemus. Kaikilla ikäisilläni tytöillä tuntuu olleen ala-asteella oma Spaissari-ryhmä, joka treenasi lauluja ja esiintymistä ja keikkaili joulu- ja kevätjuhlissa. Ja minne nyt sattuivat itsensä tunkemaankin.Vaikka ala-asteen bändissämme minut laitettiin esittämään Victoriaa tummemman tukkani vuoksi (Posh Spice, mikä vitsi! Pullukka meikätyttö isosiskon tekemissä verkkareissa. No, osasin laulaa aika hyvin, että ehkä sen takia minua ei potkittu pois bändistä...) taisi Geri olla jollakin tapaa aina suosikkini. Hän vaikutti mukavan kapinalliselta ja hänellä oli Mel C:n ohella paras ääni, erottuva ja vähän kapinallinen sekin.

Muistan aiemminkin lukeneeni, että Geri on kotoisin varsin vaatimattomista oloista. En kuitenkaan ollut tajunnut, millainen tuhkimotarina Gerin päätyminen maailman suosituimpaan tyttöbändiin oikein olikaan. Köyhän lapsuuden elänyt tyttö tiesi jo pienestä pitäen, että hänestä tulisi vielä jotakin: hän halusi olla kuuluisa. Keino siihen, miten kuuluisuuden voisi saavuttaa, oli toissijainen asia, tärkeintä oli se, että lopulta kaikki tietäisivät, kuka on Geri Halliwell. Tämä on asia, jota en vain voi käsittää. Miksi joku haluaa olla kuuluisa? Samaan aikaan nousee mieleeni tuttu toteamus siitä, että kannattaa varoa mitä toivoo, sillä se saattaa joskus toteutua. Tuskinpa nuori Geri tiesi, mitä kuuluisuus voi pahimmillaan olla. Hän vain halusi päästä näyttämään kaikille epäilijöille.

Uskomattomaksi tuhkimotarinaksi Gerin kertomus muuttuu siinä vaiheessa, kun hän näkee ilmoituksen tyttöbändin koelauluista. Sinnikkäästi koe-esiintymisiä kiertänyt nuori nainen ei edes mene tuohon kyseiseen tilaisuuteen, vaan soittaa myöhemmin perään ilmoituksessa olleeseen numeroon ja sopii tapaamisen. Voi vain kuvitella, miten paljon maailmassa on järjestetty vastaavia tilaisuuksia, miten monta uutta bändiä on koitettu työntää markkinoille ja miten lähes yhtä monesti on epäonnistuttu pahasti. Ja sitten kuitenkin juuri tämä kyseinen bändi oli se, josta oli tuleva Spice Girls, historian isoin tyttöbändi ja oikeastaan koko musiikkimaailman mittapuulla ihan valtavan iso bändi. Jotenkin haluaisin uskoa, että sinnikkyys vain palkittiin, mutta kuten Geri itsekin tunnustaa, hänellä vain sattui käymään valtavan hyvä munkki.

Muistan hyvin, miten iso juttu oli, kun Geri jätti bändin. Ja miten uutisointi oli pahantahtoista ja skandaalihakuista. Geri pyrkii kirjassa selittämään lähtönsä taustoja, mutta aika aukkoiseksi tuo tarina kuitenkin jää. Lopulta kuitenkin on selvää, että Geri teki juuri niin kuin oli parasta. Jos hän olisi jatkanut bändissä tehden asioita, jotka eivät tuntuneet oikeilta, olisi lopputulos saattanut olla täysin toinen ja todennäköisesti surullisempi. Äkkiä valtavaksi kasvanut maine on omiaan sekoittamaan kenen tahansa pään. Silti suurin Gerin kirjoituksesta läpi paistava tunne on hieman yllättäen kiitollisuus. Hän on selvästi valtavan kiitollinen toisista spaissareista, saamistaan mahdollisuuksista ja elämästä yleensä.

Mielenkiintoisia olivat myös pohdinnat julkisuudesta ja mediasta. Vaikka Gerin tavoitteena olikin tosiaan tulla julkkikseksi, ei hän mitenkään pystynyt varautumaan siihen hirveään ryöpytykseen, joka kuuluisuudesta seurasi. Geri on kuitenkin onistunut käsittelemään mediaa hyvin ja selvinnyt kaikista törkyjen kaiveluista oman asenteensa vuoksi. Jälleen kerran erilaisella asenteella lopputulos olisi voinut olla paljon rumempi.

Kirja muistutti minua taas siitä, miten kiehtovaa on lukea elämäkertoja ja päästä osalliseksi toisen (kuuluisan) ihmisen ajatuksia. Nyt kolmekymppisenä näen tietenkin Ginger Spicen ihan eri valossa kuin lapsena ja tajuan vasta, miten hirvittävän nuoria spaissarit olivat, miten kokemattomia ja alttiita muiden tahtoon alistumiseen. Lopulta kuitenkin bändin jäsenten kunnianhimo ja poikkeuksellisen kova tavoittellisuus tekivät Spaissareista niin ison ilmiön. Vaikka bändi oli huippuunsa tuotteistettu kapitalistinen riemuvoitto (voi hyvä tavaton sitä krääsän määrää!), oli siinä silti jotakin aitoa, parasta mahdollista girl poweria, jota aina ja edelleen tarvitaan.  Tätä sunnuntaita aionkin jatkaa laittamalla Wannaben soimaan!

Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan 20, sillä kyllähän Geri on kaikilla mahdollisilla mittapuilla taiteilija.

Kirjailija: Geri Halliwell
Luettu kirja: Tähdistä kirkkain (Otava, suom. Eeva Koskimies)
Alkuperäinen kirja: If Only (1999)
Sivumäärä: 430
Mistä hankittu: Kirjastosta

Keijo Leppänen: Kotitehtävä - Rakentajan ilot ja murheet

Teksti Keijo Leppäsen Kotitehtävästä saa ihan tarkoituksella olla tämän vuoden viimeinen virallinen kirjabloggaukseni. Voin jo nyt sanoa, että kun joskus (toivottavasti) vanhuksena kiikkustuolissa mietin mennyttä elämääni, vuosi 2017 tulee olemaan yksi ikimuistoisimmista monellakin tavalla. Aika harvoin sitä (jälleen toivottavasti!) tulee ostaneeksi tontin, purkaneeksi tontilta vanhan talon pois ja rakennuttaneeksi tilalle uuden.

Heinäkuussa marjat punersivat ja vanha talo katosi.

Kovin kiireinen vuosi on totta kai näkynyt myös blogissa vähäisenä postausmääränä ja etenkin siinä, että koen kokonaan tipahtaneeni pois blogiyhteisöstä, aikaa muiden blogien seuraamiselle kun ei ole ollut lainkaan. Kun katselen kalenteriani taakse päin, en yhtään ihmettele miksi tämä joululoma ja edes muutaman päivän joutilaisuus ja aikatauluttomuus (no joo, on tässä käyty kaatopaikalla ja muuta sellaista pientä) on tullut suureen tarpeeseeen. Tähän vuoteen ei kovin monta vastaavaa päivää ole mahtunut. Osastoreissua seuranneen parin viikon sairaslomankin aikana piti käydä asentamassa patolevyt ynnä muuta kovin järkevää "pientä puuhaa"...

Elokuussa maahan löytiin paalua.

Nyt kuitenkin alamme olla voiton puolella. Sisätyöt ovat meneillään ja muuttopäivään ei ole enää pitkälti aikaa. Muuttohan on sitten jo ihan lastenleikkiä tähän aiempaan vaiheeseen nähden. Kaikki itse rakennuttamiseen liittyvä on sujunut hirveän hyvin, siitä kiitos Design-talolle, johon päätyminen on osoittautunut nappivalinnaksi. Taistelut olemme käyneet tyystin muissa asioissa. Projekti on opettanut ainakin sen, että kaikki on mahdollista ja järjen voittamiseen ei parane mennä luottamaan. No, kaikki alkaa pian olla selvää ja kun muuttopäivä lopulta koittaa, on kaikki todellakin ollut vaivan arvoista.

Olemme suunnitelleet talon pohjapiirustuksen itse. Eniten päänvaivaa suunnitteluvaiheessa aiheuttivat pistorasioiden paikat. Melkoisesti aikaa käytin myös sisustusmateriaalien valintoihin. Jännityksellä odotan, miten kaikki toimii kun talo on valmis.

Syksyn epätoivon hetkiin luettavaksi sopi mainiosti Keijo Leppäsen Kotitehtävä, josta ystävämme vinkkasi talollamme käydessään. Talonrakentamisen kokeneet eivät turhaan varoittele tuttaviaan projektin vaikeudesta, hermojen ja rahojen ja pahimmassa tapauksessa jopa avioliiton menettämisestä. Mehän olemme päässeet helpolla, voin vain kuvitella mitä talon rakentaminen itse olisi, kun tässä teettämisessäkin on ollut hommaa arkityön ohella ihan riittävästi.

Syyskuussa pystytettiin elementit. Ja heti kun aluskate saatiin paikoilleen, alkoivat sateet, jotka vaan jatkuvat, jatkuvat ja jatkuvat.

Leppänenhän on tuttu uutisankkurina ja googlailu kertoi, että häneltä on julkaistu monta romaania, tämä lukemani Kotitehtävä vuonna 2007. Siinä Leppänen kertoo tarinan siitä, miten hän tuli ostaneeksi tontin ja rakentaneeksi tontille kivitalon. Leppänen teki huomattavasti enemmän itse kuin me, mutta kovin monet vaiheet hänen projektissaan ovat tulleet tutuksi myös meille.

Erityisesti samastuin miehen tuskaan linjapukkien rakentamisesta. Että miten näin tärkeä tehtävä voidaan sälyttää sellaisen harteille, jolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä hän on tekemässä. Meillä linjat pitivät paikkansa ja talo tuli juuri siihen mihin pitikin (tämäkään tehtävä tosin ei lopulta ollut vain meidän harteillamme vaan saimme apua merkinnöissä), Leppäsellä kävi vähän huonommin. Monta muutakin hommaa meni miehen projektissa enemmän tai vähemmän pieleen, mutta niin vain talo vähitellen nousi ja ongelmat voitettiin. Leppäsen kirja onkin parhaimmillaan vertaistukea, vaikka vastaan tulisi miten pahoja ongelmia tahansa, ne on tehty voitettaviksi ja lopputulos palkitsee.

Lokakuussa tuli takka.

Vertaistuen lisäksi kirja antaa suoria neuvoja rakentamista harkitsevalle (jotka tosin kohdallani tulivat liian myöhään).  Osa vinkeistä liittyy käytännön asioihin ("Ole ylpeästi hanslankari" tai "Älä kilpailuta itseäsi ja kauppiasta hengiltä"), osa rakentamisen henkiseen puoleen ("Naura itsellesi ja naurata muita" tai "Muista, että vuosi on lyhyt aika ja kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.") Kotitehtävä oli siis sisällöltään sekä hyödyllinen että viihdyttävä saman kokeneelle. Siitä en osaa mennä sanomaan, olisiko kirja viihdyttänyt lukijaa, jolla ei ole vastaavia kokemuksia.

Pitkin syksyä maalattiin aina, jos kelit sallivat.

Kirja herätti myös sellaisen ajatuksen, että oma projekti pitäisi taltioida vähintäänkin muistikirjan kansien väliin. Kuvia on otettu noin miljoona, joten niiden kautta jokainen (tuskainen, epätoivoinen, onnellinen, iloinen, riemukas jne.) vaihe on helppo palauttaa mieleen. Monet ovat pitäneet rakennusajasta blogia, siihen minulla ei olisi mitenkään riittänyt energiaa. Takana alkaa olla kuitenkin melkoisen ainutlaatuinen tapahtumaketju elämässä ja tästähän vasta seikkailu alkaa! Omakotitaloasumisessa on se "hyvä" puoli, että tyhjiötä projektin päättymisestä ei varmastikaan pääse syntymään, kotitehtävät jatkuvat, sillä omassa pihassa ja talossa riittää aina jotakin pientä puuhaa.

Joulukuussa talo on jo oikea talo. Ja on saanut välillä hiukan luntakin katolleen.

Tämän tekstin myötä toivottelen jo kaikille hyvää ja onnellista uutta vuotta 2018, tulkoon siitä vielä entistäkin parempi! Palaan vielä huomenna paketoimaan lukuvuoden 2017, joka oli suppeampi kuin aiemmat vuodet mutta sisälsi silti melkoisia helmiä.

Kirjailija: Keijo Leppänen
Luettu kirja: Kotitehtävä - Rakentajan ilot ja murheet (Otava 2007)
Sivumäärä: 204

Sarjakuvia syksyltä

Kolme Jarlaa, yksi ahistunu pupu ja Raatteen tie. Jotenkin siis melko sekalainen seurakunta sarjakuvia on tullut luettua pitkin syksyä.

Lehtosaari ja Lukkarinen: Raatteen tie 

 
Pekka Lehtosaaren ja Hannun Lukkarisen Raatteen tie -sarjakuvasta kiinnostuin heti, kun luin siitä jostakin lehdestä. Hienosti historiallinen hetki taittuikin sarjakuvaksi, mutta jotenkin ilmaisu oli minulle liian kulmikasta. Kirjan lukemisesta on  kulunut jo hetkinen ja huomaan, ettei se jättänyt minuun juuri mitää muistijälkeä. Tiedän myös, että olin aika epäsopivaa kohderyhmää ja toivon, että kirja löytäisi oman yleisönsä. Toivottavasti tämä pääsisi ulkomaille asti.

Pekka Lehtosaari (kirj.) ja Hannu Lukkarinen (piir.): Raatteen tie
Otava 2017
66 sivua
Lainattu kirjastosta 

Kris Keränen: Ahistunu pupu

Kris Keräsen Ahistunu pupu on ilmestynyt lukulistalleni vuosi sitten, kun kuuntelin Keräsen haastattelua kirjamessuilla. Nyt kun luin kirjan totesin, että Ahistuneen pupun nimi olisi ehkä ennemmin pitänyt olla syvästi masentunut pupu. Ahdisti, pupuparka! Pupua ahdistaa ihan kaikki, raha, tulevaisuus, kotoa poistuminen, puhelimeen vastaaminen ja elämä. Ehkä syvästi masentuneille  kirja tuo lohtua, muutkin kokevat näin. Minua ahdisti kuitenkin ennen kaikkea kirjan kieli. Vaikka toki puhekielisyys sopii sarjakuvaan, en voi sietää tätä nykyaikaista tapaa jättää verbit taivuttamatta.

Pupu oli tosiaan ahistunu, kaipa voin ihan hyvällä omallatunnolla vetää kohdan "Kirjassa on tunne" yli Helmet-listaltani, jonka suhteen alkaa olla kiire.

En pysty kestää tällaista kieltä!

Kirs Keränen: Ahistunu pupu - elämältä piilopaikan sain
Arktinen banaani 2016
64 sivua
Lainattu kirjastosta

Pertti Jarla: Jäätävän speden sunnuntai, Jäätävän spede - sarjakuvalliset muistelmat ja  Fingerpori - juhlakunnossa

Turun kirjamessuilla Jarlan haastattelusta opin, että mies piirtää Fingerporin lisäksi omaan elämäänsä pohjautuvaa Jäätävä spede -sarjakuvaa. Miten olen voinut missata tämän?! Marssin messujen jälkeen kirjastoon ja lainasin kummankin ilmestynyeen spede-kirjan: muistelmat sekä sunnuntaisarjoista koostetun kokoelman. Sekä minä että mieheni olemme nyt lukeneet kirjat kahteen kertaan ja hihitelleet yhtä paljon. Jarlan komiikka uppoaa ihan täysillä minun huumorintajuuni. Itseironia on mahtavaa ja niin kielellinen kuin kuvallinenkin ilmaisu sopivan pöhköä.

Geologinen viittaus oikeaan Spedeen muistelmissa.

Jäätävän speden sunnuntai

Jäätävän speden sunnuntai

Jätävän speden sunnuntai

Juhla-Fingerporin ostin messuilta, jotta sain siihen signeerauksen. Kirja osoittautui todella hyväksi ostokseksi. Nelisenkymmentä historiikkisivua antoivat ihan uutta näkemystä sarjakuvaan ja oli mielenkiintoista lukea Fingerporin pitkiä tarinoita strippien sijaan. Parasta kuitenkin oli loppuun kootut Jarlan omat lempparit, sieltä löytyi vino pino omiakin ikisuosikkejani. Väritettyinä ne heräsivät eloon uudella tavalla. Tämä kirja tulee olemaan hyllyni ylpeys eikä vähiten sen etusivulla komeilevan Fingepori-Eskon vuoksi! Alla kolme kaikkien aikojen suosikki-Fingerporiani sekä kyseinen Esko.

Jäätävän speden sunnuntaisarjakuvat löytyvät muuten myös Hesarin sivuilta, sinne siis kuluttamaan tätä sunnuntaipäivää hyvän (?) huumorin parissa, suosittelen mä!

Jäätävä spede - sarjakuvalliset muistelmat
Like 2015
71 sivua
Lainattu kirjastosta

Jäätävän speden sunnuntai
Like 2017
75 sivua
Lainattu kirjastosta

Fingerpori - juhlakunnossa
Arktinen banaani 2017
159 sivua
Oma ostos