Viisi äänikirjaa syksyltä

Olen hehkuttanut blogissa (ja oikeassakin elämässä) äänikirjarakkauttani kyllästymiseen asti. Sitä en kuitenkaan ole kai vielä maininnut, miten mahtavaa on että monet uutuuskirjat julkaistaan saman tien myös äänikirjoina! Ja mikä parasta, äänikirjoihin ei ole kirjastossa juuri lainkaan jonoa. Sain melkein välittömästi lainaan kolme syksyn odotettua kotimaista uutuuskirjaa, Oksasen Norman, Ketun Yöperhosen ja Mäen Tulivuoren. Tulivuoresta bloggasinkin jo aiemmin, nyt vuorossa  lyhyesti Norma, Yöperhonen sekä kolme vanhempaa dekkaria. Kaikki viisi kirjaa olen kuunnellut kuluneen syksyn aikana.

Sofi Oksanen: Norma

En ole mikään Sofi Oksasen ykkösfani. Puhdistuksesta pidin sillä ihan ok -tasolla. Kuuntelin Turun kirjamessuilla Oksasen haastattelun ja kiinnostuin uutuuskirja Normasta. Haastattelussa Oksanen puhui asiasta, jota olen itsekin paljon miettinyt, hiuspidennysbisneksestä ja siihen liittyvistä eettisistä ongelmista. Minustakin on aika kummallista, että ihmiset, jotka saattavat muuten kantaa suurta huolta siitä, että syövät, pukeutuvat ja elävät eettisesti, eivät kyseenalaista millään tavalla sitä, että käyvät kampaamoissa laittamassa päihinsä jonkun toisen tukkaa.

Haastattelusta sain käsityksen, että Norma olisi aika raskas, sillä hiusten lisäksi Oksanen kertoi kirjan käsittelevän kohdunvuokrausbisnestä. Norma oli kuitenkin yllättävän kevyt lukukokemus. Tarinassa oli toki asiaa ja rankkojakin piirteitä, mutta teos oli vähän kuin aikuisten satu. Samalla teos oli parhaimmillaan jännityskertomus ja yhdistelmä oli aika piristävä ja uudenlainen. Silti koin että jotakin puuttui, enkä kauheasti innostunut Normasta. Silti suosittelen sitä lämpimästi oudoista tarinoista pitäville lukijoille.

Sofi Oksanen: Norma (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Like
Kesto: 8 h 5 min


Katja Kettu: Yöperhonen

Samoin kuin Sofi Oksaselta, myös Katja Ketulta olen lukenut aiemmin yhden kirjan, Kätilön, jonka kuuntelin pari talvea sitten työmatkoilla äänikirjana. Kokemus oli vaikuttava ja halusin ehdottomasti lukea myös Yöperhosen, jota oli kehuttu jopa Kätilöä vahvemmaksi teokseksi. Totesin kuitenkin taas, miten huonosti Kettu sopii äänikirjaksi: kieli on niin vahvaa, että tarinasta ehtii mennä ohi useampia lauseita, kun jäin pureksimaan joitakin ilmauksia tarkemmin.

Koen että kirja pitäisi lukea perinteisenä paperisena, että saisin siitä irti enemmän. Teos oli monitasoinen, siinä liikuttiin kahdessa eri ajassa ja juoni oli yllättävä. Kettu on käsittämättömän lahjakas kirjailija ja kirja oli hieno, mutta silti pidin Kätilöstä enemmän, kenties sen uutuudenviehätyksen vuoksi.

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)
Lukija: Krista Kosonen
Kustantaja: WSOY
Kesto: 12 h 33 min


Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki

Olen kuunnellut paljon suomalaisia dekkareita ja nyt oli aika tutustua taas minulle uuteen kirjailijaan, äitini suosittelemaan Taavi Soininvaaraan ja hänen Ratamo-dekkareihinsa. Ebola Helsinki oli yllättävän hurja! Ebola-virusta saapuu helsinkiin filippiiniläisten apinoiden mukana. Tutkija Arto Ratamo tekee uskomattoman läpimurron ja kehittää tautiin vastalääkkeen. Siitä alkaa hurja ja monitahoinen seikkailu, johon sotkeutuu mukaan muun muassa Venäjän mafia sekä Suomen puolustusvoimien pääesikunta. Ruumiita tulee ja Ratamo on kovilla, tapahtumia tuntui olevan hiukan liiankin kanssa. Silti Soininvaaran esikoisteos oli niin lupaava ja Ratamon hahmo kiinnostava, että aion ehdottomasti jatkaa Ratamon seikkailujen parissa. Äänikirjan lukija ei ollut makuuni töksähtelevän lukutyylin vuoksi, se vähän häiritsi kuuntelukokemusta.

Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki (alkup. 2000)
Lukija: Jarmo Mäkinen
Kustantaja: Tammi (2006)
Kesto: 9 h 31 min


Leena Lehtolainen: Tuulen puolella

 

Kuudes Maria Kallio -dekkari Tuulen puolella tuli ahmittua hetkessä kuten edeltäjänsäkin. Kallio on palannut äitiyslomaltaan töihin. Jälleen hän joutuu kohtaaman menneisyytensä, sillä Marian entinen poikaystävä lintumies-Harri kuolee. Tasan vuotta myöhemmin samalla paikalla, Rödskärin liukkailta kallioilta löytyy uusi ruumis, ekomaaleja valmistavan yrityksen toimitusjohtaja Juha Merivaara. Pian selviää, että Merivaara on murhattu.

Tuulen puolella oli tähänastisista Kallio-dekkareista synkin ja teemoiltaan raskain. Siitä huolimatta pidin kirjasta niin, että se pääsi suosikkieni joukkoon. Kävin samantien lainaamassa kirjastosta kolme seuraavaa dekkaria, niin ei pääse vieroitusoireet yllättämään.

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella (alkup. 1998)
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kustantaja: Tammi (2014)
Kesto: 10 h 30 min

Paula Hawkins: Nainen junassa 

 
Tämän paljon hehkutetun dekkarin nappasin Elisa Kirjan hyvästä tarjouksesta. En oikein osaa muotoilla tätä kauniimmin... En pitänyt kirjasta yhtään. Sen juoppo ja ressukka päähenkilö muistikatkoksineen oli minulle erittäin vastenmielinen päähenkilö. Kertomuksen muutkin hahmot olivat epämielyttäviä enkä edes yllättynyt, vaikka sitä yllätyksellisyyttä kovasti lupailtiinkin. Aikamoinen pettymys, enkä oikein ymmärrä kirjan menestystä.

Paula Hawkins: Nainen junassa (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Otava (2015)
Kesto: 11 h 36 min

Katja Kettu: Kätilö

Teknik, sano bloggaaja ku älypuhelimen sovelluksen näki.

Pääsin mukaan Blogatin ja Elisa Kirjan kampanjaan, jossa sain valita Elisa Kirjan valikoimasta haluamani äänikirjan, kiitos siitä! Valikoimasta valitsin Katja Ketun Kätilön, jota on kehuttu paljon ja joka voitti kirjabloggaajien valitseman Blogistanian Finlandian pari vuotta sitten. Kulutin työmatkoja kävellen 10 h 18 min Kätilön parissa ja tuona aikana talsimani viidenkymmenen kilometrin varrelle jätin suuren määrän ajatuksia, ahdistuksia, huokaisuja ja inhon puistatuksia. Toisinaan pidättelin itkua, pari kertaa jopa naurua ja useamman kerran oksennusta. Kätilö oli käsittämätön kirja. Sekä rakastin että inhosin sitä syvästi samaan aikaan. Lukija Eija Ahvon ääni kaikui päässäni öisinkin ja ajatukseni olivat Kuolleen Miehen vuonolla usein myös silloin, kun en kuunnellut äänikirjaa.

Lapin sota tuo yhteen kaksi ihmistä, kätilö Fräulein Schwesterin, joka on vanhapiika, pahaverinen, vikasilmä, villisilmä sekä saksalaisen upseerin, komean valokuvaajan Johann Angelhurstin. Villisilmä rakastuu heti komeaan Johanniin, tämän tuoksuun, miehekkyyteen ja jykevyyteen. Se tavallinen tarina? No ei niinkään. On sota ja sodan kauhut, vankileirit, tapot ja yleinen kaaos. Lapin sota on minulle jostakin syystä hyvin vieras ja en ole tainnut aiemmin lukea yhtäkään sitä käsittelevää romaania, joten matka oli mielenkiintoinen senkin vuoksi. Sillä matka tämä Kätilön lukeminen todellakin oli. Matka täynnä tunteita.

Naisia pahoinpidellään, raiskataan ja alistetaan. Murskaksi iskettyjä hampaita, jalkojen väliin luiskahtavia kohtuja, mätiviä, haavaisia, visvaisia elimiä, kauhua, tuskaa, kipua. Kettu käsittelee tekstissään naista niin raa'asti, että moni ei tähän ole pystynyt tai halunnut pystyä. Se että tällä kaikella on varmasti taustansa todellisuudessakin ja kaikki ei ole vain kirjailijan keksintöä, sai minut monesti värisemään kauhusta ja inhosta tekstiä kuunnellessani. Silti kirja ei olisi niin voimakas ilman näitä kauhuja. Ne kuuluivat osaksi tarinaa ja toisaalta kielen tietty karski runollisuus auttoi siinä, että tapahtumista pystyi irtautumaan tarpeeksi niin, ettei oksennus aivan noussutkaan kurkkuun asti.

Kaiken kauhun lisäksi on kuitenkin sitten myös se rakkaus. Hullu, järjenvastainen rakkaus, joka saa Villisilmän tekemään tyhmiäkin ratkaisuja. Myös rakkauden kieli on väkevää. Kaunis vertauskuvallisuus oli liikuttavaa ja sen kautta sain osani myös positiivisista väristyksistä. Myös Jäämeren luonnon kuvaus on upeaa ja voimakasta. Tundra on kaunis mutta ankaruudessaan armoton. Villisilmän pärjääminen yksin pienessä mökissä kaiken sen pelottavan keskellä on ylistys naiseudelle ja etenkin sotiemme naisille.

Kielestä jo mainitsinkin ja se oli teoksen ansioista kenties tärkein. En muista ikinä koskaan missään törmänneeni näin vahvaan ja voimaa uhkuvaan kirjalliseen ilmaisuun. Pohjoiset murresanat, vanhahtavuus (jossa kylläkin olin huomaavinani muutamia nykyajalta kalskahtavia säröjä) ja luonnosta voimaansa ottava runollinen rakkauden ja tuskan sanasto vaikuttivat. Kielessä soi tavallista voimakkaampana Suomi, sen verinen (lähi!)historia, karu ja ankara luonto sekä vahvat, sitkaat ja hiljaiset ihmiset.

Minä siis sekä vihasin kirjaa katkerammin kuin mitään muuta ja odotin sen loppua mutta myös rakastin sitä enemmän kuin mitään kirjaa pitkään aikaan. Kätilössä oli mitä kauneinta rakkautta mutta myös mitä hirveintä julmuutta. Eija Ahvo oli lukijana ammattimainen ja hänen äänensä pehmeys teki hirveistäkin kohdista hiemän vähemmän hirveitä. Luultavasti tulen muistamaan nuo työmatkani, joilla kuuntelin Kätilöä, loppuelämäni ja Eija Ahvon äänen myös (hei, eikö Ahvo ollutkin juontajana jossakin ärsyttävässä lastenlaulukilpailussa 90-luvulla? Vai sekoitanko hänet johonkin toiseen?). Uskon että kirja sopi erinomaisesti kuunneltavaksi äänikirjana. Kettu käyttää tekstissään myös uudissanoja ja uskon, että ne ja murteellisuus toimivat paremmin kuunneltuna. Jään niin kovin helposti pyörittelemään lukemiani sanoja sen sijaan, että antaisin niiden rauhassa soljua eteenpäin ja tarinan sen ohella. Tosin kaipasin konkreettista paperia, josta olisin voinut kirjoittaa ylös kaikki ne kauniit lauseet, jotka olisin tahtonut muistaa loppuelämäni.

En ole ollut lukukokemuksesta näin hämmentynyt juuri koskaan. Sen osaan sanoa, että Kettu on taitava ja Kätilö on poikkeuksellisen voimakas, joskaan ei todellakaan täydellinen ja särötön kirja. En tavoistani poiketen kykene edes antamaan tälle arvostelutähtiä, sillä kirja ei ole niin yksiselitteinen. Suosittelen kovasti lukemaan tämän, jos et ole sitä vielä tehnyt. Vaikka inhorealismi on välillä kestämätöntä, kirjassa oli jotakin niin alkuvoimaisen suomalaista, että soisin Kätilön kuuluvan jokaisen suomalaisen pakkoliseen lukemistoon.

Osallistun tälläkin kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen ja ylenen sotamiehestä korpraaliksi.