Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Yritin ottaa kuvaa kirjasta tämänhetkisten suosikkilintujeni kanssa. Työmatkani varrella asustaa joutsenperhe, joiden elämää, lasten kasvua ja ruuanhankintatouhuja olen seuraillut kesän ja syksyn mittaan aina arkiaamuisin. Mielessäni olen toivottanut perheelle joka kerta hyvät huomenet, mutta nyt alan lähetellä sinne suuntaan jo viestejä, että eiköhän alkaisi olla aika ottaa siivet alle ja suunnata etelään. Perheen nuorisokin alkaa olla ohittanut jo ruma ankanpoika -vaiheen ja näyttävät honkkelolita teineiltä. Kuvasta ei kuitenkaan tullut kummoinen, kun perhe seilasi kaukana rannasta ja harmaa ilma teki siitä entistä suttuisemman. Jos oikein siristelee silmiään, taka-alalla saattaa nähdä valkoisia möykkyjä, ne ovat joutsenet. Sitä kompensoimaan lisäsinkin lohdutukseksi kahta päivää vaille vuosi sitten otettuja kuvia samasta paikasta ja kenties jopa samasta joutsenesta. Ainakin on hauska ajatella, että viime syksynä lahdessa uinut joutsenpariskunta on palannut tänä vuonna samoille mestoille ja saanut perheenlisäystä. Tuollaisia aurinkoisia päiviä ja väriloistoa toivon vielä tällekin lokakuulle.

Mutta se joutsenista, nimittän: hyvänen aika, millaisen kirjan minä luin. Sain luettua kirjan loppuun maanantaiaamulla junassa ja  vielä tänäänkin oloni on ollut kummallinen. Yllätän itseni tuon tuostakin elämästä kirjan tapahtumia uudelleen, hahmot jatkavat elämäänsä ajatuksissani ja jotenkin on vaikea ymmärtää, että kaikki oli vain fiktiota, mitään tästä ei tapahtunut oikeasti ja minä en ollut kokemassa näitä tapahtumia. Aika harvoin elämässä tulee vastaan kirjoja, joista voi asiastaan varmana todeta, että tämän tarinan tulen muistamaan lopun elämäni. Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä oli tällainen kirja. Vahva ja voimakas kirja, jonka tarina oli ikimuistoinen ja tunnelma ainutlaatuinen.

Melkoisia ylisanoja, eikö vain? Mutta enpä ole ensimmäinen tätä kirjaa ylistänyt kirjabloggaaja. Jos en olisi imautunut mukaan kirjablogimaailmaan, en olisi välttämättä ikinä kuullut tästä kirjasta. Ainakaan en olisi vakuuttunut siitä, että kirja on pakko lukea, jos en olisi lukenut kaikkia tätä kirjaa ylistäviä tekstejä. Onneksi en myöskään antanut yleisen liiallisesta hehkutuksesta syntyvän vastareaktioni iskeä päälle tämän kirjan kohdalla. Se olisi ollut valtava vahinko, sillä kirja oli upea. Paljon, valtavasti upeampi kuin olisin ikinä uskonutkaan. Muiden muassa Kirsi, Katja ja Maria ovat olleet kirjasta lumoutuneita. Kannattaa lukea myös heidän tekstinsä, mikäli minun hehkutukseni ei vielä saanut vakuuttuneeksi.

Jo alusta asti kirja lumosi minut kauniilla ja vivahteikkaalla 1960-luvun kuvauksellaan. Sodanjälkeinen maailma, jossa perustetaan perhe ja rakennetaan uutta, parempaa yhteiskuntaa saa tarinassa kasvot Jackista ja Mimistä sekä heidän kahdesta lapsestaan Mikestä ja Madeleinesta. Jack on ilmavoimien everstiluutnantti ja perhe muuttaa hänen työnsä vuoksi Saksasta Kanadaan. Yleistä ilmapiiriä varjostaa kylmä sota ja maailma on murroksessa. Avaruuskilpa, menneiden sotien kauhut ja tulevaisuuden epävarmuus maalailevat taustaa tarinalle. Kirjan alku on kuitenkin kepeä, ajoittain jopa riemukas ja täynnä lapsuuden onnea ja viattomuutta. Idyllinen perhe rakentaa uutta kotia ja uusia ihmissuhteita uudessa kotimaassaan ja kun tarina etenee perheen nuorimmaisen Madeleinen näkökulmasta, se sisältää ilahduttavia havaintoja lapsen maailmasta, näkökannasta ja kuvitelmista. Mieleeni tuli hiljattain paljon lukemani Knausgård ja se, miten myös MacDonald pystyy kuvailemaan uskomattoman tarkasti asioita juuri niin kuin ne lapsena kokee olematta kuitenkaan yhtään lapsellinen.

Lukija ehtii jo tuudittautumaan kauniiseen ja idylliseen Technicolor-maailmaan, kunnes hän alkaa aistia pinnan alla kytevän synkkyyden. Tämä synkkyys tuodaan kirjassa esiin taitavasti siten, että se on helppo yhdistää samalla sekä lapsuuden viattomuuden menettämiseen, että kylmän sodan uhkakuviin ja siihen, että onko sittenkin mahdollista, että vaivalla saavutettu rauha menetetään. Tyyneys ja onni järkkyvät niin Madeleinen lapsenmaailmassa kuin Jackin työssä ja siinä, mitä kaikkea hän edustaa. Sivulta sivulle siirtyessä ahdistusta ja pahuutta kerrostetaan suloisen sisällön päälle niin, että toisinaan minua ahdisti kirjaa lukiessani valtavasti. Isot kysymysmerkit pääni sisällä kasvoivat ja loppuratkaisu oli minulle täysi yllätys, vaikka kaikki merkit olivatkin ilmassa. Kirja on 850-sivuinen järkäle, mutta jossakin puolenvälin paikkeilla aloin kokea mahdottomaksi laskea kirjan käsistäni, niin jännittäväksi tarina muuttui.

Kirja on samaan aikaan perheromaani, murhamysteeri, poliittinen trilleri ja ajankuva olematta kuitenkaan tippaakaan liian runsas. Sen teemat olivat kauheita ja sen sivuille mahtui henkilöihin kohdistuvaa vääryyttä enemmän kuin kirjalle keskimäärin olisi hyväksi, mutta silti rakastin sitä suuresti. On oikeastaan aika vaikeaa määritellä, miksi kirja oli niin hyvä. Kenties tärkein syy on se, että MacDonald sai lukijansakin palaamaan omaan lapsuuteensa. Jos minäkin 90-luvun lapsena koin näin, niin osaan vain kuvitella, miten 60-luvun lapset kokevat kirjan, joka sisältää valtavan määrän viittauksia tuohon aikaan. Vahvasti, veikkaisin. Omaan kokemukseeni vaikutti varmasti paljon se, että Madeleine toi minulle mieleen isosiskoni ja sitä kautta omiin lapsuusmuistoihin palaaminen oli helppoa. Etenkin Madeleinen läheinen ja tärkeä suhde isäänsä kosketti minua ja toi mieleeni kultaisia muistoja. Helppohan tällaisesta kirjasta on pitää!

Erityisen paljon rakastin kirjan loppupuolella sitä, että lukujen alussa oli lainaus Lewiss Carrollin kirjoista (suomennoksista Alicen seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaassa). Lainaukset olivat minulle tuttuja ja niiden toisinaan hyvin iloisenkin kuoren alle piiloutuva synkkyys on tavallaan osa minua, niin tiiviisti Carrollin kirjat ovat minuun kasvaneet. Lainaukset rinnastuivat täydellisesti myös Linnuntietä-romaaniin ja lempikirjoihini yhdistyvät mielikuvat lisäsivät tarinan arvoa mielessäni entisestään. Vähän sama asia kuin niiden lapsuusmuistojen kanssa, helppohan on pitää kirjasta, joka tuo mieleen itselle rakkaita asioita.

Vaikka olenkin melkoinen synkkyysfanaatikko, kirja ei kuitenkaan ole liian synkkä. Siksipä uskallan varauksetta suositella sitä kaikille. Linnuntietä on niin monipuolinen kattaus, että siitä löytyy varmasti jotakin jokaiselle. Kieli on niin ihailtavan vaivatonta ja tarina vetävä ja toisinaan hyvin jännittävä, että patistaisin myös vähemmän lukeneet tai yleensä paksuja kirjoja karttavat lukemaan tämän. Nyt minulla on jälleen yksi uusi kirja, jonka lukemiseen voin houkutella (käskeä, uhkailla, lahjoa?) läheisiäni. Näin hienoa kirjaa ei tahtoisi pitää vain omana kokemuksenaan, sen takia tämä taisikin päästä aika lähelle elämäni suurimpia kirjoja eli jo mainittuja Carrollin ihmemaa-kirjoja sekä Murakamin Kafka rannalla -kirjaa. Jos ei vielä tullut selväksi, niin todetaan nyt vielä, että suosittelen! Silti en ylläty, vaikka kirja ei olisi kaikkien mieleen. Onko linjoilla joku, jolle Linnuntietä-lukukokemus oli negatiivinen?

Osallistun kirjalla myös Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Ann-Marie MacDonald
Luettu kirja: Linnuntietä (suom. Kaijamari Sivill)
Alkuperäinen kirja: The Way the Crow Flies (2003)
Sivumäärä: 851
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Bloggaamattomien kirjojen pino alkaa taas kasvaa ja minua harmittaa aina, jos lukemistani kirjoista ei jää blogiin mitään merkintää. Senpä vuoksi ajattelin purkaa sumaa edes lyhyillä bloggauksilla, vaikka pitkiin ja perin analyyttisiin teksteihin ei välttämättä löydykään aikaa tai intoa.

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat on osa Kannas-sarjaa, joka käsittelee Karjalankannaksella sijaitsevan Suontaan kylän ihmisten elämää Suomen historian veristen vuosien pyörteissä. Kirja on sarjan keskimmäinen osa, enkä ole lukenut sitä edeltäviä kirjoja, joten en tiedä miten paljon lukukokemus kärsi siitä. Hylätyt talot, autiot pihat on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla sijalla 90.

Hylätyt talot, autiot pihat sijoittuu kesään 1944. Miehet ovat sodassa ja naiset ovat palanneet kotiseudulleen kannakselle, josta ovat jo kerran aiemmin joutuneet evakkoon. Tilanne muuttuu uhkaavaksi, vihollinen tekee läpimurron kannakselle ja naiset joutuvat lähtemään jälleen kotikylästään kohti Viipuria ja edelleen länteen. Tarinaa kerrotaan vuorotelleen naisten ja sodassa olevien miesten näkökulmasta ja loppua kohden kohtalot tuovat kyläläisiä yhteen ja tarinat yhdistyvät. Sekä naisten että miesten tarinoissa on aitoudentuntua ja kirjailija onkin tehnyt kirjansa eteen hienoa taustatyötä. Sodan kauhujen keskellä ihmiset ovat toivottomia, peloissaan ja ahdistuneita, mutta jaksavat silti uskoa tulevaan, rauhaan ja rakkauteen.

Kirja ei ollut minulle mikään mullistava lukuelämys ja olen lukenut sodasta paljon vaikuttavampiakin kirjoja. Kirjan kieli ei vakuuttanut ja kuten aina ennenkin, runsas murteella kirjoitettu dialogi alkoi ärsyttää. Silti kirja oli koskettava ja kun sen taustalla olevat tapahtumat tietää oikeiksi, oli kirjan lukeminen rankkaa. Karjalaisten kohtalon ei soisi unohtuvan ja Hietamies onkin tehnyt tärkeää työtä. Luultavasti olisin saanut enemmän irti, jos olisin tutustunut kirjan hahmojen elämään jo aikaisemmissa osissa, mutta luulen sarjan osien toimivan kiitettävästi myös itsenäisinä teoksina.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Laila Hietamies
Kirja: Hylätyt talot, autiot pihat
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1982
Sivumäärä: 347
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Tuomas Kyrö: Liitto

Liiton kuvituskuvaksi pääsi maailman kaunein hääkimppuni, joka oli käytössä elokuussa lähes kolme (no huh!) vuotta sitten.

Huhuu, onko täällä ketään? Täällä nimittäin ollaan taas, vaikkakin järkyttyneenä siitä, että olen heinäkuun aikana lukenut vain yhden kirjan. Sitäkään en oikeastaan edes lukenut, sillä kuuntelin tämän Tuomas Kyrön Liiton äänikirjana. Lukuaikaa ei näillä näkymin ole tulossa ennen elokuuta, joten saa nähdä, milloin taas palailen blogiinikaan. Toivottavasti kuitenkin vielä heinäkuun aikana, vaikka lähestyvä muutto onkin kuin kaiken ajan itseensä imevä ankeuttaja.

Olen aiemmin pitänyt Kyröä synonyyminä mielensäpahoittajalle siitä yksinkertaisesta syystä, että en ole lukenut häneltä mitään muuta. Pidin Kyröä puhtaasti huumorimiehenä, toki syvällisenä sellaisena. Liitto olikin yllättävän synkkä, jonka vuoksi vähän jopa petyin kirjaan. Minä kun odotin jotakin kevyttä, mielensäpahoittajamaista. Kuitenkin ennakkoasenteista selvittyäni ja hieman aikaa kirjaa pohdittuani minun on todettava, että Kyrö taitaa sittenkin olla parhaimmillaan tällaisessa aidommassa, elämän nurjempiakin puolia yhteenkokoavassa kerrontakirjallisuudessa.

Liitto sijoittuu ajallisesti 1930-luvulta 1950-luvulle. Vuosia luonnehtivat tietenkin sodat, mutta sodasta huolimatta kirjan pääteemat pyörivät kuitenkin ihmisten tavallisen elämän ympärillä. Kyrö tiivistää nasevalla ja ytimekkäällä kielellään ihmissuhteiden vaikeuden, parisuhteen kiemurat, ankaran perheen ja yleisesti päivittäisen elämästä hengissä selviämisen hyvin inhimilliseen ja aidontuntuiseen pakettiin. Kirja sopi erityisen hyvin kuunneltavaksi äänikirjaksi, sillä siinä vaihtelevat kertojat tuli väkisinkin tunnistaneeksi. Toisinaan hitaammanpuoleisena oivaltajana en olisi välttämättä heti tajunnut, kuka kirjan hahmoista puhui milloinkin.

Kirjan parasta antia oli ehdottomasti sen hahmojen aitous. Etenkin kirjan miespäähenkilö Urho oli niin hidas, jäyhä, saamaton, mutta kuitenkin hyväntahtoinen, että ei voi kuin ihailla Kyrön taitoa saada paperille ylös näin aitoja tyyppejä. Hitleriä ihaileva Anna taas on kaikessa kärjistyksessään samalla sekä huvittava että sydäntäsärkevä.

Sydän sai tosiaan särkyä useamman kerran liittoa kuunnellessa. Lapsikuolleisuuden kulta-aika järkytti ja mielestäni liiallinen kurjuus teki kirjasta toisinaan hieman epämiellyttävän. Kuitenkin se oli niin aito, oivaltava ja sen kieli oli niin vaivatonta, että kirjan kuunteleminen oli lopulta nautinto. Rankoista aiheista huolimatta sain Liittoa kuunnellessa muutaman kerran myös naurahdella. Ehkäpä Liiton lumo onkin siinä, että se oli kuin elämä itse: toisinaan lähes sietämättömän rankkaa, tarkoituksetonta ja vaikeaa, mutta silti joskus yllättävänkin huvittavaa ja palkitsevaa.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Kirjabingossa laitan rastin ruutuun kohtaan "Kotimainen kirja".

Kirjailija: Tuomas Kyrö
Kirja: Liitto (2005)
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Arvostelu: ★★★★

Eric Williams: Hyppyarkku

Tarina siitä, miten päädyin lukemaan tämän kirjan, ei olekaan ihan tavanomainen. Kerroin joskus viime kesänä työkaverilleni lukuharrastuksestani ja listastani. Hän alkoi muistella lukemiaan kirjoja ja erityisesti yhtä koulupoikana lukemaansa, mieleen painunutta jännityskertomusta nimeltä Hyppyarkku. Mainitsin, että nykyisin netistä löytää aika helposti minkä kirjan tahansa ja pian työkaverini kertoikin ostaneensa kirjan. Minä sain kirjan lainaan ja olipa muuten mukava lukukokemus! En yhtään ihmettele, että kirja oli jäänyt työkaverini mieleen niin elävästi.

Hyppyarkku sijoittuu Stalag-Luft III -vankileirille toisen maailmansodan maininkeihin. Tunnelma on hyvin samankaltainen kuin Vankileiri 17 -elokuvassa (jota myös suosittelen todella lämpimästi). Vankien päivät kuluvat juttelulla, pelailulla ja pakosuunnitelmien hiomisella. Pakoyritykset ovat yleisesti ottaen tuhoon tuomittuja ja kiinnijäämisriski on suuri, sillä vankileirillä saksalaiset nuuskijat tarkkailevat vankien toimintaa jatkuvasti ja mikään ei jää heiltä huomaamatta. Troijan hevosen tyyliin miehet kuitenkin keksivät nerokkaan pakosuunnitelman. Rakennettaan hyppyarkku, sellainen jonka päällä joku voi voimistella ja tehdä hyppyjä samalla, kun arkun sisällä voidaan suorittaa pakotunnelin kaivuutöitä. Kaikki tulee suunnitella huolellisesti, sillä jo hiekan pois kuljettaminen on hyvin vaativaa. Kirjassa onkin ilahduttavia varmasti jokaista insinöörihenkistä poikaa (ja tyttöä!) kiinnostavia yksityiskohtaisia kuvia arkusta ja tunnelista.

Pakotunnelin kaivaminen on jännittävää luettavaa ja samoin mitä seuraa siitä, kun miehet vihdoin pääsevät vankileirin ulkopuolelle. Pako, kiinnijäämisen pelko, mutta toisaalta vankileirikarkurin erikoinen, moraalisesti tavallista vankia ylempi, asema muodostavat kiintoisan ja eheän kokonaisuuden, jonka vuoksi tällainen yleensä toiminnalle haukotteleva lukijakin oli jatkuvasti kiinnostunut tapahtumien kulusta. Kolme brittiupseeria, jotka ensin pyrkivät ulos leiriltä, mutta jotka ulos päästyään eivät kuvainnoillisesti ole yhtään sen vapaampia kuin leirillä ollessaankaan, ovat oikeastaan aika liikuttavia hahmoja. Rankat sotakokemukset jäävät taustalle, kun miehillä on yhteinen pyrkimys, luottamus toisiinsa ja silmissä siintävä toivo vapaudesta.

Kirjan parasta antia oli kuitenkin ehdottomasti sen elävä, hersyvä ja aidontuntuinen dialogi. Vauhdikas vuorosanojen pompottelu hahmolta toiselle toi kirjaan rytmiä ja siihen mainiosti sopivaa tiivistä tunnelmaa. Hyppyarkun päähenkilöihin oli helppo kiintyä ja heille toivoi pelkkää hyvää. Toivoisin kovasti, että nykyajankin koulupojat lukisivat tällaista kirjallisuutta, mutta Hyppyarkku taitaa monien aikalaistensa tavoin olla osa pitkälti unohdettua mutta varsin mainiota jännityskirjallisuuden historiaa.

Osallistun kirjalla Hei me lusitaan -lukuhaasteeseen sekä Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Eric Williams
Luettu kirja: Hyppyarkku (suom. Ville Repo)
Alkuperäinen kirja: The Wooden Horse
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1949
Mistä hankittu: Lainassa työkaverilta
Sivumäärä: 283
Arvostelu:  ★★★

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Yrjö Kokon luomat hahmot Illusia-keiju ja Pessi-Peikko ovat minulle tuttuja jo lapsuudestani. Mummulassa käydessämme enomme luki meille vanhasta Kultaisesta lukukirjasta tarinoita. Useimmiten halusimme kuulla aina ne samat tarinat. Autio ja Päiviö oli jostakin syystä suursuosiossa. Samoin taianomainen uusi vuosi -tarina oli suosittu. Pessi ja Illusia -tarinanpätkää ei sen sijaan luettu kovinkaan usein, mutta muistan sen olleen mukana kirjassa (kuten myös pari nykyihmisen silmin katsottuna melkoisen rasistista tai arveluttavaa tarinaa).

Pessi ja Illusia ovat saaneet alkunsa jatkosodan aikana rintamalla, jossa Kokko on alkanut kirjoittaa lapsilleen joulusatua. Lapset ovat joutuneet viettämään joulun ilman isää ja joululehden on ollut tarkoitus piristää heitä. Tarina kuitenkin kasvoi aiettua isommaksi ja se onkin edelleen merkittävä osa suomalaista kirjallisuuden historiaa.

Kirja on kaunis kuvaus luonnosta, luonnon kiertokulusta, elämästä, kuolemasta, ystävyydestä ja toivosta. Kirjaa kuvittavat Kokon itse ottamat luontokuvat, jotka lisäävät entisestään kirjan herkkyyttä ja koskettavuutta. Päivänsäde ja menninkäinen -meininki tuo kirjaan kontrastia ja korostaa erilaisuuden sietämistä, rakkauden rajattomuutta ja muita kauniita ja pehmeitä arvoja.

Sodan läheisyys ja vaikuttavuus kirjaan näkyy taustalla selkeästi. Kirjan loppupuoli oli kuin suoraan Tuntemattoman sotilaan loppukohtauksesta, tiedättehän, siitä hetkestä kun yhtäkkiä onkin hiljaista, ollaan selvitty ja sitten soi Sibeliuksen Finlandia-hymni.

"He seisoivat majansa käytävän suulla. Nytkän ei vielä voinut huomata mitään erikoista muutosta talvisessa luonnossa. Päivä tosin oli tullut paljon pitemmäksi, mutta ilta oli jo niin pitkällä, että hämärsi kuin keskitalven päivänä. Mutta sittenkin oli jotakin erikoista. Oli kuin koko luonto olisi seisonut hievahtamatta ja kuunnellut. Oli niin hiljaista, että hiljaisuus soi korvissa, ja tuntui kuin ilma olisi ollut ohuempaa kuin milloinkaan. Kaukaa saattoi tässä hiljaisuudessa kuulla käpylinnun nokasta putoavan kävyn synnytätmän äänen." s. 191

Pessi ja Illusia on kaunis, pieni ja tunnelmallinen satu, joka on onneksi jatkanut elämäänsä aina meidän päiviimme saakka ja siirtynyt sukupolvelta toiselle. Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen ja kirjabingossa ruksin kohdan "lastenkirja".

Kirjailija: Yrjö Kokko
Kirja: Pessi ja Illusia
Julkaisuvuosi: 1944
Sivumäärä: 220
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:★★★

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945

Kuvasin kirjan Vaasan Tiklaspuistossa sijaitsevan Jäätie-veistoksen (Pekka Jylhä, 2000) kanssa. Taideteos on talvisodan jäätien muistomerkki. Kultainen vastaanottava käsi ojentuu kohti länttä, Uumajaa, josta tuotiin Suomeen talvisodan aikana vaatteita, elintarvikkeita ja sotatarvikkeita.

Olen vältellyt tietokirjojen lukemista, sillä siitä ajasta, kun vielä piti lukea tentteihin on kovin vähän aikaa ja tietokirja- ja tieteellisyysähky eivät ole houkutelleet lukemaan mitään tieteeltä haiskahtavaakaan. Kuitenkin heti kun kuulin tästä Tieto-Finlandia-palkinnonkin voittaneesta Murtuneet mielet -teoksesta tiesin, että tämän tietokirjan haluan lukea. Kirja käsittelee nimittäin aihetta, jota olen itsekin paljon miettinyt. Isoisistäni kumpikin oli sodassa ja isoäideistäni toinen oli lottana rintamalla. Toista isoisääni en tavannut koskaan, toisesta muistan vain pikkulapsen hämäriä muistikuvia ja lottana ollut mummuni, teräsmummu, täyttää tänä kesänä 95 vuotta. Olen aina pitänyt itsestään selvänä sitä, että sodan traumat eivät noin vain katoa ja ne vaikuttavat tavalla tai toisella useampaan sukupolveen. Sota ja sodassa murtuneet mielet ovatkin siis tavallaan yhä läsnä elämässämme. Niin paljon on vielä jäljellä niitä, joihin talvisota ja jatkosota ovat jättäneet jälkensä suorasti tai välillisesti.

Omassa geologisessa maailmankatsomuksessani Suomen viimeisimmistä sodista on häviävän vähän aikaa. Ja vaikka maailma onkin muuttunut, teknistynyt ja kaupungistunut, ei ihminen ole muuttunut miksikään. Siksi kun ajattelen isovanhempiani, jotka parikymppisinä, noin minun ikäisinäni ovat joutuneet sotaan, joutuneet kestämään ne kauhut ja elämään niiden kanssa lopun elämäänsä, en voi kuin hiljaisesti kunnioittaa sotiemme vetaraaneja ja sitä, miten he selvisivät siitä kaikesta.

Kivimäki käsittelee sotilaiden mieliä tehokkaan monipuolisesti. Eniten hän käsittelee mielen järkkymistä, sen syitä ja sen esiintymistapoja sodan eri vaiheissa. Etenkin se, miten jo talvisodassa sotineet miehet joutuivat takaisin jatkosotaan, liikutti minua erityisesti. Asia tuntuu mahdottomalta kestää. Talvisodan alkaessa ei juurikaan ollut hoitopaikkoja, joissa psykologisesti vaurioituneita oltaisiin voitu hoitaa ja hoitomuodot ja terminologiakin oli vajavaista. Pian kuitenkin huomattiin, miten suuri ongelma henkisesti järkkyneet sotilaat olivat ja hoitopaikkojen määrä lisääntyi nopeasti. Silti on selvää, että kaikki eivät saaneet tarvitsemaansa hoitoa, psykologisten ongelmien luokittelu oli vaikeaa ja oli aina myös niitä, jotka henkisiin syihin vedoten koittivat päästä pois rintamalta. Mielenkiintoista on myös Kivimäen selostus sodan ajan psykologisista hoitomuodoista ja valtion suhtautumisesta mieleltään järkkyneisiin sotilaisiin.

Kivimäen teksti on hyvin asiapitoista, mutta mukavan kansantajuista. Asia vain on niin hirvittävän rankkaa ja riipivää, että kirjan lukeminen ei ollut mitenkään kevyttä. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että luin tämän ja aion lukea vastaisuudessakin Suomen sodista kertovia teoksia, niin tietokirjoja kuin romaanejakin. Sota vaikuttaa meihin edelleen enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan. Hienoa, että tätä valtavaa ja varmasti raskastakin työtä, jota Kivimäki on tehnyt kirjansa parissa, on arvostettu ja se on saanut runsaasti huomiota peräti Tieto-Finlandia-palkinnon muodossa.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja

Nuoren tytön päiväkirja on taas niitä kirjoja, jotka kaikki ovat lukeneet. En ymmärrä miten en ole lukenut tätä aiemmin! Tosin huomaan taas käyttäväni turhan laajasti käsitettä "kaikki". Junassa viereeni istunut juhlatuulelta haiskahtava nuorimies totesi Anne Frankista "nevö hööd", kun vastasin kysymykseen siitä, mitä kirjaa luin. Kun selostin, mistä kirja kertoo sain kahteen otteeseen hämmästelevää tivausta siitä, miksi moinen kiinnostus natsi-Saksaan. Voi voi, mitenköhän suurta hämmennystä olisi saanut aikaan, jos olisin kertonut tyypille listaprojekteistani ja siitä, että olen tullut lukeneeksi aika paljon kaikkea sellaistakin, mikä kiinnostaa hyvin paljon vähemmän. Anne Frankin päiväkirja ei ole 1001-listalla, mutta Keskisuomalaisen listalla se on sijalla kahdeksan.

Oletin kirjan olevan synkkä ja ahdistava. Yllätyin positiivisesti siitä, että teksti olikin kevyempää ja toisinaan jopa iloista. Tosin positiivisuuteni kääntyi pian suruksi, kun tajusin, että toivo, tavallisen nuoren tytön elämä ja ongelmat kääntyivät hyvin pian päiväkirjan kirjoittamisen jälkeen tuskaan ja kuolemaan vankileirillä. Kirja oli hyvin koskettava sen aitouden vuoksi.

Anne Frank oli amsterdamilaisen juutalaisperheen tytär. Juutalaisvainojen aikaan hän piileksi perheensä kanssa "Salaisessa siivessä" ja kirjoitti koko ajan merkintöjä päiväkirjaansa, jonka oli saanut 13-vuotislahjaksi vanhemmiltaan. Tekstit hän suuntaa kuvitteelliselle ystävälleen Kittylle. Hän käsittelee tekstissään niin suhteita muihin huoneistossa oleviin perheenjäseniin ja tuttaviin kuin maailman tilannettakin. Hän kuvaa tarkasti maan alle joutuneiden juutalaisten päivittäisiä askareita ja sitä miten yksitoikkoista, säädeltyä ja varovaista heidän elämänsä on. Hän kertoo ruuasta, jota he saavat, pommitusten äänistä, päivittäisistä keskusteluista, opiskeluista ja kirjoista, joita he saavat luettavikseen.

Liikuttavinta Anne Frankin päiväkirjassa on se, miten täynnä se on toivoa ja miten hirveässäkin tilanteessa eniten päänvaivaa aiheuttavat kelle tahansa teinitytölle harmia tuovat asiat, kuten pojat ja niistä tykkääminen. Myös Annen suhde äitiinsä on mielenkiintoinen. Anne kokee, että äiti ei ymmärrä häntä ja Anne onkin enemmän isän tyttö. Tavallisen, fiksun, eläväisen ja tulevaisuuden suunnitelmia pullollaan olevan teinitytön elämää ja mietteitä tavallisuudesta hirveällä ja julmalla tavalla poikkeavissa olosuhteissa.

Anne Frankin on sanottu käyttäneen muista Salaisen siiven asukeista salanimiä suojellakseen heitä, mikälin päiväkirja tulisi joskus julkiseksi. Lisäksi hän on tehnyt jo kirjoittamaansa tekstiin muutoksia ja parannuksia. Hän on siis selvästi pyrkinyt tuottamaan julkaisukelpoista tekstiä, uskonut kirjoittaessaan, että hänen kokemuksensa piilossa ovat merkityksellisiä ja hänen kirjoittajan kykynsä ansaitsevat huomiota. Vaikkakin hän toteaa, että "Sellaiselle kuin minä on päiväkirjan pitäminen omituinen kokemus. Ei vain siksi, etten ole koskaan ennen kirjoittanut mitään vaan myös siksi, että minusta tuntuu, etten itse eikä sen puolesta kukaan mukaan olisi kiinnostunut siitä, mitä kolmetoistavuotias koulutyttö mielestään purkaa." Nämä tällaiset tarinat, niin kirjallisuuden, taiteen kuin musiikinkin parissa, jossa taiteilija ei koskaan saa tietää saavuttamastaan arvostuksesta ja ihailusta, saavat minut aina surulliseksi. Joka tapauksessa on onni, että Annen päiväkirja ei ole tuhoutunut ja se on suostuttu julkaisemaan. Mitä enemmän hirvellä tapauksilla on oikeita kasvoja ja ääniä, sitä oikeammassa valossa vääryydet voidaan nähdä ja muistaa tulevaisuudessakin. Kuten junassa vieressä istuvalle totesin (vaikkakin hieman ironisesti), tämä kirja kuuluu todellakin yleissivistykseen.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Anne Frank
Kirja: Nuoren tytön päiväkirja
Alkuperäinen kirja: Het Achterhuis
Julkaisuvuosi: 1955
Sivumäärä: 252

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Kylläpä kevät kiitää kovaa vauhtia eteenpäin. Päivät ovat jo aika pitkiä ja pitenevät huimaa vauhtia. Valon määrä väsyttää ja jaksaminen on toisinaan vaikeaa, mutta parin kuukauden päästä taas helpottanee. Teitä lukijoitakin on yhtäkkiä ilmestynyt taas monta lisää, lämpimästi tervetuloa! Vaikka muuten vietänkin väsynyttä hiljaiseloa ja kaikesta stressistä ja kiireestä huolimatta jokseenkin junnaavaa elämää, blogi on saanut osakseen huomiota paljon. Onneksi on kirjat. Mottoni, joka on melkein kulunut puhki viimeisen vuoden aikana.

Luinpahan nimittäin taas upean kirjan. Häpeäkseni on tunnnustettava, että en tiennyt yhtään mitään Kjell Westön Missä kuljimme kerran -teoksesta etukäteen. En tiennyt sen olevan historiallinen suurromaani, vähän kuin urbaanimpaan ympäristöön siirretty Täällä pohjantähden alla. En tiennyt, että se oli niin koskettava, kaunis ja kaikinpuolin suuri.

Rakastan paikkoihin liittyvää historiaa. Olen viettänyt jo lapsena monia hetkiä pohtien kotipihallamme ja -metsissämme, kuinka monet ihmiset ennen minua ovat kävelleet samoja polkuja, istuneet samoilla kallioilla ja nähneet suuret puut, kun ne olivat pieniä. Kotitilamme historia ei ulotu monenkaan sukupolven taakse, mutta mistä sitä tietää, kuinka monen muinaisen metsämiehen tai kauppiaan reitit ovat ristenneet nykyisten kotitiluksiemme kanssa. Tämän paikkasidonnaisen historiarakkauteni vuoksi vaikkapa Pariisi on minulle kertakaikkiaan pakahduttava kokemus. Citén saari, Louvre puistoineen, tavalliset kadut ja verisempänä esimerkkinä Place de la Concorde saavat mielikuvitukseni laukkaamaan ja kylmät väreet juoksemaan pitkin selkääni. Että niin moni ennen minua on seissyt samassa paikassa omien ajatustensa ja sen hetkisen kulttuurin, maailman tilanteen ja ilmapiirin ympäröimänä.

Suomen kaupungeissakin voi mainiosti harrastaa tätä historiallista haaveilua. Turussa Maariankatu 3:ssa voi kuvitella syyskuun neljättä päivää vuonna 1827 ja sitä, kun Hellmanin talo syttyi palamaan. Kun seisoo Kauppatorilla ja oikein keskittyy, voi kuvitella katunäkymään mukaan ratikat ja Yliopistonkadulle yliopiston. Ja kaiken keskelle ne turkulaiset, jotka ovat kuluttaneet Turun katuja ennen minua.

Helsinki on minulle vieras, mutta myös nykyisen pääkaupunkimme (henkinen pääkaupunkihan on edelleen Turku, se lienee kaikille selvää?) kadut ovat varmasti omiaan innoittamaan menneiden sukupolvien ja tapahtumien romanttiseen muisteluun. Kjell Westö on selvästi sukulaissieluni tässä asiassa. Niin vahvasti Missä kuljimme kerran on paikkoihin liittyvää kuvitteellista ja osittain historiallistakin kerrontaa. Se kuvaa Helsinkiä ennen sisällissotaa ja sen aikana. Sisällissodan jälkeen seuraa äänekäs, iloinen ja kansainvälistyvä 1920-luku. Perhoslamppujen alla kieltolain aikainen kapakkakulttuuri kukoistaa. Iloiselta 20-luvulta siirrytään synkempään 30-lukuun, jota alkavat jo varjostaa sodan uhkakuvat ja Lapuan liike. Kaupunki kasvaa ja kehittyy, sen kaduille ja ravintoloihin tallentuu hippusia ihmisten elämästä, tunteista, muistoista ja Suomen historiallisista tapahtumista.

Hienon historiallisen taustan lisäksi kirjan ansiot ovat sen aidontuntuisissa henkilöissä. Tarinassa seurataan rikkaiden perheiden lapsia Lucie ja Cedi Lilliehjelmiä sekä Eccu Widingiä ja työläisperheen poikaa Allu Kajanderia. Vuosien vieriessä tapahtumat jättävät jälkensä henkilöihin, jotka puolestaan jättävät jälkensä kaupunkiin. Sisällissodan kauhut muuttavat nuoria siten, että 20-luvun jazzin ja ilakoinnin taustalla on piilossa synkkkiä sävyjä.

Missä kuljimme kerran oli upea romaani Suomen historiasta. Siinä oli jotakin uskomattoman aitoa ja vaikka henkilöt ja osittain tapahtumatkin olivat keksittyjä, oli siinä jatkuvasti läsnä koskettavaa todentuntua. Hieno kirja, joka jätti minut oikeastaan ihan hiljaiseksi, siksipä en tässäkään tekstissä osaa analysoida kirjaa tämän tarkemmin. Kuvat otin muuten tänä aamuna matkalla töihin. Kuvat ovat siis epäloogisesti Vaasasta, vaikka tekstissä puhuin Turusta ja Helsingistä. No, hyvin Vaasakin sopii tuohon historiallis-romanttiseen haaveiluun. Ja olipa jo valoisaa!

Ai niin, osallistun tälläkin kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Missä kuljimme kerran
Alkuperäinen kirja: Där vi en gång gått
Julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 585
Arvostelu:★★★★

Katja Kettu: Kätilö

Teknik, sano bloggaaja ku älypuhelimen sovelluksen näki.

Pääsin mukaan Blogatin ja Elisa Kirjan kampanjaan, jossa sain valita Elisa Kirjan valikoimasta haluamani äänikirjan, kiitos siitä! Valikoimasta valitsin Katja Ketun Kätilön, jota on kehuttu paljon ja joka voitti kirjabloggaajien valitseman Blogistanian Finlandian pari vuotta sitten. Kulutin työmatkoja kävellen 10 h 18 min Kätilön parissa ja tuona aikana talsimani viidenkymmenen kilometrin varrelle jätin suuren määrän ajatuksia, ahdistuksia, huokaisuja ja inhon puistatuksia. Toisinaan pidättelin itkua, pari kertaa jopa naurua ja useamman kerran oksennusta. Kätilö oli käsittämätön kirja. Sekä rakastin että inhosin sitä syvästi samaan aikaan. Lukija Eija Ahvon ääni kaikui päässäni öisinkin ja ajatukseni olivat Kuolleen Miehen vuonolla usein myös silloin, kun en kuunnellut äänikirjaa.

Lapin sota tuo yhteen kaksi ihmistä, kätilö Fräulein Schwesterin, joka on vanhapiika, pahaverinen, vikasilmä, villisilmä sekä saksalaisen upseerin, komean valokuvaajan Johann Angelhurstin. Villisilmä rakastuu heti komeaan Johanniin, tämän tuoksuun, miehekkyyteen ja jykevyyteen. Se tavallinen tarina? No ei niinkään. On sota ja sodan kauhut, vankileirit, tapot ja yleinen kaaos. Lapin sota on minulle jostakin syystä hyvin vieras ja en ole tainnut aiemmin lukea yhtäkään sitä käsittelevää romaania, joten matka oli mielenkiintoinen senkin vuoksi. Sillä matka tämä Kätilön lukeminen todellakin oli. Matka täynnä tunteita.

Naisia pahoinpidellään, raiskataan ja alistetaan. Murskaksi iskettyjä hampaita, jalkojen väliin luiskahtavia kohtuja, mätiviä, haavaisia, visvaisia elimiä, kauhua, tuskaa, kipua. Kettu käsittelee tekstissään naista niin raa'asti, että moni ei tähän ole pystynyt tai halunnut pystyä. Se että tällä kaikella on varmasti taustansa todellisuudessakin ja kaikki ei ole vain kirjailijan keksintöä, sai minut monesti värisemään kauhusta ja inhosta tekstiä kuunnellessani. Silti kirja ei olisi niin voimakas ilman näitä kauhuja. Ne kuuluivat osaksi tarinaa ja toisaalta kielen tietty karski runollisuus auttoi siinä, että tapahtumista pystyi irtautumaan tarpeeksi niin, ettei oksennus aivan noussutkaan kurkkuun asti.

Kaiken kauhun lisäksi on kuitenkin sitten myös se rakkaus. Hullu, järjenvastainen rakkaus, joka saa Villisilmän tekemään tyhmiäkin ratkaisuja. Myös rakkauden kieli on väkevää. Kaunis vertauskuvallisuus oli liikuttavaa ja sen kautta sain osani myös positiivisista väristyksistä. Myös Jäämeren luonnon kuvaus on upeaa ja voimakasta. Tundra on kaunis mutta ankaruudessaan armoton. Villisilmän pärjääminen yksin pienessä mökissä kaiken sen pelottavan keskellä on ylistys naiseudelle ja etenkin sotiemme naisille.

Kielestä jo mainitsinkin ja se oli teoksen ansioista kenties tärkein. En muista ikinä koskaan missään törmänneeni näin vahvaan ja voimaa uhkuvaan kirjalliseen ilmaisuun. Pohjoiset murresanat, vanhahtavuus (jossa kylläkin olin huomaavinani muutamia nykyajalta kalskahtavia säröjä) ja luonnosta voimaansa ottava runollinen rakkauden ja tuskan sanasto vaikuttivat. Kielessä soi tavallista voimakkaampana Suomi, sen verinen (lähi!)historia, karu ja ankara luonto sekä vahvat, sitkaat ja hiljaiset ihmiset.

Minä siis sekä vihasin kirjaa katkerammin kuin mitään muuta ja odotin sen loppua mutta myös rakastin sitä enemmän kuin mitään kirjaa pitkään aikaan. Kätilössä oli mitä kauneinta rakkautta mutta myös mitä hirveintä julmuutta. Eija Ahvo oli lukijana ammattimainen ja hänen äänensä pehmeys teki hirveistäkin kohdista hiemän vähemmän hirveitä. Luultavasti tulen muistamaan nuo työmatkani, joilla kuuntelin Kätilöä, loppuelämäni ja Eija Ahvon äänen myös (hei, eikö Ahvo ollutkin juontajana jossakin ärsyttävässä lastenlaulukilpailussa 90-luvulla? Vai sekoitanko hänet johonkin toiseen?). Uskon että kirja sopi erinomaisesti kuunneltavaksi äänikirjana. Kettu käyttää tekstissään myös uudissanoja ja uskon, että ne ja murteellisuus toimivat paremmin kuunneltuna. Jään niin kovin helposti pyörittelemään lukemiani sanoja sen sijaan, että antaisin niiden rauhassa soljua eteenpäin ja tarinan sen ohella. Tosin kaipasin konkreettista paperia, josta olisin voinut kirjoittaa ylös kaikki ne kauniit lauseet, jotka olisin tahtonut muistaa loppuelämäni.

En ole ollut lukukokemuksesta näin hämmentynyt juuri koskaan. Sen osaan sanoa, että Kettu on taitava ja Kätilö on poikkeuksellisen voimakas, joskaan ei todellakaan täydellinen ja särötön kirja. En tavoistani poiketen kykene edes antamaan tälle arvostelutähtiä, sillä kirja ei ole niin yksiselitteinen. Suosittelen kovasti lukemaan tämän, jos et ole sitä vielä tehnyt. Vaikka inhorealismi on välillä kestämätöntä, kirjassa oli jotakin niin alkuvoimaisen suomalaista, että soisin Kätilön kuuluvan jokaisen suomalaisen pakkoliseen lukemistoon.

Osallistun tälläkin kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen ja ylenen sotamiehestä korpraaliksi.

Markus Zusak: Kirjavaras

Kuva lavastettu. Esko ei varastanut kirjaa.

Kuka olisi arvannut, että kuolema on huumorintajuinen? Kuka olisi uskonut, että kuolema tuntee surua ja epätoivoa?

Kirjablogit ovat hehkuneet Kirjavarkaan hienoutta jo pitkään. Eräänä perjantaina, kun olin juuri nousemassa Turun junaan, muistin että minulla oli mukana vain yksi kirja ja sekin jo loppusuoralla. Kestämätön tilanne tuollainen, 4,5 tunnin matka vaatii valmistautumista ja siksipä rinkassani on useimmiten ainakin kaksi, kolme tai joskus jopa neljä kirjaa. Tilanne johti siihen, että poikkesin pikaisesti asemarakennuksen pokkarihyllylle ja ostin heräteostoksena Kirjavarkaan. Olin kuullut, että kirjasta tehty elokuva tulee pian teattereihin ja tahdon nähdä sen, joten oli korkea aika lukea kirja.

Kun olin saanut junakirja nro 1:n luettua (taisi olla Lumikko ja yhdeksän muuta), aloitin Kirjavarasta. Alku sujui vähän takellellen ja töksähtelevän, välihuomautuksin varustetun ja persoonallisen kerronnan seuraaminen vaati keskittymistä, mutta vähitellen aloin lumoutua ja uppoutua tarinaan. Tarinan juju ja se, miksi kirja on niin erilainen ja omalaatuinen on se, että tarinan kertoja on Kuolema. Kuolema kuvaa elämää natsi-Saksassa, siellä eläviä ihmisiä ja niitä, joille Kuolemalla on asiaa. Erityisesti Kuoleman huomion kiinnittäää pieni tyttö, Liesel. Liesel on hyväsydäminen ja poikamainen tyttö, joka rakastaa kirjoja ja myös varastaa niitä. Hän on kirjavaras, jonka elämää Kuolema pysähtyy seuraamaan muutaman vuoden ajaksi.

Kirja oli ensinnäkin uskomattoman kaunis. Se että tiesin sen ilmestyvän pian elokuvana sai minut miettimään usein, miten upean ja koskettavan elokuvan kirjasta varmasti saakaan. Lieselin suhde kasvattivanhempiinsa leppoisaan romantikkoon Hansiin ja näennäisen kovaan mutta sisimmältään pehmoiseen Rosaan sulattaa sydämen. Toisaalta jos sydän alkaa sulaa jo tässä vaiheessa, se alkaa palaa karrelle, kun Kuolema kuvaa Lieselin suhdetta kellariin piilotettuun juutalaiseen Maxiin tai naapurinpoika Rudyyn.

Harvoin on kirjassa näin paljon tunnetta. Minun tapauksessani se ei ole pelkästään hyvä asia, sillä liika tunteisiin vetoaminen käy helposti liian raskaaksi. Olisin halunnut ahmia kirjan kerralla, mutta koin paremmaksi lukea sitä vähissä erissä. Toisaalta vaikka tapahtumat ja aiheet olivat hyvin raskaita, kirja oli kuitenkin toisinaan jopa iloinen. Toiveikkuus nostaa päätään ja elämä on toisinaan myös hauskaa ja hyvällä tavalla jännittävää hirvittävästä poliittisesta tilanteesta huolimatta. Silti Kuoleman jatkuva läsnäolo, ihan konkreettisestikin, tekee kirjasta hyvin raskaan. Tunteet vaihtelevat lukiessa laidasta laitaan ja ne pureutuvat niin syvälle sieluun, että eivät taida löytää tietään ulos sieltä kovin nopeasti.

Erikoisen kertojan lisäksi kirja on muutenkin poikkeuksellinen. Kieli on kuplivaa, raikasta ja tuoreen tuntuista ja kerronta ei etene perinteisesti. Kuolema tekee välihuomautuksia ja kertoo jo alkuvaiheessa, mihin suuntaan Lieselin elämä tulee kehittymään. On helppo uskoa, että Zusak on kirjoittanut tulevaisuuden klassikkokirjan, johon aina uudet lukijat, olivat he sitten kirjavarkaita tai eivät, tulevat ihastumaan.

Kirjablogeista löytyy lukematon määrä arvosteluja Kirjavarkaasta, tässä pari niistä:

Lue ainakin tämä Irenen upea teksti, joka ei kalpene itse kirjallekaan.
Katri ihastui kirjaan ja oli siitä hyvin pitkälti samaa mieltä kuin minäkin.
Sallan näkemys on aika erilainen, mutta minun on ehkä puoliksi allekirjoitettava tuo "näennäishistoriallista huttua".

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Markus Zusak
Luettu kirja: Kirjavaras
Alkuperäinen kirja: The Book Thief
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 558
Mistä hankittu: Heräteosto rautatieasemalta
Arvostelu: ★★★★

Helmikuun kuukauden klassikko: Sadan vuoden yksinäisyys (Gabriel García Márquez)

Jos runebergintorttu olikin yksinäinen, ei se joutunut siitä kauan kärsimään.

Krö-höm! Sallinette pienen virkayskän sillä nyt olen hyvin ylpeä itsestäni. Helmikuun kuukauden klassikko on luettu jo nyt, vaikka helmikuuta olisi jäljellä vielä yli kymmenen päivää. Odotin tältä kirjalta paljon, mutta sainkin enemmän. Nimittäin hämmennyksen, turhautumisen, sekaannuksen ja lopulta myös ihastuksen.

Siis ihan oikeasti. Olin toki kuullut, että tässä kirjassa yhdellä  miehellä on seitsemäntoista poikaa, joiden kaikkien nimi on Aureliano, mutta olin jotenkin kuvitellut sen olevan vain hauska juttu, kuriositeetti, millä ei ole väliä juonellisesti tai tarinallisesti. En vain tiennyt sitä, että noiden seitsemäntoista Aurelianon lisäksi tarinassa oli muutama muukin Aureliano, jotka olivat kertomuksen seuraamisen kannalta tärkeitä henkilöitä. Niin ja Aurelianojen lisäksi muutama José Arcadio, yksi Arcadio, yksi Ursula, yksi Amaranta ja yksi Amaranta Ursula. Voi pojat. Ja tytöt. Ensimmäiset viisikymmentä sivua pysyin aika hyvin kärryillä siitä, kuka oli kukin, mutta sitten menin sekaisin. Perjantain junamatkalla huomasin googlettelevani puhelimella sanoja "one hundred years of solitude family tree" ja löysin pelastukseni. Jatkoin lukemista kaivaen vähän väliä puhelimen takin taskusta tarkastaakseni sukupuusta kenestä nyt oikein taas puhuttiinkaan ja aloin päästä jyvälle.

Nimien sekoittumisen lisäksi minua vaivasi kirjan alkupuolella jokin muukin, josta en lopultakaan aivan päässyt selville, mitä se oli. Ehkäpä ennakko-odotukseni leijuivat ylläni kuin Buendían suvun haamut ikään ja kahlitsivat minut pohtimaan jatkuvasti, miksi kirja on niin suosittu, missä ovat ne maagisen realismin piirteet, joista olin kuullut puhuttavan ja mihin tarina oikein kehittyy vai kehittyykö se lainkaan. José Arcadiot ja Aurelianot seurasivat toisiaan ja minä en saanut otetta punaisen langan päästä.

Sitten kuitenkin jotenkin napsahti, sillä tavalla hyvällä tavalla. Kaikki olikin unenomaista, hämärää, jännittävää ja epätodellista, vau! Macondon kylän konkreettisuus katosi ajatuksistani ja se alkoi hahmottua mielessäni hienona vertauskuvallisena kudelmana. Siellä asuvat ja asuneet henkilöt muuttuivat aaveiksi, muistoiksi ja tarinoiksi, joihin sekoittui teemoja sisällissodasta, joukkomurhista ja banaaninkasvatuksesta. Kirja ei ollutkaan pelkästään tarina oudosta ja toisinaan häiritsevän sisäsiittoisesta suvusta vaan jotakin suurempaa ja kauniimpaa. Sen jälkeen, kun ensimmäistä kertaa onnistuin näkemään kirjan tässä valossa, suhtauduin siihen arvostavammin. Valitettavasti kadotin tämän ajattelutavan kirjan loppupuolella ja jossakin vaiheessa tarina alkoi taas puuduttaa, mutta lukiessani tänään junassa loppuun viimeiset sivut, oloni oli omituisen onnellinen ja euforinen, sillä olin taas saavuttanut tuon erikoisen tunteen. Tuota tunnetta on vaikeaa selittää, mutta jotenkin se liittyy siihen, että koen nähneeni jotakin hyvin harvinaislaatuista. Sellaista, joka näyttää tavalliselta ja voi ollakin sitä, mutta jonka taustalla piilee jokin hyvin merkittävä voima, suuri viisaus. Márquez oli taikuri, jonka taikatemppu lumosi minut.

Olisin toivonut, että tuo tunne olisi kantanut läpi koko kirjan, mutta parempi edes hetkittäinen hurmos kuin ei hurmosta lainkaan. Toisaalta myös oivaltamisen tunne loi kirjalle lisäarvoa. Tunnen konkreettisesti sukeltaneeni johonkin uuteen ja arvaamattomaan, päässeeni peilin läpi ihmemaahan. En ihan ymmärtänyt mitä siellä näin ja miksi niin kävi, mutta hieno matka se oli joka tapauksessa. Aika harva kirja on saanut minut näin hämmentyneeksi ja näin kummalliseen, analysoivaan tilaan. On se Márquez vaan nobelinsa ansainnut.

Osallistun kirjalla sekä Jokken 14 nobelistia -haasteeseen, jossa avaan pistetilini sekä Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen, jossa ylenen sotamieheksi.

Kirjailija: Gabriel García Márquez

Luettu kirja: Sadan vuoden yksinäisyys (suom. Matti Rossi)
Alkuperäinen kirja: Cien años de soledad
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1967

Sivumäärä: 414
Mistä hankittu: Vuosia sitten Turun kirjamessuilta divaripuolelta

Arvostelu: ★★★★

Tammikuun kuukauden klassikko: Tuulen viemää (Margaret Mitchell)

Soundtrack: Indica - Scarlett

Esittelyyn pääsee nyt ensimmäinen kuukauden klassikko -haasteeni kirja, Margaret Mitchellin Tuulen viemää. Seuraavien kuukausien klassikot voi käydä katsomassa täällä.

Tuulen viemää yllätti minut täysin. Se oli paljon suurempi, kauniimpi, eeppisempi ja koskettavampi kuin olisin osannut arvata. Yllätyin myös sen juonesta, joka jälleen kerran todisti uskomatonta paikallisdementiaani, joka kohdistuu leffojen ja kirjojen juonen unohtamiseen. Siitä ei ole montakaan vuotta, kun näin Tuulen viemää -elokuvan, mutta en muistanut lukiessani siitä oikeastaan mitään ja yllätyin kirjan juonenkäänteistä. Sinänsä ihan mukavaa! Tunnelmat jäävät mieleeni voimakkaasti, mutta itse tapahtumat unohtuvat. Tuo unohtelu oli tärkein syy siihen, miksi alunperin perustin tämän bloginkin. Enhän tahdo lukea tuhatta yhtä kirjaa vain huomatakseni muutaman vuoden päästä, etten muista niistä juuri mitään.

Tuulen viemää oli kiehtova sekoitus romantiikkaa, sotaa, kasvutarinaa ja ajankuvaa. Sen päähenkilö Scarlett O'Hara on teoksen sielu, joka ei syyttä ole yksi kirjallisuuden historian tunnetuimmista ja ikimuistoisimmista hahmoista. Kirjan alussa hän on vain 17-vuotias tytönhupakko, jolle tärkeintä on miesten ihailu, kauniit puvut ja kaupungin kapein vyötärö. Scarlett on itsekäs, röyhkeäkin, mutta ennen kaikkea kovin nuori, kokematon ja ymmärtämätön. Hän tekee häikäilemättömiä ja ajattelemattomia ratkaisuja ja esimerkiksi päätyy naimisiin hyvin arveluttavista syistä peräti kolmesti. Scarlettin elämä olisi luultavasti jatkunut yhtä huikentelevaisena, pinnallisena ja hauskana, ellei kuvioita olisi tullut sotkemaan sisällissota.

Tarinan alussa sota on vain sana, joka liikkuu toisinaan huhuissa. Se on epämääräinen uhka, jonka ei uskota voivan toteutua. Yhtäkkiä se kuitenkin iskee, synkkänä ja uhkaavana, mutta ihmisten mielikuvissa nopeasti ohimenevänä, helposti voitettavissa olevana. Yksi taistelu vielä, niin jenkit sortuvat, uskovat etelävaltiolaiset. Sota kuitenkin yllättää kaikki. Se kestää, laajenee ja vaatii hirvittävän määrän miehiä. Suru-uutiset saavuttavat omaiset, lomilla olevien sotilaiden silmistä heijastuu epätoivo ja kauheuksia tapahtuu niin rintamalla kuin siviilissäkin. Tuulen viemää kuvaa sotaa upeasti kaikessa sen hirveydessään. Etenkin sen epätodellisuuden tuntu, miten vaikea ihmisten on uskoa, että sota koskettaa juuri heitä, tapahtuu juuri heille, on kuvattu koskettavasti. Huomaan nukkuneeni niillä(kin) historiantunneilla, joilla käsiteltiin Yhdysvaltain sisällissotaa, sillä asiat tuntuivat niin vierailta orjakysymystä lukuunottamatta. Muistinkin taas miksi pidän niin paljon historiallisista romaaneista: niistä voi oppia paljon uutta, vaikka tietoon tuleekin toki suhtautua varauksellisesti.

Junan viemää. Alan uskoa, että joissakin tapauksissa e-kirjat voivat olla käteviä.

Scarlett joutuu sodan myötä aikuistumaan ja vastuullistumaan. Se ei kuitenkaan onneksi tarkoita mitään tylsää ja epäaitoa kasvutarinaa bimbosta pyhimykseksi. Scarlett on hahmona rakastettavan inhimillinen ja epätäydellinen. Hän toimii itsekkäästi ja rahanahneesti, mutta pohjimmiltaan hän toimii niin kuin parhaaksi näkee niin itsensä kuin perheensä ja läheistensä puolesta. Scarlett on vahva, älykäs ja käyttäytyy kuin miehet, joten tietenkin hän herättää paljon pahennusta. Hän on mahtava ja kaikessa rosoisuudessaan samaistuttava hahmo. Kaiken murehtijana ajattelin omaksua häneltä ajatuksen, että vaikeiden asioiden ajattelua voi siirtää  huomiselle, sillä silloinkin on uusi päivä, jolloin voi olla enemmän voimia. Tärkein syy, miksi pidin Scarlettista ja samaistuin häneen oli kuitenkin hänen rakkautensa kotitilaansa Taraa ja sen punaista maaperää kohtaan. Hän on valmis tekemään mitä tahansa, jotta ei menetä Taraa, jossa on hänen juurensa. Minullekin, maalaistytölle, kotitila edustaa jotakin valtavan pysyvää, juurevaa ja merkityksellistä. Sen metsät, pellot ja savinen ja turpeinen maa ovat minulle aina rakkaita ja tärkeitä. Ymmärsinkin Scarlettia ja hänen motiiveitaan sen vuoksi hyvin ja liikutuin tuon tuosta.

Kiehtovaa romaanissa oli myös sen monitasoiset ihmissuhteet ja niiden kehittyminen. Etenkin näennäisen nyhverö Melanie kehittyy ja  kasvaa hahmona erittäin merkittävästi ja Scarlettin suhtautuminen häneen on rakenneltu hienosti ja psykologisen tarkkanäköisesti. Rhettin valloittavuudesta ja mahtavasta asenteesta nyt puhumattakaan.

Tuulen viemää oli monitasoinen, taitava, uskomaton ja yllättävä. Luin kirjan viimeiset sivut täpötäydessä junassa. Jos olisin lukenut ne yksinäisyydessä, olisin luultavasti itkenyt kovaäänistä vollotusitkua, ihan jo siitä hyvästä, että antoista, ihana ja pitkään kestänyt lukukokemus oli päättymässä. Tuulen viemää antaa varmasti paljon kaiken ikäisille (naisille?) ja minua oikeastaan harmittaa, etten ollut tullut lukeneeksi tätä aiemmin, sillä nuorempana olisin varmasti keskittynyt varsin eri asioihin kuin nyt. Tulen aivan varmasti kuitenkin lukemaan tämän uudestaan joskus vanhempana. Tuulen viemää on ehdottomasti ansainnut paikkansa kaikilla klassikkolistoilla.

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Margaret Mitchell

Luettu kirja: Tuulen viemää (suom. Maijaliisa Auterinen)
Alkuperäinen kirja: Gone with the Wind
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1936

Sivumäärä: 894
Mistä hankittu: Vaasan pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: Tammikuussa 2014
Arvostelu: ★★★★