Kirjabloggaajien joulukalenterin 20. luukku

                                                Kuva: Niina Tolonen / Yöpöydän kirjat

Oi onpa mukavaa pitkästä aikaa avata täällä blogissani kirjabloggaajien joulukalenterin luukku ja onpa mukavaa, että tämä pitkä perinne yhä elää! Itse olen viime aikoina ollut huomattavasti aktiivisempi Instagramin puolella, sosiaalisuus kiehtoo, mutta kaipaan säännöllisesti pidempien tekstien kirjoittamisen pariin. Niihinkin toivottavasti on aikaa taas joskus tulevaisuudessa.

Tänä vuonna kirjabloggaajien joulukalenteriin osallistuvat blogit löydät kaikki tästä Kirjamiehen ensimmäisestä luukusta. Eilinen luukku aukesi Luettua ja maistettua -blogissa, huomenna kannattaa suunnata Tuijata-blogiin. 

Täällä tuhannen ja yhden kirjan valtakunnassa hypätään tänään ei niin yllättävästi erään klassikon pariin. Louisa M. Alcott on kirjoittanut Pikku naisia (Little Women) jo vuonna 1868, mutta aina vain ja edelleen se koskettaa uusia lukijasukupolvia. Olen lukenut teoksen ensimmäistä kertaa hyvin pienenä ja se on elämäni tärkeimpiä kirjoja. Aikuisena sen opettavaisuus hiukan hymyilyttää, mutta pohjimmiltaan Alcottin kuvaus näistä nuorista naisista tavoittaa jotakin sellaista, että tarinaan on helppo samastua myös 150 vuotta myöhemmin.

Heti kirjan alussa kuvataan perheen eräs joulu. Isä on rintamalla ja häntä kaivataan kovasti, se käy ilmi rivien väleissä ja suoraan. Jouluaamuna tyttöjen tyynyjen alta löytyy lahjakirjat. Äidin johdolla perhe lähtee viemään köyhälle perheelle syötävää ja he saavat itsekin yllättävän lahjan, kun vanha herra Laurence muistaa heitä ruokakorilla. Kaikkein ihanin, lämpöisin ja parhaiten jo lapsena mieleeni jäänyt kohtaus on kuitenkin se, kun tytöt esittävät oman näytelmänsä. Heillä on hauskaa yhdessä, he ovat onnellisia, kaikesta huolimatta.

Luku päättyy seuraavasti:

"- Minulla ei ole koskaan ollut tällaista kukkavihkoa. Se on ihana! Meg katseli ihastuneena kimppuaan.

- Se on suloinen. Mutta Bethin ruusut ovat minulle rakkaammat, sanoi rouva March hyväillen vyöhönsä kiinnitettyä kuihtuvaa ruusukimppua.

Beth hiipi hänen luokseen ja kuiskasi hellästi:

- Kunpa voisin lähettää ruusuni isälle. Hänen joulunsa ei varmasti ole yhtä hauska kuin meidän."

Alcott kuvaa Marchin perheen joulua niin tunnelmallisesti ja taitavasti, että ei ole ihme, että se on jäänyt elämään muistoissani niin voimakkaasti. Olen myös iloinen, miten onnistunut mielestäni uusin Pikku naisia -elokuva oli. Se tuonee uusia faneja myös kirjalle. Minä odotan kovasti, että pääsen lapseni kanssa muutaman vuoden päästä hyppäämään tähän ihanaan Alcottin luomaan maailmaan ja tutustumaan Marchin perheen tyttöihin.

Näissä tunnelmissa toivotan ihanaa jouluviikkoa ja joulua kaikille!

Jane Chapman: Onko jo joulu? (joulukalenterin 24. luukku)

Jouluaatto on täällä! Joulukalenteri tuli päätökseensä, mutta bloggaamattomia kirjoja on vielä parikymmentä. Palaan niihin välipäivinä ja luvassa on vielä ainakin myös koko vuoden 2016 yhteenveto. Sitä ennen kuitenkin on aika rauhoittua juhlimaan joulua, juhlista jalointa.

Tänään esittelen erään pikaisesti kirjastossa tällä viikolla lukaisemani teoksen. Minulta puuttui Helmet-haasteesta vielä kohta "Kirjan nimi on kysymys" ja kun päivät alkavat olla vähissä, oli aika siirtyä epätoivoisiin tekoihin.

Jane Chapmanin Onko jo joulu? -teoksessa Pikkukarhu kyselee jatkuvasti Isokarhulta, että onko jo joulu. On kuitenkin tehtävä monenlaista joulupuuhaa ennen kuin joulu voi tulla. On paketoitava, leivottava ja haettava kuusi.

Pikkukarhun malttamattomuus voidaan nähdä vertauksena nykyihmisen kiireestä ja "kaikki mulle heti nyt" -asenteesta. Isokarhua painavat ruuhkavuodet ja yksinhuoltajuus. Silti hän omistautuu kokonaan Pikkukarhulle ja luo tälle tervettä itsetuntoa ottamalla  tämän mukaan joulupuuhiin.

Hahmojen nimet ovat kauniin symbolinen vertaus tähtikuvioihin. Karhut ovat yhtä luonnon kanssa ja ekologinen teema on teoksessa vahvasti läsnä. Tämä moderni satu oli ajatuksia herättävä ja klassikkoainesta. Tai sitten se oli ihan vain hurjan söpö ja jouluinen lasten kuvakirja, joka oli paikallaan tämän listoja hullun lailla suorittavan bloggarin joulukuuhun.

Oikein ihanaa, rauhallista ja rentouttavaa joulua kaikille! Toivottavasti jouluunne mahtuu sopivasti myös lukuhetkiä. Myös Esko toivottaa erityisen makoisaa joulua kaikille blogini lukijoille. Tämän kuvan otin marraskuussa, kun vielä oli lunta. Kun maa on musta, olkoon mieli sitäkin valoisampi!

Juice Leskinen: Äeti (joulukalenterin 23. luukku)

Yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista oli Antti Heikkisen Juice-elämäkerta. Juice on ollut paljon mielessäni tänä syksynä ja olen kuunnellut todella paljon hänen musiikkiansa. Luonnollinen jatkumo oli lukea Juicen kehuja jopa kriitikoilta kerännyt esikoisrunokokoelma Äeti vuodelta 1994. Juice sai Vuoden runoilija -palkinnon teoksen ilmestyttyä, täysin ansaitusti.

Äeti on samaan aikaan lämmin ja piikikäs. Kaksoismerkityksiin perustuvaa kikkailua,  mikä on iso syy siihen, minkä vuoksi Juicen tekstejä niin rakastan, näissä runoissa ei juuri ollut, vaan niissä mentiin suoremmalla linjalla. Suoruus toimi hyvin ja monet runot tavoittelivat yllättäviäkin, jo hiljenneiksi luulemiani sydämen sopukoita. Kaikessa yksinkertaisuudessaan voin siis todeta, että runot toivat paljon ajatuksia mieleen.

Tuntemalla Juicen taustan runoista sai varmasti enemmän irti. Juicen äidin Eini Kuikan elämä ei ollut helpoimmasta päästä. Evakkotaustainen nainen menetti kuolemalle monta lastaan.

Kyllä minä jatkossakin mieluummin kuuntelen kuin luen Juicen sanoja, mutta Äeti oli erittäin positiivinen kokemus minulle muutoin niin vieraassa runouden maailmassa. Ihmekö tuo, että näitä runoja oli helppo lähestyä, Juice tuntuu jotenkin niin tutulta kaiken sen kuuntelun ja myös Heikkisen kirjan kautta. Ja on mukana musiikkiakin, tämä runo nousi koko kokoelmasta ehdottomaksi suosikikseni. Kuvassa on vain osa runosta, "lähteet" jatkuivat toiselle sivulle.

Aivan erityisen onnistunut on kirjan viimeinen runo, joka kuuluu näin: "runo on valmis / saa tulla pyyhkimään". Siinä tiivistyy kahteen säkeeseen kokonainen äitisuhde ja runoilijan huumorintaju.

Äeti oli Kirjasammon päivän täkynä tänä vuonna (en enää muista milloin se oli), joten sain Helmet-haasten kohden 24 vedettyä yli.

Kirja, josta en muista mitään: Patrick McCabe - Pikku teurastaja (joulukalenterin 22. luukku)

Kuten olen sanonut, aika moni näistä joulukalenterissa esittelemistäni kirjoista on luettu jo monen monta kuukautta sitten. Tässä tapauksessa kirja on luettu jo maaliskuussa. Löysin luonnoksista tällaisen bloggauksen alun:

"Maaliskuu meni että humpsahti. Ennen olen tehnyt kvartaaleittan katsauksen luettuihin kirjoihin, mutta nykyisessä elämäntilanteessa taidan siirtyä kolmasosa- tai puolivuotiskatsauksiin. Tässä uudessa työssä on sellainenkin hyvä puoli, että olen nyt kahden Suomen huippukirjaston, nimittäin Turun ja Seinäjoen pääkirjastojen, piirissä. Kahden kirjaston loukku on aika jees, kun kumpikin kirjasto on omalla tavallaan niin ihana.

Ensimmäinen Seinäjoen kirjastosta lainaamani ja lukemani kirja oli pitkään lukulistallani ollut ja myös 1001-listalla oleva Patrick McCaben Pikku teurastaja."

Harmi, etten ole päässyt kirjoituksessani keväällä tuon pidemmälle. Olisi nimittäin ihan kiva muistaa, mitä mieltä olin Pikku teurastajasta. Tämäkin on kirja, jonka olen ainakin parin ihmisen kuullut mainitsevan yhdeksi lempikirjoistaan ja sen muistan, että hyvä se oli, mutta tarkempaa muistikuvaa en saa kaivettua alitajunnastani.

Niin ja tuosta mainitsemastani kolmasosa- tai puolivuotiskatsauksesta: en ole pystynyt niihinkään. Luvassa on vain yksi ainoa, koko vuoden kattava, katsaus. Tämä 2016 on ollut aivan totaalisen hullu vuosi. Olkoon tämä bloggaus osoitus siitä. Jääköön se muistuttamaan minua myös siitä, että usein käy niin, että vaikka kirja olisi hyvä, voi elämä viedä siltä liikaa tilaa ja sitten käy näin. Ehkä luen kirjan joskus uudelleen, vähemmän hulluna vuotena.

Voisiko joku kertoa minulle, miksi pidin kirjasta?

Bram Stoker: Dracula (joulukalenterin 21. luukku)

Luin Bram Stokerin vampyyriklassikon Draculan pyhäinpäivän aikaan ja bloggaan siitä joulun aikaan. Tuntuu että pyhäinpäivän ja joulun välissä oli noin kaksi päivää.

Odotin Draculalta paljon. Jostakin syystä rinnastin sen Frankensteiniin, joka oli minulle valtavan suuri positiivinen yllätys. En kuitenkaan jostakin syystä tullut etukäteen ajatelleeksi, että niin, minähän en erityisemmin perusta vampyyreista, niin miksi sitten innostuisin Draculastakaan. Joka tapauksessa kirja oli hyvä lukukokemus vampyyreineen päivineen, mutta jäi hiukan latteaksi niistä valtavista ennakko-odotuksista johtuen.

Muistin lisäksi miksi kirjan lukeminen jäi minulta vuosia sitten kesken. En kestänyt murrekäännöksiä! Turun murre ja pohjalaismurre häiritsivät niin paljon, että en pystyny keskittymään itse tarinaan. Onneksi murteella puhuvia hahmoja ei kuitenkaan ollut tarinassa jatkuvasti mukana ja sinnittelin nuo kohdat yli. Van Helsingin possessiivisuffiksiton puhe tosin ärsytti myös alusta loppuun. Ärsyynnyn hirvittävän helposti, tiedetään.

Kuitenkin kirja oli aivan mahtavan synkkä matka Transilvaniaan ja Lontooseen, ihan parahultaista lukemista vuoden pimeimpiin iltoihin. En yhtään ihmettele, että Draculasta on tullut sellainen käsite ja että vampyyrigenre jatkaa porskuttamistaan, niin hienon, samalla kammottavan ja säälittävän hahmon Stoker on luonut. Hirviön inhimillisyys on hyytävää ja Stokerin kerronta on mukaansatempaavaa.

Ilman niitä liiallisia ennakko-odotuksia ja kielestä ärsyyntymistä Dracula olisi ollut ihan kymppi. Vampyyreista en innostu edelleenkään, mutta goottimeininki on minun juttuni, voisin varata matkan Transilvaniaan synkistelemään vaikka heti.

Kuva liittyy Helmet-haasteeseen, vedin yli kohdan kannesta voi tehdä kirjanaaman. Kirjanaamoja olen tehnyt ennenkin:

Elizabeth Gaskell: Cranfordin naiset (joulukalenterin 20. luukku)

 
Elizabeth Gaskellin Cranfordin naiset on hyvä esimerkki siitä, että vanhat klassikkokirjat eivät välttämättä todellakaan ole kuivia. Teos on suloinen, terävä ja hauska ja se on julkaistu alunperin jatkokertomuksina vuosien 1851-1853 ajan.

Cranfordin pikkukaupunki on varsin tiivis yhteisö: kaikki tietävät siellä toistensa asiat ja jokainen pienikin tapahtuma on merkityksellinen. Cranford on naisten valtakunta, he ovat siellä vallassa ja miehet ovat sivuosissa. Kirjoittamattomat käyttäytymissäännöt ovat tarkat, mutta yhteisö on kaikessa uteliaisuudessaan silti lämmin ja hyväntahtoinen. Sellainen, että lukija haluaisi mielellään olla osa tapahtumia.

Gaskell tekee tavattoman tarkkanäköisiä havaintoja Cranfordin naisista ja ihmisyydestä, käyttäytymistavoista ja sosiaalisista suhteista yleensä. Monesti kirjaa lukiessa hymyilytti, välillä jopa nauratti. Ihmisten väliset suhteet ja sosiaaliset tilanteet ovat toisinaan ihan yhtä vaikeita edelleen kuin yli 150 vuotta sitten.

"Olimme aluksi kaikki hyvin vähäpuheisia. Mietimme, mistä löytäisimme puheenaiheen, joka olisi tarpeeksi ylevä kiinnostaakseen hänen armoaan. Sokerin hinta oli äskettäin noussut; ja koska säilöntaika oli tulossa, asia askarrutti suuresti taloudellisia sydämiämme ja olisi ollut itsestään selvä puheenaihe, ellei Lady Glenmire olisi ollut läsnä. Mutta emme olleet varmoja, söikö ylhäisaateli säilykkeitä - puhumattakaan siitä, tiesikö se mitään niiden valmistuksesta."

Kirja oli ihastuttava pieni tuttavuus, joka yllätti positiivisesti. Googlaamalla huomasin, että kirjasta on tehty myös ilmeisesti varsin suosittu televisiosarja, se pitää selvästi joskus katsoa.

Huomattavasti kattavammin ja älykkäämmin kirjasta on kirjoittanut Jokke.

Kirjailija: Elizabeth Gaskell
Luettu kirja. Cranfordin naiset (suom. Martta Eskelinen)
Alkuperäinen kirja: Cranford (1851-1853)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 237
Arvostelu: ★★★★

Antti Tuomainen: Kaivos (joulukalenterin 19. luukku)

Antti Tuomaisen viime vuonna julkaistu dekkari herätti heti kiinnostukseni, kun kuulin siitä ensimmäistä kertaa. Ajattelin kuuluvani kohderyhmään, olenhan sentään geologi. Yllä oleva kuva on otettu kenttäkurssilla syksyllä 2009, missäs muualla kuin Talvivaaran kaivoksella. Törmäsin hiljattain kenttämuistiinpanoihini ja niissä luki jotkain sellaista kun edistyksellistä vesiteknologiaa...

Nappasin kirjan jostakin Elisa Kirjan supertarjouksesta ja luin sen joskus syksyllä hyvin nopeasti. Tarinan asetelma oli mielenkiintoinen: helsinkiläinen sanomalehtitoimittaja alkaa selvittää Pohjois-Suomessa sijaitsevan Suomalahti-kaivoksen hämäriä taustoja. Meininki on kylmää, suorastaan hyytävää ja teemoja on paljon. Tärkeäksi nousee toimittajan isä, joka on pitkään ollut pois pojan elämästä. Isän ammatti ei olekaan mikään tavallinen, vaan hän on palkkamurhaaja. Tarina on tosiaan melko lennokas, mutta silti riittävän uskottava. Taustalla kytee myös toimittajan perhevaikeudet, liitto rakoilee, kun työ menee edelle.

Kaivos oli sellainen "ihan ok"-lukukokemus, joka joskus on hyvinkin paikallaan. Mitään valtavan suuria tunteita se ei herättänyt, mutta onnistui kuitenkin olemaan ihan viihdyttävä. Sen verran kiinnostuin Tuomaisesta, että kovasti kehuja kerännyt Mies joka kuoli, pitää kyllä lukea.

Kuva: Elisa Kirja

William Shakespeare: Hamlet (joulukalenterin 18. luukku)

Tämä kuusi joutui eilen pois metsästä ja kohtaa kunniakkaan loppunsa meidän kodissamme.

 "Ah, voi! ah ja voi! Jo keppihepo unhotui."

Tässä luitte juuri säkeet, jotka tekivät minuun suurimman vaikutuksen Shakespearin Hamletissa, todellisessa yleissivistykseen kuuluvassa klassikkonäytelmässä. Luin sen joulukuun alkupäivinä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista, enkä voi tosiaan sanoa, että olisin valtavasti nauttinut kirjasta.

Shakespearista tulee mieleen kaksi asiaa. Se kun lapsena eräänä kesänä siskoni luki ääneen muistaakseni Kesäyön unelmia ja nauroimme sen mahtipontisuudelle. Ja se, miten Gilmoren tytöissä ja muissa jenkkisarjoissa lukiolaiset aina opettelevat Shakespearea ulkoa. Shakespeare ja etenkin Hamlet kuuluvat yleissivistykseen. Ollako vai eikö olla on niin tunnettu viittaus, että se on suorastaan kulunut.

Esko keskittyi kuusimetsällä jälkien haisteluun.

Hamlet ei tosiaan ollut minun juttuni. Se oli liian mahtipontinen ja polveileva, en tiedä vaikuttiko sekin, että luin kirjan suomennettuna. Tosin en tiedä, olisinko ymmärtänyt alkuperäisestä tekstistä tarpeeksi. Tarina tuntui todella tutulta, vaikka en näytelmää ole koskaan lukenut tai nähnytkään, niin tunnettu se on. Näytelmä on Kaikkien aikojen paras kirja -listalla 
yhdessä Macbethin ja Romen ja Julian kanssa. Nuo kaksi luen (toki!) joskus myöhemmin, muut Shakespearet taidan jättää suosilla muille. Tai eläkkeelle. Jotakin Shakespeare kuitenkin sai aikaan, runomitta jäi päähän soimaan pitkäksi aikaa.

Helmet-haasteessa vedin yli kohdan näytelmä (12).

Charles Dickens: Joululaulu, ilmainen äänikirjaklassikko (joulukalenterin 17. luukku)

Seinäjoen Törnävän vanhan ajan talvitunnelmaa.

Tämä kirja olisi ollut mukava säästää joulukalenterin viimeiseen luukkuun, aattoaamuun. Haluan kuitenkin esitellä kirjan nyt, sillä tässä on mielestäni mahtava vinkki viihdyttämään joulusiivousta, paketointia ja muita joulupuuhia, joiden parissa moni varmasti viettää kuluvan viikonlopun.

Olen monesti ennenkin maininnut Elisa Kirjan ilmaiset klassikot, joiden valikoima on viime aikoina laajentunut mukavasti. Nykyisin valikoimasta löytyy myös joitakin äänikirjoja. Niistä yksi on todellinen jouluklassikko, Charles Dickensin Joululaulu vuodelta 1843. Tarina on suomennettu muun muassa nimillä Joulukertomus, Saiturin jouluyö ja Saiturin yö.

Joululaulu taitaa olla yksi kirjallisuuden tunnetuimmista tarinoista kautta historian. Minäkin muistan nähneeni televisiosta siitä useamman sovituksen. Sen hahmot ja yksityiskohdat ovat suosittuja lainauksia niin kirjallisuudessa kuin televisiosarjoissa. Heti tulee mieleen muun muassa Futuraman Pikku Tim. Vaikka ei olisi koskaan kuullutkaan Dickensistä, on tietämättään väkisinkin törmännyt viittauksiin, ihan vaan vaikka lukemalla Aku Ankkaa, jossa Roope-sedän hahmo perustuu Scroogeen (ja jopa nimi on lainattu).

Olen lukenut Joululaulun aiemmin ainakin kolme kertaa ja olen nähnyt televisioversioista suosikkini, Muppettien joulun, ainakin viisi kertaa. Tarina on minulle rakas, tuttu ja ehdottoman jouluinen. Se oli mitä täydellisintä kuunneltavaa joulukuulle. Dickensin tarinan opetus on ajaton ja kaunis. Aloin ihmetellä, miksi olen muuten tehnyt Dickensistä itselleni sellaisen mörön. Olen jumittunut Kolean talon kanssa niin pahasti, että välttelen hänen kirjojaan. Kun kerran nautin Joululaulun polveilevasta, lukijalle jutustelevasta ja eläväisestä kirjoitustyylistä, miksi en nauttisi muistakin tarinoista.

Muutaman tunnin pituisen tarinan ehtii hyvin kuunnella pipareja leipoessa, lahjoja paketoidessa tai mattoja tampatessa. Minä ainakin löysin tarinasta aitoa ja lämmintä joulutunnelmaa, jälleen kerran. Elisa Kirjan sovelluksen saa Android- ja Apple-puhelimiin ja Joululaulu löytyy sieltä valikosta Ilmaiset klassikot.

Enää seitsemän yötä jouluun!

Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha (joulukalenterin 16. luukku)

Ei esikaupunki vaan kaupungin ydin viime lauantaina. Puhelimen kamera ei tallentanut taikaa, jota oli hämärtyvässä illassa, täydessä kuussa ja Vanhan Suurtorin joulumarkkinoissa.

Minulla kävi Esikaupunkien Buddhan kanssa sikäli hassusti, että en sitä lukiessani yhtään muistanut lukevani yhden inhokkikirjailijan kirjaa. Hanif Kureishin Lähtö on yksi niitä harvoja 1001-listan kirjoja, jotka olen arvioinut vaivaisen yhden tähden arvoisiksi. Inhosin kirjaa ihan todella. Olipa siis onni, että luin Esikaupunkin Buddhan muistamatta sen kummemmin miettiä sen kirjoittajaa. Ei kirja nytkään ollut mikään suosikkini, niin miten vähän siitä olisinkaan pitänyt, jos olisin valmiiksi asennoitunut inhoamaan sitä.

Kirjan lukemisesta on totta puhuakseni niin hirveän monta kuukautta (aika tarkkaan kuusi), että muistikuvani eivät ole kovinkaan selkeät. Sen muistan että kirja oli aika läheistä sukua niille nuoren miehen haahuiluromaaneille, joita jo blogiaikanani olen lukenut varsin monta. Hörhöilyä, seksiä, huumeita ja päämäärättömyyttä. Hoh-hoijaa ja haukotus.

Jotenkin Esikaupunkien Buddha oli kuitenkin lopulta ihan positiivinen lukukokemus. Siinä oli jotakin humoristista, oivaltavaa ja mukaansatempaavaa. Sekin saattoi auttaa, että muistan lukeneeni, että kirja kuuluu idolini Eeva Kolun suosikkeihin. Kun ajattelin tätä ja unohdin, että minähän vihaan Kureishia aivan sydämeni pohjasta, taisi lukukokemuksesta muodostua aika paljon parempi kuin mihin sillä olisi saattanut olla lähtökohdat.

Kirja sekoitti iloisesti uskontoa, seksiä, alkoholia, huumeita, teatterimaailmaa ja monikulttuurisuutta. Se oli aikamoinen sekametelisoppa ja otteeni siitä alkoi herpaantua jo lukuprosessin aikana. Puhumattakaan siitä, mikä on tilanne nyt puoli vuotta myöhemmin. En siis ihan taida voida sanoa, että kirja olisi jättänyt pysyvän vaikutuksen.

Sain kuitenkin vedettyä Helmet-listalta yli kohdan 4.

Kirjailija. Hanif Kureishi
Luettu kirja: Esikaupunkien Buddha (suom. Seppo Loponen)
Alkuperäinen kirjaa: The Buddha of Suburbia (1990)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Minna Canth: Anna Liisa (joulukalenterin 15. luukku)

Seinäjoen keskustorin Paimentyttö-patsas sai tiistaina lumikerroksen.

Aloitin joulukuun lukemalla näytelmiä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista. Ensin luin Shakespearen Hamletin (palaan siihen vielä myöhemmin joulukalenterissa) ja sitten jatkoin Minna Canthin Anna Liisalla. Myönnän heti, että olin ennakkoluuloinen Canthin näytelmää kohtaan. Ajattelin että se on tylsä, kuiva ja auttamattomasti vanhentunut. Ei muuten ollut.

Kun seikkailin katsomassa, mitä Minna Canthin klassikkonäytelmästä on sanottu, törmäsin tähän P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sarin tekstiin. Ja nyt minulla on sellainen olo, että miksi edes kirjoittaa mitään, kun Sari sanoi juuri kaiken! Anna Liisan tarina on lähes kuvottavan traaginen. Hän on pääsemässä naimisiin ihanan miehen, talollisen Johanneksen kanssa, mutta menneisyyden haamut tulevat kummittelemaan. Anna Liisa on nuorna tyttönä, 15-vuotiaana, seurustellut salaa Mikko-rengin kanssa ja synnyttänyt tälle lapsen. Paniikissa Anna Liisa on surmannut vastasyntyneen vauvansa ja tästä salaisuudesta tietävät hänen ja Mikon lisäksi vain Mikon äiti, Husso.

Anna Liisan tilanne on sydäntäriipivä. Mikko haluaa hänet vaimokseen ja Mikolla ja Hussolla on takanaan mahdollisuus kiristää salaisuudella. Johannesta Anna Liisa rakastaa ja tälle hän haluaisi vaimoksi, mutta mitä Johannes sanoisi, jos saisi tietää. Mitä voi nuori nainen, saati 1800-luvun talonpoikaisyhteisön hyvin tiukassa moraalisessa ilmapiirissä elävä nuori nainen, tehdä? Canthin teksti on täynnä tunnetta. Onhan se toki toisinaan myös varsin vanhahtavaa, mutta silti hyvin ajatonta. Kammottavan ajatonta.

Kirja on myös kirjabloggaajien Kaikkien aikojen paras kirja -listalla. En yhtään ihmettele miksi.

En nyt tiedä, voiko Anna Liisaa kutsua pioneeriksi, sillä eihän lapsen tappaminen oikein sovellu sellaiseksi asiaksi, jossa voisi olla edelläkävijöitä. Mutta laitan kirjan kuitenkin Helmet-haasteen kohtaan 23. Minna Canth käsitteli kirjassaan naisen asemaa tavalla, joka on hätkähdyttävä vielä tänäänkin, 120 vuotta myöhemmin.

Kirjailija: Minna Canth
Luettu kirja: Anna Liisa (1895)
Mistä hankittu: Elisa Kirjan ilmainen klassikko
Arvostelu: ★★★★

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne (joulukalenterin 14. luukku)

Vaikka olenkin lukenut listalta jo lähes neljänneksen, on sillä silti yli 750 lukematonta teosta. Ei siis ole ihme, että minulla ei ole hirveän hyvää käsitystä listalta löytyvistä kirjoista ja aina välillä satun törmäämään täysiin yllätyksiin. Positiivisiin yllätyksiin lasken kaikki viihdyttävät, lyhyet ja suhteellisen helpot kirjat, sillä vaikeita paksukaisia (mutta useimmiten varsin palkitsevia ja hyviä, tahdon huomauttaa!) tiedän listalta löytyvän ihan tarpeeksi. Amélie Nothombin Nöyrin palvelijanne oli mahtava piristys vaikeiden kirjojen keskelle. Mainittakoon että yritän jälleen Sodan ja rauhan lukemista...

Kirjassa Amélie-niminen belgialainen nainen (en tiedä tarinan totuuspohjasta, mutta kuvittelisin että aika paljon tapahtumista oli totta) pääsee töihin japanilaiseen yritykseen ja on siitä onnellinen. Nopeasti hän kuitenkin ymmärtää, että työpaikka ei ole ihan tavallinen ja siellä selvitäkseen täytyy olla melkoisen kova. Yrityksessä johtaminen perustuu pitkälti pelkoon ja nöyryytykseen, arvoasteikko on nähtävissä kaikkialla. Kirjan alkuperäinen nimi "Stupeur et tremblements", englanniksi "Fear and trembling" tulee siitä, että Japanissa muinainen keisarillinen prtokolla määrää, että hallitsijaa on puhuteltava "kunnioittaen ja vapisten". Tämä asenne näkyy myös työelämässä.

Amélie ei onnistu tehtävissään numeroiden parissa ja nopeasti hän löytää itsensä pohjalta, vessojen siivojana. Japanissa kasvojen menettäminen on hirveintä, mitä voi tapahtua ja siksipä hän ei luovuta, ei lannistu, vaan taistelee läpi hirveyksien ja kamalan kohtelun. Kirja kertoo uskomattoman karua tarinaa Japanin työkulttuurista, miten työ on samaan aikaan kaikki kaikessa, mutta myös jatkuvasti nöyryyttävä kilpailu ja selvitymystaisto. Olin aika järkyttynyt, mutta Nothombin kirjoitustyyli on ironinen ja huvittava ja se teki sinänsä ahdistavasta tarinasta jopa viihteellisen.

"En minä ollut mikään poikkeus säännöstä: jokainen ulkomaalainen, joka haluaa tulla hyväksytyksi Japanissa, pitää kunnia-asianaan keisarikunnan tapojen noudattamista. Ja on huomattava, että toisin päin asia ei toimi: japanilaiset jotka loukkaantuvat siitä että muut rikkovat heidän tapamääräyksiään, eivät koskaan närkästy poiketessaan muiden maiden soveliaisuussäännöistä."

Kirja oli shokeeraava, mutta samaan aikaan huvittava ja se juuri teki lukukokemuksesta erikoisen ja ehkä jopa ikimuistoisen, se selviää myöhemmin. Kirja oli hyvin nopealukuinen, luin sen lähes kokonaan eilen, kun jonotin TYKSin labraan pitkän pitkässä jonossa. Tulipa taas mieleen ne ihmiset, jotka aina hämmästelevät, miten ehdin lukemaan niin paljon, kun ei heillä ole koskaan aikaa lukea. Jep, odotussali oli täynnä ihmisiä kännykät kädessä. Tosin eipä sekään mitään varmaa kerro, kun sain tämän kirjan luettua, jatkoin puhelimesta sitä Sotaa ja rauhaa.

Kurjen siivellä -haasteeseen olen aiemmin lukenut ihastuttavia japanilaisia tunnelmaromaaneja. Tämä oli totta vie jotakin ihan muuta.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Nanna, Zephyr ja Ulla.

Kirjailija: Amélie Nothomb

Luettu kirja: Nöyrin palvelijanne (Otava 2001, suom. Annikki Suni)

Alkuperäinen kirja: Stupeur et tremblements (1999)

Kansi: Maija Vallinoja

Mistä hankittu: Kirjastosta

Sivumäärä: 127

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja Pahan Pappi (joulukalenterin 13. luukku)

Pakkanen tekee lumettomastakin maisemasta taianomaisen. Jopa seittitakiainen oli toissailtaisella lenkillä kaunis.

Kuuntelin Harjunpään ja pahan papin syyskuussa, aikaan kun iltalenkeillä alkoi jo hämärtää. Ensimmäisen Harjunpääni, Rakkauden nälän, olen lukenut monta vuotta sitten eräänä jouluna ja nyt vasta luin, tai siis kuuntelin, toisen. Rakkauden nälkä oli todella vaikuttava, mutta niin oli Pahan pappikin.

Harjunpää saa ratkaistavaksi kinkkisen pulman. Sarjamurhaaja piinaa Helsinkiä, metron alle kuolee ihmisiä. Samaan aikaan Pasilassa pimeissä nurkissa lymyää omituinen mies, maahinen, joka palvoo pyhää Maammoa. Tarinassa on mukana myös Matti-poika, kovia kokenut yksinäinen lapsi. Kirjan juoni on tavattoman hyvin rakennettu ja eheä. Tarina on voimakkaan jännitteinen, mutta ei perinteisen dekkarin tavalla. Se ammentaa voimansa pahuudesta, pimeydestä ja ihmissielun pimeistä puolista.

Olin vähän jopa yllättynyt kirjan synkkyydestä, siinä ei juuri näkynyt valonpilkahduksia. Tunnelma oli ainutlaatuinen ja "perinteiseen" dekkariin verrattuna Pahan pappi olikin paljon syvempi ja psykologisempi. Hieno mutta tavattoman musta kirja. Seuraavaksi en aio pitää yhtä pitää taukoa Joensuun kirjojen välillä. Hyllystä löytyisi Rautahuone, taidan avata sen jo pian. Tosin voisi olla mukavaa myös aloittaa aikajärjestyksessä vanhimmasta Harjunpää-dekkarista.

Kirja on suomalaiset suosikit -listalla sijalla 76.

Kuva: Elisa Kirja

Kirjailija: Matti Yrjänä Joensuu
Luettu kirja: Harjunpää ja pahan pappi (2003)
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Lukija: Riku J. Korhonen
Arvostelu: ★★★

Siri Kolu: Me Rosvolat (joulukalenterin 12. luukku)

Lumikuvat jatkuvat. Pikku-Esko keväällä 2013.

Olen nähnyt Siri Kolun muutaman kerran kirjamessuilla ja hänen kirjoihinsa ei ole oikein voinut olla törmäämättä, sen verran suosittuja ne ovat. En kuitenkaan ollut lukenut häneltä yhtään kirjaa, joten kun Elisa Kirjasta sai jonkin tempauksen kunniaksi valita muutaman teoksen joukosta ilmaisen kirjan, en empinyt yhtään valita Me Rosvoloita äänikirjana. Kirja osoittautuikin ihan täydelliseksi iltalenkkejen piristykseksi, matkani Kolun kirjojen parissa ei varmastikaan jää tähän.

Tarina alkaa varsin dramaattisesti. Maantierosvoperhe rosvoaa mummolaan matkalla olleen perheen auton ja siinä sivussa takapenkillä siskonsa kanssa matkanneen Vilja-tytön. Hurja-Kaarlo on perheen isä, suuri rosvopäällikkö. Hilda on äiti, taitava autokuski ja perheessä on kaksi rosvolasta, Hele ja Kalle. Lisäksi rosvojengiin kuuluu Kulta-Pete. Rosvous on loppuun hiottua taidetta, jossa pysäytetään auto, varastetaan autossa olevat herkut, pelikortit tai barbit ja jatketaan matkaa. Vilja tarttuu mukaan Hurja-Kaarlon päähänpistosta. Aluksi tilanne herättää hämmennystä niin rosvoperheessä kuin Viljassakin, mutta pian kaikki alkavat nauttia tilanteesta ja Vilja elää elämänsä parhaan ja hauskimman kesän. 

Me Rosvolat oli hyväntuulinen, lämmin ja hauska. Ei ihme, että teos voitti junior-Finlandian 2010! Sen anarkistisuus ihastutti ja rosvoperheen jäsenet olivat kaikessa pöljyydessään herttaisia, etenkin Hurja-Kaarloon ihastuin pahasti. Kirjassa oli mahtava kesäloman tuntu ja se toi valoa ja lämpöä joulukuun alun säkkipimeisiin iltoihin. Rosvoloiden seikkailuja on monen kirjan verran ja aion jossakin vaiheessa lukea ne. Sitä ennen taidan kuitenkin tutustua Kolun nuortenkirjoihin, etenkin Kesän jälkeen kaikki on toisin kiinnostaisi.

Kuva: Elisa Kirja

Kirjailija: Siri Kolu
Luettu kirja: Me Rosvolat (2010)
Lukija: Hannu-Pekka Björkman
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Arvostelu: ★★★

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (joulukalenterin 11. luukku)

Kuvituksena tänään luminen kuva viime talvelta. I'm dreaming of a white christmas... Turussa on kylmää, mutta lunta ei ole senttiäkään.

BookBeat-kokeilun aikana ahmimieni e-kirjojen esittely jatkuu tällä kertaa ihastuttavalla tuttavuudella. Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja oli kaunis pieni helmi. Matematiikan professori kärsii muistinmenetyksestä. Hän kykenee muistamaan korkeintaan 80 minuuttia kerrallaan, sen jälkeen kaikki katoaa.

Professorin taloudenhoitajan tehtävä on ymmärrettävistä syistä haastava. Uusi taloudenhoitaja onnistuu kuitenkin pääsemään osaksi professorin omalaatuista maailmaa. Taloudenhoitajan 10-vuotias poika muodostaa professoriin erityisen, lämpimän ja tasa-arvoisen suhteen. Professori antaa pojalle lempinimeksi Juuri, sillä pojan päälaki on tasainen kuin juurimerkissä. Katoava muisti aiheuttaa haasteita, mutta professori kiinnittää pukuunsa muistilappuja, joista hän voi aina tarkistaa, keitä hänen kodissaan olevat ihmiset ovat, juuripoika ja taloudenhoitaja.

Matematiikka on tärkeä osa kirjaa, mutta kauniisti, ei tippaakaan teknisen kuivasti. Luvut ovat professorille kaikki kaikessa. Aina uuden ihmisen tavatessaan, jota siis tapahtuu ihan jatkuvasti hänen lyhyen muistinsa vuoksi, hän haluaa kuulla tämän syntymävuoden, jotta voi etsiä luvuista merkityksiä. Matematiikka totta vie voi olla kaunista, vaikka minulle se on aina ollut jotenkin ongelmallista. Olin kooulussa hyvä matematiikassa, mutta lähinnä sen vuoksi, että olen aina ollut hyvä oppimaan asioita ulkoa. Kun olisi tarvittu syvällisempää ymmärrystä ja sovellustaitoa, käsitykseni matematiikan kauneudesta loppui siihen. En koskaan oppinut integroimaan...

Professori ja taloudenhoitaja on henkäyksenomainen, täysin pakottamaton ja kauniisti ja vaivattomasti soljuva kertomus. Hahmojen väliset suhteet olivat koskettavia, pakahduttavia. En tiedä mikä siinä on, mutta vastaavaa tunnelmaa olen tavoittanut aiemmin vain ja ainoastaan japanilaisista kirjoista. Professori ja taloudenhoitaja muistutti paljon tunnelmaltaan kesällä lukemaani Kokoroa.

Kirjaa on luettu ahkerasti ja siihen on myös laajasti ihastuttu. Yksi ihastuneista on Krista.

Minulla on kaksi isosiskoa, joiden kummankin mielestä matematiikka on kaunista, siksi Helmet-haasteessa viivaan yli kohdan 28.
Sain kirjalla pitkästä aikaa suorituksen myös Kurjen siivellä -haasteeseen.

Kirjailija: Yoko Ogawa
Luettu kirja: Professori ja taloudenhoitaja (suom. Antti Valkama)
Alkuperäinen kirja: Hakase no ai shita sūshiki (2003)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★

Gertrude Stein: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (joulukalenterin 10. luukku)

Syksyyn on mahtunut melkoisia työvoittoja, joista tämä oli yksi. Gertrude Steinin Alice B. Toklasin omaelämäkerta oli outo, omituinen ja sen kansi oli niin ruma, että kirjan lukeminen teki välillä pahaa. Bongasin kirjan kun etsin Helmet-haastetta varten Kirjasammon päivän täkyjä, mutta lopulta kirja sopikin täydellisesti Picasso-kohtaan ja päivän täky -kohta on edelleen täyttämättä. Täky on kuitenkin aika paljon helmpompi nakki kuin Picasso...

Picasso tosiaan seikkaili kirjassa, omassa erikoisessa persoonassaan. Picasson lisäksi tarinassa oli koko joukko muitakin 1900-luvun alkupuolen Pariisissa asuneita kulttuurivaikuttajia. Gertrude Stein oli erittäin värikäs persoona, jonka ovet olivat aina avoinna kirjailijoille ja taiteilijoille. Mikäli yhtään mitään kirjasta tajusin, Gertrude Stein on kirjoittanut omaelämäkertansa käyttämällä Alice B. Toklasin, elämänkumppaninsa, puheääntä. Niin, olin tosiaan aika pallo hukassa tämän kirjan kanssa.

Kulttuuriväki on boheemia ja Stein (käyttäen röyhkeästi apunaan Toklasia) ei säästele sanojaan. Ei ihme, että kirjasta ilmeisesti loukkaannuttiin aika laajasti. Sekavuuden ja vaikeuden lisäksi kirja oli toisinaan myös ihan viihdyttävä. Steinin kirjoitustyyli on ironinen ja toisteleva. Hyvänä esimerkkinä tästä on vaikkapa Steinin runo "Rose is a rose is a rose a rose".

Kuten Sivukirjaston Liinakin minäkään en yleensä innostu namedroppailusta, mutta tässä tapauksessa se oli ihan hauskaa."Kaikki nimittivät Gertrude Steinia Gertruderksi tai enintään mademoiselle Gertrudeksi, kaikki nimittivät Picassoa Pabloksi ja Fernandea Fernandeksi ja kaikki nimittivät Guillame Apollinairea Guillaumeksi ja Max Jacobia Maxiksi mutta Marie Laurencinia kaikki nimittivät Marie Laurenciniksi." Niinpä, mitä juuri sanoin siitä toistelevuudesta?

Parasta kirjassa oli Pariisi. Ja se, että kirja lopulta loppui. Ei ollut minun juttuni. Tuo kansi ällöttää edelleen niin, että pitää tuottaa blogiin nopeasti uusia juttuja siten, ettei tuo hirvitys näy kauaa etusivulla. Kirja olisi sopinut siis myös erityisen hyvin Helmet-haasteen ruma kansi -kohtaan. Tuli mieleen, että pitäisi varmaan lukea Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaisen kuvan Papa Hemingway antaa Steinistä ja Toklasista.

Kirjailija: Gertrude Stein
Luettu kirja: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (suom. Raija Mattila)
Alkuperäinen kirja: The Autobiography of Alice B. Toklas (1933)
Sivumäärä: 307
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Pasa & Atpo: Eniten vituttaa työ (joulukalenterin 9. luukku)

Kuva täältä

BookBeatin kuuden viikon aikana ehdin lukea paljon kaikennäköistä, myös puhtaasti viihteellistä. Viihdettä edusti tämä Pasan ja Atpon korkeakulttuurinen teos, jossa pureudutaan työn ytimeen ja siihen, mikä työssä ottaa päähän. Mikäli kirjaa on uskominen, työssä pännii ihan kaikki. Ja sehän tämän sarjan idea onkin, kaikki ottaa niin kovaa päähän, että lopulta alkaa jo naurattaa. Joskus tekee ihan hyvää nähdä kaikista asioista vain niiden nurjat puolet.

Hirveän tarkkanäköistä analyysiä en tästä hienosta ja älykkäästä kirjasta osaa kirjoittaa, joten puhukoon muutama lainaus puolestaan. Näistä arvostan etenkin ensimmäistä, joka osuu ja uppoaa tähän geokätköilevään geologiin paremmin kuin hyvin. Tahtoisin kuitenkin huomauttaa, että tunnen tosi monta geologia, mutta en yhtään geokätköilevää geologia itseni lisäksi. Että kyllä sekin nyt vähän v*ituttaa, kun noin yleistetään pelkän geo-etuliitteen takia.

"Geologi: Koulussa me vihattiin maantietoa, nämä tyypit ihastuivat siihen. Ei siis liene mikään ihme, ettei me pidetä tätä kivilajienkeräilijäporukkaa juuri minään. Lähinnä me toivottaisiin, että nämäkin potentiaaliset geokätkennän harrastajat piilottaisivat itsensä ja jäisivät löytymättä."

Luvussa "Toimimattomat tilat" sekä avo- että umpikonttorit saavat osansa:

"Avokonttorit: PÄÄ KIINNI SAATANAN LERPPAKULLIT, MÄ YRITÄN TEHDÄ DUUNIA!!!"

"Umpikonttorit: Onpa todella tehokasta ja sosiaalisuuteen kannustavaa tilankäyttöä, että jokaisella perussihteerilläkin on oma umpikoppinsa. Tai jollakin myyntireiskalla, joka ei edes ikinä ole paikalla."

Hieno ja osuva on myös luku "Pilipaliprojekteja" ja siinä kuvatut IT-projektit:

"Ensin duunataan kolme vuotta tuhatsivuista määrittelydokumenttia, sitten kilpailutetaan seuraavat kolme vuotta ja lopuksi valitaan toimittajaksi joku TietoLogica, 'kun se on toimittanut meille ennenkin'. Tässä vaiheessa alkavat myös ongelmat: alkaa loputon 'tää määrittely ei nyt oikein toimi käytännössä, joten meidän pitää vähän muuttaa tätä toteutusta... lisätöitähän siitä toki aiheutuu, mutta nehän te varmasti olette ottaneet jo etukäteen huomioon'. Kolmen vuoden jälkeen todetaan, että budjetti on ylittynyt moneen kertaan ja lopputulos on keskeneräinen kasa purkkaa, joka ei palvele ketään. 'Mutta ehkä noin vuoden lisätöillä voisimme saada toimimaan ne ominaisuudet, joiden vuoksi tätä kilkettä alun perin alettiin rakentamaan.' KUOLKAA KAIKKI NÖRTIT SINNE SERVERIHUONEISIINNE, ME DUUNATAA NÄÄ HOMMAT TÄSTÄ LÄHIN EXCELILLÄ!"

Sellaista. Kirja sopii parhaiten luettavaksi huonon (työ)päivän jälkeiseen mielentilaan. Eikä kovin herkille sieluille.

Kirjaa googlaillessani löysin muuten tällaisen kalenterin. Ehkä pakko saada! Minulla on tänä vuonna Mielensäpahoittaja-joulukalenteri, joka on osoittautunut aivan mahtavaksi tavaksi aloittaa joulukuun päivät. Tuo kalenteri olisi mielensäpahoittaja potenssiin sata.

Mukavaa viikonloppua kaikille, sujui se sitten töissä tai vapaalla!

Tim Walker: Lost in Suomi (joulukalenterin 7. luukku)

Walkerilla oli sanansa sanottavana myös suomalaisesta tavasta viettää itsenäisyyspäivää.

Eilisen itsenäisyyspäivän kunniaksi on mukava jatkaa Suomi-linjalla. Yksi syksyn aikana BookBeatista ilmaiskokeilun aikana lukemistani kirjoista oli Tim Walkerin Lost in Suomi eli Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia. Kirja oli pieni ja hupaisa välipala, jonka nautin syksyn pimeimpinä iltoina ennen nukahtamista.

Kirjailija Walker on amerikkalainen, nykyisin myös suomalainen ja hän tarkastelee maatamme ja suomalaisuutta ulkopuolisen raikkaalla katsannolla. Ensimmäistä kertaa hän on tutustunut suomalaisuuteen jo lapsena, kun heidän naapurissaan asui suomalainen perhe, joka kovasti poikkesi muista ja käyttäytyi omituisesti. Perheen lapset hyppivät alasti pihalla ja kohteliaisuuksiin ei tuhlattu aikaa. 17-vuotiaana Tim tapasi tulevan suomalaisen vaimonsa ja kirja kertoo tästä matkasta ja siitä, mitä Tim on oppinut suomalaisuudesta.

Kirja oli sangen viihdyttävä ja on aina hauskaa lukea tarkkanäköisiä havaintoja oman kansansa kummallisuuksista. Parasta teoksessa oli se, että Walker ei syyllisty liialliseen kummasteluun tai päivittelyyn, lopulta hän toteaa monet erikoisina pitämänsä asiat ihan oivallisiksi. On ihan ok vaikkapa haluta säilyttää oma rauhansa ja tilansa.

Hauskimmat havainnot liittyivät lopulta Walkerin kokemuksiin opettajainhuoneen säädellystä kahvinjuontietiketistä sekä tervehtimisestä työpaikalla. Tiedättehän sen pikkuisen kiusallisen hetken, kun työkaveri, jota hiukan aiemmin ehdit jo tervehtiä, tulee taas käytävällä vastaan...

En ollut kuullut kirjasta aiemmin, joten sain taas Helmet-haasteessa yhden kohdan täyteen.

Kirjailija: Tim Walker
Luettu kirja: Lost in Suomi (suom. Maija Kauhanen)
Alkuperäinen kirja: Lost in Finland (S&S 2016)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★

Kirjabloggaajien joulukalenterin 6. luukku

 
Minulla on kunnia olla jälleen osa kirjabloggaajien joulukalenteria. Kaikki tänä vuonna mukana olevat blogit löytyvät täältä Hyllytontun höpinöitä -blogista. Eilinen luukku aukesi Aarrekirjasto-blogissa ja huomenna vuoron saa Pieni kirjasto.

Viime vuoden luukussani fiilistelin jouluista Turkua ja joulurauhan julistusta. Tällä kertaa sain itsenäisyyspäivän luukun ja rauhaisissa tunnelmissa mennään tälläkin kerralla. Itsenäisyyspäivä on minulle yksi vuoden tärkeimmistä juhlapäivistä ja nyt minulla on esiteltävänä myös yksi syksyllä lukemani erityinen ja erityisen hyvin tähän päivään sopiva kirja: Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

Itsenäisyyspäivässä on ollut minulle aina täysin ainutlaatuinen tunnelmansa. Arvokasta juhlavuutta, jota monikaan muu juhla ei tavoita. Lapsuudessani iltakuudelta sytytettiin ikkunalle kaksi sinivalkoista kynttilää ja katsottiin televisiota, linnan juhlia ja tietenkin Tuntematon. Olin ehkä noin kymmenvuotias, tai ehkä jopa nuorempi, kun ensimmäistä kertaa katsoin itsenäisyyspäivänä televisiosta Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan. Se jätti lähtemättömän vaikutuksen. Nopeasti elokuvan katsomisesta tuli itsenäisyyspäivän perinne. Katsoin sen joka vuosi, useimmiten koko perheen kanssa ja aina vähintäänkin isäni kanssa.

Isäni kuoli tammikuussa 2003, mutta perinne elokuvan katsomiseen jatkuu, seuranani on nykyisin mieheni. Itsenäisyyspäivänä muistelen isääni, mutta myös minulle vieraiksi jääneitä isoisiäni (toista en koskaan tavannut ja toisesta on vain pikkulapsen muistoja), jotka ovat kumpikin olleet osa Tuntemattoman kuvaamaa maailmaa. He ovat nuorena joutuneet sotaan, puolustamaan itsenäistä Suomea. Ja viimeksi sunnuntaina istuin teräskuntoisen 97-vuotiaan mummuni tuvassa ja juttelumme sivusi muun muassa mummuni lotta-aikoja ja sitä, miten niukkaa oli elämä sodan jälkeen, mutta miten hyvältä tuntui saada viimeinkin koti ja olla kotona, yhdessä ja turvassa. Siellä samassa kotipihassa minäkin olen viettänyt elämäni ensimmäiset kahdeksantoista vuotta.

Luin kirjan ensimmäistä kertaa ehkä noin 15-vuotiaana, silloin olin nähnyt elokuvan jo niin monesti, että sen hahmot ja tapahtumat olivat hyvin tuttuja. Kului lähes viisitoista vuotta siitä, kun luin kirjan uudelleen. Syy miksi tartuin Tuntemattomaan sotilaaseen tänä syksynä on se, että kirja oli äänikirjana BookBeatissa. Ehdin kuuntelemaan siitä noin kolmanneksen ennen ilmaisen kokeilun päättymistä ja sen jälkeen jatkoin hyllystä löytyvää kirjaa (kierrätyspistelöytö vuosien takaa). Tapahtumat olivat tietenkin hyvin muistissa, mutta sitä en muistanut, että elokuva noudattaa kirjaa niin tarkkaan. Äänikirjan lukija Veikko Honkanen on oivallinen, hän näyttelee roolit ilmiömäisesti ja selviytyy jopa murteiden nuoteista täydellisesti. Hahmot ovat niin voimakkaasti päässäni, että muutos äänikirjasta tavalliseen kirjaan ei oikeastaan tuntunut missään, hahmot jatkoivat puhettaan samaan tapaan.

Väinö Linna on ollut itsekin sodassa ja onkin päivänselvää, että kirjan ainutlaatuinen tunnelma ja aitous saa voimansa juuri siitä. Lukija ei jää tarkkailemaan ulkopuolisena miesten matkaa vaan hän joutuu heidän keskelleen niin hyvässä kuin pahassa. Lukija tuntee miehiin osuvat luodit, niskaan satavan veden, täin puremat, hyytävän pakkasen, kurjuuden, kaipuun ja epätietoisuuden. Toisaalta hän pääsee myös osaksi miesten välisiä hauskoja juttuja, lentävää huumoria, toverillisuutta ja todellista, mittaamatonta ystävyyttä. Etenkin kaksi miestä ovat ikuisia suosikkejani: Antero Rokka, suora ja pokkuroimaton mies, joka on taitava siinä mitä tekee ja myös tietää sen. Urho Hietanen, johon samaistun jo murteen vuoksi, urhea mutta herkkä mies, joka tarkastelee maailmaa ainutlaatuisella optimismilla. Aika velikultia.

Tuntematon sotilas on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Ihan Pohjantähden tasolle se ei yllä, mutta hyvin korkealle kuitenkin. Se on suomalainen, tärkeä teos, joka on täynnä ainutlaatuista kerrontaa, historiaa, pohjatonta tuskaa, sodan raakuutta ja käsittämättömyyttä, mutta myös sellaista aitoa lämpöä, jota on harvinaista tavoittaa. Mikään päivä ei sovi paremmin kirjan esittelyyn kuin itsenäisyyspäivä. Tänään rauhoitun juhlimaan itsenäistä Suomea kiitollisena menneiden sukupolvien työstä. Kello 12 avaan television ja lähden jälleen Rokan, Hietasen ja muiden ystävieni matkaan.

Hyvää ja rauhaisaa itsenäisyyspäivää kaikille!

 Tässä vielä linkit jo julkaistuihin ja tuleviin joulukalenteriluukkuihin:

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Luetaanko tämä?
3. Limalepakon kirjablogi
4. Lukuhumua
5. Aarrekirjasto
6. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
7. Pieni kirjasto
8. Tuntematon lukija
9. Kirja hyllyssä
10. Hurja Hassu Lukija
11. Dysphoria
12. Annelin kirjoissa
13. Lukutoukan kulttuuriblogi
14. Aina joku kesken
15. Satun luetut
16. Kirjaluotsi
17. Tuulevin lukublogi
18. Hannan kirjokansi
19. Kirjakaapin avain
20. Pauline von Dahl
21. Unelmien aika
22. Luettua elämää
23. Karvakasan alta löytyi kirja
24. Pikun kirjablogi

Uusintaluvussa Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (joulukalenterin 5. luukku)

Kolme talvea sitten elin melko rankkaa vaihetta elämässäni. Olin viikot Vaasassa ja podin hirveää koti-ikävää, koin tehneeni vääriä valintoja ja olin ahdistunut. Tuohon aikaan luin myös ensimmäistä kertaa Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -teoksen. Bloggausta varten käytin varmaan tunnin elämästäni ottaen itselaukaisimella kuvia kitarastani ja kirjasta. Tuo kohta kolme vuotta (apua!!!) vanha bloggaus on täällä. Kuvaa pidän edelleen yllättävän onnistuneena ja se pääsi tämänkin jutun kuvitukseksi.

Nyt vuosia myöhemmin olen ylpeä itsestäni, että jaksoin tuon rankan vaiheen yli. Se siivitti minut siihen pisteeseen, jossa olen nyt. Työssä josta nautin valtavasti ja jonka koen täysin omaksi jutukseni. Vaikka työ yhä on toisella paikkakunnalla, on se juuri sitä, mitä haluan tehdä ja etätyösopimuksen myötä en oikein ehdi potemaan koti-ikävääkään. Elämänvaiheet muuttuvat, mutta kirjallisuus ja musiikki säilyvät.

Hyvin vahvasti muistan ne tunteet, joita koin kolme vuotta sitten kirjaa lukiessani. Jotkin kirjat päätyvät elämässä merkittäviksi vain sen vuoksi, että ne tulee luettua jollakin tapaa merkittävässä elämänvaiheessa. Anna minun rakastaa enemmän olisi ollut ikimuistoinen lukukokemus joka tapauksessa, mutta se antoi minulle niin paljon voimaa tuolloin, että se ankkuroitui eräänlaiseksi kiintokohdaksi. Kirjan luettuani aloin voida paremmin.

Kirja oli minulle tärkeä siis monestakin syystä ja siksi siihen uudelleen tarttuminen hirvitti. Halusin kuitenkin ehdottomasti lukea teoksen uudelleen ennen kuin aloitan jatko-osan Palatkaa perhoset  lukemista. Elisa Kirja tarjosi syksyllä kirjaa ilmaiseksi ja luinkin sen puhelimesta syksyn kuluessa. Olin innoissani, kirja ei menettänyt yhtään taikaansa, päin vastoin rakastuin siihen uudelleen ja syvemmin. Tällä kertaa jaksoin keskittyä paremmin myös tarinan yksityiskohtiin, en vaan kulkenut vauhdilla lumoutuneena ja sokaistuneena eteenpäin.

En kuitenkaan osaa edelleenkään avata kirjaa sen kummemmin. Se on niin kaunis ja erikoinen, herkkä, täynnä tunnetta, musiikkia ja rytmiä. Toisella lukukerralla se ei ollut enää niin yllättävä, mutta kaunis se totta vieköön oli. Antti ja Suvi ovat jo valmiiksi ihoni alla, mutta nyt sinne pääsivät myös Suvin vanhemmat, joiden tarinaan en tainnut viime kerralla keskittyä yhtä paljon. Musiikki sykkii edelleen yhtä voimakkaana, brittipoppi alkaa soida korvissa ja hyväillä sielua.

Toinen lukukerta vahvisti kokemustani, Anna minun rakastaa enemmän on yksi lempikirjoistani. Sen taika ei ole pelkästään sidottu lukuhetkeen vaan se iski samalla voimalla nyt kuin aiemminkin. Parasta tässä on se, että nyt minun ei tarvitse miettiä, että koska tapaan Suvin ja Antin jälleen. Joululomalla aion heittäytyä seuraavaan seikkailuun, aion tutustua millainen kokemus on Palatkaa perhoset. Se ei millään saata olla yhtä voimakas kuin Anna minun rakastaa enemmän, enkä edes toivo sitä. Jotakin uutta uskon sen kuitenkin minulle tarjoavan ja olen jo ennakkoon kuunnellut kirjaan liittyvää Spotify-soittolistaa. Hauskalla tavalla tunnen jo etukäteen tietäväni jotakin tarinasta, niin suuri on musiikin voima.

Kirjailija: Juha Itkonen
Luettu kirja: Anna minun rakastaa enemmän (2005)
Mistä hankittu: Elisa Kirja