Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Elämäni viimeaikaisesta kiireisyydestä kertoo jotakin se, että lempikirjalijani Haruki Murakamin teos Maailmanloppu ja ihmemaa sai olla hyllyssäni lukematta niin pitkään. Kun lopulta aloitin sen lukemisen, kesti lukuprojektikin useamman kuukauden. Ehkä siitä syystä kirjasta ei tullut minulle niin tärkeää kuin monista aiemmin lukemistani Murakamin teoksista. Hieno se silti oli. Suomennos on varsin tuore, mutta oikeasti kirja on vanhempaa Murakamia, jo vuodelta 1985.

Murakamissa rakastan eniten sitä leijuvan utuista tunnelmaa, jossa arkisen maailman rajat häilyvät, mitään kovin merkillistä ei oikeastaan tapahdu, mutta silti tunnelma on jatkuvan jännitteinen ja ihanan outo. Maailmanloppu ja ihmemaa oli ehkä vielä tavallistakin oudompi ja oikeastaan aika esimerkillinen osoitus siitä, millaista Murakamin teksti parhaimmillaan on. Kaikki on vähän vinksallaan, vallitsevan maailman lisäksi myös niin ihmiset kuin aikakin ja kummallisia tapahtumia sattuu jatkuvasti. Yksisarviset, mielenhallinta, seksi, oluenjuonti ja viittaukset populaarikulttuuriin vievät tarinaa eteenpäin ja mikään ei ole liian outoa Murakamin maailmassa.

Vaikka ajoittain tavoitinkin sen saman ihastuttavan kelluvan tunnelman kuin vaikkapa 1Q84:n parissa, ei Maailmanloppu ja ihmemaa tosiaan päätynyt lempi-Murakamieni joukkoon. Ehkä se johtui siitä, etten ehtinyt keskittymään siihen tarpeeksi, uppoamaan kummallisuuksiin. Siksi olen iloinen siitä, että kirja löytyy omasta hyllystäni ja voin palata siihen koska tahansa uudelleen.

Kirja oli osa Hyllynlämmittäjä-haastepinoani. Haasteen suhteen ei mene kovin vahvasti, mutta vielä on vuotta jäljellä. Tuparit on nyt juhlittu onnistuneesti ja vaikka kodissa riittää laittamista, tulee jatkossa olemaan enemmän aikaa lukemisellekin. Etenkin, kun edessä joskus lähitulevaisuudessa on iso leikkaus ja sen seurauksena useamman viikon sairasloma. Hirvittää totta kai, mutta olen sinnitellyt heikkovointisena jo niin pitkään, että toivo paremmasta vie myös eteenpäin.

Hyvillä mielin jätän siis tämän kesän taakseni ja siirryn kohti syksyä. Ihanaa syksyä myös teille kaikille! <3

Kirjassa luettiin paljon kirjoja, joten Helmet-haasteesta yli kohta 16!

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa, alkup. 1985 (suom. Raisa Porrasmaa, 2015)
Sivumäärä: 552
Mistä hankittu: Oma ostos

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Rentoa lauantaita.

Niin vain kului tammikuu. Kuukauden aikana tapahtui taas paljon. Talo eteni niin, että se alkaa näyttää jo kodilta. Kolmen viikon päästä on Design-talon järjestämä taloesittely, eli silloin pitäisi olla valmista. Miten jännittävää! Sain myös heti alkuvuodesta kuulla, että suolitulehdus on paranemaan päin. Vaikka olo ei siltä aina tunnukaan, niin on se silti erittäin helpottavaa ja valtavan hyvä uutinen. Nyt koitan vain olla kärsivällinen, ehkä parin vuoden paha tulehdus jättää jälkensä niin, että olo ei saman tien ole täysin terve. Toisinaan parempi olo sai aikaan sen, että pääsin myös pitkästä aikaa salille ja spinningiin, se jos mikä tekee ihmiselle hyvää. Hyvää tekee myös se, että sain lopettaa kortisonin, tuon inhotuksen mutta pelastajan, syömisen. Toivottavasti nyt pärjään ilman.

Tammikuun aikana en ehtinyt istumaan alas lukemaan kirjaa ja iltaisinkin taisin nukahtaa aina parin sivun jälkeen. Ehdin kuitenkin kuuntelemaan äänikirjoja ja lukemaan puhelimen näytöltä e-kirjoja ja ehdinkin lukea peräti seitsemän kirjaa. Lisäsin tämän vuoden luetut kirjat sivut-palkkiin. Tammikuun parhaaksi nousi vuoden ensimmäinen luettu kirja Pentti Linkolasta (siitä lisää myöhemmin) mutta kyllä tämä lopultakin luettu (tai siis kuunneltu) Nälkäpeli-trilogia jää taatusti mieleeni.

Aloitin ensimmäisen osan kuuntelun alkuvuodesta, kun tein pitkästä aikaa palapeliä (parasta!). Ensimmäinen sarjan osa oli hirveän hyvä ja hirveän koukuttava. Kaksi seuraavaa eivät niinkään (ne sortuivat itsensä toistamiseen), mutta kuuntelin kirjat kuitenkin nopeasti koiraa ulkoiluttaessani ja bussimatkoilla.

Luonnonkatastrofit ovat hävittäneet tuntemamme maailman ja tilalle on noussut uusi maailma, joka on pahasti vinksallaan. Sisällissota on repinyt Panemia 75 vuotta sitten. Sodan voitti Capitol, tuhlaileva ja huikentelevainen diktatuuri, joka on siitä asti pitänyt maan muut sektorit ja niiden asukkaat pelossa järjestämällä vuosittain Nälkäpelin, tosi-tv-spektaakkelin, johon valitaan jokaiselta sektorilta yksi tyttö ja yksi poika. Pelin idea on yksinkertainen, nuoret laitetaan areenalle ja voittajia on vain yksi, se joka säilyy hengissä. Ideassa on jotakin samaa kuin Kärpästen herrassa. Tappamisen karmivuutta kun kummasti lisää se, että tappajat ovat lapsia.

Luin Wikipediasta, että Collins on saanut idean kirjaansa katsomalla televisiota, jossa tositelevision ja sotauutisten raja tuntui hämärtyvän. Lisäksi hänen isänsä on ollut Vietnamin sodassa. Kirjasarjaa kuunnellessani  mietinkin, että ehkä tämä on tarpeellista asennekasvatusta nuorille ihmisille. Sotaa ei useinkaan käsitellä nuorisokirjallisuudessa, ainakaan näin helposti lähestyttävällä tavalla.

Kirjan päähenkilö Katniss Everdeen on 16-vuotias sektorin 12 tyttö. Arpa valitsee hänen pikkusiskonsa Nälkäpeliin, mutta Katniss tarjoutuu tilalle vapaaehtoiseksi. Katniss on ansioitunut salametsästäjä, neuvokas, sitkeä ja notkea. Hän pärjää tietenkin uskomattoman hyvin kaikessa mitä tekee ja totta kai kaikki pojatkin ovat häneen ihastuneita. Collins on kirjoittanut häneen myös (päälleliimattua) haavoittuvuutta ja itsekkyyttä, mutta keskimäärin Katniss oli aika epäaito ja ärsyttävä tyyppi.

Muutenkaan kirjojen hahmot eivät olleet kovinkaan mukavia tai samaistuttavia ja oikeastaan itse juonikin oli aika yksinkertainen ja ennalta-arvattava. Eikä kirjan kielikään ollut mitään ilotulitusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kirjasarja kuitenkin toimi hämmästyttävän hyvin. Yhdistelmä loistokasta Capitolia ja köyhyydessä eläviä sektoreita sekä se, että toisen sota on toisen viihdettä, oli yksiselitteisesti oivaltavaa. Ja joskus hyvään kirjaan ei tarvita sen enempää.

Seuraavaksi voinkin sitten katsoa Netflixistä leffasarjan. Nälkäpeli taitaa olla Pottereiden jälkeen seuraavaksi suurin nuoriskirjallisuuden ilmiö. Läheskään yhtä paljon en ihastunut, mutta oli tähän ilmiöön tutustuminen kuitenkin varsin mielenkiintoista.

Uudessa Helmet-haasteessa saan yli kolme kohtaa: 7, 15 ja 44. Maa on fiktiivinen, tapahtumat tosiaan liittyvät peliin ja kirjat ansiokkasti kääntänyt Helene Bützow on saanut vuonna 2001 kääntäjien valtionpalkinnon. Kirjat ovat myös osana Hyllynlämmittäjä-pinoani. Vaikka tosiaan en nyt lukennut tuota järkälettä vaan kuuntelin äänikirjat, mutta lasketaan se silti.

Kirjailija: Suzanne Collins
Luetut kirjat: Nälkäpeli, Vihan liekit ja Matkijanärhi (suom. Helene Bützow)
Alkuperäiset kirjat: The Hunger Games (2008), Cathching Fire (2009), Mockingjay (2010)
Mistä hankittu: BookBeat-äänikirjoina, lukija Heljä Heikkinen

Haastetta vuodelle 2018

Mukavaa loppiaista! Turussa sataa lunta, ihanaa. Etenkin kun nyt on luvattu pakkaspäiviä. Valoa tähän pimeyteen todellakin kaipaankin. Ja sitä että edes joskus ei sataisi vettä.

Aiemmin totesin jo, että en aio asettaa tälle vuodelle mitään kovin kunninanhimoisia lukutavoitteita. Silti en malta olla kirjaamatta ylös edes joitakin suunnitelmia, kirjafiilistely kun on niin kivaa. Tänä vuonna aion jatkaa myös musiikkijutuista kirjoittamista ja kuin tilauksesta Helmet-kirjastot lanseerasivat kirjahaasteen rinnalle myös musahaasteen, jossa kuunnellaan 50 erilaista musiikkijulkaisua.

Hyllynlämmittäjä-haaste

Hyllynlämmitäjä-haastetta aloittelin jo viime vuonna. Kyse on Sivumennen-kirjapodcastin lukuhaasteesta, jossa on tavoitteena lukea vuoden aikana 12 oman hyllyn kirjaa, siis sellaista teosta, jotka ovat liian pitkään istuneet turhan panttina kirjahyllyä lämmittämässä. Luin viime vuonna tuosta alkuperäisestä pinostani kuitenkin vain kolme kirjaa (Janssonin Trollvinter, Itärannan Teemestarin kirja ja Rauhalan Taivaslaulu). Poimin noiden kolmen kirjan tilalle uudet hyllynlämmittäjät ja jatkan haastetta vuonna 2018 tällaisella joukolla:

1) Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa
2) John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä
3) Margaret Atwood: Sokea surmaaja
4) Suzanne Collins: Nälkäpeli 1-3
5) Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
6) Joyce Carol Oates: Marya: A Life
7) Tua Harno: Ne jotka jäävät
8) Victor Hugo: Notre Damen kellonsoittaja
9) Stephen King: Revolverimies
10) Charlotte Brontë: Shirley
11) Paul Auster: Illuusioiden kirja
12) Charles Dickens: Kolea talo

Tunnustan, olen lukenut joululomalla Murakamia jo 200 sivua ja Nälkäpelin aloitin äänikirjana eli näiden kahden suhteen olen hyvässä vauhdissa. Sinänsä haasteen mukaista ei ole kuunnella äänikirjana kirjaa, joka on omassa hyllyssä istumassa turhan panttina, mutta päätin etten anna sen häiritä. Atwood teki mieli vaihtaa Nimeltään Graceen, haluaisin katsoa siitä tehdyn sarjan Netflixistä, mutta lukea kirjan ensin. No, mikään ei estä lukemasta kumpaakin (tai ei kumpaaakaan...)

Dickensin Kolea talo on kirjoja, joita olen yrittänyt lukea vuosia, suhtaudun siis hiema epäilevästi onko vuosi 2018 lopultakin Kolean talon vuosi, jää nähtäväksi. Mukaan nappasin myös viimeisin 1001-listalta lukemattoman Brontën sekä vuosikausia hyllyssäni olleen Austerin Illuusioiden kirjan, sekin listalta. Joukosta löytyy myös muutaman lempikirjailijani vielä lukemattomia teoksia (King, Oates, Hugo).

Tänä vuonna omaan kirjahyllyyn pitänee suhtautua muutenkin uudenlaisella innolla ja kriittisyydellä, sillä muutto taloomme on edessä, enkä halua muuttaa sinne mitään, mitä en oikeasti halua säilyttää.

Helmet-lukuhaaste 2018

Jo neljäs Helmet-kirjastojen lukuhaaste innostaa taas monipuoliseen lukemiseen. Haaste vaikuttaa viime vuotta helpommalta. Aiempina vuosina olen saanut haasteen etenemään helposti, mutta loppuvuodesta on tullut kiire, niin käynee nytkin.

Vaikeimpia kohtia minulle ovat varmasti "balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja", "kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi" (ehkä ei sittenkään ole vaikea, jos luen Elina Karjalaista!) ja "kirjan kannessa on kulkuneuvo". Myös "valitse kirja sattumanvaraisesti" on vaikea, sillä sattumanvaraisuus on suhteellinen käsite enkä haluaisi lähteä täyteen sattumanvaraisuuteen esim. kirjastossa umpimähkään, sillä en halua tuhlata elämääni lukemalla jotakin, jota en oikeasti halua lukea. Sanoo listahullu. Ehkä käsittelen kohdan arpomalla itselleni listalta kirjan...

Helmet-musahaaste 2018

Tästä haasteesta olen kovin innoissani! Olen tykännyt kovasti myös musiikkijuttujen kirjoittamisesta (pitääkin kirjoittaa se bändijutun viimeinen osa pian) ja tämä haaste innostaa siihen edelleen. Mielenkiintoisinta on että albumien/kappaleiden tulisi olla entuudestaan tuntemattomia. Olen viime aikoina kaivannut kovasti uutta musiikkia, jotakin raikasta ja yllätyksellistä eli siihenkin tämä haaste tuonee apua. Tosin tämän haasteen todella moni kohta vaikuttaa jo etukäteen varsin vaikealta.

Vastenmieliseltä vaikuttaa etukäteen scat-laulua sisältävä levy, tangolevy ja kantelelevy. Myös djembe-rumpu ja flamenco nuevo eivät suorastaan saa minua kiljumaan ilosta. Myös levy, jossa on esiintyjinä lapsia karmii jo etukäteen.

Lähden kuitenkin innosta puhkuen tälle musiikkimatkalle ja tulen kirjoittamaan kokemuksista myös blogiin.


Kuka muu on mukana näissä haasteissa? Mitä muita mielenkiintoisia lukuhaasteita nyt on meneillään? Tai oikeastaan, parempi etten tiedä, näissä ja omissa listaprojekteissanikin riittää ihan tarpeeksi tekemistä.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Hyllynlämmittäjä-haasteen 3. kirja)

Ostin tämän kirjan vuosia sitten pokkarina mukaan kaukomatkalle. En itse sitä lukenut reissussa, mutta mieheni luki, kun omat kirjat loppuivat. Kommentti kirjasta oli, että aika tylsä, ärsyttävät hahmot ja juotiin liikaa teetä. Totta puhuakseni ajattelin, että mieheni ei vaan osannut arvostaa hienoa kirjallisuutta, onhan tämä sentään niin kehuttu ja pidetty kirja. Nyt kun lopulta luin sen itse, on pakko myöntää, että surukseni minun on yhdyttävä mieheni näkemykseen. Lukukokemus jäi hyvin latteaksi, vaikka Teemestarin kirja tarjosi hienojakin hetkiä.

Minulla on ennenkin ollut vaikeuksia tämän tyylisten kirjojen kanssa. Maalaileva, taiteellinen ja jollakin tavalla hitaan kelluva kieli alkaa kääntyä itseään vastaan ja ärsyttää. Ja tosiaan, hahmotkin olivat ärsyttäviä.

Pidin kuitenkin kovasti Teemestarin kirjan ideasta, siitä miten maailmasta on loppunut vesi ja tieto edeltävistä kulttuureista on kadonnut. Muovihaudasta löytyy omituisia esineitä, joiden käyttötarkoitusta voi vain arvailla. Suomen tärkeiden pohjavesivarojen suojelijana ja puolestapuhujana voisin pitää työssäni mottona Norian isän sanoja: "Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita".

Taas muistin sen, että ei pitäisi antaa kaiken hypetyksen ja kehujen nostaa odotuksia liian ylös. Sitten pettyy. Nostan kuitenkin Itärannalle hattua erittäin korkealle, ei ole kovin helppoa ponnistaa Suomesta Yhdysvaltojen kirjamarkkinoille

Kirja on sekä Suomalaisten suosikit 2000-luvulta -listalla että kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalla. Kirjan nimi on kaunis, Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan yksi.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (hyllynlämmittäjä-haasteen 2. kirja)

Pääsiäisen pyhiksi sopi täydellisesti tämä hyllynlämmittäjä, vuosia lukemistaan odotellut, paljon ylistystä osakseen saanut Taivaslaulu. Totta puhuakseni olen vähän vältellyt kirjan lukemista, sillä pelkäsin ahdistuvani sen sisällöstä. Ja niin ahdistuinkin. Mutta onnekseni myös ihastuin.

Taivaslaulu on runollinen kertomus Aleksin ja Viljan, lestadiolaisparin, elämästä. He rakastuvat, kuuluvat yhteen ja toisilleen, mutta uskonnon myötä rakkaudesta seuraa myös eräänlainen vankeus, lisääntykää ja täyttäkää maa. Kun nainen kohtaa toisen naisen, ei katsota ensin silmiin vaan vaivihkaa vatsaan. Väsymyksestä ei saa puhua, perinteitä ei sovi kyseenalaistaa. Taustalla ei välttämättä olekaan uskonnon opetukset vaan sen päälle rakentunut yhteiskuntajärjestys. Neljä lasta ja vatsassa kaksoset, Vilja kokee, että hallinta omaan vartaloon on menetetty:

Oli pakko. Anteeksi. Lupaan lopettaa. Tämä oli jäähyväisjuoksu. Piti tuntea vielä kerran vapaus. Piti hyvästellä oma keho.

Minua ahdisti. Tiukka ja tarkasti säädelty elämäntapa, hartaaseen uskovaisuuteen verhottu vallan käyttö, naisten heikko asema. Miksi elää suuressa ahdistuksessa ja toivoa pääsevänsä joskus taivaaseen, parempaan paikkaan, kun voisi tehdä maanpäällisestä, minun luonnontieteellisen katsomukseni mukaan, ainoasta elämästä mahdollisimman mukavaa, hyvää ja nautittavaa.

Mutta sitten kuitenkin kirjan kieli teki lukukokemuksesta kauniin ja herkän. Taivaslaulu poimii voimansa ja runollisuutensa luonnosta, hengittää samassa rytmissä suomalaisen maiseman kanssa:

Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, miten paljon maailmassa oli kauniita sanoja toiselle ihmiselle kirjoitettavaksi. Oli aamukasta ja timotei, pilvenlonka ja pitkospuut. Oli iltarusko ja puna-apila, nuottakota ja järvenselkä.

Kenties kirjan (ja uskonnon?) kauneus perustuukin sen ristiriitaisuuteen. Tiukkojen sääntöjen ja ahdistavuuden takana on jotakin puhdasta, kaunista ja herkkää. Pidin kirjan luonnonläheisestä kielestä ja siitä, että se yhdisteli erilaisia tekstejä ja näkökulmia. Lopun kaivosvertaus oli toki mieleeni, pohdin googlasiko Rauhala geologisia termejä sitä kirjoittaessaan.

Silti lukukokemus oli niin ahdistava, että kirja ei noussut suosikiksini. Kuitenkin ymmärrän ehdottoman hyvin, miksi teos sai niin paljon huomiota eikä pelkästään sen vuoksi, että se käsitteli rohkeasti lestadiolaisuutta. Tärkeä, kaunis ja ainutlaatuinen kirja.

Helmet-haasteessa täytän itsestään selvästi kohdan 44. 

Tove Jansson: Trollvinter (hyllynlämmittäjä-haasteen 1. kirja)

Sivumennen-kirjapodcast lanseerasi tälle vuodelle mahtavan haasteen: tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 hyllynlämmittäjää eli kirjaa, jotka ovat lämmittäneet hyllyä jo ihan liian pitkään pääsemättä kuitenkaan luettaviksi. Omista paisuneista hyllyistäni olisin löytänyt helposti toisenkin tusinan, mutta kokosin ne 12, jotka juuri sillä hetkellä inspiroivat eniten. Oikealla alhaalla on muuten Hugon Notre Damen kellonsoittaja. Katsoin tänään (taas) Kurjat-leffan ja siinä kyyneleitä pyyhkiessäni (minä, joka ei ikinä itke leffoja katsoessaan!) totesin, että taidan ottaa tämän käsittelyyni heti seuraavaksi. Kurjat on nimittäin ehdottomasti paras kirja, jonka olen koskaan lukenut.

Tammikuun luettavaksi sopi erinomaisesti Janssonin Taikatalvi ja "uusi vuosi, uusi elämä" -henkisesti päätin aloittaa nuokkuvan ruotsinkielentaitoni elvyttämisen. Siskollani oli Taikatalvi suomeksi, joten tarina oli hyvin tuttu. Ja rakas. En muistanutkaan, miten paljon kirjasta pidin. Olin myös tavattoman ylpeä itsestäni, miten helpostin sujui ruotsiksi lukeminen. Ehkä en ole unohtanutkaan aivan kaikkea. En näemmä ainakaan sitä, että vieläkin kirvelee ne neljä pistettä, joista ruotsin laudatur jäi kiinni.

Taikatalvi on ihana kirja. Rakastan muumikirjoja (ja ennen kaikkea sarjakuvia) siksi, että ne eivät ole liian kilttejä. Muille pitää olla kiltti ja anteeksi pitää osata pyytää, mutta piilevä kapinahenki ei koskaan ole pahasta. Lisäksi hirveään suruunkin liittyy aina pieni pilkahdus huumoria. Kuolleen oravan hännästä sentään olisi saanut kauniin puuhkan.

Taikatalvi on ihana jo sellaisenaan, jännittävänä, tummasävyisenä ja ihastuttavana satuna. Se kuitenkin kasvaa mittaansa suuremmaksi, kun muumipeikon heräämisen yksin keskellä talvea rinnastaa kauniiksi kasvukertomukseksi itsenäisyyden ensimmäisiä askeleita ottavasta nuoresta miehestä.

Taikatalven kuvitus on tietysti myös omaa luokkaansa. Pyysin ja sain joululahjaksi tämän mukin, kun siinä on Surku, suosikkini. Alkuvuodesta kun nautin etätyöpäivänä kahviani uudesta mukista kiinnitin huomiota siihen, että tuo oma tosielämän surkuni Esko näyttää huomattavasti surkummalta kuin Surku itse. Esko ei tietääkseni kuitenkaan (toivottavasti!) haaveile susilaumaan liittymisestä.

Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, Helmet-haaste siis etenee.