Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

"On asioita, jotka eivät mene ajan mukana pois. Ne eivät himmene, pehmene eivätkä muutu muistoiksi. Ne ovat aina yhtä kovia ja suuria, ne seisovat kuin patsas ihmisen mahassa ja rinnassa ja kumisevat siellä sitten. Ne voivat unohtua, mutta kun ne palaavat mieleen, ne ovat aina nyt, ja aina yhtä isoja, niin kuin ne olisivat juuri tapahtumassa."

 Heti kun luin lyhyen kuvauksen Selja Ahavan viime vuoden Finlandia-ehdokkaasta Taivaalta tippuvat asiat, tiesin että tämän kirjan haluan lukea. Sattumanvaraisuus ja epätodennäköiset asiat ovat aina kiehtoneet minua ja sattumaa oli sekin, että kirja odotti minua yhtenä päivänä pikalainahyllyssä. Kuitenkin jos olisin tiennyt, miten syvälle tämä kirja onnistui luikertelemaan ytimiini, olisin ehkä jättänyt sen lukematta.

Lapsikertojan kautta kirjassa nähdään tarina, jossa perheen äidin päähän putoaa taivaalta jääkimpale. Äiti on tekemässä pihatöitä, kaikki on ihan niin kuin aina ennenkin, mutta aivan minimaalisen hetken kuluttua äiti makaakin maassa ja isä huutaa että ei saa katsoa. Kaikki muuttuu sekunnin sadasosassa. Alkaa jossittelu, mitä jos, jos kuitenkin, jos olisin. "Isä on mennyt rikki. Niin helposti se käy. Äidin kuva on mennyt isän aivoihin, ja nyt sieltä kuuluu vain miksi miksi miksi."

Lapsen täti voittaa lotossa kahdesti pääpotin. Toinen kerta saa hänet sekaisin. Miten niin epätodennäköinen voi tapahtua juuri hänelle, kuka täällä oikein pelleilee ja mikä on tämän kaiken takana? Samaa pohtii mies, johon salama iskee viidesti.

Ahava kuvaa elämän arvaamattomuutta hienosti ja uudella tavalla. Lapsen näkökulma mahdollistaa avoimen ihmettelyn. Lukukokemus oli kuitenkin kammottava, sillä pystyin liikaa samaistumaan perheen tuskaan. Mitä jos, jos minä olisin... jos hän olisi...? Ihan äsken isä oli vielä siinä ja seuraavassa sekunnissa poissa. Sisällä menee jotakin rikki ja sitä ei saa helposti korjattua.  Mielessäni näkyy ikuisesti tammikuun aamun lohduton synkkyys ja pimeydessä välkkyvät ambulanssin valot. Pari sekuntia suuntaan tai toiseen ja kaikkien meidän elämämme olisi muovautunut ihan toisenlaiseksi.

Mutta kuitenkin, emme tavallaan koskaan menetä rakkaitamme. Kirjan tyttö rakentaa äidistänsä muistipaloja, äidin tuoksuista, tavoista ja siitä miltä hän näytti. Rakkaamme ovat muistoissamme ja vaikka aina ne pahat asiat eivät muutukaan yhtään siloisemmiksi tai helpommiksi kestää, aika kuitenkin tekee taikojaan, tavalla tai toisella. Haavat revitään toisinaan auki niin, että tuska tuntuu mahdottomalta, mutta sen jälkeen taas hetkeksi helpottaa.

Näin juuri minulle teki tämä kirja. Lienee siis selvää, että teos joka vaikuttaa lukijaansa näin, ei ole ihan helpoimmasta päästä. Hieno ja poikkeuksellinen lukukokemus se oli joka tapauksessa. Ehdottomasti kaikki kehunsa ansainnut.

Sara koki kirjan myös henkilökohtaisesti, hänen upea postauksensa kannattaa ehdottomasti lukea!

Kirjailija: Selja Ahava
Luettu kirja: Taivaalta tippuvat asiat
Kustantaja. Gummerus
Julkaisuvuosi: 2015
Sivumäärä: 222
Mistä hankittu: Kirjastosta

Kirjahyllyn aarteet, osa 3: Knausgårdit

Lauantaina koittaa hartaasti odottamani päivä, Knausgårdin Taisteluni-sarjan viimeinen, kuudes, osa ilmestyy lauantaina kirjakauppoihin (toivottavasti, edellisen osan ilmestymisfarssi teki minut skeptiseksi). Tavallaan tuo päivä on myös pelottava. Sitten kun olen ahminut viimeisen osan, sitä ei ole enää odotettavissa lisää. Tuon tärkeän päivän kunniaksi kirjahyllyn aarteet -sarjassani vuoron saavat nyt hyllyni Knasut. "Hiukan" eri linjoilla siis liikutaan aiempien osien, vanhojen tyttökirjojen sekä Austenin ja Brontën sisarusten, jälkeen.

Kolme ensimmäistä Taisteluni-kirjaa lainasin kevään ja kesän 2014 aikana kirjastosta. Neljännen kirjan ostin omakseni samaisen vuoden syksyllä ja viidennen osan viime vuoden kesällä. Kun olin hamstrannut sarjan kaksi osaa hyllyyn, oli itsestään selvää hankkia myös aiemmat osat. Joskus viime vuonna bongasin ne törkeän halpaan hintaan jostakin nettikirjakaupasta.

Taisteluni-sarjan sisältö on toki hyvin kyseenalaista, mutta minä olen täysin Knausgård-koukussa ja arvostan hänen kirjailijanlahjojaan. Sisällön lisäksi näiden kirjojen ulkonäkökin on mieleeni. Kuudes kirja on ulkoasultaan punainen ja kunnon paksukainen, 1200 sivua! Onneksi pituutta riittää, se vähän lohduttaa. Luulen että tulen lähitulevaisuudessa lukemaan sarjan uudelleen, siksi onkin niin mukavaa että kaikki kirjat löytyvät hyllystäni.

Kuka muu odottaa lauantaita?

Näistä aiemmista osista olen kirjoittanut täällä:
Ensimmäinen ja toinen kirja
Kolmas kirja
Neljäs kirja
Viides kirja

Aiemmat kirjahyllyn aarteet:
 Osa 1: Vanhat tyttökirjat
Osa 2: Austenit ja Brontët

Kymmenen syytä, miksi Maria Kallio -sarja on niin loistava

Huhuu, onko täällä enää ketään? Elämä on hektistä, ihanan hektistä! Kirjallisiakin juttuja on sentään tapahtunut, olen seikkailut ihanan Seinäjoen kirjaston syövereissä ja ostanut sohvatyynyille Muumi-sarjakuvatyynyliinat. Huhtikuukin on ihan kohta puolessa välissä, pitääkin viikonloppuna elvyttää kuivahtanut kirjahyllyn aarteet -sarja. Kohtapuoleen pitäisikin aloitella myös jo klassikkohaasteeseen luettavaa kirjaa eli Sota ja rauhaa. Mites te muut haasteeseen osallistuvat, joko klassikot on aloitettu vai jätättekö myöhempään?

Nyt kuitenkin jotain aivan muuta. Voi itku! Menin ja kuuntelin viimeisimmänkin Maria Kallion loppuun. Mitä ihmettä minä nyt kuuntelen? Samankaltainen tunne iski viimeksi, kun luin Potterit loppuun. Siitäpä nousi idea listata tuon Potter-postaukseni tapaan kymmenen syytä sille, miksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja on niin käsittämättömän koukkuunnuttava ja loistava.

1) Yllätyksellisyys

Ahmin (jotenkin äänikirjojen ahmiminen kuulostaa oudolta, tosin onko korvien kautta ahmiminen yhtään sen oudompaa kuin silmien kautta?) kaikki kolmetoista Maria Kallio -dekkaria puolen vuoden aikana. Käytännössä aloitin kuuntelemaan seuraavaa, kun olin juuri saanut edellisen kuunneltua. Silti arvasin syyllisen vain parissa kirjassa. Yllätyksellinen juoni on dekkareiden a ja o ja se todellakin toteutuu näissä kirjoissa.

Kuva: Elisa Kirja

2) Feminismi

Feminismi pitää tietenkin mainita. Se ei ole mitenkään ylikorostettua, mutta on tärkeä osa kirjoja. Marialla on enemmän munaa kuin monilla miehillä yhteensä, silti hän saa olla myös pehmeä ja herkkäkin.

3) Ajankuva

Ensimmäiset kirjat sijoittuvat 90-luvulle, viimeisimmät 2010-luvulle. Silti aina vaan on valtio köyhä, kaikesta säästetään ja tilanne on epävarma. Ajankuva ja aikojen muuttuminen oli minun Maria Kallio -matkani parhaita puolia. Samaistuin vahvasti nuoren (valtiolla työskentelevän) naisen urapyrkimyksiin ja tilanteen epävarmuuteen.

4) Hahmot 

Maria itse on tietenkin ihana, mutta niin on hänen miehensä ja monet työkaverinsakin. Ikävä tulee! Hahmot kasvavat samalla, kun aika etenee. Kirjasta toiseen vaikkapa Puupposesta ja Koivusta paljastetaan uusia piirteitä. Maria itsekin kasvaa aidontuntuisesti vuosien vieriessä.

5) Arkisuus

Kirjojen viehätys piilee siinä, että niissä on niin paljon muutakin kuin rikosten ratkomista. Marian arjen seuraamiseen jää pahasti koukkuun.

6) Arpikylä

Olen käynyt Outokummussa ja sen kaivosmuseossa, muuta en sano. Lehtolainen kuvaa ilmiömäisesti sitä, millaista on olla kotoisin pieneltä paikkakunnalta.

7) Poliisin työn kuvaaminen

Minusta on aina kiehtovaa lukea hyvin kirjoitettua kuvausta jonkin ammattiryhmän työstä. Ja näissä dekkareissa oli ihan yhtä kiehtovaa lukea hektisistä ja vaarallisista pidätystilanteista kuin tylsistä paperitöistäkin.

8) Monipuoliset teemat

Kolmeentoista kirjaan mahtuu melkoinen seurakunta erilaisia teemoja taitoluistelusta prostituutioon. Teemoissa hienointa on se, miten koko kirjan kieli heijastelee teemaa. Kuparisydämessä malmin kovuus ja kaivoksen käytävien synkkyys heijastuivat kieleen, Kuolemanspiraalissa taas hohkaa jään kylmyys ja kiiltää luistinten teräs. Meri on dekkareiden kantavia teemoja. Moni teos sijoittuu meren äärelle ja siellä Kallio viettää paljon vapaa-aikaansakin.

9) Huumori

Kirjojen huumori on lämmintä ja rankkoja teemoja pehmentävää, ihastuttavan arkista sekin.

10) Musiikki

Säästin parhaan viimeiseksi. Kuten aina kun musiikki on vahvasti läsnä kirjallisuudessa (tai missä tahansa)  minä olen myyty. Maria Kallio on kunnon punkkari, soittanut nuorena Arpikylässä Rotanmyrkky-nimisessä punkbändissä. Moneen tarinaan musiikki liittyy voimakkaasti ja monesti poliisiauton radiosta soivat kappaleet lohduttavat, itkettävät tai innostavat Mariaa.

Viimeisin dekkari Surunpotku julkaistiin viime vuonna. Silloin liikkui arvailuja, saako Maria Kallion seikkailut enää jatkoa. En ehkä kestä, jos eivät saa. Tämän fanituspostaukseen loppuun sopiikin mainiosti eräs kirjassa mainittu kappale, jota olen kuunnellut viime aikoina ahkerasti, Luonteri Surfin Peruskallio. Siinä lauletaan näin: "Jotenkin on niin tavattoman vahva olo. Turha töniä, mä olen peruskallio".

Blogissa olen aiemmin  kirjoittanut näistä Maria Kallio -dekkareista:
Ensimmäinen murhani
Kuparisydän
Luminainen
Kuolemanspiraali
Tuulen puolella

Kuulumisia ja kirjoja

Taisin juuri pitää elämäni pisimmän blogitauon, kaksi viikkoa hujahti ihan vahingossa. Maaliskuussa on tapahtunut enemmän kuin monena aiempana kuukautena yhteensä. Aloitin unelmatyössäni maaliskuun alussa ja maaliskuun alussa sairastuin myös flunssaan. Flunssa kesti pari viikkoa ja luulin sen jo olevan ohi, kunnes sairastuin superflunssaan. Tarinan opetus: kannattaa levätä, jos on flunssassa. Superflunssa viiden päivän korkeine kuumeineen ja pahoinen nielutulehduksineen olisi ehkä jäänyt sairastamatta, jos olisin malttanut toipua rauhassa. Nyt alkaa näyttää kuitenkin valoisammalta, taudista on jäljellä enää hiukan korvatulehdusta ja työ innostaa minua enemmän kuin melkein mikään koskaan. Maaliskuusta jäi jäljelle siis melkoisesti kaikkea ja myös aika monta luettua kirjaa, vaikka bloggaus onkin jäänyt. Siksipä tässä nyt pikaisesti muutama sana muutamasta maaliskuun aikana lukemastani kirjasta. Jokainen ansaitsisi tulla esitellyksi paremmin, mutta laiska bloggaaja ei nyt vaan jaksa.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Seitsemännen portaan enkeli on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalta. Olen vähän hämmästellyt, mikä kirja oikein on, mutta luettuani sen en enää hämmästele. Teos oli hurmaava, koskettava, surullinen ja riemastuttava sukellus 1900-luvun alkupuolen Irlantiin. Omaelämäkerrallinen kirja on häkellyttävä sillä se on samaan aikaan sekä pohjattoman surullinen että hillittömän hauska.

Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli

Kolmas konstaapeli oli kenties oudoin kirja, jonka olen ikinä lukenut. Tavallaan pidin siitä hirveästi, mutta toisaalta en ymmärtänyt yhtään mitään. Kirjassa oli kummallisia tapahtumia, vinksahtanutta filosofiaa ja hirveästi tapahtumia. Se oli kuin sekava uni parhaimmillaan ja pahimmillaan. Erikoinen lukukokemus kaikenkaikkiaan.

Hunter S. Thompson: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa

En oikein tiennyt, mitä odottaa kirjalta, josta tehty leffa kuuluu inhokkieni joukkoon. Olen ennenkin kertonut, että huumehörhöilykirjallisuus ei ole mieleeni. Kävi ilmi, että leffa noudattaa kirjaa todella hyvin, samanlaista sekavaa hörhöilyä oli kumpainenkin. Kaipa tämä oli erittäin merkittävä ja uraauurtava, mutta minä en pitänyt yhtään.

George & Weedon Grossmith: Ei kenenkään päiväkirja 

On mahtavaa, että listalta löytyy tällaisia pieniä helmiä. Ei kenenkään päiväkirja oli hauska kuvaus 1800-luvun lopun brittiläisestä esikaupunkielämästä. Charles Pooter on "ei kukaan", tavallinen mies joka päiväkirjassaan havainnoi elämän kulkua. Harmaita hiuksia aiheuttaa muun muassa poika Lupin sekä seurapiireihin pääsyn vaikeus. Kirjasta tuli aika paljon mieleen vanha kunnon Hyachint Bucket. Kiva pieni tarina, joka on kestänyt ihmeen hyvin aikaa.

Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin

Toisen pienen helmen lukaisin tänään aamulla junassa. Teos on ilmeisesti kuuluisa elokuvana, minä en ainakaan muista sitä näheeni. Kirjan asetelma on herkullinen, mies ja nainen tapaavat toisensa ja päättävät osallistua maratontansseihin. Maratontanssit ovat minulle tuttu ilmiö Gilmoren tytöistä, tässä tapahtuma tosin oli kaikkea muuta kuin hauska ja harmiton. Maratontanssit loivat tarinalle painajaismaisen ja omalaatuisen taustan. Kirja oli pieni, lyhyt, mutta ikimuistoinen.

Robert Louis Stevenson: Kidnappaus kannella

Blogissani toistuvat vuodesta toiseen samat valitukset. Nyt taas niistä yksi: seikkailukirjat ovat, ristiriitaista kyllä, uskomattoman tylsiä. Kesäkuussa 2013 kirjoitin Robert Louis Stevensonin Aarresaaresta näin:

Olisin luultavasti pitänyt Aarresaarta vähän tylsänä, jos olisin lukenut sen nuorempana. Huomioitavaa on se, että olen nyt vanhempana edelleen se ihminen, joka haukottelee toimintaleffoissa... Nyt kuitenkin osasin arvostaa Aarresaaren hienoa juonen kehittelyä, jännitteitä ja kohokohtia sekä mukavan humoristista kieltä. Enkä ahdistunut tappeluista, lukuisista ruumiista ja juopottelevista merirosvoista, kuten myös varmaan olisin lapsena tehnyt. Enpä olisi silloin tajunnut sitäkään, että Stevenson selkeästi viittaa alkoholin vaaroihin ja hiukkasen valistaa lukijoitaan hurjan seikkailutarinan varjolla.

No joo. Nyt luin alunperin vuonna 1910 julkaistun Kidnappaus kannella -romaanin (alkuperäinen teos Kidnapped on suomennettu myös nimillä Ryöstölapsi, Ihmisryöstö ja David Balfourin seikkailut). Aarresaaren kohdalla ilmeisesti pidin paremmin mielessä teoksen klassikkoaseman ja keskityin siihen enkä tylsyyteen. Nyt kävi toisin. 17-vuotias David Balfour on hiljattain jäänyt orvoksi. Hän lähtee setänsä taloon, jossa hänelle selviää, että hän onkin suvun virallinen perijä. Setä ei tästä oikein pidä ja seurauksena Balfour siepataan laivaan. Kaikkien kunnon seikkailukirjojen mukaisesti alkaa jännittävä ja monivaiheinen seikkailu, joka sai minut kyllästymään. Kirja ei ollut pitkä, mutta siltä se totisesti tuntui.

Kirjan parasta antia taisikin olla tuo uskomaton kansi. Heh. Ja se, että sain listattua Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 32 (kirjassa on myrsky). Teos näyttää muuten löytyvän myös Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista nimellä Ryöstölapsi, mikäli ette ole yhtä toimintaseikkailurajoittuneita kuin minä.

Eilen mollasin Tournierin, tänään Stevensonin. Seikkailuni klassikkokirjojen maailmassa jatkuvat ja jännityksellä odotan, kenet mollaan seuraavaksi.

Kirjailija: Robert Louis Stevenson
Luettu kirja: Kidnappaus kannella (suom. Päivi Saarinen)
Alkuperäinen kirja: Kidnapped (1910)
Kustantaja: Recallmed Oy
Sivumäärä: 208
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Michel Tournier: Keijujen kuningas

En ole suuri klassisen musiikin tuntija, mutta koulun musiikintunnilla lähtemättömän vaikutuksen teki Schubertin Erlköning-lied. Suomeksi balladi on Keijujen kuningas, alkuperäinen runo lienee Goethen tunnetuimpia töitä. Mahtipontinen ja pelottavan mystinen kappale mielessäni aloin lukea tammikuussa menehtyneen ranskalaiskirjailija Michel Tournierin Keijujen kuningas -teosta. Toivoin kohtaavani kirjan sivuilla samaa taianomaisuutta ja mystisyyttä, mutta sainkin aimo annoksen ällöttävyyksiä. Keijujen kuninkaassa oli valtavasti kaikkea. Osa siitä oli hienoa, oivaltavaa ja hienon symbolista, valitettavasti kuitenkin suurin osa oli sekavaa, kummallista ja välillä melkoisen oksettavaa.

Päähenkilö Abel Tiffauges on suurikokoinen ja kömpelö mies. Teos alkaa Abel Tiffaugesin vasenkätisillä muistelmilla, joissa hän kertoo minämuodossa lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Myöhemmin kerronta siirtyy kolmanteen persoonaan. Tiffauges toimii muun muassa kyyhkysenhoitajana ja päätyy toisen maailmansodan melskeissä Saksaan. Sinänsä Tiffauges on erittäin kiehtova hahmo, mutta ikävä kyllä hänen vastenmielisin puolensa on niin luotaantyötävä, että hän pääsi romaanihenkilöinhokkilistalleni aika korkealle. Tuo vastenmielisyys on Tiffaugesin erittäin epäilyttävä taipumus pitää lapsista ja eläimistä liikaa ja väärällä tavalla. Lapsiin- ja eläimiinsekaantuminen ei todentotta kuulu lempiaiheisiini kirjallisuudessa. Tiffauges ei ehkä ole pedofiili, ennemmin hän on lapsen tasolle jäänyt henkisesti vajaa aikuinen, mutta se ei tee lukemisesta yhtään helpompaa.

Pedofiilisien taipumuksien lisäksi kirjassa on kaikkea muutakin ällöttävää. Silti en kuitenkaan osannut vihata kirjaa ihan sydämeni pohjasta. Sen kerronta oli polveilevaa, rönsyilevää ja kiehtovaakin. Ja löytyi siitä toivomaani mystisyyttäkin ja monipuolista symboliikkaa. Kirja käsitteli lopulta enimmäkseen sotaa. Sodasta ei kerrottu juurikaan suoraan, mutta se oli taustalla läsnä jatkuvasti. Kirjassa oli siis paljon asiaa ja oikeastaan käsitykseni kirjasta jäi aika sekavaksi. Ymmärrän toisaalta kirjan ansiot, mutta ällöttävyys sai minut varpailleni - ei siis minun kirjani ollenkaan.

Kirjailija: Miche Tournier
Luettu kirja: Keijujen kuningas (suom. Annikki Suni)
Alkuperäinen kirja: Le Roi des aulnes (1970)
Sivumäärä: 384
Kustantaja: Otava
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 3: ilmoittaudu mukaan!

Ei ole varmaan kovin yllättävää, että klassikkokirjat ovat erityisen lähellä sydäntäni. Blogini ydinidea perustuu klassikoiden lukemiseen ja siksipä tervehdin ilahtuneena tätä kirjabloggaajien klassikkohaastetta, joka sai alkunsa Ompun blogissa ja sai jatkoa Tuijatan blogissa. On aika julistaa haasteen kolmas kierros alkaneeksi!

Maaliskuun sumussa ja loskassa heinäkuun loppu tuntuu niin kovin kaukaiselta, mutta kokemuksesta tiedän, että aika hujahtaa hetkessä. Siksi alkaakin olla hyvä aika seuraavan klassikon valitsemiseen. Vinkkejä löytyy runsaasti aiempien haasteen osien postauksista sekä vaikkapa tästä blogista. Itse lupaan ja vannon tässä julkisesti, että heinäkuun viimeisenä päivänä tästä blogista löytyy bloggaus Leo Tolstoin Sodasta ja rauhasta. Se on todellinen klassikko, jonka lukeminen vähän pelottaa, mutta joka myös kiinnostaa.

Tämän jatkuvan, puolen vuoden sykleissä etenevän klassikkohaasteen ohjeet ovat tässä:

1. Valitse joku klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään.
2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.7.2016. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani samaisena päivänä.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon – ja ehkä jopa nautit siitä!
5. Toista kohta neljä, useasti.

Ilmoittautumisaikaa on siis aina heinäkuun viimeiseen päivään asti. Kirjan vaihtaminen on myös sallittua. Itse olen aikonut lukea Sodan ja rauhan jo kahteen aiempaankin haasteeseen... Jos sinulla ei ole blogia, voit silti osallistua haasteeseen kertomalla lukukokemuksestasi koontipostauksen kommenttikentässä. Tässä vielä lista niistä blogeista, jotka ovat jo ilmoittaneet olevansa mukana:

1. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä. http://1001kirjaajayksipienielama.blogspot.fi/ - Leo Tolstoi: Sota ja rauha
2. Bibliofiilin päiväunia. https://bibliofiilinpaivaunia.wordpress.com/ - Bram Stoker: Dracula
3. Dysphoria. Http://adelheid79.blogspot.fi/  Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa
4. Les! Lue! http://les-lue.com - Herbjørg Wassmo: Dinan kirja
5. Kartanon kruunaamaton lukija http://mainoskatko.blogspot.co.uk/ - Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä (voi vaihtua)
6. Oksan hyllyltä http://oksanhyllylta.blogspot.fi/ - Leo Tolstoi: Anna Karenina
7. Kaikkea kirjasta http://kaikkeakirjasta.blogspot.fi/ - Maria Jotuni: Arkielämää
8. Tarukirja http://tarukirja.blogspot.fi/ - Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
9. Orfeuksen kääntöpiiri http://elegiakirjat.blogspot.fi/ - Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset
10. Sylvia Plath: The Bell Jar (Lasikellon alla) - http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi
11. Täysien sivujen nautinto http://taysiensivujennautinto.blogspot.fi/ - Margaret Atwood: Orjattaresi
12. Yöpöydän kirjat http://kirjakissa.blogspot.fi/ - George Orwell: Vuonna 1984
13. Kirjamatkat http://kirjamatkat.wordpress.com - Daniel Defoe: Robinson Crusoe
14. Hyönteisdokumentti http://hdcanis.blogspot.fi - Bram Stoker: Dracula