Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 10 (sijat 10.-1.)

Tässä se on! Maailmanhistorian paras bändi Mikkelissä 2013.

Bändilistaus tulee nyt tiensä päähän. On aika kertoa kymmenestä minulle kaikista rakkaimmasta bändistä. Listaaminen on ollut valtavan hauskaa, mutta kuten arvelinkin, jos tekisin listan nyt, se olisi aika erilainen. Luulen kuitenkin että suurin osa näistä kymmenestä viimeisestä bändistä pääsisi listalle myös nyt (ja aina). Kyse on kuitenkin sen verran isoista nimistä, niin musiikillisesti kuin henkilökohtaisistakin syistä.

Olen musiikkimaussani aikani tuote, se lienee aika tavallista. Ysärilapsi kuunteli ysärimusiikkia ja kasari jäi vieraaksi. Olen oikeasti tuskaillut asian kanssa, on melkein noloa että en juurikaan pidä vaikkapa Iron Maidenista ja Gunnareista. Juttusarjani edetessä kommenteissa (niin blogissa kuin oikeassa elämässäkin) on hieman ihmetelty juuri noiden suurien kasaribändien puuttumista ja tosiaan, eipä niitä löydy tästä viimeisestäkään osasta. Kaksi 60-lukulaista sentään. Että en minä sentään ihan täysin aikarajoittunut ole. Toiseenkin suuntaan homma toimii, en ole sitä mieltä että vain vanha musiikki on hyvää.

Näistä kymmenestä bändistä on mahdotonta kirjoittaa menemättä henkilökohtaisuuksiin, pahoittelen jo etukäteen! Tässä siis kymmenen elämäni suurinta bändiä ja niiden jälkeen vielä pohdintaa tästä koko listausprojektista. Aiemmat juttusarjan osat löytyvät linkkien takaa:

Osa 9 sijat 20.-11.
Osa 8 sijat 30.-21.
Osa 7 sijat 40.-31.
Osa 6 sijat 50.-41.
Osa 5 sijat 60.-51.
Osa 4 sijat 70.-61.
Osa 3 sijat 71.-80.
Osa 2 sijat 90.-81.
Osa 1 sijat 100-91

10. The Beatles

Joskus viime syksynä (totta puhuakseni se saattoi olla jo paljon aiemminkin, ajan kulu on käsittämätöntä) katsoin telkkarista Beatles-dokumenttia. Siinä todistettiin hienosti väite, jonka olen monesti ennenkin kuullut: nykymusiikki saa kiittää todella monesta asiasta beatleseja. Sgt Pepper's Lonely Hearts Club Band vuodelta 1967 esitteli suurelle kansalle ensimmäistä kertaa esimerkiksi sellaisia nykypäivänä itsestään selviä musiikillisia juttuja kuin samplauksen ja modulaation.

The Beatles lienee maailman tunnetuin yhtye, ja ehkä se jeesus-vertauskaan ei lopulta ollut kovin pahasti liioteltu... Beatles oli myös ensimmäinen kunnon pop/rock-bändi fanikulttuureineen kaikkineen. Oma tutustumiseni yhtyeeseen taisi tapahtua äitini lauleskelemien käännöshittien kautta. Ala-asteella joissakin juhlissa laulettiin Yesterday ja samoihin aikoihin taisin löytää bändin ihan kunnolla. Yläasteella soitin paljon koskettimia ja lukioikäisenä aloin soittaa myös äitini kitaraa. Kannoin kirjastosta nuottikirjoja, totta kai myös beatlesia.

Yhtye on rakastettava, sympaattinen ja ainutlaatuinen. En voi lakata hämmästelemästä miehien monipuolisuutta ja uudistusmiskykyä. Yhtye oli varmasti melkoinen rahasampo, huippuunsa viritetty tuote, mutta samaan aikaan se onnistui ainakin jossain määrin säilyttämään aitoutensa ja raikkautensa. The Beatles on yhtye, johon ei voi ikinä kyllästyä.

Ja niin, se tärkein tieto: Lempparini on John. Ja sen jälkeen Ringo.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1960-1970
Paras albumi: Revolver (1966)
Poiminta tuotannosta: Help

9. Don Huonot

Gong 2017

Donkkarit oli lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni musiikkia. Minua seitsemän vuotta vanhempi ystäväni on myös Don Huonot -fani ja tässä näkyy ikäkysymys hyvin: hän on on ollut baari- ja festari-ikäinen juuri donkkareiden kulta-aikaan ja se väistämättä vaikuttaa muistoihin ja mielikuviin bändistä. Itse pääsin näkemään Don Huonot livenä vasta kun bändi (onneksi!) teki come backin Ruisrockissa vuonna 2010 (apua, kohta siitäkin on kahdeksan vuotta!). 2015 bändi keikkaili 25-vuotisjuhlahengessä. Viime syksynä bändi heräsi taas hiljaiselosta ja teki muutaman keikan Hyvää yötä ja huomenta -levyn 20-vuotissynttäreiden kunniaksi, minäkin olin Turun Gongissa todistamassa tuota hetkeä.

Riidankylväjä on edelleen lempikappaleitani, se oli jollakin muinaisella lähes loppuunkuunnellulla Bonus-CD:llä. Toki Don Huonot soi tuohon aikaan koko ajan myös radiossa ja Lista-ohjelmassa, niissä lähteissä, joista musiikkini tuohon aikaan poimin.

Kalle Aholan ääni on käsittämätön luonnonvoima. Se on ainutlaatuinen yhdistelmä herkkyyttä ja suoruutta, ivaa ja kauneutta. Bändi on jäsenvaihdoksistaan riippumatta koostunut aina joukosta rautaisia ammattilaisia ja se totta vie näkyy musiikin laadussa. Yhtye on saattanut maailmaan muutaman kaikkien aikojen lempibiiseistäni. Jo mainitun Riidankylväjän lisäksi etenkin Suojelusenkelillä on erityinen paikka sydämessäni. Loistavia kappaleita ovat myös Pyhimys ja Hannu ja Kerttu. Gongin keikalla hämmästelinkin taas sitä, miten loputon määrä hyviä biisejä (ja radiohittejä) voi yhdellä bändillä olla.

Maa: Suomi
Vuodet: 1989-2003, 2010, 2015
Paras albumi: Hyvää Yötä Ja Huomenta (1997)
Poiminta tuotannosta: Suojelusenkeli

8. The Offspring

Taas se sama vanha tarina, Laitilan kirjasto ja Lista-ohjelma. Niiden kautta tutustuin (ja samantien rakastuin) The Offspringiin. Minulla on ollut todella vähän omia levyjä, mutta Offspringin kokoelman ostin nuorena ja kuuntelin sen melkein puhki. 

The Offspring osui aikaan, jolloin musiikkivideot olivat erityisen voimissaan ja bändistä tuleekin heti mieleen muutama ikimuistoinen video (tiedän, niin varmasti teillekin!). Yhtyeen musiikki on helposti lähestyttävää punkia, etenkin alkupään autotallimeininki on mieleeni.

Muutama vuosi sitten Ruisrockissa tuli todistettua se, että bändi on yhä voimissaan, vaikka olen jo pidempään ollut sitä mieltä, että se voisi yhtä hyvin lopettaa musiikin tekemisen... Smash-albumin kuuleminen alusta loppuun kauniissa kesäillassa Ruissalossa oli yksi elämäni huippuhetkistä. Siispä ei tarvitse pitkään harkita, lähtisikö tänä vuonna Provinssiin!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1984-
Paras albumi: Smash (1994)
Poiminta tuotannosta: The Kids Aren't Allright

7. Simon & Garfunkel

Simon & Garfunkel on äitini suosikki, johon tutustuin vuonna 2003 julkaistun The Essential Simon & Garfunkel -levyn kautta. Muistan kun levyä mainostettiin telkkarissa ja äitini huokaili ihastuneena. Harvinaista kyllä meille ostettiin tuo cd, joka päätyi (ylläri!) minun ahkeraan kuunteluuni. Aloin soitella kappaleita myös kitaralla (kaivoin soinnut netistä) ja hyvin pian olin täysin myyty.

Yhtyeen musiikki ei ole kovin mukavaa kuunneltavaa räpiköivälle kitaristille, sillä ei auta, kateus iskee. Uskoisin että Paul Simon on yksi historian lahjakkaimmista muusikoista, ainakin elossa olevista. Kahdessa täydellisesti toiseensa sointuvassa lauluäänessä ja vahvassa akustisessa kitarassa on jotakin maagista. Sanoitukset ovat herkkiä ja coverit on valittu huolella, täysin nappiin. Niin nappiin, ettei niitä enää edes miellä covereiksi (tiedättehän, El Condor Pasa).

En ole koskaan ollut mikään huippu kielissä. Opin helposti ulkoa asioita, jonka takia olen kuitenkin pärjännyt koulussa aina ysin arvoisesti. Ennen kirjoituksia käänsin lempibiisieni sanoja suomeksi, kävin niitä pikkutarkkaan läpi sanakirjan kanssa. Tuohon joukkoon kuuluivat myös S&G:n biisit. Uskon edelleen, että se kun sain englannin kirjoituksissa aukkotehtävissä (tiedättehän ne ärsyttävät monivalinnat, joissa pitää tietää prepositioita ym.) myös opettajan suureksi hämmennykseksi kaikki oikein, on ihan vain Simonin ja Garfunkelin ansiota. Laulujen sanat ovat kaunista, monipuolista, sopivan absurdia, ja ainakin minun käsitykseni mukaan kieliopillisesti siistiä englantia.

Paul Simon on nykyajan trubaduuri, tarinankertoja, monipuolinen ja monet eri musiikkityylit taitava kitarataikuri, jolle nostan hattua tavattoman korkealle. Eikä pidä unohtaa myöskään Art Garfunkelia! Simonin soolotuotanto ei ole läheskään yhtä lähellä sydäntäni eli kyllä se toinen nimi siellä &-merkin takana jotakin meinaa.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: Vaihtelevasti vuosien 1957-2011 välillä
Paras albumi: Bookends (1968)
Poiminta tuotannosta: Flowers Never Bend With the Rainfall

6. Savage Garden

Olin parhaassa poikabändi-iässä (vähän päälle kymmennen) kun Savage Garden ponnahti pinnalle. Laulaja Darren Hayesin persoonallinen ääni kolahti heti. Myöhemmin kolahti myös miehen ulkonäkö (minusta on hauska kertoa kaikille, että menin mieheni kanssa kihloihin välittömästi sen jälkeen, kun Darren tuli kaapista. Siis totta kai tässä oli joku yhteys, heh). Savage Garden teki kaksi albumillista loistavaa musiikkia, joka toimii edelleen eikä vain ysärillä. Sen jälkeen Darren on jatkanut musiikin tekemistä soolona (sitä käsittelinkin jo aiemmin.)

Olen monesti jo kertonut, että nuoruusvuoteni eivät olleet kaikista helpoimmasta päästä. Musiikki oli pakokeino ja yksi tärkeimmistä pakokeinoista oli Savage Garden. Osaan bändin kaikki biisit ulkoa jokaista pientä nuottia ja sanaa myöten. Darrenin korkea ääni mahdollistaa sen, että voin soittaa ja laulaa mukana helposti samassa sävellajissa, jonka vuoksi biisit ovat olleet minulle myös mitä täydellisimpiä piano- ja kitarasoittelukappaleita.

Raskaamman metallin, punkin ja trance-meiningin ohella kuuntelen edelleen Darrenin laulua ainakin kerran viikossa. Kauniit melodiat, Darrenin uskomaton ääni ja seesteiset mutta kaikkea muuta kuin tylsät sovitukset auttavat minua rauhoittumaan. Ja jos on oikein todella paha päivä, mikään ei lohduta niin hyvin kuin Crash and Burn. "If you need to crash, then crash and burn. You're not alone."

Maa: Australia
Vuodet: 1994-2001
Paras albumi: Affirmation (1999)
Poiminta tuotannosta: Crash and Burn

5. CMX

CMX:n tärkeydestä minulle olen väläytellyt blogissa aiemminkin, viimeksi syksyllä kun pääsin tapaamaan A. W. Yrjänän. Kun ajattelen CMX:n musiikkia, yli kaiken nousee lyriikat ja Yrjänän karhea ääni niitä lyriikoita laulamassa, itse musiikki jää taustavoimiksi.

CMX:stä olen pitänyt jo lapsena (mieleeni nousee muistoja jopa muinaisesta Levyraadista!) mutta isompaan kuunteluun tämäkin bändi päätyi kun olin teini-ikäinen. Pakko se on myöntää, vuosi 2003 tuntuu suurelta käännekohdalta, kun pohdin elämääni. Tammikuun pimeässä aamussa välkkyvät ambulanssien valot, hirveä yhdistelmä epätoivoa ja toivoa, joka lopulta laukesi soittoon sairaalasta ja sitä seurannut hirveä pohjaton epätoivoinen synkkyys, rikkoivat 15-vuotiaassa minussa jotakin hyvin pysyvällä ja karulla tavalla. Noiden haavojen paikkailuun toi ja tuo musiikki korvaamatonta apua. Tuohon aikaan CMX kasvoi osaksi minua.

CMX:n biisit ovat kuin runoja, niissä on rytmiä ja tarttuvuutta, kauneutta ja rumuutta. Parasta on se, miten ne ylistävät suomen kieltä ja käyttävät sitä kekseliäästi ja uudistavasti. Jos tekisin listausta parhaista biiseistä, moni CMX:n kappaleista päätyisi listalle. Rakkaita ovat mm. Melankolia sekä Puuvertaus, joka päätyi hääkutsuihimme lainaukseksi. Pidän myös erityisesti siitä miten CMX ammentaa mystiikasta, vanhoista kansantaruista, luonnontieteistä ja scifistä. Laaja tuotanto toistaa osin itseään ja odotukseni helmikuussa julkaistavan uuden levyn suhteen eivät sen vuoksi ole kovinkaan korkealla. Silti bändi tulee aina olemaan minulle yksi suurimmista ja tärkeimmistä.

Maa: Suomi
Vuodet: 1985-
Paras albumi: Aura (1994)
Poiminta tuotannosta: Melankolia

4. Nirvana

Juttusarjani ensimmäinen bändi oli Spice Girls. Huvittavaa on, että samaan aikaan kuin kuuntelin spaissareita, fanitin myös Nirvanaa. Se ei vain tainnut olla yhtä sosiaalisesti hyväksyttyä ala-astelaisten tyttöjen keskuudessa... Näin jälkeen päin ajateltuna olisin yhtä hyvin voinut olla ylpeästi Nirvana-fani, kun en yrityksistäni huolimatta koskaan kuitenkaan sopeutunut joukkoon.

Äitini harvemmin kommentoi kuuntelemaani musiikkia. Jokin Nirvanan kappale, jossa on kunnon vingutukset, kuitenkin aiheutti äidilleni valtavan inhoreaktion. Sehän toki vain todisti minulle miten hyvä bändi on! Cobain on kenties musiikkihistorian mielenkiintoisin hahmo: grungen kuningas, herkkä tulkitsija, raivokas rokkari, narkkari. Cobainin tarina on surullinen ja häneen liittyy voimakasta rokkarimystiikkaa. On maailman surullisin asia, että Cobain ei saanut elämäänsä järjestykseen ja kuoli vain 27-vuotiaana. Mikä valtava menetys. Laulajien äänistä olen tämänkin juttusarjani aikana jauhanut melkoisesti, mutta Kurtin ääni menee lopulta yli kaikkien muiden.

Nirvanaa olen soittanut myös paljon kitaralla, mikään ei ole parempaa stressinpurkua kuin rämpyttää pelkillä voimasoinnulla kappale toisensa perään. Kuulostaa hirveältä mutta hei, sehän on tosi grungea se (en muuten malta odottaa, että pääsemme muuttamaan taloomme, siellä ei tarvitse välittää siitä, että naapurit häiriintyvät!). Jos tekisin listausta maailmanhistorian parhaista levyistä, Nevermind olisi ehdottomasti kärkikahinoissa.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1987-1994
Paras albumi: Nevermind (1991)
Poiminta tuotannosta: Something in the Way

3. Nightwish

Qstock muutama vuosi sitten.

Minä "ihan tykkäsin" Nightwishistä jo ennenkin, mutta kun ostin omakseni Oncen vuonna 2004, se oli rakkautta. Vielä syvemmäksi tuo rakkaus muodostui, kun ostin Once-nuottikirjan ja aloin soitella kappaleita (kehnosti mutta kuitenkin) ja luin tarinoita kappaleiden takaa. Vuotta myöhemmin aloin seurustella mieheni kanssa, joka toi kerran minulle romanttisimman kuviteltavissa olevan lahjan: Nightwishin koko tuotannon cd-levyille poltettuna. Noita levyjä kuuntelin satoja kertoja tuona abivuonna vielä kotona asuessani. Rakastin kappaleiden monitahoisuutta ja myös Tarjan ääntä.

Kun ihan liikaa mediahuomiota saanut Tarjan erottaminen iski, en jaksanut olla kovin järkyttynyt. Olihan minulla levyni (joita on muuten ihanan monta). Seurasin kuitenkin mielenkiinnolla uuden laulajan palkkaamista. Kun Anette valittiin, olo oli plääh. Ymmärsin toki, että linjaa haluttiin muuttaa, mutta silti koin bändin lähtevän väärään suuntaan. Monesti mietin, miksi Marco ei voisi laulaa kaikkia biisejä ja lopetin oikeastaan kokonaan bändin seuraamisen. Floor aloitti bändissä 2013, mutta sekin meni melkein kokonaan ohi. Samaan aikaan jatkoin vanhan Nigtwishin fiilistelyä.

Vaasassa vuonna 2014 ystävystyin yhden todella kovan luokan Nightwish-fanin kanssa. Ystävyytemme oikeastaan alkoi sopivasti siitä, kun kahvipöydässä kerroin olevani menossa Tarja Turusen joulukonserttiin ja sovimme menevämme sinne yhdessä. Ystäväni intoili paljon Nightwishin uudesta levystä ja myös Floorista ja sitä kautta imauduin uudelleen mukaan Nightwish-maailmaan. Ja onneksi palasin! Floor Jansen on parasta mitä Nightwishille on ikinä tapahtunut. Ja Endless Forms Most Beautiful on upea levy, jokaisen luonnontieteilijän pakkokuunnteltavaa. Tuomas Holopainen on musiikkijumala. Kovin montaa muusikkoa en fanita enemmän kuin häntä.

En ollut nähnyt Nightwishiä ennen livenä, mutta uuden innostukseni myötä olen nähnyt bändin nyt kahdesti: Oulun Qstockissa ja Seinäjoen Provinssissa. Ystäväni kanssa, totta kai. Musiikki yhdistää, se on yksi sen hienoista puolista.

Jaksan aina hämmästellä sitä, miten vähän Suomen media puhuu enää Nightwishistä. Bändi on kuitenkin millä tahansa mittapuulla aivan käsittämättömän suosittu maailmalla ja myy jatkuvasti isoja areenoita loppuun. Silti tuntuu että asenne Suomessa on edelleen "bring Tarja back", joka on todella turhauttavaa ja täysin naurettavaa. Media teki Tarjasta uhrin. Totuuden tietävät vain bändin jäsenet itse, mutta minä uskon, että Tarja on diiva, joka sopii paremmin soolomusiikin tekemiseen. Floorista sen sijaan välittyy aivan toisenlainen fiilis ja kummastakin todistamastani keikasta on välittynyt yleisöön tunne, että siinä joukko hyviä ystäviä pitää hauskaa.

Maa: Suomi
Vuodet:
Paras albumi: Once (2004)
Poiminta tuotannosta: Weak Fantasy

2. Leevi and the Leavings

Kirjoittelin pitkät pätkät leeveistä jo Gösta-kirjan yhteydessä:

"Olen syntynyt vuonna 1987 eli lapsuuteni elin juuri Leevi and the Leavingsin kulta-aikaan. Elämänmenoa muistan kuulleeni radiosta hyvin hyvin pienenä tyttönä ja isälläni oli tapana lauleskella (ihastuttavan epävireisesti) Elina mitä mä teen, koska neljä vuotta vanhempi isosiskoni on Elina. Urheiluruudun tunnusmusiikkina soi Tuhannen markan seteli. Näin jälkeen päin ajateltuna Leevien biisit antavat täydellisen soundtrackin noilla vuosille, jolloin elettiin syvää lamaa mutta minä vietin onnellisia lapsuusvuosiani." ja niin edelleen.

Leevi and the Leavings tosiaan on minulle merkityksellinen bändi. Sen monipuolisuus saa aikaan sen, että yhtyettä voi kuunnella oikeastaan aina, eikä siihen voi koskaan kyllästyä. Tärkeitä ovat myös kappaleiden sanat, jotka ovat sitä paitsi harvinaisen kaunista ja laadukasta suomen kieltä. Hyvin hilkulla oli, etteikö bändi olisi kiilannut ykköspaikalle, mutta se paikka meni jo...

Maa: Suomi
Vuodet: 1978-2003
Paras albumi: Musiikkiluokka (1989)
Poiminta tuotannosta: Keltainen huivi

1. System Of A Down

Muut yhdeksänkymmentäyhdeksän tämän juttusarjan bändiä voisivat olla vähän missä järjestyksessä tahansa tai jopa korvautua muilla, mutta lopulta tämä ykköspaikan bändi oli helppo valinta: sitä ei voisi sijoittaa minnekään muualle kuin tähän.

Muutin Turkuun opiskelemaan syksyllä 2006. Tuohon aikaan kuuntelin paljon System of a Downia. Hypnotize ja Mezmerize oli julkaistu hieman aiemmin ja niiden musiikki soi kaikkialla. Kymmenen vuotta sitten Anttilan Top Ten -osasto oli vielä voimissaan. Siellä kävin selailemassa levyjä ja vähitellen hankin kaikki SOADin vanhemmatkin levyt omikseni. Toxicitystä kasvoi nopeasti kenties elämäni tärkein levy, jonka osaan ulkoa vaikka unissani. Myös System Of A Down ja Steal This Album kasvoivat isoksi osaksi elämääni uudempien Hypnotizen ja Mezmerizen jäädessä vieraammiksi.

Paras keikka, jonka olen kuunaan nähnyt, on Mikkelin Jurassic Rockin 2013 SOADin keikka. Apua, siitäkin tulee jo viisi vuotta! Tuntui käsittämättömältä nähdä bändi livenä. Hohtoa lisää vielä se, että bändi on ollut niin harvinaista herkkua Suomessa. Tuo keikka oli pelkkää hurmiota alusta loppuun. Ihan käsittämättömän kova bändi, myös livenä.

System Of A Downin viehätysvoima piilee sen ainutlaatuisuudessa. Kukaan muu ei kuulosta samalta, ei ole yhtä yllätyksellinen, raivokas, karu ja suora. SOADin kappaleissa kytee usein viha mutta niissä on myös kauneutta. Bändi kunnioittaa armenialaista taustaansa ja se kuuluu myös musiikissa, jossa kansanmusiikkimaiset vivahteet yhdistyvät saumattomasti osaksi raskasta kokonaisuutta. Serj Tankian on uskomaton ja täysin omanlaisensa laulaja. Bändin salaisuus on myös uskomattomasti soiva stemmalaulu, sellaiseen törmää harvoin metallimusiikissa. Biisit tuntuvat kulkevan omia teitään, alussa ei voi tietää mihin lopussa päätyy, kun rytmit, tunnelmat ja sävellajit vaihtelevat hallitun kaoottisesti. System of A Down on sellaista musiikillista neroutta, että se tosiaan on mielestäni maailmanhistorian paras bändi, monessakin mielessä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1995-2006, 2011-
Paras albumi: Toxicit (2001)
Poiminta tuotannosta: Sugar


No niin, det var det. Tästä viimeisestä osasta tulikin melkoinen tilitys omasta elämästäni. Niin se vain menee, musiikki on valtavan tärkeä osa minua ja elämääni. Elämäni parhaisiin ja tärkeimpiin hetkiin kuuluu erottamattomasti musiikki. Parhaat bileet ovat sellaiset, joissa saa kuunnella omanhenkisten ihmisten kanssa omankaltaista musiikkia koko yön. Toisaalta sitten taas myös ne elämän pahimmat hetket ovat kestettävämpiä, kun läsnä on musiikkia. Rakastan musiikista keskustelua, omien suosikkien jakamista toisten kanssa ja sitä tunnetta kun löytää uuden bändin johon rakastua. Etenkin metallimusiikin maailma on syvä ja sitä kuuntelevat ihmiset ovat kokemuksieni mukaan usein hyvin herkkiä, hyvin älykkäitä ja erittäin mielenkiintoisia. Musiikki yhdistää ihmisä ainutlaatuisella tavalla.

Musiikki on eskapismia. Päivän huolet voi heittää harteilta, kun laittaa soimaan hyvää musiikkia ja pakenee sen tunnelmiin. Hiljaisuudella on ehdottomasti paikkansa, mutta maailmassa, jossa epämääräistä hälyä on kaikkialla, kuuntelen mieluummin musiikkia. Joka aamu kun herään, päässäni soi jokin kappale, usein sellainen jota en edes tiennyt muistavani. Pidän sitä merkkinä siitä, että musiikki on aivoilleni elintärkeää. Musiikkiin yhdistyy olennaisesti toinen intohimoni: sanat. Rakastan sitä, että aivoissani elää ikuisesti vaikkapa sellaisia sävel- ja sanapareja kuin: "Viipuri, sitten Pietari, Moskova, seuraavaksi Volgograd ja sieltä Araljärven kautta Azabadhiin". Tai: "Started out as a reserve. Soon promoted when deserved, changed his name to Larry Thorne". Tai: "Näetkö kaksi yöperhosta hämähäkin verkossa kietoutuneina toisiinsa."  Vaikka kaikki muu ympäriltä katoaisi, levytetty musiikki säilyy aina samanlaisena. Joka kuuntelukerta sävelet ja sanat ovat samat, vaikka sitä kuunteleva ihminen olisi millaisissa myrskyissä tahansa.

Mutta vielä tähän listaukseen. Olen jo monesti todennut, että jos tekisin listan nyt, yli vuotta myöhemmin, se olisi aika erilainen. Uusia suosikkeja on löytynyt ja muutamia listalla olevia bändejä tiputtaisin pois, kun ne eivät nyt oikein innosta. Yksi bändi pitää mainita erikseen: Mokomaan olen kehittänyt niin lämpimän suhteen, että se nousisi nyt lähelle kärkikymmenikköä. Kuuntelin bändiä ihan älyttömästi viime vuonna, niin kertoo myös Spotifyni. Marko Annala tarjosi minulle vuosi sitten blogini huippuhetken jakamalla kirjoitukseni Värityskirjasta omalla facebook-seinällään kommentoinnin kera. Tuollaiset ovat omiaan lisäämään fanitusta. Lisäksi Liedon SmugglerRokin keikka oli superhieno, väkeä oli sen verran vähän että tunnelma oli intiimi. Kesäilta oli lämmin ja kaunis. Tahdon nähdä Mokoman pian taas livenä! Ja uutta levyä odottelen, vaikkakin hieman pelonsekaisin tuntein.

Viime viikkoina olen taas rakastunut yhteen uuteen bändiin. Tykkään kuunnella etukäteen festareille tulevia bändejä (Provinssiin on tosiaan pakko päästä myös tänä vuonna, moikkaamaan Pohjamaata ja etenkin näkemään Offspring. Viime vuonna vastaavasta kuuntelusta löytyi upea Architects). Tuosta joukosta päätin tutustua paremmin jo aiemmin jonkin verran kuuntelemaani Arch Enemyyn ja nythän menin ja rakastuin ihan täysin. Alissa on idolini! Ja mikä valtava määrä hienoa musiikkia. Tälle tielle lähdettyäni olen kuunnellut myös aiempaa enemmän Amon Amarthia ja Kreatoria. En myöskään ymmärrä mikä minua on vaivannut listaa tehdessäni, sieltä puuttuu kokonaan esimerkiksi sellainen hieno bändi kuin Turmion Kätilöt. Kuuntelin viime vuonna ensimmäistä kertaa elämässäni myös Eminemiä. Olen myöhäisherännäinen. Rap ei oikein innosta, mutta Eminemiin taisin vähän rakastua (tätäkin se Spotify todistaa). Ja sitten taas toisaalta, jos kirjoittaisin tätä kuukauden päästä, olisi todennäköisesti taas toisenlainen ääni kellossa.

Näiden listattujen lisäksi olisi noin miljoona bändiä, joilla on yksi tai kaksi minulle valtavan merkityksellistä kappaletta. Ne bändit eivät ole päässeet listoille, kun kokonaisuutena niiden musiikki ei ole minulle niin iso juttu. Pitäisikin tehdä kokonaan oma juttusarja yksittäisistä merkityksellisistä biiseistä. Seuraava juttusarja onkin sitten satatuhatta maailmannhistorian parasta biisiä?

Musiikista kirjoittaminen ja muistojen kaiveleminen on ollut aika ihanaa. Aion siis jatkaa sitä tavalla tai toisella. Tällä viikolla on kerrottu, että sellaiset hienot bändit kuin Slayer ja Disco Ensemble aikovat lopettaa. Onneksi kuitenkin musiikki elää aina ja tulee uusia bändejä. Haastankin sinut, suosittele minulle lempibändiäsi! Myös Helmet-musiikkihaaste innostaa löytämään uutta musiikkia, tulen palaamaan siihenkin vielä tämän vuoden aikana. Kohti uusia musiikkituulia siis!

Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 9 (sijat 20. - 11.)

Toiseksi viimeinen osa on täällä ja alamme päästä lopulta asiaan. Nämä alkavat olla oikeita Elämäni Bändejä. Sellaista musiikkia, joka tavalla tai toisella on valtava osa elämääni. Osa on uudempia tuttavuuksia, toiset taas ovat kulkeneet kanssani suurimman osan elämästäni.

Aiemmat osat löytyvät täältä:
Osa kahdeksan
Osa seitsemän
Osa kuusi
Osa viisi
Osa neljä
Osa kolme
Osa kaksi
Osa yksi

20. Five Finger Death Punch

Provinssi 2016

Rakkauteni Five Finger Death Punchiin alkoi Vaasan vuosinani. Samaan työhuoneeseen sattui toinenkin fani, joka korostaa sitä mielikuvaa että FFDP liittyy Vaasaan. Toisessa pohjalaiskaupungissa Seinäjoella näin yhtyeen ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa viime vuoden heinäkuussa. Omistan kolme bändipaitaa, joista yksi ja eniten käytetty on FFDP:n. Yhtye keikkuu jatkuvasti Spotifyssäni soitetuimpien joukossa.

Pohdin sitä, miksi bändi on niin lähellä sydäntäni verrattuna moniin vähän vastaaviin bändeihin. Tulin siihen tulokseen että kyse on jälleen äänestä, Ivan Moodyn karhea soundi yhdistettynä musiikin vahvaan energiaan on tappava yhdistelmä, nyrkin isku. Moodyn ongelmat ovat heikentäneet bändin vahvuutta ja totta puhuakseni en tiedä, mikä tällä hetkellä on tilanne ja Moodyn kunto, keväällähän jo ilmoitettiin että mies jättää bändin kokonaan. Joka tapauksessa yhtyeellä on levykaupalla musiikkia, josta tulee minulle tavattoman hyvä olo.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 2005-
Paras albumi: The Wrong Side oh Heaven and the Righteous Side of Hell, vol 1. (2013)
Poiminta tuotannosta: Jekyll and Hyde

19. Bloodhound Gang

"Do it like they do on the Discovery Channel..." Härskit apinat tanssimassa, palautuuko mieleen? Bloodhound Gang kuuluu bändeihin, joista olen pitänyt lapsesta asti. Tosin sanoitukset alkoivat aueta minulle vasta huomattavasti vanhempana, onneksi... Musta huumori ja tarttuvat biisit ovat minuun erityisen hyvin uppoava yhtälö. Pidän bändin yllätyksellisyydestä ja kumartelemattomuudesta.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1993-2000, 2004-
Paras albumi: Hooray for Boobies (1999)
Poiminta tuotannosta: Along Comes Mary

18. Limp Bizkit

Limp Bizkitin Chocolate Starfish oli levy joka mullisti maailmaani. Hauskaa on se, että samaan aikaan tuleva aviomieheni kuunteli samaista levyä ja oli siitä yhtä innoissaan. Limp Bizkitillä on aika epätasaista tuotantoa, mutta tässäkin tapauksessa pidän sitä vain kiintoisana. Rap ei kuulu soittolistoilleni kuin pienissä paloissa, mutta Limp Bizkit tuo siinäkin mielenkiintoista lisää sekoittamalla räppiä metalliin. Tämä bändi pitäisi joskus nähdä livenä, taitavat olla vaan aika harvinainen vieras Suomessa.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1994-
Paras albumi: Chocolate Starfish and the Hot Dog Flavored Water (2000)
Poiminta tuotannosta: Break Stuff

17. Oasis

Oasikseen tutustuin kunnolla vähän poikkeuksellisesti Standing on the shoulders of a giant -levyn kautta. Se oli ainoa Oasiksen levy, joka sattui olemaan Laitilan kirjastossa. Kuuntelin sitä yhden kesäloman nuorena ja erityisesti mieleeni on jäänyt, miten kannoin kannettavan cd-soittimeni mukanani kasvimaalle. Taisi olla siisti kasvimaa sinä kesänä. Oasiksen musiikki on samaan aikaan herkkää ja vahvaa, kapinallista ja perinteistä. Rakastan vahvana kantavaa kitaraa ja Gallagherin veljesten ääntä. Bändi on niitä, jotka ovat kasvaneet summiaan suuremmiksi ja ristiriitaisuudet ovat luoneet yhtyeelle mystisyyttä, joka taitaa saada aikaan sen, että vielä sadan vuoden päästäkin Oasis tullaan muistamaan. Ikimuistoista musiikkia kenties.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1991-2009
Paras albumi: (What's the Story) Morning Glory? (1996)
Poiminta tuotannosta: Go Let It Out

16. Korn 

Korn on hyvin samankaltainen Limp Biztkitin kanssa ja myös suhteeni bändeihin on aika samanlainen. Huomaan taas kaavan, elämäni suurimmat bändit ovat niitä, joiden suurimmat hitit sijoittuvat aikaan, jolloin olin pääsemässä teini-ikään. Lainasin levyjä kirjastosta ja katsoin Lista-ohjelmasta bändien videoita (Kornillakin on muutama melkoisen ikimuistoinen). Korn on minulle myös mp3-ajan musiikkia. Marilyn Mansonin levyn ohella Kornin Take a look around soi mp3-soittimessani kesän 2008 kun matkustin bussilla kotiin töistä Muumimaailmasta. Kuuluu myös sarjaan "bändit jotka haluaisin joskus nähdä livenä".

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1993-
Paras albumi: Take a Look in the Mirror (2003)
Poiminta tuotannosta: Word Up

15. Kotiteollisuus

Suhteeni Kotiteollisuuteen on ristiriitainen. Hynynen ei tule koskaan saamaan anteeksi sitä yhtä Ruisrockin keikkaa, jossa unohti kaikki biisien sanat ja lopulta koko bändi oli lavalla alasti. Minä odotin keikkaa paljon ja sitten se olikin vain kännisten urpojen pelleilyä, fanien aliarviointia. Mutta sitten taas. Hynysen kynästä on syntynyt muutama sellainen kappale, että jos tekisin vastaavaa biisilistausta, ne kamppailisivat kärkisijoista. Sanojen rytmi, Hynysen ivallinen laulutyyli ja tarttuvat sävelet ovat tie sydämeeni. Jostakin syystä olen rakastunut Kotiteollisuuden versioon Haltin häistä. Sen olen useamman kuukauden ajan kuunnellut melkein joka päivä.

Maa: Suomi
Vuodet: 1991-
Paras albumi: Kuolleen kukan nimi (2002)
Poiminta tuotannosta:Tämän taivaan alla

16. Rammstein

Provinssi 2016. Ihmisiä oli valtavasti.

Kuka ei tykkäisi Rammsteinista? Rammstein oli rakkautta ensi kuuntelulla, kukaan ei ollut tehnyt mitään vastaavaa aiemmin. Spotify-ajan alkaessa harmittelin pitkään, että Spotify olisi muuten täydellinen, mutta sieltä puuttuu Rammstein ja The Beatles, eipä puutu enää kumpikaan. Rammstein taisi päästä lähes kaikkien suomalaisten tietoisuuteen viimeistään, kun Amerika julkaistiin ja sen musiikkivideo pyöri jatkuvasti televisiossa. Se oli näemmä vuosi 2004. Uskomatonta, tuntuu kuin siitä olisi vain pieni hetkinen.

Suuri osa Rammsteinin viehätystä on se, että että bändi laulaa saksaksi, poikkeaa siinäkin valtavirrasta. Bändi osaa show'n, se tuli todistetuksi vuoden 2016 Provinssisa. En ole koskaan nähnyt vastaavaa keikkaa, teatteria, sirkusta ja - totta kai - uskomattoman voimakasta, kapinallista, kieroa ja yhteiskunnallista musiikkia. Harvalla on tällaista taitoa hyppysissään, Till Lindeman on varmasti nero.

Maa: Saksa
Vuodet: 1994-
Paras albumi: Mutter (2001)
Poiminta tuotannosta: Ich Will

13. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus

Provinssi 2017.

Rakastan Timo Rautiaisen sanoituksen herkkyyttä. Raskas musiikki yhdistettynä herkkyyteen on minulle täydellinen yhdistelmä. Olinkin hirveän onnellinen, kun kuulin, että bändi palaa tauoltaan uuden levyn ja keikkojen myötä. Oli unelmien täyttymys nähdä bändi livenä viime kesänä, surullinen olin vain siitä, miten vähän ihmisiä oli löytänyt bändiä katsomaan. Moni entinen fani on tainnut suivaantua Suomi sata vuotta -biisistä mitä pidän suoraan sanottuna aika naurettavana.

Itse uskon että taustalla on se, että bändi tiesi pääsevänsä julkisuuteen biisin myötä, monien ehkä unohtaneelle yhtyeelle tuo lienee aika tärkeää. Enkä oikein ymmärrä, miten bändi nyt on pettänyt faninsa. Ilmapiiri on kovin mustavalkoinen. Itse rakastan myös sitä isänmaallisuutta, vanhoista tarinoista ja tunnelmista ammentavaa otetta, jota Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen musiikissa kuulee. Mutta pidän myös siitä, että bändi uskaltaa uudistua. Uudelta levyltä odotankin paljon. Ja odotan myös mielenkiinnolla, millaista keskustelua se taas herättää. Itse olen kurkkuani myöten kyllästynyt tähän suvakki-rasisti -keskusteluun, siihen että jokainen on vain jompaa kumpaa ja toivoisinkin että uudelta levyltä löytyisi kaikille jotakin ja myös harmaita sävyjä mustan tai valkoisen sijaan. Elegian ja Lumessakahlaajien kaltaista synkkää suomalaisuutta toivoisin siltä kaikista eniten.

Timo Rautiaisen kynästä on peräisin muutama minulle kaikkein rakkaimmista kappaleista. Niistä Lintu on yksi. Toinen on Jäähyväiset, joka on minulle henkilökohtaisesti itkettävin kappale, jota koskaan on tehty:

"Jos voisin viimeisen tunnin jotenkin saada takaisin. 

Kiittää vai hyvästellä, miten sen ajan jakaisin." 

"On isä mennyt ja poika käsittää nyt, ettei voi milloinkaan. 

Ei neuvoo antaa, ei elon takkaa kantaa, ei enää milloinkaan."

Maa: Suomi
Vuodet: 1996-2004, 2017-
Paras albumi: Rajaportti (2002)
Poiminta tuotannosta: Lintu

12. Sabaton

Provinssi 2017.

Jokainen viime vuosien aikana vähänkään enemmän tekemisissä ollut on varmasti kuullut, miten paljon rakastan Sabatonia. Ruisrockissa 2011 satuimme näkemään bändin ja pohdimme siinä, että mikä tämä oikein on, onpa hyvä! Siitä alkoi kuuntelu. Maaliskuussa 2015 näin ruotsalaiset seuraavan kerran, kun matkustimme silloisen työkaverini ja nykyisen ystäväni kanssa katsomaan bändiä Vaasasta Seinäjoen Rytmikorjaamolle. Seinäjoella näin toisenkin kerran bändin tämän vuoden Provinssissa ja siinä välissä Münchenissä Rockavariassa.

Sabaton on hieno live-bändi, joka selvästi rakastaa esiintymistä ja yleisöään. Tosin tietty kaava alkaa toistua, joka kerta Joakimin iho menee kananlihalle, mtuta eipä se haittaa. Sabaton soi salilla, lenkeillä, kotona ja oikeastaan kaikkialla. Se on niitä harvoja yhtyeitä, joiden musiikkia jaksan kuunnella kaikissa mielentiloissa. Yhtye pitää yllä tarinankerronan perinnettä. Suurista sotasankareista on laulettu aina, mutta Sabaton nostaa esiin myös unohtuneempia sankareita. Ja olihan se nyt totta vie hieno hetki suomalaiselle, kun Saksassa tuhatpäinen yleisö laulaa yhdessä "Lauri Allan Törni".

Maa: Ruotsi
Vuodet: 1999-
Paras albumi: Heroes (2014)
Poiminta tuotannosta: Soldier of 3 Armies

11. Scooter

Scooter soi lapsuudessani c-kasetilta, jonne olimme kopioineet sitä serkun cd-levyltä. Fire loppui kesken a-puolen, mutta ei se niin haitannut, kun b-puolella biisi oli kokonaisuudessaan. Firen lisäksi How much is the fish soi koko ajan ja musiikkivideotkin pyörivät jatkuvasti telkkarissa.

Moni on jättänyt ysärin taakseen ja ysärimusiikkia pidetään jotenkin vähän nolona. Minä kuitenkin kuulun siihen edelleen selvästi aktiiviseen (päätellen esim. radiokanavien ysäri-illoista) porukkaan, joiden soittolistoilla tuo parinkymmenen vuoden takainen musiikki soi jatkuvasti. Scooteria kuuntelen edelleen joka viikko. Se on minun energiamusiikkiani. Jos minun pitää pystyä johonkin ponnistuksia vaativaan, laitan Scooteria soimaan. Salillakin se soi usein, etenkin jos päivän ohjelmassa on burpeita. Ehdottomasti haluaisin nähdä Scooterin joskus livenäkin ja bändihän on käynyt Suomessa ihan hiljattain, ehkä siis vielä joskus.

Maa: Saksa
Vuodet: 1994-
Paras albumi: No Time to Chill (1998)
Poiminta tuotannosta: Maria

No niin, löytyikö nyt teidän suosikkejanne? Yksi osa enää listausta jäljellä, mitäs arvelette sieltä löytyvän?

Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 8 (sijat 30. - 21.)

Münchenin olympiapuisto, siellä näin kesällä 2016 ensimmäistä kertaa monta elämäni tärkeää bändiä.

Biisilistaus lähenee huippua, kolmanneksiviimeinen osa on luvassa nyt. Aiemmat osat ovat täällä:
Osa seitsemän
Osa kuusi
Osa viisi
Osa neljä
Osa kolme
Osa kaksi
Osa yksi

Saatanpa ehtiä kirjoittelemaan nuo loputkin jutut valmiiksi lähitulevaisuudessa. Elämä on nimittäin täynnä yllätyksiä. Tähän liittyen menin sen verran kurjaan kuntoon, että viime perjantaina menin suoraan töistä päivystykseen ja päädyinkin sitten ensimmäistä kertaa elämässäni sairaalahoitoon.

Kaikki on ihan hyvin nyt (hemoglobiinikin palautumassa luokasta "kuollut ja kuopattu" luokkaan "täyszombi") mutta lääkärin määräyksestä keskityn kaksi viikkoa paranemiseen ja siihen, etten löydä hetken päästä itseäni uudestaan TYKSistä. Koitan vaientaa sisäisen suorittajani ja antaa kovia kokeneelle kropalleni toipumismahdollisuuden. Kirjoja, lepoa ja ehkäpä tosiaan myös blogin päivittämistä, jos jaksan. No se paksusuoliparastani, asiaan eli musiikkiin.

30. Alanis Morrissette

Ääni, taas pääsemme tähän. Morrissetten ääni pureutui ensikuulemalta tajuntaani ja on kulkenut siellä siitä asti. Kun Jagged Little Pill julkaistiin, olin kahdeksanvuotias. You Oughta Know, Ironic ja All I Really Want tekivät pieneen tyttöön suuren vaikutuksen. Jo silloin tiesin, että Spice Girlsin glitterinen girl power ei ole mitään verrattuna tällaisiin oikeiden naisten oikeaan voimaan.

Maa: Kanada
Vuodet: 1987-
Paras albumi: Jagged Little Pill (1995)
Poiminta tuotannosta: You Oughta Know
 
29. Rage Against the Machine

Tämä yhtye  (jota mieheni kutsuu lempinimellä Raimo vastaan konetta) yhdistyy mielessäni vahvasti virkamiesurani alkutaipaleeseen ja aivan erityisesti vuoteen 2014.  Silloin asustelin Vaasassa meren rannalla ja kävelin työmatkojani halki hiljaisen kaupungin keskustan. Korvissa soi "fuck you, I don't do what you tell me" ja sen jälkeen menin kiltisti työhuoneeseeni ja aloitin jälleen yhden työpäivän osana valtion virkamieskoneistoa.

Heh, kuulostaapa kovin dramaattiselta. Pitänee selventää, että tykkään kovasti olla virkamies, mutta pieni anarkianpoikanen on kai aina hyvä säilyttää sielussa. Musiikin raivokkuus ja kapinallisuus ihastuttavat ja rakastan yhtyeen omalaatuista, eri tyylilajeja yhdistelevää soundia. Tätä bändiä ei voi korvata millään muulla, sen verran omassa sarjassaan se painii. Hyvä Raimo!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1991-2000, 2007- 
Paras albumi: Rage Against the Machine (1992)
Poiminta tuotannosta: Killing in the Name

28. Waltari

Oi Waltari, lempiaiheeni! Suomen aliarvostetuin yhtye, näin väitän aina ja kaikkialla.Waltari nauttii vakaata suosiota ulkomailla, etenkin Saksassa bändi vaikuttaa keikkailevan ahkerasti, mutta Suomessa se tuntuu hautautuneen jotenkin unohduksiin. Käsittämätöntä. Sitäkin väitän aina ja kaikkialla, että Kärtsy Hatakka on yksi Suomen lahjakkaimmista ja monipuolisimmista muusikoista. Käsitykseni saa toki kyseenalaistaa mutta olen valmis puolustamaan niitä innokkaasti.

En rehellisesti muista, miten olen tutustunut ensimmäistä kertaa Waltarin musiikkiin, mutta Kärtsyn ääneen tiedän rakastuneeni ensi kuuntelulta. Yhtyeen tuotantoon kuuluu musiikkia laidasta laitaan sekä suomeksi että englanniksi sanoitettuna. Moni pitää sitä varmasti epätasaisuutena, minä taas pidän sitä mielenkiintoisena. Jotakin yhtyeen ja Kärtsyn taidoista kertoo myös poikkeuksellisen onnistunut cover-levy Covers All (2011). Etenkin levyn avausraidalle (SOAD-cover P.L.U.C.K, tulen myöhemmin palaamaan vielä siihen, mitä tämän yhtyeen musiikki minulle merkitsee ja miten siis suhtaudun myös coverointiin) suuri kumarrus.

Maa: Suomi
Vuodet:1986-
Paras albumi: Rare Species (2004)
Poiminta tuotannosta: Helsinki

27. Garbage

Rockavaria 2016. Vieläkin harmittaa, kun ei ollut kunnon kameraa mukana.

Toistan itseäni, mutta taas se on pakko mainita: Lista. Sieltä löytyy myös rakkauteni alkulähteet Garbagea kohtaan. Push It -musiikkivideo vuodelta 1998, kaboom, se iski! Joku juttu minulla on näihin vahvoihin, vähän ivallisiin lauluääniin (kts. mm. kohdat 30. ja 28.). Yksi elämäni haaveista täyttyi, kun näin Garbagen livenä viime vuonna Münchenissä ja olipahan kuulkaa hieno keikka. Garbagen biiseissä on poikkeuksellinen lataus ja sähköinen fiilis. Ne ovat usein näennäisen keveitä, mutta lopulta syvempiä ja pahaenteisiäkin.

Maa:Yhdysvallat
Vuodet: 1994-
Paras albumi: Version 2.0
Poiminta tuotannosta: Push it

26. The Prodigy

Ensimmäinen muistikuvani Prodigystä on, kun serkkuni ihmetteli, että enkö oikeasti ole kuullut Prodigystä. Tämä tapahtui luultavimmin joskus vuosien 1995-1996 tienoilla, kun olin alle kymmenvuotias. Olinhan minä taatusti prodigyni kuullut, mutta en vaan ollut noteerannut sitä sen kummemmin. Neljä vuotta vanhemman serkkuni kommentti sai kuitenkin aikaan sen, että kun The Fat of The Land -levy alkoi näkyä ja kuulua joka puolella, minusta tuli kertaheitolla fani. Tuo fanitus on kestänyt parikymmentä vuotta eikä loppua näy. Prodigyn näin muutama vuosi sitten Ruissalossa ja olipahan sekin kyllä menoa ja meininkiä, huh huh.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1990-
Paras albumi: The Fat of the Land (1997)
Poiminta tuotannosta: Omen

25. Anthrax

Rockavaria Münchenissä 2016. Anhtraxin aikana tuli myrskyvaroitus.

Anthrax pitäisi oikeastaan käsitellä seuraavan kohdan (Slayer) kanssa yhdessä. Meillä on ollut kotona vähän vääntöä, kumpi näistä thrash-klassikoista on kovempi. Minä olin pitkään Anthraxin kannalla, mutta mieheni liputti tiukasti Slayerin nimeen.  Tämä vääntö tuli päätökseen, kun viime vuonna Münchenissä näimme nämä kaksi yhtyettä peräjälkeen ja peli oli sillä selvä (huom. järjestys tässä jutussa, hävisin väittelyn). En osaa sanoa muuta kuin että kun homma toimii, se vaan toimii.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1981-
Paras albumi: Among the Living (1987)
Poiminta tuotannosta: Got the Time

24. Slayer

Slayer alkoi soittaa ja taivas repesi.

Niin. Toimii. Slayer sopii lähestulkoon joka hetkeen ja tilanteeseen. Yksi paikka johon se ei sovi, on puhelimen herätysääni. Tämäkin on tullut koettua viattomana kanssaherääjänä. Slayeriin liittyy myös yksi tärkeä muisto elokuulta 2011. Hääpäivämme oli kääntynyt iltaan ja kuskimme, ystävämme, lähti viemään meitä takaisin Turkuun. Sattumalta hääpaikan lähellä oli syttynyt hakekasa pikkupoikien leikeistä. Ja toinen sattuma oli se, että tuolloin 20.8.2011 oli Radio Rockilla Slayer-ilta. Pysähdyimme pimeälle maalaistielle, katselimme tulipaloa (paloautot olivat jo saapumassa) ja kuuntelimme Slayeria. Toimii!

Maa:Yhdysvallat
Vuodet: 1981-
Paras albumi: Reign in Blood (1986)
Poiminta tuotannosta: Raining Blood

23. Pää Kii

Provinssi 2016. Keikan lopuksi bändi ilmoitti että hajoaa/lopettaa/jotakin, en ole ihan varma bändin nykytilasta.

Yksi levyllinen pariminuuttisia biisejä, medialle haistattelua ja Emma-pysti. Pää Kii on suomalaisen musiikkimaailman kummajainen, toki punk-maailmassa aika normimeininkiä. Tämä yksi Teemu Bergmanin projekteista menestyi mukavasti ja ihastutti toki minutkin. Jos olisin kuunnellut Pää Kii -levyä levysoittimella, olisi levy ja varmaan koko soitinkin kulunut puhki. Maanisuutta lähentelevää tehosoittoa siis.

Kumartelematon mutta kuitenkin suht siivo meininki saa aikaan sen, että Pää Kii löytyy listaltani näin korkealta. Livevetojakin olen nähnyt useamman ja se energian määrä on jotakin aivan hullua. Tämä musiikki tekee niin hyvää herkälle, stressaavalle ja kontrollifriikille sielulleni. Älä liikaa mieti asioita, mehän ollaan vaan tyhmiä apinoita. Jotakin hirvittävän suloista on myös siinä, kun punkkari laulaa "mä lähdin menee, kun jätskit alko sulamaan". Skipataan kahvit onkin ollut puhelimeni soittoäänenä jo ties miten pitkään. Ihan puhdasta rakkautta tämä bändi.

Maa: Suomi
Vuodet: ? 
Paras albumi: Pää Kii
Poiminta tuotannosta: Nyt skipataan kahvit

22. Disco Ensemble

Tämä kuva taitaa olla Qstockista pari vuotta sitten. Faneilleen omistautuva bändi <3

Disco Ensemble on niitä bändejä, joka on soinut aina ja kaikkialla läpi nuoruuteni. Rakkaus yhtyeeseen syntyi lopullisesti vasta, kun näin sen ensimmäistä kertaa livenä. Insinöörismäiset miehet vetivät valtavalla energialla vimmaista musiikkia ja olin myyty. Sen jälkeen olen nähnyt bändin livenä melkoisen monta kertaa ja himoitsen aina vaan lisää. Kuuntelin yhtyettä erityisen paljon opiskelu-urani loppuvaiheessa ja muistan monta graduntäyteistä yötä, seuranani läppärin näytön kelmeä valo ja kuulokkeissa Disco Ensemblen lohduttavuus ja villi energia. Päivinä jolloin mikään ei tunnu miltään ja mikään musiikkikaan ei innosta, laitan soimaan Disco Ensembleä, tuttua ja turvallista, energisoivaa musiikkia.

Maa: Suomi
Vuodet:1996-
Paras albumi: First Aid Kit (2005)
Poiminta tuotannosta: We might fall apart
 
21. Infected Mushroom

Energisoivasta puheenollen... Infected Mushroom kiihdyttää nollasta sataan nanosekunnissa. Israelilaisvaikutteet puskevat musiikista läpi ja meno on mukavan psykedeelistä. Elämäni tärkeimpiä bändejä yhdistää se, että niiden tuotantoa jaksan kuunnella aina, elämäntilanteesta ja fiiliksistä riippuvatta. Tällainen on myös Infected Mushroom. Huonoina päivinä se piristää ja auttaa jaksamaan ja hyvinä nostattaa fiiliksen lopullisesti katosta läpi. Erityisen hyvää lenkkeily- tai spinning-musiikkia myös!

Maa: Israel
Vuodet: 1996-
Paras albumi: Army of Mushrooms (2012)
Poiminta tuotannosta: Becoming Insane



No niin, löytyikö tästä osasta suosikkeja, inhokkeja, ylläreitä tai järkytyksiä?

Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 7 (sijat 40. - 31.)

Bändilistaus, long time no see! Seuraava erä on joukko sekalaista seurakuntaa, raskaasta meiningistä silkkaan poppiin ja yllättävän paljon mukana on myös vanhoja vivahteita. Tästä porukasta olen nähnyt livenä vain yhden bändin, toivottavasti siihen tulee vielä joskus muutos. Huippua lähestyessä alkaa olla aina enemmän myös tunteita mukana tässä fanituksessa. Osa kuusi on täällä, osa viisi, osa neljä, osa kolme, osa kaksi ja osa yksi.

40. Slipknot

 Kuva

Slipknotin laitan mielessäni vähän samaan porukkaan Kornin ja Limp Bizkitin kanssa. Slipknot on jäänyt tästä kolmikosta jotenkin etäisimmäksi ja siksipä se pääsee käsittellyyn nyt, loput sitten myöhemmin. Slipknotin raivokas musiikki sopii moneen tilanteeseen. Bändi on kuuluisa live-esiintymisistään ja tämä onkin bändi, jonka haluaisin kovasti nähdä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1995 -
Paras albumi: All Hope is Gone (2008)
Poiminta tuotannosta: Psychosocial

39. Linkin Park

Kuva

En ole koskaan ollut sellainen Linkin park -superfani kuin moni ikätoverini. Muistan miten valtava juttu Hybrid Theory oli, kun olin yläasteikäinen. Silti en voi väittää, etteikö parvi viikkoa sitten maailmaa järisyttänyt suru-uutinen Chester Benningtonin itsemurhasta olisi kouraissut minuakin syvältä.

Linkin Parkin tyyli on minun musiikkimaussani hiukan väliinputoaja, mutta sen omintakeinen soundi ja sopivan synkät sävyt ovat ihastuttaneet aina.  Jatkossa Linkin Park tulee kuulostamaan entistäkin surullisemmalta, mutta toisaalta, onneksi musiikki elää aina.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1996 -
Paras albumi: Hybrid Theory (2000)
Poiminta tuotannosta: In the End

38. Green Day

Kuva

Green Day on ollut oleellinen osa soittolistojani "ihan aina". Tuttu ja turvallinen, tarpeeksi kesy punk-rock on sopiva lisä raivokkaamman meiningin keskelle ja Green Day onkin kulkenut kanssani jo viisitoista vuotta. Erityisen läheinen bändistä on tullut kitaran soiton kautta, monet biiseistä sopivat hyvin hiukan epävireiseen rämpyttelyyn. Basket Case on niitä biisejä, jotka ovat kasvaneet summaansa suuremmiksi. Uskon, että Green Day on niitä tämän ajan bändejä, jotka muistetaan vielä viidenkymmenen vuoden päästäkin.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1986 -
Paras albumi: Dookie
Poiminta tuotannosta: Basket Case  

37. Volbeat

Kuva

Kun Volbeat soi radiossa, ei tarvitse ikinä miettiä, että "onkohan tämä Volbeatia". Se lienee tärkein osa bändin viehätystä. Mukavan vanhanaikainen meininki, tarttuvat biisit ja taatusti erottuva lauluääni on toimiva resepti. Volbeatia en juuri koskaan kuuntele pelkästään, mutta Spotify-listoiltani sitä löytyy sinne tänne ripoteltuna runsaasti. Volbeatiakaan en ole sattunut näkemään koskaan livenä, vaikka bändi taitaa olla aika ahkera Suomen kävijä.

Maa: Tanska
Vuodet: 2001 -
Paras albumi: Guitar Gangsters & Cadillac Blood (2008)
Poiminta tuotannosta:  Still Counting


36. Sir Elwoodin Hiljaiset Värit

Kuva

Muistaako joku Bonus-CD:t? Kultaisella 90-luvulla meillä ei ollut kovin montaa cd-levyä ja nämä ilmaislevytkin pääsivät siten valtavan kovaan soittoon. Ensimmäinen kosketukseni moniin kotimaisiin bändeihin tulikin bonuslveyjen kautta. Tähän joukkoon kuuluu myös Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, jonka tuskainen Puunukke, soi kahdeksannen bonus-CD:n raidalla numero 18. Muistaakseni muut perheenjäsenet pitivät sitä liiankin surullisena, mutta minä, ikuinen surussa ja melankoliassa rypijä, ihastuin täydellisesti.

Elwoodin kappaleet ovat täynnä tunnetta, tuskaisen riipiviä, hirveän onnellisia. Sir Elwood on minulle sateisen, rankan, kurjan päivän musiikkia, se lohduttaa, tasoittaa, muistuttaa että tunteet ovat ok. Spotifyssani Sir Elwood nostaa päätään syksyisin Edu Kettusen kanssa. Toisaalta Perunamaa ja Viimeisellä rannalla ovat minulle kesäbiisejä ja Neiti Kevät, no, arvaatte. Elwood sopii joka vuodenaikaan ja tunteeseen. Hienoa, hienoa musiikkia.

Maa: Suomi
Vuodet: 1988 -
Paras albumi: Puunukke (1997)
Poiminta tuotannosta: Viimeisellä rannalla

35. Megadeth

Kuva

Olin kuunnellut Megadethia aiemminkin, mutta lopullinen rakastuminen yhtyyeseen taisi tapahtua tammikuussa 2011 (tai se hetki ainakin jäi mieleen). Silloin Turun Logomossa esitettiin (mielettömän hyvää!) 1827 Infernal Musical -hevimusikaalia. Se pärähti käyntiin Symphony of Destructionilla ja käsikarvat nousivat pystyyn välittömästi. Vieläkin muuten harmittaa tavattomasti, etten hankkinut musikaalin DVD-taltiointia, haluaisin niin kovasti nähdä sen uudelleen.

Megadeth on muita thrash-kumppaneitaan melodisempi ja siksipä taidankin kuunnella sitä niin usein. Yhtye oli viime viikonloppuna soittamassa Kuopiossa ja ystäväni oli sitä katsomassa. Olin tavattoman kateellinen, mutta pienet pätkät Symphony of Destructionia ja À Tout le Mondea WhatsAppissa lohduttivat kummasti <3

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-2002, 2004-
Paras albumi: Rust in Peace (1992)
Poiminta tuotannosta: Symphony of Destruction

34. Mustasch

Näin Mustachin livenä Oulussa Qstockissa pari vuotta sitten (tämän jutun isot kuvat siis omiani). Keikka oli yhtä hyvä kuin bändi on levyillä. Vahvat riffit ja konstailematon rock-meininki upposivat minuun välittömästi kuultuani bändiä ensimmäistä kertaa. Sitä paitsi bändin tyypit vaikuttavat uskomattoman sympaattisilta kavereilta. Joku juttu näissä ruotsalaisissa kyllä on...tähänkin teemaan palaan vielä myöhemmin.

Maa: Ruotsi
Vuodet: 1998-
Paras albumi: Lates Version of the Truth (2007)
Poiminta tuotannosta: Double Nature 

33. Jake Bugg

Kuva

Löysin Jake Buggin vahingossa, jo ennen Spotify-jäsenyyttäni. Kolahti kerralla: raikasta ja taitavaa musiikkia, kitara ja ääni joka kuulostaa vähän Johnny Cashilta, mutta omanlaiseltaan. Kun muutin töiden perässä Vaasaan keväällä 2013, istuin pienen 16 neliön yksiöni lattialla syömässä kolmioleipää ennen huonekaluostoksille lähtöä. Rinkasta olin kaivanut esiin läppärin, josta soitiin Jake Buggia YouTubesta.

Buggin musiikilla on minuun rauhoittava vaikutus. Hänen mutkaton mutta koskettava musiikkinsa onkin toiminut terapeuttina minulle yksinäisinä Pohjanmaa-vuosinani. Vieläkin vähän kirvelee, etten lähtenyt katsomaan miestä (poikaa, jos on syntynyt 1994 on minun mittapuullani poika!) Provinssiin muutama vuosi sitten. Jake Bugg on muuten usein villi korttini, jos minua pyydetään suosittelemaan artistia tai laittamaan jonkin biisin soimaan (seurasta riippuen, toisissa seuroissa villi korttini on Annihilatorin King of the Kill...). Harvempi on edes kuullut artistista, mutta sitä useampi ihastuu kerralla.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 2011-
Paras albumi: Jake Bugg (2012)
Poiminta tuotannosta: Lightning Bolt

32. Disturbed

Kuva

Disturbed on soinut listoillani pitkään, mutta jostakin syystä bändi pääsi kunnolla sydämeeni viime talvena. Kuuntelin Seinäjoen kämpälläni iltaisin ennen nukahtamista Down With the Sicknessiä ja Strickeniä jatkuvalla toistolla ja upposin syvälle musiikkiin. Tämä on bändi, jonka haluaisin nähdä livenä tositositositositosi paljon!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1996-2011, 2015-
Paras albumi: Ten Thousand Fists (2005)
Poiminta tuotannosta: Down With the Sickness

31. Darren Hayes

Nämä levyt ja levykotelot on rakastettu naarmuille.

No niin, aletaan päästä asiaan. Darren on ehdottomasti tunnetuin Savage Garden -yhtyeestä (ei liene yllätys, että siihen palaan vielä myöhemmin, spoiler alert, paljon myöhemmin, tässä juttusarjassa). Mies on kuitenkin tehnyt soolomusiikkia neljän sooloalbumin verran. Musiikki on enemmän ja vähemmän laadukasta, mutta aina aitoa ja koskettavaa. Hayesin lauluääni jakaa mielipiteet, mutta minä rakastan sitä. Olen kasvanut aikuiseksi Hayesin lyriikoiden parissa ja ne ovat kasvaneet osaksi minua. Näistä lyriikoista jatkan myöhemmin lisää...

Hayes on aktiivinen facebook-sivuillaan ja tuntuukin hullulta, että nyt se sama Darren, jota teini-Mari ihaili jo parikymmentä vuotta sitten, on niin helposti saavutettavissa, hän nimittäin vastailee aktiivisesti faneileen ja ihan itse. Joskus vielä rohkaistun, kirjoitan ja kiitän siitä voimasta, jota herkkä sielu on saanut kappaleidensa kanssa välitettyä toiselle herkälle sielulle maapallon toiselle puolelle.

Maa: Australia
Vuodet:  1993-
Paras albumi: This Delicate Thing We've Made (2007)
Poiminta tuotannosta: Neverland 

Ja taas kysyn: löytyikö tästä osasta teidän suosikkejanne? Koitan palata loppuihin osiin mahdollisimman pian, kohti rakkaimpia bändejä mennään!

Sata maailmanhistorian parasta bändiä osa 5, sijat 60. - 51.

Bowie ja kitara.

Sarja on saavuttanut puolivälin! Mitä pidemmälle sarja etenee sitä helpompi minun on kirjoittaa näistä bändeistä. Sitä enemmän ne nimittäin ovat sydäntäni lähellä. Aiemmat osat löytyvät täältä: osa 1, osa 2, osa 3 ja osa 4.

60. David Bowie

Bowie oli minulle pitkään vähän sellaista taustamusiikkia, kivaa mutta ei kovin innostavaa. Aloin kuitenkin kuunnella miehen musiikkia toden teolla lukioikäisenä ja silloin kolahti ja kolahti kovaa. Yksi monipuolisimmista, taitavimmista, herkimmistä ja älykkäimmistä artisteista, joita tällä maapallolla on tallannut. Bowien kuolema taisi koskettaa minua enemmän kuin kenenkään muun julkkiksen kuolema tähän asti. Onneksi musiikki elää.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1964-2016
Paras albumi: The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972)
Poiminta tuotannosta: Starman

59. Depeche Mode

Depeche Mode kuuluu myös lukioaikaisiin löytöihini. Enjoy the Silence olisi varmasti kärkipäässä, jos tekisin tällaisen listauksen yksittäisistä biiseistä (ehkä joskus vielä teenkin?). Depeche Mode on täydellistä tiettyihin hetkiin, herkkää, kaunista, surumielestä, silti kokeilevaa ja erilaista. Joskus vielä käyn Tallinnassa siinä baarissa, joka soittaa pelkkää Depeche Modea!

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1980-
Paras albumi: Violatori (1990)
Poiminta tuotannosta: Enjoy the Silence

58. Sex Pistols

Punkia olen kovasti mainostanut jo aiemmissa osissa, mutta nyt on aika nostaa esiin Sex Pistols, kaikkien punk-bändien äiti (isä? paheellinen isoveli?). Sex Pistols oli maailman ensimmäisiä merkittäviä punk-bändejä ja myös minun punk-historiani uranuurtaja. Oli hirvittävän vapauttavaa tajuta, että musiikin ei aina tarvitse olla kaunista, sointuvaa, harmonista. Ei tarvitse pyrkiä aina täydellisyyteen.  Punkin ja erityisesti Sex Pistolsin (tarpeeksi hallittu) raivo, kapinahenki ja Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols -asenne on ollut minulle ehdottomasti tarpeen. Porttiteoria toimii, Sex Pistols johti kohdallani ehdottomasti rajumpaan punk-musiikkikamaan.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1975-2008
Paras albumi: Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols (1977)
Poiminta tuotannosta: Anarchy in the UK

57. Children of Bodom

Bodomia kuunteli kaikki yläasteen pahikset. Minä en ollut yläasteen pahis, enkä siis kuunnellut bändiä tuolloin. Ehkä noista yläastemuistoista johtuen, olen aina pitänyt bändiä vähän teinijuttuna. Bodomia aloin kuunnella enemmän vasta opiskeluaikana ja huomasin, että olinkin ollut turhaan ennakkoluuloinen. Kuitenkin yhtyeen musiikki on makuuni vähän liian tasapaksua kilinää ja örinää (tuntuu jotenkin maanpetturuudelta sanoa näin). Bodomia kuuntelen viikottain, mutta en paljoa kerrallaan. Se on parempaa pienissä annoksissa. Huvittavaa on se, että Bodom on minulle aina örinäbändi, vaikka monia huomattavasti enemmän örinäbändejä en miellä örinäbändeiksi laisinkaan.

Maa: Suomi
Vuodet: 1993-
Paras albumi: Are You Dead Yet? (2005)
Poiminta tuotannosta: Are You Dead Yet?

56. Good Charlotte

Siskollani oli Good Charlotten The Young and the Hopeless -levy ja puhkikulutin sitä melkoista tahtia. Harmitonta, jokseenkin viatonta ja mukavan menevää musiikkia. Ei mikään ihme että levy iski niin hyvin teini-ikäiseen meikäläiseen. Musiikillisesti pidin enemmän bändin uudemmista levyistä, mutta tuo levy tulee aina olemaan rakkain. Bändi pääsee nykyisin aika harvoin Spotifyn virtuaaliselle levylautaselle, mutta se ei yhtään vähennä sitä tosiasiaa, että Good Charlotte on minulle yksi tärkeimmistä bändeistä ja ansainnut paikkansa listalla.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1996
Paras albumi: The Young and the Hopeless
Poiminta tuotannosta: I just wanna live

55. The Ramones

The Ramones on monelle pyhä, se yksi ja ainut punk-bändi. Minä, synkkyysfani ja rosoisuuden rakastaja, pidän bändiä  kuitenkin aika tylsänä. Ramonesin musiikki on puhtoista ja oikeastaan kaunista. Kuitenkin bändille on minulle ehdottomat hetkensä, kun kaipaan jotakin menevää, kuuntelen Ramonesin poikia. Yhdenlaista viihdettä on myös kuunnella Ramonesia ja laulaa päälle bändin biiseistä tehtyjä suomennoksia. Noiduttuun luutarhaan mä vein kissan parhaan...

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1974-1996
Paras albumi: Ramones (1976)
Poiminta tuotannosta: Sheena is a Punk Rocker

54. Eppu Normaali

Eput, kenen suomalaisen listalta tämä bändi muka ei löytyisi? Ihailen sanoituksia ja etsin (ja löydän) niiden taustalta Kirsi Kunnaan vaikutusta. Hyvin harvoin alan varta vasten kuunnella Eppuja, mutta ei taida mennä viikkoakaan ilman yhtyeen musiikkia: sitä kuulee radiosta, telkkarista, sitä on yhden tai kahden biisin verran melkein jokaisella Spotify-soittolistallani ja sitä tulee lauleskeltua. Eput ovat yhden toisen suomalaisen bändin (arvaatte ehkä minkä, siihenkin palaan huomattavasti myöhemmin tässä sarjassa) kanssa Suomen suomalaisen bändi. Hittibiisit ovat tuttuja kaikille ja uppoavat kansaan kuin veitsi voihin. Eikä ihme. Minulle bändin musiikki on kuitenkin jotenkin liian "kilinä-rockia" ollakseen ihan huippusuosikkini, se selittää sijoituksen.

Maa: Suomi
Vuodet: 1976
Paras albumi: Imperiumin vastaisku (1988)
Poiminta tuotannosta: Vihreän joen rannalla (mikä video!)

53. Papa Roach

Cut my life in two pieces, this is my last resort. Kuulostaako tutulta? Aika moni tuntee tämän vuonna 2000 (No NYT tunnen itseni vanhaksi! APUA!) julkaistun kappaleen, vaikka bändi ei muuten olisikaan tuttu. Ja biisihän on yksi rock-historian parhaista, jos minulta kysytään. Papa Roach on niitä bändejä, joita rakastan erityisesti laulajan rosoisen äänen takia. Jostakin syystä bändi tuntuu jääneen pahasti esim. vähän samankaltaisten Linkin Parkin ja Avenged Sevenfoldin varjoon, vaikka yhtyeeltä on tullut melkoinen määrä loistavaa musiikkia. Suosittelen!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1993-
Paras albumi: Getting Away With Murder (2004)
Poiminta tuotannosta: Last Resort

52. Suicidal Tendencies

Suicidal Tendencies on harvinainen bändi tällä listalla: olen kuunnellut sitä vasta pari vuotta. GTA V on tietysti tuonut paljon iloa elämääni noin muutenkin, mutta sitä kautta löysin Channel X:ää kuunnellessani pari uutta suosikkibändiä. Kuka voi oikeasti väittää, että pelaaminen olisi ajanhukkaa? Suicidal Tendencies kuului bändeihin, jotka näin viime toukokuussa ensimmäistä kertaa livenä. Keikka oli mahtava ja oli se nyt vaan hieno hetki kuulla Institutionalized livenä, jokaisen  virkamiehen pitäisi se tehdä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-
Paras albumi: Suicidal Tendencies (1983)
Poiminta tuotannosta: Institutionalized

51. Metallica

Minä rakastan musiikkia ja rakastan puhua siitä. Sen olen kuitenkin oppinut, että ei kannata mennä sanomaan Metallica-fanille, että ei ihan ymmärrä miksi bändi on niin hirveän suosittu. Heh. Tästäkin huolimatta bändi löytyy näin korkealta listaltani. Kyse ei ole siitä, etteikö bändi olisi ihan loistava vaan siitä, että moni bändi on niin paljon parempi (palaan tähän vielä). Odotin Metallican uutta levyä innolla ja uskomatonta mutta totta, sekin oli loistava. Metallican suosio taitaakin perustua siihen, että se on yksi maailman tasalaatuisimmista bändeistä. Kaikki biisit laajassa tuotannossa ovat kuunneltavia, hyviä jopa. Metallica on ehkä jollain tavalla aikuismaisempi kuin monet muut metallibändit, ehkä se on syy miksi bändi ei ole ylempänä listallani...

Pakko on vielä mainita se, että ensimmäinen muistikuvani Metallicasta on, kun Lista-ohjelmassa näytettiin bändin video, jossa on raiskauskohtaus. Siitähän nousi tietenkin valtava kohu, jo tuolloin, ennen kukkahattutätien luvattua aikaa. En saanut traumoja (taisin sitä paitsi siirtyä pois telkkarin vierestä), mutta sen tuo tapaus takasi, että bändi jäi pysyvästi mieleeni jo lapsena.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1981-
Paras albumi: Musta albumi tietty! (Metallica, 1991)
Poiminta tuotannosta: Nothing else matters

Sata maailmanhistorian parasta bändiä osa 4, sijat 70. - 61.

Alkaa peellä loppuu aalla. Pohjanmaan viime kesän uskomattomiin tunnelmiin palataan myöhemmin sarjassa, tänäänkin lakeutta kuitenkin vähäsen  jo sivutaan.

Bändilistaus on edennyt neljänteen osaansa. Aiemmat osat löytyvät täältä, täältä ja täältä.  Puoliväli alkaa lähestyä ja bändit sen kuin paranevat. Ilman kuvia mennään myös tässä osassa, junabloggaaminen alkaa olla jo perinne.


70. ZZ Top

Partaiset hassut miehet ja menevää musiikkia. Ei kai tätä edes tarvitse selittää? Tai pysty selittämään?

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1969-
Paras albumi: Eliminator (1983)
Poiminta tuotannosta: Sharp Dressed Man


69. Red Hot Chili Peppers

Minulla on muutama bändi, joiden yliarvostusta jaksan jatkuvasti ihmetellä. RHCP on hyvin lähellä päästä noiden bändien (esim. Foo Fighters ja U2, pliis, kertokaa joku minulle, että miksi!) joukkoon. RHCP:llä on onneksi kuitenkin muutama sellainen persoonallinen jippo takataskussaan, että yhtye nousee suosikkieni joukkoon, vaikka siihen hartaimpaan fanilaumaan en kuulukaan. Eri tyylien yhdistely, tarttuvat melodiat ja laulajan persoonallinen ääni iskevät minuun. Ilmeisesti bändi on myös aivan mahtava livenä, sitä olisi hauskaa joskus päästä todistamaan.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-
Paras albumi: Californication (1999)
Poiminta tuotannosta: Scar Tissue


68. E-Type

Ysäri on vilahdellut listallani aika paljon ennenkin, mutta tämä edustaja onkin oikein Eurodancen kuningas. Myös E-Type on kulkenut mukanani jo pari vuosikymmentä, ylä- ja alamäissä. Ihan konkreettisestikin, sillä E-Type on mitä parhainta hölkkämusiikkia. Satuinpa muuten huomaaman, että tämä ruotsalainen herrasmies keikkailee joulukuussa Suomessa. Sanotaan että ysäri on taas muotia. Minä taas mietin, että missä välissä se muka oli pois muodista.

Maa: Ruotsi
Vuodet: 1991-
Paras albumi: Last Man Standing
Poiminta tuotannosta: Angels Crying


67. Pantera

Tiedättehän Walkin riffin? Niinpä, eipä siitä kaikessa voimassaan ja yksinkertaisuudessaan paljon paremmaksi voi pistää. Panteralla on muutamia niin uskomattoman täynnä latausta olevia biisejä, että bändi on yksi suurista suosikeistani, vaikka laajaan tuotantoon mahtuu melkoinen määrä myös ei niin vakuuttavia kappaleita. Aggressiivista, mutta kuitenkin jollain tapaa suoraviivaista ja selkeää. Tykkään kuunnella Panteraa aivan erityisesti salilla.

Panterasta tulee mieleen myös hassu muisto mieheni ja minun seurustelun alkuajoilta, kymmenen vuoden takaa. Paikallisessa yökerhossa piti esiintyä illalla Pandora. Esitys oli pahasti myöhässä, eikä jaksettu jäädä odottamaan. Lopuksi kävi ilmi, että mieheni oli luullut, että esiintyjä olikin Pantera. Voi pojat, sitä minä kyllä olisin jäänyt odottamaan!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1981-2003
Paras albumi: Vulgar Display of Power (1992)
Poiminta tuotannosta: Walk


66. Klamydia

Punk-sinfonian väliajalla napattu kuva. Ensimmäinen ja viimeinen punk-keikkani, jossa oli väliaika!

 

Klamydia oli kova juttu ala-asteella poikien keskuudessa. Kilttinä tyttönä minä en moista hurjannimistä bändiä voinut kuunnella, paitsi tietty salaa Lista-ohjelmassa, josta olen tämän listauksenkin aikana jo monesti maininnut. Oikeastaan rakkaus tähänkin bändiin on syntynyt jo siis parikymmentä vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa näin bändin livenä kuitenkin vasta viime vuonna, kun Klamydia esiintyi Vaasan kaupunginorkesterin kanssa. Ilta oli nimetty osuvasti Punk-sinfoniaksi ja olihan se nyt hyvänen aika mahtavaa. Hiukan tosin jäin kaipaamaan raflaavampia biisejä, oli taidettu ottaa huomioon se, että kohdeyleisö poikkesi vähäsen normaalista punk-keikan yleisöstä. Eivätkä Klamydiaan perehtymättömät vaasalaiset välttämättä olisi kestäneet kuulla olevansa homeperseitä... Puhumattakaan siitä, mitä närpiöläiset olisivat saattaneet joutua kuulemaan.

Itse olen jo 3,5 vuoden ajan seurannut elämää Pohjanmaalla, siitä 2,5 vuotta Vaasassa, ulkopuolisen (turkulaisen) silmin ja täytyy sanoa, että Klamydia onnistuu tiivistämään aika paljon oleellista pohjalaisuutta lyriikoihinsa. Alkaa peellä, loppuu aalla. Plussaa bändi saa lisäksi siitä, että sen jäsenet ovat aivan mahdottoman symppiksen ja huumorintajuisen oloisia.

Maa: Suomi
Vuodet: 1988-
Paras albumi: Tyhmyyden ylistys (2005)
Poiminta tuotannosta: En voi vastustaa kiusausta, Närpiön kansallislaulu!


65. Billy Talent

Billy Talent on jollain tapaa hyvin kaupallinen ja tuotteistettu, mutta kuitenkin aito ja persoonallinen. Laulajan vähän ivallinen ääni, tarttuvat riffit ja sopivalla tavalla kiltti raivokkuus tekevät musiikista nautittavaa. Ei ole mikään ihme, että bändin biisejä on menneinä vuosina kovasti puhkisoitettu radiossa. Minä en kuitenkaan ole kyllästynyt, niin hyviä nuo suuret listahitit aina ja edelleen ovat.

Maa: Kanada
Vuodet: 1993-
Paras albumi: Billy Talent II (2006)
Poiminta tuotannosta: Fallen Leaves


64. Skunk Aansie

Kun mietin yhdistäviä tekijöitä lempibändeissäni, päädyn hyvin nopeasti laulajan persoonalliseen ääneen. Näin on tapaus myös Skunk Anansien kohdalla. Persoonallisuus ei tosin lopu ääneen, Skin on iso persoona muutenkin. Yhtye edustaa minulle 90-luvun lopun musiikillista heräämistäni, varhaisteinin havahtumista kaikkiin maailman mahtaviin bändeihin. Tuon ajan hurahduksista ehdottomasti suurin osa on kulkenut mukanani siitä asti, niin myös Skunk Anansie. Nyt bändin kuuntelu on ollut vähän tauolla, vedin nimittäin yliannostuksen gradua kirjoittaessani syksyllä 2012. Niin kävi muuten myös Lana Del Reyn kanssa, jota en oikein edelleenkään pysty kuuntelemaan ajattelematta kuivuvaa  ja kutistuvaa savea.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1994-2001, 2008-
Paras albumi: Post Orgasmic Chill (1999)
Poiminta tuotannosta: Charlie Big Potato


63. NOFX

Punkia olenkin esitellyt jo monen bändin voimin listauksessani, tässä nyt yksi tärkeimmistä. NOFX on hieno yhteiskunnallinen räyhäyhtye, jolla on ihan valtava tuotanto. Usein kuuntelen punkia vain tunnelman vuoksi, mutta NOFXin kohdalla on pakko kuunnella myös sanoja ja oivalluksia. Yhtyeen musiikki ei ole helpoimmasta päästä, mutta minä nostan bändin hyvin korkealle sarjassaan, enkä suinkaan vähiten sen vuoksi, että bändillä ei ole takanaan suurta levy-yhtiötä. Se sopii melkoisen hyvin punkin henkeen.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-
Paras albumi: Punk in drublic (1994)
Poiminta tuotannosta: Linoleum



62. The Cardigans

Lisää ruotsalaisia! My Favorite Game on oikeastaan 1990-luvun lopun soundtrack, niin paljon se soi, aina ja kaikkialla. Minun tietoisuuteeni bändi tuli tietenkin Listan kautta, eikä vähiten kyseisen kappaleen hienon musiikkivideon vuoksi. Fanitan Nina Perssonia edelleen aivan hulluna. Tämäkin bändi on viime vuosina keikkaillut Suomessa, mutta koskaan en ole heitä nähnyt livenä. Jonakin päivänä toivottavasti vielä!

Maa: Ruotsi
Vuodet: 1992-
Paras albumi: Gran Turismo (1998)
Poiminta tuotannosta: My Favorite Game


61. Keane

Keane on tehnyt  kaikkien aikojen tärkeimmän itken silmät päästäni -kappaleen (viittaus Mokomaan ei tahallinen), Bend And Breakin. Sitä en voi kuunnella silmät kuivina, eikä se ole tarkoituskaan, kun motiivina on rypeä. Kappale on julkaistu Hopes and Fears -albumilla vuonna 2004, vuosi isäni kuoleman jälkeen, jolloin elin hyvin vaikeaa aikaa. Keane tarjosi hirveän herkälle, pelokkaalle ja täysin musertuneelle teini-ikäiselle kaikkea sitä, mitä kaipasin. Ja niinpä se tarjoaa edelleenkin. Uskomattoman herkät ja kauniit lyriikat, tarttuvat mutta konstailemattomat sävelkuviot ja rauhallinen tunnelma saavat minut rakastumaan bändiin aina uudelleen. Somewhere Only We Know ansaitsee vielä eritysmaininnan hienosta videostaan.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1995-2014
Paras albumi: Hopes and Fears (2004)
Poiminta tuotannosta: Somewhere Only We Know

Löytyikö tästä osasta teidän suosikkejanne? Koitan palata mahdollisimman pikaisesti seuraavaan osaan, mitä pidemmälle juttusarja etenee, sitä enemmän innostun!