C. S. Lewis: Velho ja leijona (Klassikkohaaste 2)

Klassikkohaaste taitaa olla suunnilleen parasta, mitä kirjablogistaniassa on tapahtunut blogiaikanani. Itse luen klassikoita paljon ja blogini taitaakin olla poikkeuksellisen klassikkopainotteinen listahaasteideni vuoksi. Parasta on lukea muiden postauksia klassikkokirjoista ja tämä klassikkohaaste 2:n loppupäivä onkin oikeaa klassikoiden juhlaa. Tuijatan blogissa on listattuna mukana olevat blogit. Itse olen sitä mieltä, että klassikoiden lukeminen kannattaa aina. Vaikka lukukokemus ei aina olisikaan miellyttävä, se kuitenkin avartaa maailmaa. Lisäksi on aina niin äärettömän kiehtovaa lukea, miten eri lukijat kokevat saman kirjan.

Minulla oli tarkoituksena lukea tähän haasteeseen koko Narnian tarinat -kirja, mutta ehdin lopulta lukea vain ensimmäisenä ilmestyneen, sen kuuluisimman, Velhon ja leijonan. On oikeastaan uskomatonta, että minulta on jäänyt tämä lastenkirjallisuuden klassikko lukematta. Olin lapsenakin innokas lukija, mutta jostakin syystä en koskaan päätynyt lukemaan Narniasta. Lisäksi mielikuvani kirjoista on ollut myös se, että ne ovat vähän tylsiä. Ikävä kyllä tuo mielikuva ei täysin varissut luettuani Velhon ja leijonan. Tarina ei temmannut minua mukaansa niin voimakkaasti kuin olisin toivonut. Lapsuuden lempikirjani oli Liisan seikkailut ihmemaassa ja toivoin Narnialta samankaltaista taikaa. Kai ongelmana oli se, että uskoin Narniankin olevan Liisan seikkailujen tavalla melkoisen synkkä ja pahaenteinen. Kirjamakuni on ehkä vähän kieroutunut.



Velhossa ja leijonassa oli toki synkkä puolensa, mutta lopulta se oli lähinnä jännittävä ja hyvin kerrottu satu. Tarina on niin kuuluisa, että myös etukäteistiedot juonesta ja hahmoista vaikuttivat lukukokemukseen. Velho ja leijona olisikin pitänyt lukea jo lapsena, puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-odotuksia. Silloin olisin varmasti ihastunut täysillä tarinaan. Ja Aslaniin!

Velho ja leijona sisälsi kaikki täydelliselle sadulle olennaiset elementit: jännittävän tarinan, mieleenpainuvan satumaailman ja ikimuistoiset hahmot. Sen tärkein ominaisuus ja syy siihen, miksi teos on merkittävä kirjallisuuden klassikko, on sen sisältämä suoraviivainen hyvän ja pahan taistelu. Tähän tuo mielenkiintoista syvyyttä myös se, että teos on julkaistu vuonna 1950, toisen maailmansodan jäljeen ja sen alussa kerrotaan, miten Peter, Susan, Edmund ja Lucy oli lähetetty vanhan professorin luokse pakoon Lontoon pommituksia. Lewis sai tähän innoituksen omasta elämästään, sillä hänen luokseen majoitettiin toisen maailmansodan aikaan neljä lasta evakkoon.

Lisäksi tietenkin vaatekaapin toimiminen siirtymätienä tavallisen maailman ja Narnian välillä on niin kuuluisa yksityiskohta, että jo sen vuoksi tämä klassikko tulee lukea itse. Ja olihan se nyt hyvänen aika hienoa, taidankin mennä tutkimaan ihan varmuuden vuoksi meidän vaatekaappimme, olisin valmis pieneen seikkailuun Aslanin kanssa. Ja vaikka Velho ja leijona ei ollutkaan niin mullistava lukukokemus kuin olin toivonut, aion ehdottomasti lukea loputkin Narnian seikkailut.

Nämä jutun kuvat olen ottanut 21. tammikuuta, kun Turussakin oli vielä lunta ja maisema oli kuin Narniasta. Nyt ruoho vihertää, aurinko paistaa ja voisin vaikka vannoa, että ulkona tuoksui tänä aamuna keväältä. Huomenna on jo helmikuu, joten kevättä kohti mennään kovaa vauhtia! Nyt kun sain oman klassikkopostaukseni pois alta, onkin aika siirtyä lukemaan, mitä klassikoita muut ovat lukeneet ja mitä niistä on oltu mieltä. Parasta!

Kirjalija: C. S. Lewis
Luettu kirja: Velho ja leijona (suom. Kyllikki Hämäläinen) kokoelmasta Narnian tarinat (Otava)
Alkuperäinen kirja: The Lion, the Witch and the Wardrobe (1950)
Kuvitus: Pauline Baynes
Sivumäärä: 61
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Eve Hietamies: Yösyöttö ja Tarhapäivä

Kepeän ja raskaan yhdistelmä kirjallisuudessa on haastava. Vaikeista asioista kirjoittaminen siten, että teksti säilyy nautittavana ja viihteellisenä on taatusti vaikeaa ja siksipä ehkä nautinkin Eve Hietamiehen Yösyötöstä (2010) ja Tarhapäivästä (2012) niin paljon. Klassikoiden ja kriitikoiden ylistämien teosten keskelle kaipaan säännöllisesti jotakin kevyttä luettavaa. En kuitenkaan nauti pelkän hötön lukemisesta. Viihteellisiltä kirjoiltakin vaadin sisältöä, hyvää kieltä ja usein mielellään myös syvällisempää pohjaväriä. Hietamies pääsikin yllättämään minut valtavan positiivisesti.

Yösyötössä Antti Pasanen, ihan tavallinen suomalainen mies, sellainen äijähkö mies, joka tykkää pitkään nukkumisesta, baari-illoista ja naisista, jää yksin vastasyntyneen vauvansa kanssa.  Vaimo Pia ottaa ja päättää, että elämä vauvan kanssa ei ole häntä varten. Antti on Paavo-poikansa kanssa alkuun ihan hukassa. Tietenkin, sillä vauva-arkeen tottuminen olisi haastavaa läsnäolevan vaimonkin kanssa. Onneksi apua alkaa vähitellen löytyä niin neuvolasta, leikkipuiston äideistä kuin naapurin perheeltäkin.

Tarhapäivässä pikku-Paavo on kasvanut viisivuotiaaksi tenavaksi. Elämä rullaa jo tutumpia uomia, mutta Pasasen pojat joutuvat taas uuden haasteen eteen, kun perheeseen muuttaa tilapäisjäseneksi viisivuotias Terttu-tyttö. Yhtäkkiä Antin ja Paavon miehiseen elämään ilmestyy tyttöjen juttuja, tyttöjen leluja, vaatteita, lakanoita, pompuloita ja sanoja, joiden merkitystä voi vain arvailla. Jokaisella lelulla on nimi, mutta niin on jokaisella vaatekappaleellakin. Antti on taas pulassa.

Hietamiehen kirjoitustapa on lämmin mutta terävä. Hänellä on taito tiivistää paljon tunnetta arkiseen kerrontaan. Sinänsä kirjojen sisältö ei ollut mitään maata mullistavaa. Uskon että pienten lasten vanhemmat saisivat itse tarinasta huomattavasti enemmän irti kuin minä, lapsista ja vanhemmuudesta mitään ymmärtämätön. Kuitenkin kirjoissa oli jotakin sellaista humaania lämpöä, hyväntuulisuutta ja positiivisuutta, että kirjojen lukeminen oli ehdottoman nautinnollista. Hietamies kuvaa alleviivaamatta Paavon äidin vaikeaa masennusta ja sitä, miten hankalaa on kun Paavo kaipaa äitiänsä, joka ei jaksa olla pojastaan kiinnostunut. Toivon todella, että Hietamies kirjoittaisi Pasasen poikien tarinalle jatkoa, haluaisin kovasti kuulla, mitä heille kuuluu.

Yösyöttö on HS:n suomalaiset suosikit -listalla.
Tarhapäivä on kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalla.
Helmet-lukuhaasteessa Yösyötöllä kuittaan kohdan 20 (kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan) ja Tarhapäivällä kohdan 30 (viihteellinen kirja).

Kirjailja: Eve Hietamies
Kirja: Yösyöttö (2010) ja Tarhapäivä (2012)
Kustantaja: Otava
Sivumäärät: 383 ja 447
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★

Lukumaratonviikko 25. - 31.1.

Olen aiemmin osallistunut varsinaisille vuorokauden pituisille lukumaratoneille ja pari kertaa pitänyt myös all you can read -viikonlopun. Nyt kun Cats, books & me -blogin Kirsi julisti koko viikon pituisen lukumaratonin, päätin olla mukana. Tällä viikolla näyttäisi vielä olevan aika paljon lukuaikaa, toki muu arki menee lukemisen edelle, mutta aika paljon haluaisin silti saada luettua. Etenkin kun klassikkohaasteen kakkososan klassikko on vielä lukematta... Minulla on sitä paitsi tammikuussa lähtenyt kirjastosta lainaaminen ihan täysin lapasesta. Kuvassa näette kirjastonkirjojen huojuvan pinon.  Ei lopu lukeminen ainakaan kesken. Kakola-kirjassa olen puolessa välissä, Narniaa ja Punavuoren keisarinnaa olen myös jo aloittanut. Oletteko lukeneet jotakin näistä, onko suosituksia?

Tähän maratoniin ajattelin osallistua siten, että kirjaan päivittäin lukemani määrän ja viikon lopuksi teen koontipostauksen lukemistani kirjoista, päivittäisistä sivumääristä ja lukemisen herättämistä ajatuksista. Facebookin puolella saatan tehdä välihuomioita. Voisin tällä viikolla panostaa myös blogiini ja tsempata sen verran, että saisin lopultakin julkaistua muutaman rästipostauksen. Toivossa on hyvä elää.

Mukavaa ja kirjaisaa viikkoa kaikille! Loppukevennyksenä Eskon aamujumppaa viime viikolta. Tuollaisia venytyksiä voisin itsekin tehdä sohvaa vasten lukemisen lomassa ;)

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina

Kirjallisuus on parhaimmillaan avartavaa, opettavaa ja silmät avaavaa. Tietenkin samalla mielellään myös viihdyttävää ja tunteita herättävää. Juuri tällainen lukukokemus oli Jung Changin omaelämänkerrallinen Villijoutsenet. Länsimaalainen ihminen elää (muotisana-varoitus!) omassa kuplassaan ja vaikka uutisia maailmanmenosta oman lintukotomme ulkopuolisesta elämästä on runsaasti saatavilla, jää muunlainen elämä väkisinkin vieraaksi ja kaukaiseksi. On vaikeaa kuvitella, millaista olisi elää alistettuna, pelossa ja olosuhteissa, joissa ihmisoikeudet ja sananvapaus ovat vain haave. Tämän vuoksi Jung Changin Villijoutsenet oli valtavan avaratava lukukokemus. Teos vei lukijansa 1900-luvun Kiinaan ja avaa tuon ajan tapahtumia niin kuin kirjailijatar sekä hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat ne kokeneet.

Changin isoäidin syntyessä vuonna 1909 Kiinaa hallitsi vielä keisari. 1911 Kiinassa alkoi vallankumous, jonka seurauksena maasta tuli tasavalta. Isoäidin aikaan Kiinassa naisella ei käytännössä ollut arvoa. Naisten jalkoja sidottiin yleisesti, jolla pyrittiin naisen viehätysvoiman lisäämiseen. Toimenpide oli erittäin kivulias ja isoäitikin kärsi murtuneista jaloistaan koko elämänsä. Hän oli kaunis nuori nainen, hyvää kauppatavaraa, ja näin ollen päätyi erään sotakenraalin jalkavaimoksi.

Changin äidin ja isän sukupolvi eli hyvin erilaisessa Kiinassa. Kommunismin nousu sai ihmiset luottamaan uuteen aikaan ja Changin vanhemmat olivatkin kommunistisen puolueen jäseniä, tärkeissä tehtävissä olevia virkamiehiä. Etenkin Changin isä uskoi aatteeseen palavasti ja antoi sen mennä kaiken, jopa oman vaimonsa hyvinvoinnin, ylitse. Vuonna 1952 syntyneen Changin lapsuus oli kuitenkin onnellinen, sillä perheellä oli suhteellisen hyvät olot ja vaurauttakin.

Olot Kiinassa heikkenivät 1950-luvun lopulla, kun Suureksi harppaukseksi kutsuttu taloudellinen suunnitelma sai aikaan nälänhädän, kenties koko ihmiskunnan historian tuhoisimman. Suuressa harppauksessa oli tarkoituksena käyttää hyväksi Kiinan valtavaa väkilukua ja muuttaa kerralla maatalousvaltio nykyaikaiseksi teolliseksi kommunistivaltioksi. Suuri harppaus teräksentuotantoineen tuntuu käsittämättömältä kokeilulta ja olikin karmaisevan kiehtovaa lukea tuosta hämmentävästä ajasta Changin kertomana. Tuohon aikaan Changin perhe pärjäsi vielä melko hyvin, sillä vanhempien asema oli hyvä.

Chang kuvaa teräksentuotantoa:

"Pysäköintialueelle, jossa autonkuljettajilla oli tapana odotella, oli pystytetty valtava sulatusuuni. Öisin se valaisi taivaan, ja uunin ympärillä häärivien ihmisten äänet kantautuivat makuuhuoneeseeni 300 metrin päähän. Perheemme wokit joutuivat tähän uuniin samoin kuin kaikki muutkin valurautaiset keittoastiamme. Me emme kärsineet menetyksestä, koska emme enää tarvinneet niitä. Yksityistä ruoanlaittoa ei enää sallittu, ja jokaisen oli syötävä kanttiinissa. Sulatusuunit olivat kyltymättömiä. Mennyttä oli vanhempieni pehmeä, mukava vuode, jossa oli rautajouset. Mennyttä olivat myös kaupungin jalkakäytävien rautakaiteet ja kaikki mikä oli valmistettu raudasta. Näin vanhempiani tuskin kuukausiin. usein he eivät tulleet kotiin lainkaan koska heidän oli varmistettava, ettei heidän virastonsa sulatusuunien lämpötila milloinkaan laskenut liian alas." 

1960-luvun puolessa välissä alkanut kulttuurivallankumous teki perheen olosta vaikeampaa. Kommunistisen puolueen sisäiset ristiriidat kärjistyivät ja ihmisiä alettiin luokitella. Mao Zedong, joka oli pahasti epäonnistunut suuressa harppauksessa, kehoitti koulutettuja nuoria muodostamaan punakaarteja ja hyökkäämään vastavallankumouksellisia ja luokkavihollisia vastaan. Kuka tahansa saattoi päätyä mustalle listalle. Oli järkyttävää lukea kuvauksia siitä, miten Changin luokkatoverit pahoinpitelivät opettajiaan ja väärinkäyttivät heille annettua käsittämätöntä valtaa. Punakaartilaiset myös tuhosivat korvaamattomia Kiinan muinasaarteita ja polttivat kokonaisia kirjastoja. Kulttuurivallankumouksen yhteydessä myös Changin vanhemmat joutuivat epäilyttävien henkilöiden listalle ja työleireille. Elämä oli epävakaata, epävarmaa, raskasta ja halveksunnan varjostamaa.

Villijoutsenet oli melkoinen matka Kiinaan. Kaikessa runsaudessaan, yksityiskohdissaan, kurjuudessaan ja ahdistavuudessaan se oli kuitenkin myös positiivinen. Jungin elämänilo, pyrkimys parempaan ja myönteinen elämänasenne kaiken kurjuuden ja epävarmuuden keskellä, teki lukemisesta nautintoa. Ja hyvinhän Jungin kävi, hän pääsi opiskelemaan ja lopulta muuttamaan ulkomaillekin, joka ei todellakaan ollut itsestäänselvyys tuon ajan Kiinassa.

Changin vanhempien omistautuminen aatteelle ja kyseenalaistamattomuus tuntuivat hämmästyttäviltä. Samoin Changin Maohon kohdistama ihailu tuntui länsimaalaisen ihmisen silmin hyvin oudolta. Villijoutsenet olikin silmät avaava kertomus siitä, mihin voi johtaa valtion suljetut rajat, propaganda, henkilönpalvonta ja vähintään lievä aivopesu. Kyseenalaistamiseen ja protestiin ei ole varaa, kun kyseessä on koko perheen tai suvun maine, mahdollisesti jopa henki. Tosin Changin perhe ei ollut loputtoman tottelevainen. Chang itse jättäytyi punakaartien tuhotöiden ulkopuolelle ja myös Changin isä kritisoi Maon toimintaa.

Huomasin taas, että minun pitäisi ehdottomasti lukea enemmän tämän tyylistä kirjallisuutta. Historiatietoni ovat aika vajavaiset ja maailmassa on niin paljon asioita, joista haluaisin tietää lisää. Lukukokemus oli raskas, mutta voimakkaan vavahduttava. Jotakin karmaisevaa Villijoutsenien kuvaamasta maailmasta kertoo se, että kirja on yhä kielletty Kiinassa, samoin Changin myöhemmin kirjoittamat tietokirjat.

Kirjalla kuittaan Helmet-lukuhaasteen  kohdan 38 (jossain päin maailmaa kielletty kirja)
Avaan joutsenien siivin myös Itä-Aasiaan sijoittuvan Kurjen siivellä -lukuhaasteen.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Elegia ja Turun Tilda.

Kirjailija: Jung Chang
Luettu kirja: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina (suom. Kaarina Turtia)
Kustantaja: Otava
Alkuperäinen kirja: Wild Swans. Three Daughters of China (1991)
Sivumäärä: 580
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

Blogistanian kirjapalkinnot 2015 - omat ehdokkaani

Kuva: Marja-Leena Liipo

Jännittävät ajat ovat käsillä! Nyt kirjablogit ympäri blogistaniaa äänestävät nimittäin viime vuoden parhaita kirjoja. Kategoriat ovat Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto. Voittajat julkistetaan heti huomenna.

Tämä on ensimmäinen vuosi, kun osallistun itse äänestykseen. Olen lukenut yleensä niin vähän uutuuskirjoja, ettei äänestettävää oikein ole ollut. Viime vuonna emännöin itse Tietoa ja siitä innostuneena annan tänä vuonna ääneni Finlandia-, Globalia- ja Tieto-kategorioissa. Uusia käännöskirjoja luin niin vähän, että ehdokkaita ei löytynyt kuin yksi. Finlandiaankaan ei ollut tunkua, mutta Tietoon sen sijaan olisin voinut poimia vielä useammankin teoksen. Nyt sitten jännittämään, miten käy ja mitkä kirjat vievät voiton!


Blogistanian Finlandia 

3 pistettä: Laura Lindstedt: Oneiron

"Oneiron saa lukijansa pohtimaan syvällisiä. Se hämmentää, herättää kysymyksiä, ajaa lukijan välillä jopa googlen äärelle. Se herättelee aivoissa hermoyhteyksiä, joita sinne ei ole ennen syntynyt ja kannustaa omaan ajatteluun."

 2 pistettä: Kari Hotakainen: Henkireikä

"Hotakaisella on käsittämätön lahja hallita kieltä siten, että teos on samalla runollinen, aforistinen ja voimakkaan jännitteinen."

1 piste: Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

"Eppu Nuotion kuvaava suuri rakkaus ei ole räiskyvää, ei maailmaa järisyttävää, ei kovinkaan intohimoista eikä ikimuistoista. Se on arkista, lämmittävää ja hymyilyttävää. Eli sellaista, mitä rakkaus parhaimmillaan, kestävimmillään ja aidoimmillaan on. Mutta minä rakastan sinua oli poikkeuksellisen lämmin, lohduttava ja jotenkin armollinen lukukokemus."

  

Blogistanian Globalia

3 pistettä: Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja.

"Knausgårdin tapa kirjoittaa on niin kertakaikkisen aseistariisuva, että lukijan on mahdoton olla ihastumatta hänen kirjoitustapaansa ja myös Karl Oveen henkilönä tämän valtavista puutteista  huolimatta. Rakastan sitä, miten Knausgård käsittelee pimeitä tunteita ja miten hän osaa kirjoittaa arkisista tapahtumista niin elävästi, kuin tapahtumia katselisi suoraan maagiselta videonauhalta."

Blogistanian Tieto 

3 pistettä: Similä & Vuorela: Valtio vihaa sua - Suomalainen punk ja hardcore 1985-2015

"Similä ja Vuorela ovat tehneet käsittämättömän hyvää työtä. Teos etenee jouhevasti kirjallisten lähteiden ja haastattelujen pohjalta ja rakenne on sopivan leikkaa&liimaa -henkinen kunnon punk-henkeen. 600 sivua on täyttä tavaraa ja valtavasta aineistosta huolimatta teos ei ole vähääkään sekava vaan sopivan kronologinen ja selkeä."

2 pistettä: Kesäläinen ym. : Suomen luolat

"On mahtavaa, että tällaista kirjallisuutta julkaistaan ja tuodaan samalla tunnettavuutta sille, miten hienoja luontoretkikohteita Suomesta löytyy."

1 piste: Aalto & Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen

"Matkaopas keskiajan Suomeen oli juuri sopiva sekoitus tiedettä ja viihdettä ja rauhallinen kuvitus sopi kirjaan erinomaisesti. Kirja sopii viihteellisyytensä myötä myös niille, jotka eivät halua lukea kuivaa tiedettä. Suosittelenkin kirjaa ihan kaikille keskiajasta kiinnostuneille tai niille, jotka aikovat matkata sinne aikakoneellaan. Ottakaa minutkin mukaan, jooko!"

David Bowien suosikkikirjat -haaste

David Bowien lempikirjoja sekä 1001-albumia hakuteos, jonka kansikuvaksi on oikeutetusti valittu kuva Bowien Low-levyn kannesta.

Hieno mies on poissa. Bowien musiikki on ollut voimakkaasti läsnä elämässäni noin viisitoista vuotta. Hänen musiikkinsa ja etenkin lyriikkansa ovat lohduttaneet, innostaneet ja ihastuttaneet. Bowie oli kameleontti, näyttelijä, musiikillinen nero, mäyräkoirafani ja myös innokas lukija. Maailma menetti tänään jotakin korvaamaattoman arvokasta ja ainutlaatuista. Onneksi kuitenkin taide elää ikuisesti!

Reader, why did I marry him -blogissa avattiin lukuhaaste, jossa luetaan Bowien suosikkiteoksia hänen muistoaan kunnioittaaksemme. Lista sadasta Bowien lempikirjasta on poimittu Kirjasampon sivulta. Huomasin että alkuperäisestä sadan kirjan listasta puuttui 25 teosta ja jäljitin alkuperäisen listan täältä. Nämä kaikki sata kirjaa on listattu alapuolella (kirjan mukaan aakkosjärjestyksessä). Bowiella oli ilmeisen hieno kirjamaku, joka ei taida sekään olla yllätys.

Koska rakastan listoja ja rakastan Bowieta, aion ehdottomasti olla mukana haasteessa. Tähän mennessä olen lukenut listalta 11 kirjaa. Niihin kuuluvat muun muassa suuret suosikkini Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Orwellin 1984 sekä Watersin Fingersmith. Seuraavana aion jatkaa noilla kuvassa näkyvillä. Kaikki kolme kuuluvat myös 1001-listalle.

1) A Clockwork Orange, Anthony Burgess, 1962
2) A Confederacy of Dunces, John Kennedy Toole, 1980
3) A Grave for a Dolphin, Alberto Denti di Pirajno, 1956
4) A People’s History of the United States, Howard Zinn, 1980
5) A People’s Tragedy: The Russian Revolution 1890-1924, Orlando Figes, 1997
6) All The Emperor’s Horses, David Kidd,1960
7) As I Lay Dying by William Faulkner
8) Awopbopaloobop Alopbamboom: The Golden Age of Rock, Nik Cohn, 1968
9) Beano (comic, ’50s)
10) Before the Deluge: A Portrait of Berlin in the 1920s, Otto Friedrich, 1972
11) Berlin Alexanderplatz by Alfred Döblin
12) Beyond the Brillo Box: The Visual Arts in Post-Historical Perspective, Arthur C. Danto, 1992
13) Billy Liar, Keith Waterhouse, 1959
14) Black Boy, Richard Wright, 1945
15) Blast by Wyndham Lewis
16) City of Night, John Rechy, 1965
17) Darkness at Noon, Arthur Koestler, 1980
18) David Bomberg, Richard Cork, 1988
19) Earthly Powers, Anthony Burgess, 1980
20) English Journey by J.B. Priestley
21) Fingersmith, Sarah Waters, 2002
22) Flaubert’s Parrot, Julian Barnes, 1984
23) Hawksmoor, Peter Ackroyd, 1985
24) Herzog, Saul Bellow, 1964
25) Iliad by Homer
26) In Between the Sheets, Ian McEwan, 1978
27) In Bluebeard’s Castle : Some Notes Towards the Re-definition of Culture, George Steiner, 1971
28) In Cold Blood, Truman Capote, 1965
29) Infants Of The Spring by Wallace Thurman
30) Inferno by Dante Alighieri
31) Inside the Whale and Other Essays, George Orwell, 1962
32) Interviews With Francis Bacon by David Sylvester
33) Interviews with Francis Bacon, David Sylvester, 1980
34) Journey into the Whirlwind, Eugenia Ginzburg, 1967
35) Kafka Was The Rage: A Greenwich Village Memoir, Anatole Broyard, 1993
36) Lady Chatterly’s Lover by D.H. Lawrence
37) Last Exit to Brooklyn, Hubert Selby Jr. , 1966
38) Lolita, Vladimir Nabokov, 1955
39) Madame Bovary by Gustave Flaubert
40) Maldodor by Comte de Lautréamont
41) McTeague by Frank Norris
42) Metropolitan Life, Fran Lebowitz, 1978
43) Money, Martin Amis, 1984
44) Mr. Norris Changes Trains by Christopher Isherwood
45) Mr. Wilson’s Cabinet of Wonder, Lawrence Weschler, 1997
46) Mystery Train, Greil Marcus, 1975
47) Nights at the Circus, Angela Carter, 1984
48) Nineteen Eighty-Four, George Orwell, 1949
49) Nowhere To Run: The Story of Soul Music, Gerri Hirshey, 1984
50) Octobriana and the Russian Underground, Peter Sadecky, 1971
51) On Having No Head: Zen and the Rediscovery of the Obvious, Douglas Harding, 1961
52) On The Road, Jack Kerouac, 1957
53) Passing by Nella Larson
54) Private Eye (magazine) 1961 –
55) Puckoon, Spike Milligan, 1963
56) Raw (a ‘graphix magazine’) 1980-91
57) Room at the Top, John Braine, 1957
58) Selected Poems, Frank O’Hara, 1974
59) Sexual Personae: Art and Decadence from Nefertiti to Emily Dickinson, Camille Paglia, 1990
60) Silence: Lectures and Writing, John Cage, 1961
61) Strange People, Frank Edwards, 1961
62) Sweet Soul Music: Rhythm and Blues and the Southern Dream of Freedom, Peter Guralnick, 1986
63) Tadanori Yokoo by Tadanori Yokoo
64) Tales of Beatnik Glory, Ed Saunders, 1975
65) Teenage: The Creation of Youth 1875-1945, Jon Savage, 2007
66) The 42nd Parallel by John Dos Passos
67) The Age of American Unreason, Susan Jacoby, 2008
68) The American Way of Death, Jessica Mitford, 1963
69) The Bird Artist, Howard Norman, 1994
70) The Bridge by Hart Crane
71) The Brief Wondrous Life of Oscar Wao, Junot Diaz, 2007
72) The Coast of Utopia (trilogy), Tom Stoppard, 2007
73) The Day Of The Locust by Nathanael West
74) The Divided Self, R. D. Laing, 1960
75) The Fire Next Time, James Baldwin, 1963
76) The Gnostic Gospels, Elaine Pagels, 1979
77) The Great Gatsby by F. Scott Fitzgerald
78) The Hidden Persuaders, Vance Packard, 1957
79) The Insult, Rupert Thomson, 1996
80) The Leopard, Giuseppe Di Lampedusa, 1958
81) The Life and Times of Little Richard, Charles White, 1984
82) The Master and Margarita, Mikhail Bulgakov, 1967
83) The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind, Julian Jaynes, 1976
84) The Outsider, Colin Wilson, 1956
85) The Prime of Miss Jean Brodie, Muriel Spark, 1961
86) The Quest For Christa T, Christa Wolf, 1968
87) The Sailor Who Fell From Grace With The Sea, Yukio Mishima, 1963
88) The Songlines, Bruce Chatwin, 1986
89) The Sound of the City: The Rise of Rock and Roll, Charlie Gillete, 1970
90) The Stranger by Albert Camus
91) The Street, Ann Petry, 1946
92) The Trial of Henry Kissinger, Christopher Hitchens, 2001
93) The Waste Land by T.S. Elliot
94) Transcendental Magic, Its Doctine and Ritual by Eliphas Lévi
95) Vile Bodies by Evelyn Waugh
96) Viz (magazine) 1979 –
97) White Noise, Don DeLillo, 1984
98) Wonder Boys, Michael Chabon, 1995
99) Writers at Work: The Paris Review Interviews, ed. Malcolm Cowley, 1977
100) Zanoni by Edward Bulwer-Lytton

Laura Lindstedt: Oneiron

Minulle kävi niin hassusti, että rakastuin. Olin heti aluksi hiukan ihastunut, välillä vähäsen varautunut, mutta lopulta aivan myyty. Luin nimittäin Laura Lindstedtin Oneironin, joka voitti Finlandia-palkinnon loppuvuodesta. Kun kirjan kokee voimakkaalla tunteella, on aika turhaa edes yrittää kirjoittaa siitä analyyttisesti ja älykkäästi. Olkoon tämä siis ihan puhdas fanituspostaus siitä, miksi Oneiron oli upea kirja ja mieletön aloitus tälle vuodelle.

Oneiron on outo. Heti ensimmäisillä sivuilla lukija hämmentyy ja huomaa olevansa jonkin eriskummallisen äärellä. Outous jatkuu läpi tarinan. Sen hahmot ovat kummallisia, sen tapahtumat vielä kummallisempia. Ja minähän rakastan kaikkea kummallista!

Oneiron on mystinen. Silkkaan outouteen sekoittuu mystisyyttä, jonka verhon taakse lukija koittaa kurkistaa. Aivot saavat töitä ja sydän ottaa ylimääräisiä lyöntejä.

Oneiron on uudenlainen. En ole ikinä lukenut mitään vastaavaa. Teos on uudenlainen niin teemansa, rakenteensa kuin kielensä puolesta.

Oneiron ei ole helppo. Oneiron on vaikea hyvällä tavalla. Se on haastava, viisas, ahdistava ja raju. Lukija ei todellakaan pääse helpolla.

Oneiron on inspiroiva. Oneiron saa lukijansa pohtimaan syvällisiä. Se hämmentää, herättää kysymyksiä, ajaa lukijan välillä jopa googlen äärelle. Se herättelee aivoissa hermoyhteyksiä, joita sinne ei ole ennen syntynyt ja kannustaa omaan ajatteluun.

Oneiron on runsas. Oneironissa on aivan hirveästi kaikkea. Siinä on valtavasti yksityiskohtia, asiaa ja tunnetta.

Oneiron on ihana. Fantastinen, ihana kirja. Suosittelen kirjaa lämpimästi niille, jotka ovat valmiita erikoiseen seikkailuun ja mahdollisesti, kenties jopa todennäköisesti, myös rakastumaan kirjaan.

"Niin alkoi Rosan ääni soida tilassa. Se soi ambulanssissa ja sittenkin jossain muualla, se soi liikkeessä, mutta ei sairaalaa lähestyvässä autossa, se soi rytmissä joka alkoi huojuttaa Ninaa, Wlbgisiä, Shlomithia, Ulrikea, Polinaa ja Rosa Imaculadaa. Syke tarttui hauraaseen melodiaan ja syötti sekaan ikiomia synkooppeejaan, mutta ei tuhonnut laulua, ei turmellut ääntä joka oli joskus kauan sitten lohduttanut pikku Rosaa, sitten pikku Davia ja joka nyt lohduttaisi Ninaa, pikku Ninjuskaa. Ninaa jonka oli kerättävä kaikki rohkeutensa ja uskallettava lähteä." s. 356.

Kirjalija: Laura Lindstedt
Luettu kirja: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista.
Kustantaja: Teos 2015
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivumäärä: 439
Mistä hankittu: Joululahja
Arvostelu: ★★★★★