Kirja, josta en muista mitään: Patrick McCabe - Pikku teurastaja (joulukalenterin 22. luukku)

Kuten olen sanonut, aika moni näistä joulukalenterissa esittelemistäni kirjoista on luettu jo monen monta kuukautta sitten. Tässä tapauksessa kirja on luettu jo maaliskuussa. Löysin luonnoksista tällaisen bloggauksen alun:

"Maaliskuu meni että humpsahti. Ennen olen tehnyt kvartaaleittan katsauksen luettuihin kirjoihin, mutta nykyisessä elämäntilanteessa taidan siirtyä kolmasosa- tai puolivuotiskatsauksiin. Tässä uudessa työssä on sellainenkin hyvä puoli, että olen nyt kahden Suomen huippukirjaston, nimittäin Turun ja Seinäjoen pääkirjastojen, piirissä. Kahden kirjaston loukku on aika jees, kun kumpikin kirjasto on omalla tavallaan niin ihana.

Ensimmäinen Seinäjoen kirjastosta lainaamani ja lukemani kirja oli pitkään lukulistallani ollut ja myös 1001-listalla oleva Patrick McCaben Pikku teurastaja."

Harmi, etten ole päässyt kirjoituksessani keväällä tuon pidemmälle. Olisi nimittäin ihan kiva muistaa, mitä mieltä olin Pikku teurastajasta. Tämäkin on kirja, jonka olen ainakin parin ihmisen kuullut mainitsevan yhdeksi lempikirjoistaan ja sen muistan, että hyvä se oli, mutta tarkempaa muistikuvaa en saa kaivettua alitajunnastani.

Niin ja tuosta mainitsemastani kolmasosa- tai puolivuotiskatsauksesta: en ole pystynyt niihinkään. Luvassa on vain yksi ainoa, koko vuoden kattava, katsaus. Tämä 2016 on ollut aivan totaalisen hullu vuosi. Olkoon tämä bloggaus osoitus siitä. Jääköön se muistuttamaan minua myös siitä, että usein käy niin, että vaikka kirja olisi hyvä, voi elämä viedä siltä liikaa tilaa ja sitten käy näin. Ehkä luen kirjan joskus uudelleen, vähemmän hulluna vuotena.

Voisiko joku kertoa minulle, miksi pidin kirjasta?

Bram Stoker: Dracula (joulukalenterin 21. luukku)

Luin Bram Stokerin vampyyriklassikon Draculan pyhäinpäivän aikaan ja bloggaan siitä joulun aikaan. Tuntuu että pyhäinpäivän ja joulun välissä oli noin kaksi päivää.

Odotin Draculalta paljon. Jostakin syystä rinnastin sen Frankensteiniin, joka oli minulle valtavan suuri positiivinen yllätys. En kuitenkaan jostakin syystä tullut etukäteen ajatelleeksi, että niin, minähän en erityisemmin perusta vampyyreista, niin miksi sitten innostuisin Draculastakaan. Joka tapauksessa kirja oli hyvä lukukokemus vampyyreineen päivineen, mutta jäi hiukan latteaksi niistä valtavista ennakko-odotuksista johtuen.

Muistin lisäksi miksi kirjan lukeminen jäi minulta vuosia sitten kesken. En kestänyt murrekäännöksiä! Turun murre ja pohjalaismurre häiritsivät niin paljon, että en pystyny keskittymään itse tarinaan. Onneksi murteella puhuvia hahmoja ei kuitenkaan ollut tarinassa jatkuvasti mukana ja sinnittelin nuo kohdat yli. Van Helsingin possessiivisuffiksiton puhe tosin ärsytti myös alusta loppuun. Ärsyynnyn hirvittävän helposti, tiedetään.

Kuitenkin kirja oli aivan mahtavan synkkä matka Transilvaniaan ja Lontooseen, ihan parahultaista lukemista vuoden pimeimpiin iltoihin. En yhtään ihmettele, että Draculasta on tullut sellainen käsite ja että vampyyrigenre jatkaa porskuttamistaan, niin hienon, samalla kammottavan ja säälittävän hahmon Stoker on luonut. Hirviön inhimillisyys on hyytävää ja Stokerin kerronta on mukaansatempaavaa.

Ilman niitä liiallisia ennakko-odotuksia ja kielestä ärsyyntymistä Dracula olisi ollut ihan kymppi. Vampyyreista en innostu edelleenkään, mutta goottimeininki on minun juttuni, voisin varata matkan Transilvaniaan synkistelemään vaikka heti.

Kuva liittyy Helmet-haasteeseen, vedin yli kohdan kannesta voi tehdä kirjanaaman. Kirjanaamoja olen tehnyt ennenkin:

Elizabeth Gaskell: Cranfordin naiset (joulukalenterin 20. luukku)

 
Elizabeth Gaskellin Cranfordin naiset on hyvä esimerkki siitä, että vanhat klassikkokirjat eivät välttämättä todellakaan ole kuivia. Teos on suloinen, terävä ja hauska ja se on julkaistu alunperin jatkokertomuksina vuosien 1851-1853 ajan.

Cranfordin pikkukaupunki on varsin tiivis yhteisö: kaikki tietävät siellä toistensa asiat ja jokainen pienikin tapahtuma on merkityksellinen. Cranford on naisten valtakunta, he ovat siellä vallassa ja miehet ovat sivuosissa. Kirjoittamattomat käyttäytymissäännöt ovat tarkat, mutta yhteisö on kaikessa uteliaisuudessaan silti lämmin ja hyväntahtoinen. Sellainen, että lukija haluaisi mielellään olla osa tapahtumia.

Gaskell tekee tavattoman tarkkanäköisiä havaintoja Cranfordin naisista ja ihmisyydestä, käyttäytymistavoista ja sosiaalisista suhteista yleensä. Monesti kirjaa lukiessa hymyilytti, välillä jopa nauratti. Ihmisten väliset suhteet ja sosiaaliset tilanteet ovat toisinaan ihan yhtä vaikeita edelleen kuin yli 150 vuotta sitten.

"Olimme aluksi kaikki hyvin vähäpuheisia. Mietimme, mistä löytäisimme puheenaiheen, joka olisi tarpeeksi ylevä kiinnostaakseen hänen armoaan. Sokerin hinta oli äskettäin noussut; ja koska säilöntaika oli tulossa, asia askarrutti suuresti taloudellisia sydämiämme ja olisi ollut itsestään selvä puheenaihe, ellei Lady Glenmire olisi ollut läsnä. Mutta emme olleet varmoja, söikö ylhäisaateli säilykkeitä - puhumattakaan siitä, tiesikö se mitään niiden valmistuksesta."

Kirja oli ihastuttava pieni tuttavuus, joka yllätti positiivisesti. Googlaamalla huomasin, että kirjasta on tehty myös ilmeisesti varsin suosittu televisiosarja, se pitää selvästi joskus katsoa.

Huomattavasti kattavammin ja älykkäämmin kirjasta on kirjoittanut Jokke.

Kirjailija: Elizabeth Gaskell
Luettu kirja. Cranfordin naiset (suom. Martta Eskelinen)
Alkuperäinen kirja: Cranford (1851-1853)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 237
Arvostelu: ★★★★

Antti Tuomainen: Kaivos (joulukalenterin 19. luukku)

Antti Tuomaisen viime vuonna julkaistu dekkari herätti heti kiinnostukseni, kun kuulin siitä ensimmäistä kertaa. Ajattelin kuuluvani kohderyhmään, olenhan sentään geologi. Yllä oleva kuva on otettu kenttäkurssilla syksyllä 2009, missäs muualla kuin Talvivaaran kaivoksella. Törmäsin hiljattain kenttämuistiinpanoihini ja niissä luki jotkain sellaista kun edistyksellistä vesiteknologiaa...

Nappasin kirjan jostakin Elisa Kirjan supertarjouksesta ja luin sen joskus syksyllä hyvin nopeasti. Tarinan asetelma oli mielenkiintoinen: helsinkiläinen sanomalehtitoimittaja alkaa selvittää Pohjois-Suomessa sijaitsevan Suomalahti-kaivoksen hämäriä taustoja. Meininki on kylmää, suorastaan hyytävää ja teemoja on paljon. Tärkeäksi nousee toimittajan isä, joka on pitkään ollut pois pojan elämästä. Isän ammatti ei olekaan mikään tavallinen, vaan hän on palkkamurhaaja. Tarina on tosiaan melko lennokas, mutta silti riittävän uskottava. Taustalla kytee myös toimittajan perhevaikeudet, liitto rakoilee, kun työ menee edelle.

Kaivos oli sellainen "ihan ok"-lukukokemus, joka joskus on hyvinkin paikallaan. Mitään valtavan suuria tunteita se ei herättänyt, mutta onnistui kuitenkin olemaan ihan viihdyttävä. Sen verran kiinnostuin Tuomaisesta, että kovasti kehuja kerännyt Mies joka kuoli, pitää kyllä lukea.

Kuva: Elisa Kirja

William Shakespeare: Hamlet (joulukalenterin 18. luukku)

Tämä kuusi joutui eilen pois metsästä ja kohtaa kunniakkaan loppunsa meidän kodissamme.

 "Ah, voi! ah ja voi! Jo keppihepo unhotui."

Tässä luitte juuri säkeet, jotka tekivät minuun suurimman vaikutuksen Shakespearin Hamletissa, todellisessa yleissivistykseen kuuluvassa klassikkonäytelmässä. Luin sen joulukuun alkupäivinä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista, enkä voi tosiaan sanoa, että olisin valtavasti nauttinut kirjasta.

Shakespearista tulee mieleen kaksi asiaa. Se kun lapsena eräänä kesänä siskoni luki ääneen muistaakseni Kesäyön unelmia ja nauroimme sen mahtipontisuudelle. Ja se, miten Gilmoren tytöissä ja muissa jenkkisarjoissa lukiolaiset aina opettelevat Shakespearea ulkoa. Shakespeare ja etenkin Hamlet kuuluvat yleissivistykseen. Ollako vai eikö olla on niin tunnettu viittaus, että se on suorastaan kulunut.

Esko keskittyi kuusimetsällä jälkien haisteluun.

Hamlet ei tosiaan ollut minun juttuni. Se oli liian mahtipontinen ja polveileva, en tiedä vaikuttiko sekin, että luin kirjan suomennettuna. Tosin en tiedä, olisinko ymmärtänyt alkuperäisestä tekstistä tarpeeksi. Tarina tuntui todella tutulta, vaikka en näytelmää ole koskaan lukenut tai nähnytkään, niin tunnettu se on. Näytelmä on Kaikkien aikojen paras kirja -listalla 
yhdessä Macbethin ja Romen ja Julian kanssa. Nuo kaksi luen (toki!) joskus myöhemmin, muut Shakespearet taidan jättää suosilla muille. Tai eläkkeelle. Jotakin Shakespeare kuitenkin sai aikaan, runomitta jäi päähän soimaan pitkäksi aikaa.

Helmet-haasteessa vedin yli kohdan näytelmä (12).

Charles Dickens: Joululaulu, ilmainen äänikirjaklassikko (joulukalenterin 17. luukku)

Seinäjoen Törnävän vanhan ajan talvitunnelmaa.

Tämä kirja olisi ollut mukava säästää joulukalenterin viimeiseen luukkuun, aattoaamuun. Haluan kuitenkin esitellä kirjan nyt, sillä tässä on mielestäni mahtava vinkki viihdyttämään joulusiivousta, paketointia ja muita joulupuuhia, joiden parissa moni varmasti viettää kuluvan viikonlopun.

Olen monesti ennenkin maininnut Elisa Kirjan ilmaiset klassikot, joiden valikoima on viime aikoina laajentunut mukavasti. Nykyisin valikoimasta löytyy myös joitakin äänikirjoja. Niistä yksi on todellinen jouluklassikko, Charles Dickensin Joululaulu vuodelta 1843. Tarina on suomennettu muun muassa nimillä Joulukertomus, Saiturin jouluyö ja Saiturin yö.

Joululaulu taitaa olla yksi kirjallisuuden tunnetuimmista tarinoista kautta historian. Minäkin muistan nähneeni televisiosta siitä useamman sovituksen. Sen hahmot ja yksityiskohdat ovat suosittuja lainauksia niin kirjallisuudessa kuin televisiosarjoissa. Heti tulee mieleen muun muassa Futuraman Pikku Tim. Vaikka ei olisi koskaan kuullutkaan Dickensistä, on tietämättään väkisinkin törmännyt viittauksiin, ihan vaan vaikka lukemalla Aku Ankkaa, jossa Roope-sedän hahmo perustuu Scroogeen (ja jopa nimi on lainattu).

Olen lukenut Joululaulun aiemmin ainakin kolme kertaa ja olen nähnyt televisioversioista suosikkini, Muppettien joulun, ainakin viisi kertaa. Tarina on minulle rakas, tuttu ja ehdottoman jouluinen. Se oli mitä täydellisintä kuunneltavaa joulukuulle. Dickensin tarinan opetus on ajaton ja kaunis. Aloin ihmetellä, miksi olen muuten tehnyt Dickensistä itselleni sellaisen mörön. Olen jumittunut Kolean talon kanssa niin pahasti, että välttelen hänen kirjojaan. Kun kerran nautin Joululaulun polveilevasta, lukijalle jutustelevasta ja eläväisestä kirjoitustyylistä, miksi en nauttisi muistakin tarinoista.

Muutaman tunnin pituisen tarinan ehtii hyvin kuunnella pipareja leipoessa, lahjoja paketoidessa tai mattoja tampatessa. Minä ainakin löysin tarinasta aitoa ja lämmintä joulutunnelmaa, jälleen kerran. Elisa Kirjan sovelluksen saa Android- ja Apple-puhelimiin ja Joululaulu löytyy sieltä valikosta Ilmaiset klassikot.

Enää seitsemän yötä jouluun!

Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha (joulukalenterin 16. luukku)

Ei esikaupunki vaan kaupungin ydin viime lauantaina. Puhelimen kamera ei tallentanut taikaa, jota oli hämärtyvässä illassa, täydessä kuussa ja Vanhan Suurtorin joulumarkkinoissa.

Minulla kävi Esikaupunkien Buddhan kanssa sikäli hassusti, että en sitä lukiessani yhtään muistanut lukevani yhden inhokkikirjailijan kirjaa. Hanif Kureishin Lähtö on yksi niitä harvoja 1001-listan kirjoja, jotka olen arvioinut vaivaisen yhden tähden arvoisiksi. Inhosin kirjaa ihan todella. Olipa siis onni, että luin Esikaupunkin Buddhan muistamatta sen kummemmin miettiä sen kirjoittajaa. Ei kirja nytkään ollut mikään suosikkini, niin miten vähän siitä olisinkaan pitänyt, jos olisin valmiiksi asennoitunut inhoamaan sitä.

Kirjan lukemisesta on totta puhuakseni niin hirveän monta kuukautta (aika tarkkaan kuusi), että muistikuvani eivät ole kovinkaan selkeät. Sen muistan että kirja oli aika läheistä sukua niille nuoren miehen haahuiluromaaneille, joita jo blogiaikanani olen lukenut varsin monta. Hörhöilyä, seksiä, huumeita ja päämäärättömyyttä. Hoh-hoijaa ja haukotus.

Jotenkin Esikaupunkien Buddha oli kuitenkin lopulta ihan positiivinen lukukokemus. Siinä oli jotakin humoristista, oivaltavaa ja mukaansatempaavaa. Sekin saattoi auttaa, että muistan lukeneeni, että kirja kuuluu idolini Eeva Kolun suosikkeihin. Kun ajattelin tätä ja unohdin, että minähän vihaan Kureishia aivan sydämeni pohjasta, taisi lukukokemuksesta muodostua aika paljon parempi kuin mihin sillä olisi saattanut olla lähtökohdat.

Kirja sekoitti iloisesti uskontoa, seksiä, alkoholia, huumeita, teatterimaailmaa ja monikulttuurisuutta. Se oli aikamoinen sekametelisoppa ja otteeni siitä alkoi herpaantua jo lukuprosessin aikana. Puhumattakaan siitä, mikä on tilanne nyt puoli vuotta myöhemmin. En siis ihan taida voida sanoa, että kirja olisi jättänyt pysyvän vaikutuksen.

Sain kuitenkin vedettyä Helmet-listalta yli kohdan 4.

Kirjailija. Hanif Kureishi
Luettu kirja: Esikaupunkien Buddha (suom. Seppo Loponen)
Alkuperäinen kirjaa: The Buddha of Suburbia (1990)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★