Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään

Ihminen on tavattoman hyvä tuomitsemaan muut, valtaväestöstä poikkeavat: narkkarit ovat heikkoja ja aiheuttaneet tilansa itse, romanit ovat laiskoja työnvälttelijöitä ja niin edelleen. Yhtä helppoa on kuitenkin unohtaa se, että lähtökohdat eivät todellakaan ole kaikille samat. Epävakaista oloista, sukupolvien ajan jatkuneesta onnettomuuden kierteestä ja mielenterveysongelmista on aika paljon vaikeampaa ponnistaa kuin turvallisesta, kantaväestöön kuuluvasta, mukavasti toimeentulevasta perheestä.

Yksi Suomen kuuluisimmista (nais)räppäreistä Mercedes Bentso aka Lisa-Maria Roine kertoo kirjassaan hurjan, hyvin turvallista ja suojattua elämää eläneelle jopa käsittämättömän, historiansa huumenuoresta esikuvaksi. Hän oli yksinhuoltajaäidin lapsi, pahasti koulukiusattu, hyväksikäytetty ja nujerrettu. Kaiken tämän vuoksi hän ajautuu osaksi huonoa porukkaa ja alkaa nopeasti käyttää subutexia ja vähän kaikkea muutakin, bentsoja esimerkiksi. Elämä on sekavaa ja väkivaltaista, rahaa aineisiin hankitaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ja kehenkään ei oikeastaan voi luottaa. Naiselle huumemaailman ja romanikulttuurin yhdistelmä on vielä julmempi, nainen ei ole ihan koira muttei mieskään.

Sain itseni monesti kiinni todella ennakkoluuloisista asenteista. Linda-Maria kertoo, miten häpesi kun naapurin mummo näki ja näytti surulliselta, kun poliisit tulivat hakemaan häntä jonkin varkauden jälkeen. Tajusin jotenkin epämääräisesti ajatelleeni, että narkkarit eivät häpeä sitä mitä ovat, vaan ovat jotenkin valinneet tiensä. Oli myös todella valaisevaa kuulla, millaista on elää epävakaan persoonallisuuden kanssa. Linda-Maria kertoo oppineensa vasta kantapään kautta, että hän ei enää lähde toteuttamaan jokaikistä päähänpistoaan. Hän on opetellut odottamaan pari kuukautta ennen kuin toimii, jotta näkee haluaako asiaa oikeasti. Tällaisia harkittavia asioita, joita hän on ennen toteuttanut päätä pahkaa, ovat esimerkiksi johonkin uskontoon liittymiset.

Uskonto on kirjassa voimakkaasti läsnä ja sen eri puolet, sekä hyvää tekevä voima että tuomitsevuus, tulivat hyvin esiin. Kirja käsittelee paljon myös koulukiusaamista ja sen pitkälle kantavia vaikutuksia ihmiseen. Siitä ja nuorten syrjäytymisestä Mercedes Bentso on puhunut paljon myös julkisuudessa. Tarinassa nousee jatkuvasti esiin äidin tärkeys, se miten äiti aina auttoi, ymmärsi ja tsemppasi, vaikka itsekään ei aina ollut kovin hyvässä kunnossa. Äiti myös ohjasi Linda-Mariaa näyttelemisen ja räppäämisen pariin, asiat jotka kenties pelastivat hänet. Tarina on lopulta lohdullinen, vaikka mikään ei tietenkään poista menneisyydessä tapahtuneita pahoja asioita. Jokaisen etuoikeutetun valkoisen suomalaisen pitäisi lukea tämä kirja, se antoi ainakin minulle täysin uudenlaisia näkökulmia.

Kirjan kuuntelemisen myötä päädyin myös kuuntelemaan Mercedes Bentson musiikkia, genreä jota olen enimmäkseen aina inhonnut, Suomi-räppiä. Minut tuntevat ihmiset ymmärtävät miten iso harppaus ja mukavuusalueelta poistuminen tämä minulle oli! Se kertoo siitä, miten paljon Mercedes Bentso alkoi minua kiehtoa. Kun tarinat lyriikoiden takana ovat tuttuja, tuntuu musiikki täysin erityiseltä ja huomaan jopa pitäväni siitä. Se muuten taitaa olla niin, että:
"Kato once you go Mercedes, sielt ei oo paluut!"

Kirjailija: Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine
Kuunneltu kirja: Mercedes Bentso - Ei koira muutei mieskään (lukija Linda-Maria Roine)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★★

Hannu Linkola: Du & jag Kent - Rakkaus kuin laulut joita kuulemme

Kun aloin valmistella tätä blogitekstiä, törmäsin johonkin aika mahtavaan. Mieleeni tuli, että myös Kent on niitä yhtyeitä, joihin mitä varmimmin olen tutustunut Ylen Lista TOP 40 -ohjelman kautta. Googlasin tuon listan - ja minkä aarteen löysinkään! Areenassa on pari kautta Listaa 1990-luvun puolivälistä, siis ajalta ennen Kentiä mutta voi mitä biisejä, nostalgiaa, kaikkea unohtunutta. On kuin olisin päässyt sukeltamaan jo sulkeutuneeseen alitajuntani osaan, pääsin musiikkimakuni alkulähteille. Hieman hämmästelin, miten muistan jopa joitakin yksityiskohtia noista jaksoista, live-esiintymisiä ja tietenkin paljon musiikkivideoita. Olin tuolloin kuitenkin vasta alle 10-vuotias. Miten usein tuon ikäinen on ylipäätään niin pohjattoman kiinnostunut musiikista? Ei ihme, että olen ollut vähän kummajainen. Kaikki musiikki, joka oli silloinkin hyvää, on sitä edelleen, ja se on aika hauskaa. Avasin ovet alitajuntaani ja se tuntui todella hyvältä.

Kent tosiaan, tämän ruotsalaisbändin levyt alkoivat keikkua listalla 90-luvun myöhemmällä puoliskolla ja jättivät heti sieluuni pysyvän jäljen. Kent on ainutlaatuinen bändi. Sen musiikki on selittämättömällä tavalla surullista ja myös näennäisen iloisissa biiseissä on aina surumielinen pohjavire. Kent sopii täydellisesti kaikille meille, joiden mieli on niin tulvillaan tunteita ja ajatuksia, että kaikille niille ei oikein osaa osoittaa käyttötarkoitusta. Meille, jotka kannamme mukanamme aina surua, joiden elämän onnellisimpiinkin hetkiin liittyy aina surumielisyyttä, jos ei muusta niin ainakin siitä, miten kaikki on katoavaista ja päättyy joskus. Kent on herkkien, sydänsuruisten, levottomien, kauneutta arvostavien ja elämässään eksyneiden ihmisten musiikkia.

Hannu Linkola on kirjoittanut tavattoman hienon kirjan Kentistä ja etenkin niistä tunteista ja hetkistä, joihin Kent on tiiviisti limittynyt. Kirja ei ole niinkään tarina Kentistä vaan Linkolasta itsestään, jonka elämässä Kentillä on ollut merkittävä osa. Tunnistan niin hyvin tämän tunteen. On musiikkia, josta ei osaa sanoa, missä musiikki loppuu ja missä minuus alkaa tai onko tiettyjen elämänhetkien merkittävyys lopulta vain musiikin ansiota. Linkola liittää musiikin myös vahvasti paikkaan ja aikaan ja myös tämä lähestymistapa oli hurjan tuttu. Aikoinaan Helsingin kirjamessuilla Juha Itkonen haastatteli Linkolaa kirjasta ja tuossa haastattelussa nousi esiin Linkolan tausta maantietelijänä ja miten se näkyy kirjan sivuilla. Tämä on valtavan mielenkiintoista, ehkä omassakin tavassani katsoa maailmaa on myös vaikutteita koulutuksesta. Myöhemmin Linkola päätyy valtion virkamieheksi, ja myös tämä oli kaikessa samaistuttavuudessaan riemastuttava yksityiskohta.

Kirja on upea esimerkki siitä, miten joskus musiikki ei ole "vain musiikkia" vaan kasvaa elämää suuremmaksi, tai ehkä ennemminkin juuri elämänkokoiseksi, sen täyttäväksi. Kirja käsittelee tarkasti jokaisen Kentin vaiheen, levyn ja kappaleen ja keikat, joissa Linkola käy, mutta lopulta sen merkitys bändin historiikkina jää paljon vähäisemmäksi kuin sen muut kirjalliset ansiot. Teos on musiikinystävän rakkaudentunnustus, kuvaus siitä millaista on elää syvällä musiikissa, millaista on kun bändi kiemurtelee tiiviiksi osaksi elämää ja minuutta. Rakastin Linkolan tapaa nähdä musiikki ja miten hienosti hän on saanut puettua sanoiksi kaiken sen, jota olen usein ajatellut.

Kirja on todella runsas ja yksityiskohtainen ja ehkä sen vuoksi luin sitä todella hitaasti. Lukemista hidasti myös se, että jatkuvasti piti hakea lisätietoa Googlesta ja kuunnella kappaleita Spotifystä. Kent ei ole ollut minulle koskaan niin tärkeä kuin se on ollut Linkolalle, mutta kirjan myötä huomasin pääseväni lähemmäs Kentiä ja toivovani, että olisin kokenut bändin samalla tavalla jo silloin, kun se vielä oli olemassa.

Minun lempibiisini Kentiltä ovat tällä hetkellä ikisuosikkini Om du var här sekä viime aikoina hyvin tärkeäksi noussut Dom Andra. Sen synkkiin mutta uskomattoman kauniisiin tunnelmiin upposin syksyn sateissa, peloissani ennen leikkausta ja se oli ensimmäinen biisi, jonka myös kuuntelin leikkauksen jälkeen. En ensam kvinna söker en man...
Oletko sinä Kent-fani?

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 14, kirjailijan nimi alkaa samalla alkukirjamella.

Hannu Linkola, S&S 2017
Sivumäärä: 527
Mistä hankittu: Luin kirjan suurimmaksi osaksi BookBeatista, mutta lainasin sen lopulta myös kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Joskus kirja kolahtaa monella tasolla, niin minulle teki Paula Nivukosken upea romaani Nopeasti piirretyt pilvet. Romaani on Nivukosken ensimmäinen, mutta vierastan termiä esikoisromaani. Ihmettelen vähän, miksi sitä aina korostetaan niin paljon, miksi kirjalijan ensimmäistä romaania kohdellaan niin eri tavoin kuin vaikka toista, kolmatta, tai kymmenettä. Hyvä romaani on hyvä romaani, ihan sama kuka sen on kirjoittanut ja mitä hän on aiemmin julkaissut tai ollut julkaisematta. Moni on kuvaillut Nopeasti piirrettyjä pilviä upeaksi esikoisromaaniksi, minä taas kutsun sitä ihan vain upeaksi romaaniksi.

Romaanin kertomus sijoittuu 1900-luvun alun Pohjanmaalle Isonkyrön kuntaan Koskiluhdan taloon. Elämä maalla on vaativaa, arvaamatonta ja pienestä kiinni. Liisa saa aviomiehekseen hurmaavan Kallen. Perhe kasvaa kahdella lapsella. Paremman leivän syrjään kiinni päästäkseen Kalle lähtee Amerikkaan, sinne mistä kuuluu tarinoita sekä menestyneistä että kaiken menettäneistä miehistä, mielettömistä mahdollisuuksista, merten takaisista uusista aluista. Liisa odottaa, lukija odottaa, molemmat yhdessä kaipaavat ja odottavat Kallea takaisin. Jouluksi palaan, mies kirjoittaa. Joulu tulee, joulu menee ja lukija jakaa Liisan tuskan, juoruakkojen katseet ja pahat puheet.

"Liisa pakotti itsensä kaupalle heti pyhien jälkeen. Napitti takkinsa ylös asti, kylmyys puskisi silti läpi. Akat käveliät kylätiellä, kälätys kulki heidän edellään, Liisa otti aseleen lähemmäs piennarta. Äänet vaimenivat. Ehkä he pysähtyisivät ja kysyisivät jotakin sellaista, jonka jo tiesivät. Heidän suupielistään valuisi makeaa, pilaantunutta siirappia, valuisi maahan saakka, se tahraisi hänen kenkänsä, ja kaikkialle, minne hän astui, seuraisi juorujen imelä haju."

Nivukoski on kirjoittanut kansien väliin sen ajan, joka on mennyttä, mutta joka elää meissä maatalon tyttärissä. Koin hurjaa tuttuuden tunnetta kirjaa lukiessani. Näin voi kirjoittaa vain ihminen, joka tuntee tämän saman - sen millaista on elää kotitilalla, jossa aistii historian, menneiden sukupolvien toiveet, haaveet, huolet. Samat pellot, samat puut, maisema jonka on muokannut ihminen, jonka geenejä minäkin kannan. Tämä tunne tuo sekä turvaa että velvoittaa. Kuolinvuoteellaan Liisan isä pyytää Liisaa tekemään parhaansa, jotta tila säilyisi suvussa. Äiti tietää parhaiten, miten kaikki on aina ennenkin tehty, ja sitä on syytä noudattaa, jos haluaa pysyä sovussa.

Toinen syy, miksi romaani tuntui niin tutulta, on Pohjanmaa miljöönä. Sain useamman vuoden nähdä ulkopuolisena, työn takia Pohjanmaalle päätyneenä varsinaissuomalaisena, millainen on pohjalainen luonne, miten voimakas on pohjalaisen rakkaus kotiin, sinnikkyys. Voisi kuvitella, että nykypäivänä modernissa ja globaalissa maailmassa ei tällaisia alueellisia havaintoja enää voisi tehdä, mutta väitän nähneeni pohjalaisissa ihmisissä jotakin erityistä. He ovat ylpeitä taustastaan, siitä että ei ole ollut helppoa, mutta niin vain on pärjätty. Aina on pärjätty ja pärjätään vastedeskin. Niin pärjäsi myös Liisa, vaikka helppoa ei ollutkaan.

Tunnistan Nivukosken kirjoitustavasta itselleni erittäin tutun ajatuksen: paikkaan sidotun historian, sen että joku on minua ennen tallannut näitä samoja polkuja, laskenut jalkansa juuri samaan kohtaan kuin minäkin nyt. Helposti alkaa pohtia, mitä tuo minua edeltävä ihminen on ajatellut, mitä hän on kokenut ja onko hän kenties ollut jollakin tapaa samanlainen kuin minä. Rakastin myös sitä, miten Nivukoski toi romaanissa esiin minulle tuttuja paikkoja, vaikkapa mystisen ja aina ihmistä karmineen Leväluhdan, Isonkyrön meijerin tai 1920-luvun kuhisevan Vaasan ja Hovioikeudenpuistikon (siellä kävin aina Citymarketissa, jota paikalliset muuten kutsuvat Sitariksi, yhdellä teellä, tämä edelleen hämmentää minua).

En muista myöskään ennen törmänneeni romaanissa Amerikan leski -teemaan, en vaikka maailmalle lähtö on ollut hurjan yleistä, niin yleistä että sitä on vaikea edes ymmärtää, ja vaikka tuo teema on tavattoman herkullinen. Tuli tarvea lukea tästä lisää! Nykyihminen on aina Whatsapp-viestin päässä rakkaistaan, on vaikea edes ymmärtää, millaista oli olla kirjeiden varassa. Miltä tuntui, kun odotti ja luotti. Ja etenkin miten musertavaa oli, jos mies ei koskaan palannutkaan, jätti epätietoisuuteen.

Kaiken tämän tuttuudentunteen ja siitä aiheutuneen viehtymyksen lisäksi Nivukosken kieli hurmasi minut. Hän kirjoittaa tavattoman aistivoimaisesti. Tarina on täynnä tuoksuja, ääniä, kutittavia heiniä, jalan alla rahisevaa hiekkaa, karheaa kangasta, rystysten kirveleviä haavoja. Tämä kirja oli ihana, koskettava ja upea kaikin puolin, toivon sen päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Suosittelen siis lämpimästi.

"Vuodet kävivät yhteen irtosivat toisistaan, kerran hän oli katsonut itseään keveän hunnun alla. Liisa näki nuoruuden varisseen kasvoiltaan. Rakkaus tuntui liian yksinkertaiselta, nuoruus hölmöydeltä. Kyllä mä susta iänkaiken hualehrin. Liisa pudistaa ajatuksensa helmoistaan. Ikuisuus  loppui ennen kuin elämä."

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 7, kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

Kirjailija: Paula Nivukoski
Kirja: Nopeasti piirretyt pilvet, Otava 2019
Sivumäärä: 334
Mistä hankittu: Kirjastosta

Mötley Crüe, The Dirt - Törkytehdas

Minulla on ongelma kasarirockin kanssa, en vain ymmärrä sitä. Kilinähevi ei iske, korkea laulu ottaa päähän ja tuon ajan bändien ulkomuoto lähinnä herättää ihmetystä. Olen lukuisia kertoja tosissani yrittänyt oppia pitämään Gunnareista tai Iron Maidenista, mutta en vain pääse sisään siihen maailmaan. Metallifanina tuntuu, että vähintään Maidenia pitäisi osata arvostaa maasta taivaisiin. Glamrock on vielä oma maailmansa, jonka lähtökohtia en ymmärrä senkään vertaa.

Tällä alustuksella haluan kertoa, että Mötley Crüe ei ole ollut minulle koskaan muuta kuin korkeintaan ihan kivaa taustamusiikkia. Bändi on kuitenkin ollut niin paljon esillä, ettei sen edesottamuksilta ole voinut välttyä, vaikkei fani olisikaan. The Dirt -kirjan olemassaolosta olen tiennyt vähintään siitä asti kuin Lorelai Gilmore luki sitä Gilmore Girls -sarjan yhdessä jaksossa. Kohtauksesta kävi ilmi, että kirja on ällöttävä, mutta niin ällöttävä että on vain pakko lukea eteen päin. Kyllä muuten Lorelai tietää, juuri sellainen Törkytehdas oli.

Kirjassa bändin tarina etenee miesten itsensä kertomana. Jokainen pohjustaa elämäntarinaansa kertomalla lapsuudesta, joka on kaikilla ollut sirpaleinen ja sekava. Kaikki ovat jo pikkupoikina kiinnostuneet musiikista, mutta jotenkin minulle jäi hämärän peittoon, miten he lopulta päätyivät maailman kuuluisimpien musiikkojen joukkoon. Tällainen elämäntarina vaatii pitkäjänteisyyttä, kunnianhimoa ja yritteliäisyyttä, mutta Mötikkä-miehet kuvaavat tarinaansa yhtenä pitkänä örvellysmatkana ja kuin kaikki olisi tapahtunut vähän sattumalta. Selvää on, että sekoilu on niin tärkeä osa bändin identiteettiä, että sitä on ollut tarpeen korostaa myös kirjassa.

Kukaan lukija tuskin ottaa todesta kaikkea kirjassa esitettyä. Hämärät muistikuvat ilmenevät myös eri näkökulmien ristiriitaisuuksina. Alkoholin, huumeiden ja naisien määrä on varmasti ollut täysin järjetön, mutta en usko ihan näihin poikien kertomiin kalavaleisiin. Kaiken tämän ohella kun on kuitenkin pitänyt tehdä paljon musiikkia, keikkailla ja perustaa perheitäkin.

Miehistä piirtyy kovin kylmä kuva, joka saattaakin hyvin olla totuus. Kaikki vaikuttavat siltä, että vain oma napa ja sen nautinto on tärkeää. Miehistä kukin vuorollaan on kadoksissa, sairaalassa, katkolla, ties missä, ilman että kaverit ottavat häneen mitään yhteyttä. Kuvaavaa on, kun Vince kertoo miten vasta seitsemäntoista vuoden tuttavuuden jälkeen hän ja Nikki päätyvät hyviksi kavereiksi yhden yhteenoton - ja kerrankin suoran puheen - seurauksena.

Kirja on melko lailla alusta loppuun sekoilua ja sekoilulla kehuskelua. Silti sen lukeminen oli ihmeen koukuttavaa ja nautinnollistakin. Juuri mitään kirjallisia ansioita kirjalla ei kylläkään ollut ja oli virhe lukea se suomeksi, jäbät ynnä muut kirjassa usein toistuvat slangisanat eivät oikein suomeksi toimi. Hahmot olivat poikkeuksellisen epämiellyttäviä sikailijoita ja heille ei toivonut muuta kuin sitä, että he olisivat vähän ryhdistäytyneet. En kuitenkaan lainkaan ihmettele, miksi kirja on niin suosittu. Harvoin tällaista törkyä pääsee todistamaan ja ihmettelemään, miten tällaiset tyypit ovat onnistuneet luomaan niin suositun bändin ja tehneet sillä miljoonia.

Kaikkein käsittämättömin asia on kuitenkin se, että bändin jäsenet ovat ylipäätään säilyneet hengissä. Ympäriltä kuolee ihmisiä jatkuvasti, joku myös suoraan bändin jäsenen vuoksi. Vähän väliä luita katkeaa, yliannostuksen rajat paukkuvat, taju lähtee, mutta silti vain bändi porskuttaa ja keikkailee. Minulle oli myös uutta tietoa se, että Vince Neilin tytär on kuollut neljävuotiaana syöpään. Se oli kirjan koskettavin osuus.

Yksi tärkeimmistä syistä, miksi tartuin kirjaan nyt, on se että siitä on pian tulossa Netflix-leffa ja tietysti kirja piti lukea ensin. Koko bändi ja myös tämä kirja on yhtä kohellusta, örvellystä, kilinää, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, enkä odota elokuvankaan olevan yhtään mitään muuta. Vaikka sinänsä kirjan sisältö oli enimmäkseen kovin vastenmielistä, oli tämä jotenkin yllättävän kiehtova lukukokemus. Bändin musiikkia en tosin edelleenkään osaa arvostaa yhtään enempää.

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 21, julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

Alkuperäinen teos: Tommy Lee, Mick Mars, Vince Nil ja Nikki Sixx, toim. Neil Strauss: The Dirt: Confessions of the World's Most Notorious Rock Band (2001)
Suomennos: LIKE 2002, suomentanut Sami Kärkkäinen
Sivumäärä: 480
Mistä hankittu: Kirjastosta

Debbie Tung: Quiet Girl in a Noisy World - An Introvert's Story

 
Olen täysin hurahtanut Instagram-maailmaan! Kävi samalla tavalla kuin aikoinaan kävi blogin kanssa - huomasin pian että hei, täällähän on muitakin. Kirjakeskustelu tuntuu siirtyneen blogeista enemmän sinne. Instagramissa kommentointi vaikuttaa jotenkin helpommalta ja keskustelua viriää helpommin. Sieltä saa myös aivan valtavasti hyviä kirjavinkkejä, joista esillä nyt yksi.

Tämä sarjakuvakirja herätti kiinnostukseni ennenkaikkea sen piirrosjäljen vuoksi. Mustavalkoiset ja harmaat kuvat ovat jotenkin kiehtoneet mieltäni viime aikoina. Myös sisältö toki kiinnosti. Debbie Tung kertoo tarinan siitä, millaista on olla introvertti maailmassa, joka on täynnä meteliä. Kirjan päähenkiö (ilmeisesti Debbie itse) ahdistuu tilanteista, joissa on paljon vieraita ihmisiä. Hän kärsii työnteosta avokonttorissa, jossa meteliä on kaikkialla. Tuttujen ihmisten kanssa hän on rento oma itsensä, mutta vieraiden kanssa seurustelu vie hänen voimansa. Monilta osin samaistuin tarinaan, mutta aloin miettiä, olenko kuitenkaan itse introvertti.

Minulla on aina ollut jotenkin introvertin itsetunto. Ajattelen olevani ujo ja hiljainen. Minun on pakko saada olla joka päivä yksin. Jos en saa omaa aikaa, minusta tulee todella raskas, pahantuulinen ja ärtyisä. Hetki omaa rauhaa (kaikkein mieluiten metsässä) lataa akkuni ja olen taas kuin toinen ihminen. Olen myös usein uupunut vietettyäni päivän muiden seurassa. Jään märehtimään menneitä sosiaalisia tilanteita, kelaan läpi keskusteluja ja mietin, miten (muka) nolasin itseni tai puhuin jotakin tyhmää.

Toisaalta kuitenkin olen puhelias ja välillä myös äänekäs, nautin kun saan olla keskipisteenä ja haluaisin pitää juhlat vaikka joka viikonloppu. Kaipaan ihmisten seuraa ollessani liikaa yksin. Kun olin töissä kaukana kotoa, juttelin iltaisin kaupan kassoille ja muille vieraille ihmisille, vaikka päivät olin sosiaalinen töissä. Ei minua ehkä voikaan kutsua introvertiksi. Kenties se, että pohdin niin paljon jälkeen päin sosiaalisia tilanteita ja se, että minua jännittää etukäteen, kertookin enemmän jonkinlaisesta sosiaalisesta ahdistuksesta kuin introverttiydestä. Jotenkin taidan ajatella, että ihmiset eivät pidä minusta ja siksi tilanteet väsyttävät minua niin paljon.

Tavallaan on todella hyvä, että ihmisten erilaiset luonteenpiirteet tiedostetaan nykyisin paremmin. Se ehkä auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme paremmin. Erilaiset persoonallisuuteen liittyvät kirjatkin ovat olleet viime aikoina valtavan suosittuja. Tarinan Debbie esimerkiksi on tuntenut koko elämänsä olevansa jotenkin vääränlainen. Hän on myös kärsinyt hiljaisuudestaan, kun se on ymmärretty väärin tai siihen ei ole osattu suhtautua. Omien ominaisuuksien hyväksyminen auttaa häntä olemaan onnellisempi.

Kuitenkin tällaiset luokittelut voivat myös olla ongelmallisia. Muistan ikuisesti, miten jollakin yläasteen tunnilla yksi äänekkäimmistä tytöistä sanoi minua osoittaen, että nuo hiljaisetkin voisivat kertoa mielipiteensä, kun piti sopia jostakin yhteisestä asiasta. Ei taida olla sellaista ihmistä, jolla ei koskaan olisi ahdistunut olo jossakin sosiaalisessa tilanteessa ja olosuhteet vaihtelevatkin. Luokittelu sen mukaan, miten ihminen vaikuttaa käyttäytyvän, voi olla haitallista, jos ihminen alkaa uskoa sen vuoksi olevansa jotakin muuta kuin oikeasti on. Harvempi kuitenkaan lopulta taitaa olla yksiselitteisen introvertti tai vastaavasti ekstrovertti vaan kyse on enemmänkin piirteistä.

Kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta sarjakuva oli siis kaikinpuolin ihana lukukokemus. Pehmeä piirrosjälki yhdistyi hienosti tarinan herkkyyteen ja mustavalkoinen maailma sopi kokonaisuuteen täydellisesti. Sarjakuva oli oikein ahmaistava, söpö, hauska ja tosiaan ajatuksia herättävä.

Kirjailija: Debbie Tung
Luettu kirja: A Quiet Girl in a Noisy World - An Introvert's Story, Andrews McMeel Publishing, 2017
Sivumäärä: 174
Mistä hankittu: Oma ostos

Charles Dickens: Suuria odotuksia (kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 8)

Käsittämätöntä, että ensimmäisestä kirjabloggaajien klassikkohaasteesta on kulunut jo neljä vuotta! Tämä haastehan sai alkunsa Reader, why did I marry him -blogin Ompun ja Tuijata-blogin Tuijan ideasta. Tarkoituksena on kaksi kertaa vuodessa lukea jokin klassikko, blogata siitä ja iloita, miten tuli taas sivistyttyä. Tällä kertaa haastetta emännöi Tarukirja-blogin Margit. Tämä haastehan tietysti sopii kaltaiselleni klassikkofiilistelijälle paremmin kuin hyvin! Perinteisesti klassikkokirjan lukeminen jää aina viime tippaan, ja niin kävi nytkin. Luin nimittäin eilen loppuun tämän Charles Dickensin klassikon Suuria odotuksia.

Ei ollut mitään itsestään selvää, että sain tämän Dickensin ylipäätään luettua loppuun. Minulla on suuri ongelma Dickensin kanssa. Yksi rakkaimmista kirjoistani on Dickensin Joululaulu, Oliver Twistin luin lukiossa, mutta muuten kaikki hänen kirjansa ovat jääneet vain lukuyrityksiksi. Ongelma on se, että Dickens jaarittelee. Kestän helposti hitaan kerronnan, maisemien kuvailun tai tunnelmien maalailun, mutta jotenkin liian polveileva, liikaa selostava ja hitaasti etenevä kerronta yhdistettynä pitkiin dialogeihin on yhdistelmänä pitkäpiimäinen ja vieraannuttava. Tosin tämä on ristiriitaista, sillä Joululaulussa jotenkin rakastan sitä kaikkea selostusta ja höpinää.

Esimerkki Suurten odotusten jaarittelusta 26. luvusta, jossa sovitaan kävelyretkestä:
- Niin. Aion ottaa lomapäivän. Vielä enemmänkin, aion pyytää teitä lähtemään kävelyretkelle mukaani.
Olin kieltäytymäisilläni, esittäen syyksi sen, että juuri silloin olin huono seuramies, mutta Wemmick ennätti edelleni.
- Tiedän puuhailunne, hän virkkoi - ja tiedän teidän olevan huonossa kunnossa, herra Pip. Mutta jos voisitte tehdä sen, pitäisin sitä ystävyydenosoituksena.  Kävelyretki ei ole pitkä, ja se tehdään varhain. Sanokaamme, että se sitoisi aikanne, mukaanluettuna retkellä nautittu aamiainen, kello kahdeksasta kahteentoista. Voisittekohan jotenkin puristaa aikaanne, niin että se kävisi päinsä?
Hän oli useita kertoja tehnyt niin paljon hyväkseni, että tämä oli sangen vähäinen vastapalvelus. Sanoin voivani järjestää sen, järjestäväni sen, ja hän oli niin hyvillään suostumuksestani, että minäkin olin mielissäni. Hänen erityisestä pyynnöstään lupasin mennä häntä tapaamaan Linnaan puoli yhdeksän maanantaiaamuna, ja sitten erosimme toisistamme sillä kertaa.

Kirjan päähenkiö on varsin dickensmäinen, orpopoika Pip, joka asuu varsin köyhissä oloissa ankaran sisarensa ja sympaattisen sisarenmiehen kanssa. Pip on varsin vaatimaton hahmo. Muistan kritisoineeni lukiossa kirjoittamassani esseessä Oliver Twistiä siitä, miten hän oli kovin halju hahmo, jota elämä vain heitteli paikasta toiseen ilman, että hänellä olisi tuntunut juuri olevan omaa tahtoa tai luonnetta. Pip on ehkä hieman aktiivisempi, mutta jotenkin sama tunnelma vaivasi nytkin. Juonenkäänteet sitä vastoin olivat kaikkea muuta kuin haljuja.

Tarinaan liittyy esimerkiksi vanha täti-ihminen, joka on rakkaudessa pettynyt, käyttämättä jäänyttä hääpukuaan ja muuta häärekvisiittaa vaaliva, kellot suruhetkeensä pysäyttänyt höpsö. Tädillä on kasvattitytär Estelle, jonka leikkiseuraksi Pip pyydetään hämmentävään museomaiseen taloon. Toinen erikoinen ja merkittävä hahmo on karannut rangaistusvanki, johon Pip sattumalta törmää ja vie tälle ruokaa ja viilan. Pipiä kohtaa elämässään melkoinen onnenpotku, sillä tuntematon auttaja haluaa tehdä hänestä herrasmiehen ja taata hänelle upean elämän. Kaikki tämä, jatkuvat juonenkäänteet, kummalliset tyypit ja yleisesti sivukaupalla jatkuva jaarittelu nivoutuvat melkoiseksi seikkailuksi.

Kuitenkin Suuria odotuksia on todellinen klassikko sen sisällön vuoksi. Se on selvästi uraauurtava omassa lajissaan. Se kuvaa tyypillisen ihmismieltä aina kiehtoneen tuhkimotarinan, jossa köyhä poika nousee rääsyistä rikkauksiin. Dickens käsittelee hienosti yhteiskuntaa, ihmisten välisiä suhteita ja moraalisia kysymyksiä. Kyllä kirja on klassikkoasemansa ansainnut!

Olen ennenkin todennut, että toiminta niin kirjoissa kuin leffoissakaan ei ole yhtään minun juttuni. Jotenkin kyllästyn, enkä jaksa keskittyä. Ehkä se oli ongelma tässäkin, en oikeastaan enää jaksanut välittää mitä Pipille tapahtuu. Samaan aikaan tapahtumia ja hahmoja oli paljon, mutta ilman jaarittelua kirjan olisi voinut tiivistää pariinsataan sivuun. Ilmeisesti tämä ei myöskään ole Dickensiä vahvimmillaan. Pitää ehkä antaa uusi mahdollisuus sille Kolealle talolle, jota olen yrittänyt lukea hyllystäni jo vuosikausia. Se kai on vähän vähemmän seikkailukirja.

Joka tapauksessa on mukavaa, että taas tutustuin yhteen klassikkoon ja selätin sen! Mahtava tämä haaste ja mukavaa, että se ilmeisesti tulee saamaan jatkoakin.

Kirjailija: Charles Dickens
Luettu kirja: Suuria odotuksia, suom. Alpo Kupiainen
Alkuperäinen kirja: Great Expectations, 1860-1861
Sivumäärä: 519
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Nina Pulkkis ja Liisa Vähäkylä: Muumeista miljoonabisnes

Eräs elämäni erikoisimmista tilanteista on se, kun osallistuin Muumimammana japanilaisen pariskunnan häihin. Siellä teeskentelin juovani skumppalasista ja leikin tämän pariskunnan, heidän muutaman hämmentyneenoloisen sukulaisensa sekä muiden muumien kanssa Pikku Myyn vetämää pää-olkapää-peppu-polvet-varpaat -leikkiä. Ja sain vielä (huonoa) palkkaa tästä kaikesta! Tämä tapahtui tietenkin Naantalin Muumimaailmassa, jossa olin töissä kesän 2008. Olen siis tajunnut viimeistään tuolloin hyvin konkreettisesti, millainen bisnes muumien ympärillä pyörii.

Nina Pulkkiksen ja Liisa Vähäkylän kirja Muumeista miljoonabisnes perustuu Pulkkiksen elokuvaan The Moomin Boom. En ole tuota leffaa nähnyt, joten kirjan tarjoama sisältö oli minulle enimmäkseen uutta. Kirjasta oli aistittavissa se, että taustalla on elokuva. Olisin toisinaan toivonut tarkempaa perehtymistä aiheisiin ja toisinaan yksityiskohtia käsiteltiin liiankin pitkään. Yhtäkaikki kirja oli hurjan kiehtova ja opin paljon uutta muumeista.

Jansson piirsi tiettävästi ensimmäisen muumihahmonsa huussin seinän pinkopahviin 1930-luvulla. Siitä alkoi nopeasti kaikkien tuntema muumibuumi, joka on kokenut useamman aallonharjan ja jatkuu edelleen. Tällä hetkellä muumit ovat taas pinnalla, kun helmikuussa Yle alkaa esittää uutta animaatiota. Oli kiehtovaa lukea niistä vaiheista, jotka johtivat pienet muumit maailmanlaajuisesti tunnetuiksi ja miten nopeasti niiden tuotearvo ymmärrettiin. Tove Jansson oli todellinen voimanainen, joka onnistui hienosti yhdistämään taiteilijan vapauden ja bisneksen. Monesti Muumimaailmassa työskennellessänni mietin, mitäköhän Tove tästä tuumaisi, mutta tulin siihen tulokseen, että hän ymmärtäisi kyllä.

Olen ollut lapsi juuri silloin, kun japanilaiset animaatiot alkoivat pyöriä telkkarissa, Muumimaailma avattiin ja kaikki menivät yhtäkkiä aivan sekaisin muumikrääsästä. Meillä on pelattu kotona ahkerasti Muumipeliä (josta ensimmäinen painos on muuten jo 50-luvulta ja tuolloin siinä oli kirjan mukaan nappuloina oikeita kiviä ja simpukoita!) ja rakkain pehmoleluni oli Pikku Myy. Silti en ole koskaan oikein tykästynyt animaatiomuumeihin vaan oikeat muumit ovat sarjakuvien ja kirjojen laihempia ja synkempiä tapauksia. Kirja valottaa hienosti tätä kehitystä ja sitä, miten animaation tunnettuudesta huolimatta taustalla ovat kuitenkin aina ne alkuperäiset muumit ja Tove Janssonin kuvitukset. Minua edelleen kirpaisee paljon se, miten omassa ikäluokassani on paljon kovanluokan muumifaneja, jotka eivät kuitenkaan ole koskaan lukeneet yhtäkään muumikirjaa tai -sarjakuvaa.

En ole ennen tullut ajatelleeksi, miten poikkeuksellinen muumien tarina on, myös bisneksen kannalta. Muumi lienee maailmalla tunnetuin suomalainen (tosin moni ei tiedä mistä muumit ovat peräisin). Melkein missä tahansa kahvipöydässä sitä käykin kahvittelemassa, pöytään nostetaan muumimukeja ja se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa edes hämmästellä. Kirja nosti esiin hienosti sen, miten muumit ovat upea menestystarina ja miten tuo pieni peikko on kasvanut mittaansa suuremmaksi ja liittynyt osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja identiteettiä.

Löytyykö teidän kotoa muumimukeja? Ja mitä ovat oikeat muumit, sarjakuvien, kirjojen vai animaation muumit?

Jutun kuvat ovat muumikesältäni 2008. Olin silloin paljon poliisina ja Hemulina. Oli kuuma, menetin uskoni ihmiskuntaan mutta toisaalta sain täysin korvaamattomia, ainutlaatuisia kokemuksia.
Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 35, kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjailija: Nina Pulkkis ja Liisa Vähäkylä
Kirja: Muumeista miljoonabisnes, Siltala 2017
Sivumäärä: 191
Mistä hankittu: Joululahja
Arvostelu: ★★★★