Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt - Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä

Tästä kirjasta on todella vaikeaa kirjoittaa. Se (ja yövalvomiset, joiden vuoksi olen vähän enemmänkin kuin korkeintaan vähän väsynyt...) tulee näkymään tämän kirjoituksen sekavuutena. Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt iski nimittäin poikkeuksellisen syvälle ytimeen, siihen mitä olen ja mitä ajattelen. Sellaista lukukokemusta on vaikeaa analysoida ja kuvailla. Kolu antoi sanat monelle sellaiselle asialle, joita olen usein ajatellut mutta myös herätti huomaamaan monta juttua, joita en ollut tajunnut ajatella. Kirjasta muodostui siis minulle tärkeä jo ensimmäisellä lukukerralla ja olen iloinen, että ostin sen omaan hyllyyni. Voisin poimia kirjasta satamäärin lainauksia, jotka ovat mielestäni valtavan osuvia. Ja samoin voisin osoittaa sieltä usempia kohtia, jotka melkein saivat minut itkemään, itkemään sitä, miksi (minäkin) olen itselleni niin hirveän ankara, miten minäkin koen lähestulkoon aina olleeni jotenkin vääränlainen, huonompi kuin muut ja miten se on edesauttanut sitä, että maailma on toisinaan aivan liian uuvuttava paikka.

Olen odottanut tätä kirjaa suunnilleen siitä asti, kun joskus kauan sitten (onkohan siitä jo kymmenen vuotta?) eksyin vahingossa Eeva Kolun Kaikki mitä rakastin -blogiin. Tai siis oikeastaan en ole osannut odottaa kirjaa, mutta olen halunnut lukea tarkalleen kaiken, mitä Kolu kirjoittaa. Kuten hän itse toteaa kirjassaan: "Minulle tekemiseni merkitys syntyy siitä, että puen sanoiksi ihmisiä yhdistäviä kokemuksia. Siitä, että juttujani lukiessa joku saattaa ajatella: ah, en olekaan ainoa josta tuntuu tältä." Kun ihminen pyörittelee yksinään ajatuksiaan, jotka enemmän tai vähemmän kulkevat aina samoja polkuja, tulee helposti ajatelleeksi, että kukaan muu ei taatusti koe näin, olen yksin tämän asian kanssa. Silloin voi olla kultaakin kalliimpaa löytää joku, joka ajattelee samoin ja osaa pukea nuo tunteet sanoiksi lempeällä, humaanilla, älykkäällä mutta hyvin henkilökohtaisella tavalla.

Samaa henkilökohtaista linjaa jatkaa luontevasti myös Kolun kirja. Korkeintaan vähän väsynyt kertoo tarinan Kolun omasta uupumuksesta, useamman burnoutin (ja yhden vatsahaavan) tiestä, joka lopulta on johtanut merkittäviin oivalluksiin, mutta joka toisaalta on edelleen kesken. Teos ei anna valmiita vastauksia vaan avaa Kolun omien kokemusten kautta syitä siihen, miksi nykyään niin monia, etenkin naisia, vaivaa syvä uupumus ja mitä keinoja voisi olla siitä selviytymiseen ja kierteen välttämiseen. Oman kokemuspohjan lisäksi Kolu hyödyntää ansiokkaasti sitä, mitä uupumuksesta on aiemmin kirjoitettu. Sähköiset mediat ja populaarikulttuuri ovat luonnollisesti myös vahvasti läsnä.

Lähtökohta kirjalle on se, että Kolu jopa vähän raflaavasti kertoo, miten hän ei tunne yhtään kolmikymppistä naista, joka  ei olisi ollut joko burnoutissa tai lähellä sitä. Heti tekee mieli puolustautua, kuulunhan itse juuri tuohon ihmisryhmään. Että hei Eeva, nyt taidat vähän liiotella. Heti kun uskaltaa kurkistaa itsepetoksen vahvan suojamuurin taakse, huomaa kuitenkin, että Kolu on valitettavan oikeassa. Oma tuttavapiirini lienee aika samankaltainen kuin Kolulla: kolmekymppisiä korkeastikoulutettuja kaupungissa asuvia naisia. Ehkä ihan varsinaisesta burnoutista ei voi puhua, mutta uupumusta on ilmassa vähän joka suunnalla. Ja kun hetkeksi pysähtyy miettimään, eihän se tosiaan nyt ole kovin terve tilanne. Heti tämä asetelma paljastaa siis sen, miksi Kolun kirja on merkittävä: ihminen on helposti niin syvällä omassa kummallisessa ja hektisessä elämässään, ettei välttämättä edes tajua olevansa uupunut tai mikä ihan oikeasti elämässä on tärkeintä. Nykyajan työelämää, sosiaalisen median luomia paineita ja muita aikamme ongelmia tulee helposti syytettyä, kun uupumukseen etsii syitä. Kolun kirjan merkittävin ansio oli se, että näiden lisäksi se pureutui paljon syvempiin syihin, siihen miten kulttuurimme on opettanut meitä nielemään tunteemme, olemaan ottamatta tilaa ja valitettavan usein myös inhoamaan itseämme.

Mieleeni tulee pari pysäyttävää hetkeä elämässäni, sellaista, jolloin itsekin tajusin että kaikki ei ehkä ole ihan kunnossa. Vuonna 2011 olin häämatkallani Thaimaassa. Istuin aurinkotuolissa varjon alla upealla hiekkarannalla lukemassa kirjaa. Oikeasti en pystynyt keskittymään kirjan lukemiseen, sillä pohdin koko ajan, mitä muuta pitäisi tehdä, mitä matkalla vielä pitäisi ehtiä tekemään, kokemaan. Kuinka kauan voisimme olla siellä rannalla, koska olisi lähdettävä, mitä ja missä syötäisiin ja niin edelleen. Jostakin takaraivosta pisti tuolloin esiin ajatus, että hetkinen, eikö tuo olisi juuri sellainen täydellinen hetki, jolloin pitäisi pystyä vain olemaan ja nauttimaan hetkestä. Ja toki sitten sitä ajatusta seurasi stressi ja ahdistus siitä, miksi en osaa olla suorittamatta, miksi en osaa nauttia hetkestä. Toinen, paljon karumpi, hetki oli jonakin syystalvena vuoden 2014 paikkeilla. Pilkkopimeässä ja sateisessa aamussa töihin kävellessäni mietin ihan vakavissani, miten ihanaa olisi, jos jäisi auton alle sillä tavalla, että voisi vain muutaman viikon maata sairaalassa. Ei siis loukkaantuisi mitenkään pysyvästi, mutta siten että ei pystyisi töihin, ikään kuin kohtalo puuttuisi peliin ja päättäisi puolestani, että nyt on levättävä, kun oma mieli ei antanut periksi luovuttamiselle, totuuden tunnustamiselle.

En ole näitä tapauksia miettinyt mitenkään aktiivisesti, jatkanut vain samaa toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän uuvuttavaa elämääni, mutta Kolun kirja toi vastaavilla esimerkeillään nämä hetket mieleeni. Kun Kolu listaa asioita, jotka uuvuttavat, voisin todeta jokaisen niistä kohdalla että jep, niin minullakin. Esimerkiksi uuvuttavia asioita ovat:

"Itseinho. Itsekriittisyys."

"Tukahdetut tunteet - aggressio ja suru etupäässä."

"Se, ettei tiedä missä omat rajat kulkevat. Ei osaa piirtää niitä itselleen, eikä varsinkaan muille."

"Suorittaminen, joka ei lopu."

"Se että pelkää itseään, tunteitaan ja ajatuksiaan niin paljon, että koko elämä kuluu niiden väistelemiseen."

Niin, kuten totesin, tästä kirjasta kirjoittaminen on vaikeaa. Mieleni tekisi lainata se tähän kokonaisuudessaan. Kolu on pistänyt itsensä likoon täysin ja olen hänen avoimuudestaan ja aitoudestaan kiitollinen. Lohtua antaa myös se, että kirjan ajoittaisesta selfhelpmäisyydestä huolimatta se ei tosiaan ollut sellainen "oivalsin nämä, koin valaistuksen ja nyt olen ikuisesti onnelinen ja zen" -teos. Asioiden sisäistäminen on jo alku, aikaa matkalle on koko elämä. Uskon, tai oikeastaan tiedän, että monet kohtalotoverini (no, ne kolmekymppiset naiset) kokevat kirjan samoin, hurjan samaistuttavana ja tärkeänä. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten sen kokevat muut, etenkin he jotka helposti tuomitsevat nykyisestä "helposta elämästä valittajat". Olisikin hyvä, jos kirja päätyisi luettavaksi myös muille kuin kohderyhmään kuuluville, se saattaisi avata silmiä esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa. Ja ehkäpä sen luettuaan yksikään toimittaja ei enää kirjoittaisi juttuja siitä, miten mukavuudenhaluiset milleniaalit vain nauttivat helposta ja kivasta elämästään eivätkä sen vuoksi vaikkapa tahdo tai muista (!) lisääntyä.

Tosiaan, suosittelen kirjaa kaikille. Se saattaa herättää voimakkaita tunteita - tai vähintään aiheuttaa niskalihasten kipetymyistä kaiken sen "juuri näin" -nyökyttelyn lomassa. Kiitos siis Eeva Kolu, että kirjoitit tämän tärkeän kirjan ja avasit siihen koko sielusi. Jään odottamaan lisää luettavaa ja siinä sivussa jatkan omaa matkaani vähemmän uuvuttavaan elämään, kenties nyt hieman vähemmän suorittaen ja enemmän matkasta nauttien - taitava suorittaja tosiaan kun kykenee tekemään mistä tahansa, myös uupumuksesta toipumisesta, suorituksen.

Miguel Cervantes: Don Quijote (kirjabloggaajien klassikkohaaste 11)

Hahaa, ehdinpä sittenkin mukaan myös tälle kierrokselle jo hyvin vakaaksi perinteeksi muodostunutta kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Tällä kertaa haastetta emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. Puolivuosittaisessa haasteessa ollaan saavutettu jo yhdestoista kierros. Itse muistan emännöineeni haastetta ihan hiljattain, mutta tarkempi tutkiminen paljasti, että se oli oikeasti vuonna 2016, jolloin oli menossa osa 3, eli niin vain ne vuodet vierivät. Paljon on tullut luettua (myös) klassikoita tässä välissä, toki muutenkin kuin haasteen puitteissa, minulla kun näitä omia haasteita riittää.

Niin, aika monta kertaa minä (ja etenkin muut) olen kyseenalaistanut näiden listaprojektieni järkevyyden, mutta päätynyt aina siihen tulokseen, että listoilta kirjojen lukeminen on todella usein palkitsevaa ja aina vähintäänkin mielenkiintoista. 1001-listaa huomattavasti kevyempi Keskisuomalaisen sadan kirjan projekti on jo pitkään ollut niin harmittavan lähellä maaliviivaa, että sen valmiiksi saattaminen kutkuttaa kovin. Ongelma on vain se, että ne siltä lukemattomat kirjat eivät juuri kutkuta. Mutta! Sen jälkeen kun sain lopultakin luettua tuolla listalla olevan ikuisuusprojektini Ruusun nimen, uskon että pystyn mihin vain (paitsi ehkä Tintteihin, jotka jostakin syystä ovat minulle Maailman Tylsintä Luettavaa).

Don Quijotesta oli vaarana muodostua uusi ikuisuusprojekti. Aloitin sen joskus loppukeväällä ja ajattelin mukavasti lukaista sen heti äitiysloman aluksi. No, vauva on jo viisiviikkoinen ja sain kirjan luettua loppuun eilen, että ihan helppo lukaisu se ei ollut. Don Quijote on kiinnostava klassikko sen iän vuoksi, se on ilmestynyt 1600-luvun alussa. Harvoin tulee luettua yhtä vanhaa kirjallisuutta. Klassikkoon myös viitataan usein ja kaikki toki tuntevat tuulimyllyjä vastaan taistelevan ritarin ja hänen aseenkantajansa Sancho Panchan.

Koen että minua on aika pahasti petetty. Don Quijote koostuu kahdesta kuusisataasivuisesta niteestä. Siihen nähden tuntuu aika turhauttavalta, että kaikki mitä tästä romaanista aina puhutaan, siis lähinnä tuulimyllyjä vastaan taistelu, tapahtuu jo kirjan ensimmäisen kahdeksankymmenen sivun aikana. Minulla onkin teoria: kukaan tästä puhuva ei ole lukenut kirjaa pidemmälle tai jos onkin, ei muista siitä mitään.

Suurin ongelma Don Quijoten suhteen minulla oli se, että se on veijaritarina, ja minulla on ongelmallinen suhtautuminen veijaritarinoihin. Periaattessa hassuttelu ja seikkailut ovat kivoja, mutta idea ei useinkaan kanna kovin pitkälle. Etenkään se ei kanna 1200 sivun verran. Se on harmi, sillä aluksi olin aika innoissani tästä klassikosta. Lähtökohta tarinalle on sinänsä hauska: sankarimme on lukenut aivan liikaa ritariromaaneja ja siksi luulee olevansa itsekin ritari. Hän ristii itsensä Don Quijoteksi, pestaa mukaan hieman hitaan  Sancho Panchan aseenkantajakseen ja lähtee maailmalle sekoilemaan ja tekemään muka hyviä ritarin töitään, käytännössä levittämään hämmennystä ja sekasortoa. Jaksoin olla innostunut aika tarkkaan siihen asti, kun tajusin miten alkuvaiheessa tuulimyllyt tulivat vastaan ja tajusin, että eipä lopuissa yli tuhannessa sivussa taida enää tapahtua mitään kovin merkittävää...

Don Quijote liittyykin siihen klassikoiden sarjaan, joiden lukemisesta en sinänsä kovasti nauttinut, mutta olen tosi iloinen, että luin kirjan sen klassikkoaseman vuoksi. Oli se sitten järkevää ja ihan normaalia tai ei, tällainen itsensä haastaminen on minulle tärkeä ja hauska harrastus. Don Quijoten myötä sadan kirjan listalta puuttuu enää viisi kirjaa. Yksi niistä on tosin koko Tintti-sarja. Ja johonkin nyt sentään kai minäkin vedän sen itsensä haastamisen rajan... mutta saa nähdä. Olisipa mukava saada tämä projekti valmiiksi vielä tämän vuoden aikana!

Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy

Ozzyn omaelämäkerta on ollut lukulistallani vähintään siitä asti, kun luin Mötley Crüen Törkytehtaan. Black Sabbath osuu paljon lähemmäs musiikkimakuani kuin Mötley Crüe, mutta ei silti kuulu sekään suuriin suosikkeihini. Ozzy sen sijaan on kiehtonut minua hahmona aina. Hän on melkoinen mysteeri, ainakin siinä mielessä, miten mies voi ylipäätään olla edes hengissä kaiken sen sekoilun ja huumehuuruisen elämän jälkeen. Ozzystä välittyvä kuva on kuitenkin kaikesta huolimatta aika sympaattinen. Erityisesti siksi tämä kirja kiinnosti minua.

Luin kirjaa lähinnä öisin, pienissä pätkissä, tolkuttoman univelkaisena. En siis aivan varmasti pysty sanomaan, olisiko se ollut yhtä viihdyttävä täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta ainakin tämä lukukokemus oli yllättävän hauska. Hauskuus on toki kyseenalaista, kun kyse on sekopäisistä toilailuista, mutta minä viihdyin. Ozzy kertoo kirjassaan elämänsä tarinan. Lapsesta saakka melkoisilla ylikierroksilla käynyt poika päätyy jo alaikäisenä vankilaan murtovarkaudesta. Ozzyn omien sanojensa mukaan hän oli aivan kädetön murtovaras, joka esimerkiksi anasti vaatekaupasta sokkona vauvojen leukalappuja ja tenavien alushousuja, kun unohti ottaa mukaan taskulampun. Niin, lukija saa nauraa Ozzyn sekoilulle jo kirjan ensimmäisellä sivulla.

Hyvin nopeasti käy selväksi, että kuten niin monella muullakin (rock)muusikolla, olisi Ozzynkin elämä voinut muodostua hyvin erilaiseksi ilman hänen musiikillista lahjakkuuttaan, paloa musiikin tekemiseen, sopivia samanhenkisiä tuttuja, joiden kanssa soittaa ja tietysti myös hyvää tuuria. Vaikka kirja koostuu paljon sekoiluista (joita rock-maailma ja raha tietysti mahdollistavat) pidin siitä, miten Ozzy käy tarkkaan läpi musiikillisen uransa, Black Sabbathin ja soololevyjen syntymisen ja sisällön. Lisäksi hän kertoo suoraan, kunnioittaen ja avoimesti kollegoistaan. Tai siis, kunnioitusta saavat osakseen ne, jotka sitä ansaitsevat, kaikkia ei kohdella silkkihansikkain. Pidän Ozzyn asenteesta: hän ei kumartele tai pyytele anteeksi, mutta rehellisesti antaa kiitosta niille, keille se kuuluu ja tiedostaa, että ilman muiden apua ja vaikutteita hän ei olisi saavuttanut kaikkea sitä menestystä. Rokkikukkoilulle on toki aikansa ja paikkansa, mutta ehkä tämä on se syy, miksi mielikuva Ozzystä on kaikesta huolimatta positiivinen.

Minäkin muistan katsoneeni muutaman jakson The Osbournes -sarjaa. Se oli MTV:n murrosaikaa, kanava näytti vielä musiikkivideoita (ajatella, oli sellainenkin aika!), mutta oli siirtymässä (osittain sarjan myötä) tosi-tv:n kulta-aikaan. Sarja ei tehnyt hyvää kenenkään Osbournesin perheenjäsenen mielenterveydelle ja Ozzyn mukaan he eivät aivan tajunneet, mihin suostuivat mukaan: miten olisivatkaan voineet tajuta, kun vastaavaa ei ollut aiemmin tehty. Ohjelma viimeistään toi Ozzyn tavallisen, metallimusiikkia seuraamattoman kansaonsan, tietoisuuteen, teki koko perheestä superjulkkiksia. Suomenkin media ja juorulehdet ovat käsitelleet yllättävän paljon vaikkapa Sharonin syöpää tai Kellyn huumeongelmia. Ozzy kuvaa taitavasti ja mielenkiintoisesti julkisuuden tuomia haittapuolia. Miehelle, jolle perhe on tärkeä, ei varmasti ole ollut helppoa altistaa rakkaitaan julkisuudelle, mutta toisaalta julkisuus on myös tuonut vaurautta ja ainutkertaisia mahdollisuuksia.

Yleisesti ottaen Ozzystä piirtyy kirjan kautta aika ristiriitainen kuva. Hän on täysin hallitsematon ikuisesti sekoileva luokan pelle, huumeriippuvainen alkoholisti, joka on vetänyt niin paljon kaikkea mahdollista, että kun lääkäri yrittää nukuttaa häntä kolonoskopiaa varten, Ozzyn elimistö ei edes tunnu huomaavan tehokasta nukutusainetta. Hän on taitava muusikko, joka on tehnyt uraauurtavaa työtä metallimussikin parissa. Hän on tosi-tv- tähti, perheenisä, megajulkkis. Ja näemmä myös yllättävän taitava ja vihdyttävä kirjailija. Paljon kirjassa on kaikkea ällöttävää: huumesekoilua, eläinten kidutusta, väkivaltaa, mutta siitä huolimatta lukukokemus jäi vahvasti positiivisen puolelle: tämä kirja oli oikein hyvää ja ainakin omassa luokassaan laadukasta viihdettä.

Kirjailija: Ozzy Osbourne

Kirja: Minä, Ozzy (suom. Ilkka Salmenpohja, LIKE 2010)

Alkuperäinen kirja: I am Ozzy, 2009

Sivumäärä: 414

Arvostelu: ★★★★

Moa Romanova: Paniikkiprinsessa

Hei pitkästä aikaa ja terveisiä äitiyslomalta! Vapaa on muuttanut muotoaan vauvan odottamisesta vauvan hoitamiseen. Pieni tyttäremme on nyt ollut maailmassa 24 päivää. Noihin päiviin on mahtunut melkoisesti tapahtumia, uuden oppimista ja tunteiden koko skaala. Valehtelisin jos väittäisin, että on ollut pelkästään ihanaa. Silti harva asia on päässyt yllättämään, sen verran hyvin tunnen itseni ja osasin varautua siihen, että näin iso elämänmuutos ei luultavasti sujahda kohdallani ohi tuosta vain ja kipuilematta. Samoin olin varautunut siihen, että kuuluisat äitimyytit, tiedättehän, pohjaton hoivavietti, pyytetön ja syvä, välittömästi syntyvä äidinrakkaus, tuskin pitävät paikkansa minun kohdallani, sillä en koe koskaan samaistuneeni vastaaviin väittämiin aiemminkaan. Tämä alku on ollut ennen kaikkea tutustumista. Tutustumme toisiimme ja siihen, millainen tyyppi tuo toinen on, mitä hän tahtoo, miten hän viestii. Joka päivä on hiukan edellistä helpompi. Tyyppi on ihana, temperamenttinen ja selvästi innokas kasvamaan ja oppimaan - ehkä äitikin oppii tässä sivussa ja vähitellen myös vähän rentoutuu. Ja koittaa pitää mielessä, että 24 päivää on kyllä varsin vähän yhteistä uutta elämää, koko elämä tässä on aikaa oppia tuntemaan toisemme.

Se kuitenkin on päässyt yllättämään, että olen ehtinyt lukemaan aika paljon! Blogi ja Instagram ovat olleet myös mielessä useasti, mutta jotenkin asioiden aloittaminen on muuttunut vielä tavallistakin hankalammaksi. Kun elämä etenee täysin aikatauluttoman kaverin tarpeiden mukaisesti, ei ikinä voi tietää varmasti, onko aikaa minuutti vai kaksi tuntia. Siksi tuntuu vaikealta tarttua vaikkapa kirjoittamiseen. Kirjoittamisen tarve on minulla kuitenkin jatkuva ja suuri, tuntuu siis hyvältä olla taas täällä, vaikka tämäkin kirjoitus taitaa lopulta olla lähinnä kaikkea muuta kuin otsikon mukainen bloggaus kirjasta...

Tuore pieni (toivottavasti) tuleva lukutoukka on totta toki mitä mainioin syy ostaa kirjoja. Tilasin jälkikasvulle pari lasten klassikkorunokirjaa ja siinä sivussa toki äitikin ansaitsi omat ostoksensa (no joo, kenelleköhän ne runokirjatkin oikeasti ovat vielä monen monta vuotta). Moa Romanovan Paniikkiprinsessaa olen pyöritellyt käsissäni aiemmin Sammakon kirjakaupassa ja nyt tilasin sen itselleni. Jokin tässä ruotsalaisessa nykysarjakuvassa kiehtoo minua, Liv Strömquist toki etunenässä.

En tiennyt Paniikkiprinsessasta paljoakaan etukäteen ja sen ahdistavuus pääsi yllättämään. Kirja kertoo Moan tarinan. Nuori nainen haaveilee taiteilijan urasta, mutta kärsii pahasta paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta. Hän ei saa otetta elämästään, käy terapeutilla, joka tuntuu puhuvan kuin eri kieltä, kuluttaa päivänsä muutaman ystävän kanssa, mutta paljon myös netissä ja swaippailemalla Tinderissä. Moa saa matchin 53-vuotiaan setämiehen, turhan tv-julkkiksen kanssa. Julkkis esitetään sarjakuvassa nerokkaasti tunnistamattomana paperipussi päässä. Julkkis tarjoutuu Moan mesenaatiksi, taiteen tukijaksi. Luonnollisesti tämäkään ihmissuhde ei tee elämässään eksyksissä olevalle Moalle hyvää. Kaikesta ahdistavasta huolimatta Moan tarina ei kuitenkaan ole toivoton, loppua kohden tulee valoisampaa.

Ahdistavien tapahtumien lisäksi teoksen ahdistavuutta lisää huomattavasti Romanovin piirrosjälki, joka ei tosiaan ole kaunista ja herkkää vaan karua, jopa paikoin brutaalia. En pystynyt lukemaan kirjaa kuin lyhyissä pätkissä (siis vaikka olisin sellaiseen ehtinyt), sen verran karua oli Paniikkiprinsessan meno. Erittäin toimiva keino siis!

Sarjakuvien lisäksi olen tosiaan lukenut aika paljon kaikkea muutakin. Tai siis minulla on taas kesken noin kymmenen kirjaa ja lopulta kuitenkin huomaan lukevani Knausgårdia. Ehkä seuraavaksi siis palaan Tasiteluni-sarjan kolmannen osan tiimoilta. Sitten joskus, kun tämä uusi, kummallisesti muovaantunut uusi aika-avaruus taas pyörähtää siihen asentoon, että blogille on aikaa tai tilaa.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, toinen kirja

Hyvää ja taianomaista vuoden pisintä päivää! Toivottavasti juhannuksenne oli mukava. Omani kului varsin rauhallisissa merkeissä, kotona grillaten, saunoen, kirjoja lukien. Paras hankinta aikoihin on tuo kuvassakin taustalla näkyvä pallokeinu. Siihen kelpaa linnoittautua kirjan kanssa, keinahdella terassille pitkään paistavassa ilta-auringossa. Äitiyslomaa on takana jo neljä viikkoa (käsittämätöntä tämä ajan kuluminen) ja jälkikasvun saapuminen maailmaan lähenee vääjäämättä. Tämä omituinen aika on entisestään korostanut sitä ominaisuuttani, etten oikein osaa elää hetkessä. Kun asiat tulevat muuttumaan paljon, rationaalisen ajattelun rajat loppuvat, sillä en osaa edes kuvitella, millaista elämä tulee jatkossa olemaan, on analysoiva ja ajan nostalgisointiin ja luokitteluun taipuvainen mieleni toisinaan aika kovilla. Toisaalta odotan aivan valtavalla innolla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sitä pidän joka tapauksessa aika varmana, että luku- ja blogiharrastus tulevat muuttumaan, ainakin aluksi.

Mutta vielä siis kirjoista, joille on ollut ihanan paljon aikaa. Taisteluni-sarjan uusintaluku jatkuu. Olisihan se pitänyt arvata, että kun hyppään takaisin Knausgårdin matkaan, mikään muu kirja ei oikein tunnu miltään. Muistikuvani tästä toisesta osastakaan eivät olleet kovin selkeät, sen muistan että pidin kirjasta hurjasti. Ja taitaa olla niin, että pidin siitä vielä enemmän tällä kerralla. Kirja keskittyy kolmekymppisen Karl Oven elämään. Hän on eronnut Tonjesta ja on perustamassa perhettä Lindan kanssa. Hän on jo julkaissut kirjalija, joka yrittää saada kasaan uutta kirjaa ja kokee siitä suurta painetta. Kirjoittamisen ja perhe-elämän yhteensovittaminen ei ole helppoa.

Kun ensimmäinen osa käsitteli paljon kuolemaa, toisessa osassa voitolla on elämä. Knausgård kuvaa ensimmäisen lapsensa Vanjan syntymän hurjan kauniisti. Hänen rakkautensa lapsiin välittyy hienosti kirjan sivuilta, vaikka taustajuonteena kulkee jatkuvasti mukana Karl Oven synkkyys, taipumus alkoholismiin, aiemmat elämäntraumat ja etenkin isän vaikutus. Toinen osa taitaakin olla yksi sarjan valoisimmista. Lindan kanssa perhe-elämä on suurilta osin onnellista, vaikka vaimollakin on oma synkkyytensä kannettavanaan.

Knausgård käsittelee kirjassa myös paljon kirjoittamista ja kirjallisuutta ja se on sekä kiinnostava itseisarvo että mahtava tehokeino. Jatkuvat viittaukset kirjallisuuteen ja muuhun kulttuuriin tekevät lukukokemuksesta heti syvemmän ja henkilökohtaisemman: minäkin olen lukenut tuon kirjan, tuota en tiennytkään näistä kirjailijoista! Perhe asuu Tukholmassa ja nautin paljon myös siitä, miten Knausgård vertailee Ruotsia ja Norjaa. Suomalainen lukija tulee helposti mieltäneeksi nuo kaksi länsinaapuriamme aika samankaltaisiksi paikoiksi, mutta niin ei tosiaan ole ainakaan Karl Oven näkökulmasta katsottuna. Ironisen kitkerät havainnot tukholmalaisten kummallisesta elämäntyylistä ja asenteista olivat herkullista luettavaa ja niihin oli myös helppo samaistua.

Tässä toisessa kirjassa Knausgård tuntuu vasta pääsevän vauhtiin. Ensimmäinen osa pääsi hieman raottamaan Karl Oven maailmaa, suurta päänsisäistä taakkaa ja toimi johdantona koko sarjalle. Toisessa osassa hän saa revitellä vapaammin, kun taustaa on jo avattu, keskittyä yksityiskohtiin, jäädä pysyvämmin tietylle aikatasolle ennen siirtymistä seuraavaan, analysoida vielä tarkemmin, tehdä vielä osuvampia havaintoja. Muistaakseni tämä toinen osa oli lemppareitani koko sarjasta, mutta niin paljon olen näemmä unohtanut, että nyt en osaakaan sanoa, olikohan oikeasti näin, sillä en muista mitä tuleman pitää. Toivottavasti kuitenkin ehdin pian jatkaa upeaa, hämmentävää matkaani Karl Oven kanssa. Knausgårdilla on tapana tehdä sielulleni hyvää ja sanoittaa niitä ajatuksia, joille en itse löydä sanoja:

"Puolipimeässä tyhjä kehto, tyhjä pinnasänky, hoitopöytä ja vauvanvaatelipasto vaikuttivat pelottavilta. Kaikki oli valmista lapsen tuloa varten. Olimme ostaneet jopa vaippapaketin, se oli hyllyllä hoitopöydän alla, samoin kuin pino pyyhkeitä ja rättejä, ja yläpuolella riippuva mobile heilahteli ikkunan vedossa. Pelottavilta siksi, ettei lasta vielä ollut olemassa, ja menneisyyden ja tulevaisuuden raja oli näissä esineissä niin liukuva."

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja: Taisteluni, toinen kirja (LIKE, suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Min Kamp. Andre bok.  2009.
Sivumäärä: 638

Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa

Olen blogihistoriani aikana lukenut jo melkoisen kasan kirjallisuuden nobelistien kirjoja. Aina ei ole ollut kovin ruusuista. Yhdessäkin tapauksessa olen turhautuneena todennut: "Näyttäkää minulle mainio kirjallisuuden nobelisti niin minä näytän teille iloisen naaman". Oikeastaan edelleen hämmästelen Ishiguron Nobel-palkintoa, hän kun on kirjalija minun mieleeni, jotenkin helposti lähestyttävä, taitava olematta liian kikkaileva ja (teko)taiteellinen. Melkoinen poikkeus siis porukassa! On luettujen nobelistien joukkoon toki mahtunut muitakin aarteita, mutta keskimäärin ennakkoasenteeni ei ole aiempiin kokemuksiini perustuen kovin hyvä.

Heinrich Böll on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1972. Nainen ryhmäkuvassa on julkaistu vuonna 1971 (Kai Kailan suomennos on vuodelta 1972), joten lienee perusteltua olettaa, että teos on edesauttanut palkinnon saamisessa. En oikeastaan tiedä, mikä on Böllin pääteos, tuottelias kirjalija julkaisi teoksia 50-luvun alusta 80-luvulle asti. Aiemmin olen lukenut häneltä Katharina Blumin menetetyn maineen, josta näemmä olen pitänyt, kuvannut sitä jopa riemastuttavaksi satiiriksi, mutta josta näemmä näin kuusi vuotta möyhemmin en muista enää mitään. Sen sijaan muistan hyvinkin, miten makoilin tuon kuvaankin päässeen vaasalaisen koivun alla lukemassa kirjaa kauniina kesäpäivänä, ehkä ympäristö vaikutti lukukokemukseen positiivisesti?

Olen napannut Nainen ryhmäkuvassa -kirjan vuosia sitten kirjaston poistokirjojen joukosta. Muistan silloin lukeneeni kirjan alun ja innostuneeni siitä, mutta jostain syystä kirja jäi silloin kesken. Alku olikin taas kiehtova: kirjan päähenkilöstä Lenistä annetaan todistusaineistomainen kuvaus, jossa naisen ulkonäkö, luonne ja historia kerrotaan perustuen todistajanlausuntoihin, haastatteluihin ja myös kertojan omiin kokemuksiin. Leni on siis kuin nainen ryhmäkuvassa, jota lähestytään näennäisen ulkopuolisen analyyttisesti. Kertoja viittaa itseensä lyhenteellä tek., ilmeisesti tarkoittaen tekijää. Hän suhtautuu itseensä ja tutkimuksiinsa ironisesti ja käsittelee aineistoaan analyyttisesti kyseenalaistan jatkuvasti todistajien antamat tiedot Lenistä. Sivulauseessa hän kerran lipsauttaa olleensa itsekin rakastunut Leniin, tuohon erikoiseen, rohkeaan, yhteiskunnan muottiin sopeutumattomaan ja itsenäiseen naiseen, joka on kertomuksen perusteella rakastunut venäläiseen sotavankiin ja joutuu tämän tapauksen vuoksi vaikeuksiin.

Aluksi tämä poikkeuksellinen kerrontatapa tosiaan tuntui raikkaalta, hauskalta ja innostavalta. Valitettavasti kyllästyin siihen aika pian. Kerronta ei kantanut lähes neljänsadan sivun ajan vaan muuttui raskaaksi. Sodan aikaisen ja jälkeisen yhteiskunnan kuvaus ja kritiikki olivat toki ihan mielenkiintoisia, mutta eivät nekään kuulu kirjallisuuden teemojen ykkössuosikkeihini. Romaanin kerrontatapa ja muoto ovat varmasti ainutlaatuisia ja kokeellisia, hienoa että joku pystyy tällaisen taiteeseen, mutta mikään sujuva ja helppo lukuromaani tämä ei tosiaan ollut.

"Toimien nyt yksinomaan tutkijana tek. (alati vaarassa joutua leimatuksi urkkijaksi, vaikka hän vain, ainoastaan ja yksinomaan pyrkii saattamaan oikeaan valoon vaiteliaan ja vähäpuheisen, ylpeän ja katumattoman henkilön, Leni Gruyten-Pfeifferin, vankan ja veistoksellisen hahmon) koki vaikeuksia yrittäessään saada jossain määrin asiallista selvyyttä tilanteesta, jossa kukin asianomainen oli sodan päättyessä."

Kirjan lukeminen oli ehkä noin puoliksi mukavaa ja puoliksi aikamoista taistelua - ihan kuin olisin joskus ennenkin todennut vastaavan kaavan kirjallisuuden nobelisteja lukiessani. Kuitenkin jotakin kiehtovaa tässä Böllissä on, hyllystäni löytyy häneltä vielä Suojaverkko, johon tulen jossakin vaiheessa tarttumaan. En kuitenkaan ehkä ihan heti ja taidanpa jättää muutkin nobelistit hetkeksi taas rauhaan...

Homeros: Odysseia

Hyvää toukokuun toiseksiviimeistä päivää! Ihan hullua, että kohta on kesäkuu, siis virallisesti kesä. Blogitaukokin venyi ihan vahingossa lähes kuukauden pituiseksi, vaikka tuntuu että juurihan tänne kirjoitin. Olen jopa saanut luettua monta kesken ollutta kirjaa loppuun, eli blogattavaa tosiaan riittäisi. Vaikka tokihan olen tavalleni uskollisesti myös aloittanut vähintään yhtä monta uutta kirjaa. Puhumattakaan siitä, miten puhelin piippaa jatkuvasti tekstiviestiä kirjastoon saapuneista varauksista...

Keskisuomalaisen listaprojekti jatkuu! Muistuttelen teitäkin, että Jokken kirjanurkassa on meneillään mainio haaste, jossa luetaan ja blogataan listan kirjoista. Loppusuora alkaa jo häämöttää projektissani, tosin tässä tapauksessa viimeiset metrit vaikuttavat melko tuskaisilta. Aika tuskainen oli myös tämä megaluokan klassikko, klassikko oikein perimmäisessä mielessä, Homeroksen Odysseia-eepos. Luin sitä pitkin kevättä sivun silloin ja toisen tällöin (aika usein myös e-kirjana yön unettomina hetkinä), ja lopulta luin sen silkalla tahdonvoimalla loppuun viime viikolla.

Tarina on toki tuttu, kellepä ei olisi! Onhan kyseessä karkeasti otettuna länsimaalaisen kulttuurin pohja. Parhaiten muistan tarinan jostakin elokuva-adaptaatiosta, joka katsottiin ala-asteella. Vaikutuksen teki silloin erityisesti miesten muuttaminen sioiksi ja seireenit ja samoilla linjoilla menin nyt romaaninkin parissa yli 20 vuotta myöhemmin. Teoshan on oikeasti runoelma, mutta päästäkseni paremmin tarinaan sisälle (okei, päästäkseni kaikkein helpoimmalla) valitsin suomennokseksi Pentti Saarikosken version, joka on proosamuotoinen (ja perustuu ranskalaiseen, ilmeisen paljon lyhenneltyyn käännökseen, kappas kun sattui sopivasti sekin).

Ongelmani oli taas se perinteinen, seikkailukirjat eivät vain ole minun juttuni. Tapahtumia oli hirveästi, mutta olisin kaivannut edes hetken hengähdystaukoa. Toisaalta kerronta oli todella hidasta. Tämä yhdistelmä oli viedä hermoni. Saarikosken suomennos vaikutti ihan toimivalta, tosin parissakin vaiheessa vannoin, että jos hän vielä kerran mainitsee kiilaskatseisen Athenen, heitän kirjan seinään, takkaan, tuomiovuoreen, enkä koskaan enää palaa sen pariin. H. K. Riikosen laatimassa jälkipuheessa mainitaankin, että suomennoksen julkaisun yhteydessä tuo kiilaskatseisuus on herättänyt huomiota ja ihmetystäkin ja pikainen googlaus osoittaa, että tämä Athenen katseen tyyppi (Lönnrotilla sinisilmä, Mannisella päilyväsilmä) onkin melkoinen kynnyskysymys eri suomennosten välillä - kuvitella että tämäkin on ihan oma tieteenhaaransa.

Minusta tuntuu, että klassikot ovat lähes poikkeuksetta jaettavissa kahteen luokkaan: sellaisiin jotka tekevät minuun suuren vaikutuksen ja joihin rakastun ja sellaisiin, joiden arvon kyllä ymmärrän ja joissa klassikkous on itseisarvo ja niihin on ilo tutustua sen vuoksi, mutta jotka ovat lukukokemuksena lopulta aika yhdentekeviä. Odysseia kuului ehdottomasti jälkimmäiseen luokkaan. Olihan tämä nyt mielenkiintoista luettavaa, mutta ei noussut suosikkieni joukkoon.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 25, kirjassa ollaan nimittäin monellakin saarella.
Instagramin puolella haastoin kaikki lukemaan klassikoita kesällä #klassikkokesä2020 hengessä, lähtekäähän tekin mukaan!