Aino-Maria Savolainen & Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa ( + uusi lista blogiin, jihuu!)

Kirjahamsterilla ei ole vaikeuksia sopivan rekvisiitan etsimisessä.

Kun lukee kanssabloggaajien (klik! ja klik!) kirjoittamaa kirjaa, on kuin tuttujen kanssa höpisisi. Siksipä Linnasta humisevalle harjulle -teoksen lukeminen olikin kuin mukavaa jutustelua siitä, mitä sitä seuraavaksi lukisi.

2013 Kirjakantti-tapahtumaan liittyi äänestys, jossa selvitettiin kaikkien aikojen parasta kirjaa. Amman lukuhetki emännöi äänestystä, jonka ensimmäisessä vaiheessa kaikki halukkaat saivat ehdottaa yhtä tai useampaa suosikkikirjaansa mukaan äänestykseen. Näitä ehdotuksia tulvi yli 500. Seuraavassa vaiheessa näistä ehdotuksista kirjabloggaajat saivat äänestää suosikkejaan ja tämä kirja kertoo tuon äänestyksen kärkiporukasta, kirjabloggajien mielestä 50 parhaasta kirjasta ikinä. Tämä kirja onkin siis oikea kirjablogimaailman yhteisöllisyyden multihuipentuma. Kirjaesittelyjä lukiessani pohdin toisinaan, että ketkäköhän teistä kollegoistani olette äänestäneet mitäkin kirjaa, hauskaa.

Listat ovat huippuihania ja kirjahan on jo ideana hurmaava, se ei ole mikään yllätys. Yllätyin kuitenkin siitä, miten syvälle Savolainen ja Jalkanen ovat päässeet kirjojen maailmaan ja millaista jännittävää nippelitietoa kirjoista löytyykään! Aion ehdottomasti tulla pätemään näillä tiedoilla keskustelussa jos toisessakin... Tämä olisi mainio lahjaidea vaikkapa koulunsa päättäville, kirjoista innostuneille nuorille.

Laskin, että olen lukenut tuosta 50 kirjasta tällä hetkellä 38 eli 12 on lukematta (Vuosisadan rakkaustarina, Teemestarin kirja, Ulysses, Haudankaivajan tytär, Kaikki mitä rakastin, Maa on syntinen laulu, Anna Liisa, Jumalat juhlivat öisin, Poikani Kevin, Tuhat loistavaa aurinkoa, Hietakehto, Tainaron). Ilahduin kovasti, että listalta löytyvät monet kirjasuosikkini kuten Piin elämä, Kurjat, Kafka rannalla ja tietenkin se minullekin ykkönen, Täällä Pohjantähden alla. Tämä on todiste kirjabloggaajien hyvästä mausta.

Tästä mahtavasta kirjasta innostuneena etsin Amman blogista listan niistä kaikista kirjoista, jotka saivat kirjabloggaajien äänestyksessä vähintään yhden äänen. Näitä kirjoja on listalla yhteensä 142 ja lisäänkin sen nyt blogiini uudeksi tavoitelistaksi! Tällä hetkellä olen lukenut tuosta porukasta 65 eli tekemistä riittää silläkin saralla.

Jos siis mietit, mitä lukea seuraavaksi, lue ensin tämä kirja.

Kirjailija: Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen
Kirja: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa.
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 260
Mistä hankittu: Kirjastosta

Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja

Uh, huh ja öh. Jatkoin  Nobel-sivistymistä Elfriede Jelinekin Pianonsoittajan parissa, joka kuuluu myös 1001-listalle. Olipahan taas rankka kirja, jonka vastenmielisyys sai minut sulkemaan sieluni syväanalyysilta ja kirjan merkittävyyden näkemiseltä. Olin lähinnä järkyttynyt ja ahdistunut ja jos kirja ei olisi listallani, olisin jättänyt sen kesken jo alkutekijöihinsä. Näin olisi tehnyt näemmä Booksykin.

Pianonsoittajan päähenkilö on keski-ikäistyvä Erika, ammatiltaan pianisti, joka asuu äitinsä kanssa. Napanuora on unohdettu katkaista ja kahden naisen välinen suhden on varsin monimutkainen. Teksti on täynnä tukahdettuja tunteita, toteutumattomia haaveita ja rajuja ristiriitoja. Tämän vielä kestäisin, mutta kun kaikki on - Jenny Garpia lainatakseni - seksuaalisesti epäilyttävää, on kirjan vastenmielisyys liikaa minulle.

Teksti varmaankin oli taitavaa, omalaatuista ja poikkeuksellista, tuskinpa kirjailija muuten olisi palkittu Nobelilla. Teksti on toisinaan rytmitetty hengästyttäväksi sarjaksi toistuvia iskuja, jonka lienee tarkoitus muistuttaa musiikin läsnäolosta, siitä että Erikasta ei koskaan tullutkaan suurta muusikkoa.

"Erika on pingoitettu jo varhaislapsuudesta tähän nuottijärjestelmään. Nämä viisi viivaa ovat hallinneet häntä niin pitkään kuin hän muistaa. Hän ei saa ajatella mitään muuta kuin näitä viittä viivaa. Tämä rasterijärjestelmä, yhdessä hänen äitinsä kanssa, on sitonut hänet määräysten, sääntöjen ja selkeiden kieltojen rikkoutumattoman verkkoon, jossa hän muistuttaa lihakauppiaan lihakoukussa roikkuvaa punertavaa kinkkurullaa. Se antaa turvaa, ja turva luo pelkoa turvattomuudesta. Erikaa pelottaa että kaikki pysyy sellaisena kuin on, ja häntä pelottaa että jokin saattaisi joskus muuttua."
(s. 220)

Mää en vaan tajunnut. Ahdisti, ärsytti, oksetti ja turhautti. Kovasti samoja tunteita siis kuin hiljattain lukemani Beckettin kirjojen kanssa. Näyttäkää minulle mainio kirjallisuuden nobelisti niin minä näytän teille iloisen naaman. Tämä tällainen ei ole sitä, mitä kutsuisin hienoksi kirjallisuudeksi. Tämä tällainen on sitä, mitä joku vakavastiotettava kriitikko on joskus ylistänyt ja sitten lammasmaiset laumat menevät perässä siihen ylistykseen, vaikka eivät mitään ymmärtänetkään, kun eivät halua leimautua tyhmiksi junteiksi. Olen ihan oikeasti kateellinen niille, jotka pystyvät ymmärtämään tämänkaltaista kirjallisuuta ja nauttimaan siitä. Ehkäpä minä ahdistun liian helposti?

Olen tainnut lukea viime aikoina vähän liikaa kirjoja, joista en pidä. Onneksi näiden rinnalla olen lukenut myös vähän mukavampia teoksia, saattaisi mennä muuten maku tähän koko listahommaan. Ihan siis yhtään kyseenalaistamatta sitä, onko järkevää lukea kirjoja, joista ei pidä ;)

Kirjailija: Elfirede Jelinek
Luettu kirja: Pianonsoittaja (suom. Jukka-Pekka Pajunen)
Alkuperäinen kirja: Die Klavierspielerin
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1983
Sivumäärä: 333
Arvostelu:★

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkisen Vieras sai kunnian olla Kesän Ensimmäinen Virallinen Puistokirja. Olen nauttinut tästä yllätyskesästä istumalla töiden jälkeen puistossa. Meren rannalla käy jatkuvasti ihana tuulenvire, eikä lukiessa tule liian kuuma. Vieraan kansi sopi myös hyvin tähän mahtavaan vihreyteen.

Julkisilla paikoilla lukeminen on aina vähän riskaabelia, kun kirja tuntuu olevan turhan hyvä ice breaker monille. Eilen kun odottelin rautatieasemalla junaa, viereeni istui tyyppi, joka oli suoraan kuin Pussikaljaromaanista. Kysyttyään, mitä luin, hän innostui kovasti ja totesi, että "Minun sukunimeni on myös Pulkkinen!". Mahtoikohan olla sukua...

Olen aiemmin lukenut tältä kovin suositulta naiskirjailijalta ainoastaan Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän -teoksen. Kuuntelin tuon kirjan äänikirjana ja hassusti Vierasta aloittaessani, kuulin äänikirjan lukijan äänen päässäni. Ilmeisesti Pulkkisen kirjoitustapa on omaleimainen ja poikkeava, kun niin voimakkaasti yhdistin kirjan Iiiris Lempivaaraan, vaikka hyvin erilaisilla vesillä liikuttiinkin.

Vieraassa oli vähän kaikkea. Kaikkea raskasta, vaikeaa ja usein tabuksi miellettyä. Pakko on todeta, että tavaraa oli liikaakin. Oli uskontoa, uskon- ja identiteettikriisiä poteva, merten taa pakeneva pappi Maria. Kieltäytymistä, asketismia, tiukkaa uskontoa. Oli anoreksiaa, mielensairautta. Ja sitten vielä rasismia, pieni maahanmuuttajataustainen tyttö, jota kiusataan, uhitellaan ja joka kirjoittaa päiväkirjaa. Tekstin sijassa vuorottelevat tytön huonolla suomella kirjoitetut päiväkirjapätkät sekä runomaiset, Marian mieltä ja mielialaa kuvaavat pätkät, jotka on aseteltu usein kirjan sivuille runomaisuutta ilmituomaan.

Menin vähän sekaisin kaikista kirjan teemoista, enkä osannut yhdistää niitä yhteiseksi suureksi (ja mahdollisesti) vaikuttavaksi kokonaisuudekseen. Kirja oli toki kiinnostava ja sillä oli hetkensä, mutta silti ei tämä oikein ollut minun juttuni. Liikettä ja rytmiä kuvastava sanojen asettelu oli oikeasti aika ärsyttävää ja samoin pikkutyttö ei saanut sympatioitani, vaikka se olisi mitä ilmeisimmin kuulunut asiaan. Joka tapauksessa Pulkkinen on kiintoisa kirjailija ja odotan innolla hänen muiden kirjojensa lukemista.

Kirja: Vieras
Kirjailja: Riikka Pulkkinen
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 299
Mistä hankittu: Heräteostos ruokakaupasta
Arvostelu: ★★

Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto (parasta elämässä)

Torstai-iltaa! Otetaanpa eilinen komento facebook-kyselystä takaisin. Eipä ole näemmä tuo kyselynamiska ensimmäinen eikä viimeinen niistä bloggerin gadgeteista, jotka lakkaavat toimimasta hetken käytön jälkeen. Pyörittelen facebook-ajatusta ja informoin sitten, jos olen ryhtynyt tuumasta toimeen.

Kamala luonto on ihan uskomattoman ihana. Ja kamala. Sarjakuva on minulle tuttu entuudestaan Helsingin Sanomien sarjasivulta, mutta jotenkin en osannut ajatella että kyseessä on suomalainen sarjakuva, vaikka olisihan se pitänyt tajuta. Sarjakuvan takana on Jarkko Vehniäinen
joka on Kamalan luonnon lisäksi piirtänyt julkkissarjakuvia ja karikatyyrejä. Mies ei taida vielä oikein olla julkisuuden henkilö verrattuna vaikkapa Fingerporin piirtäjään Jarlaan, mutta kovasti toivoisin hänelle ja sarjakuvilleen suosiota, julkisuutta ja kovia myyntilukuja. Kamala luonto on nimittäin ihan mahtava! Seuraa muutama perustelu:

 

Kamalassa luonnossa huumori on kieroutunutta ja mustaa eli juuri sellaista, mistä minä tykkään. Parivaljakko Ilves ja Kärppä on sopivan pöhkö, ironinen, mutta kuitenkin söpö. Huumori on toisinaan verbaalista, toisinaan sit-com -tyyppistä ja kakkahuumoriltakaan ei vältytä. Metsän eläimet ovat yllättävän epäsovinnaisia ja mahtavan karmeita ja moraalisesti arveluttavia tyyppejä. Pupuille käy usein huonosti, mutta niin käy tarinan pääparillekin.

Hauskaa on myös se, että vaikka pupuille käy usein huonosti, käy niillekin joskus hyvin. Ihan niin kuin luonnossa oikeastikin. Mäyräkoiran omistajan mielestä kuitenkin täysin hulvatonta on se, kun metsään sattuu eksymään omituinen hirvitys:

Taidanpa jatkossakin siis keskittyä siihen, ettei Esko pääse yksinään metsään. Siellä ne kärpät ja ilvekset vaan naureskelisivat sille, niin parempi pysytellä ihan vaan ihmisten parissa. Pari tuntia ennen tuon ensimmäisen kuvan ottamista, Esko pyrki lähituttavuuteen pellolla olleiden kurkien kanssa. Mitäköhän ne olisivat pötköstä tuumineet, elleivät olisi päättäneet lähteä hurjan pedon tieltä pois...

Jos tykkäät söpöistä eläimistä ja mustasta huumorista, suosittelen oikein lämpimästi Kamala luonto -sarjakuvia!

Kirjailija: Jarkko Vehniäinen
Kirja: Kamala luonto
Julkaistu: 2013 (Arktinen banaani)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa

Heippa! Ennen kuin menen asiaan, yksi kysymys. Olen arponut tässä, pitäisikö perustaa blogille facebook-sivut. Mielessäni on usein pikkujuttuja, jotka ovat liian pieniä blogiin, mutta jotka kuitenkin haluaisin jakaa ja arvelisin facebookin toimivan hyvin tällaisissa tapauksissa. Ja blogin facebooksivujen kautta voisi kommunikoida mukavammin myös muiden blogien facebook-sivujen kanssa. Mitä mieltä te yleisesti olette kirjablogin facebook-sivuista? Tuovatko ne uutta sisältöä, ovatko ne turhia vai seuraatteko kenties blogien elämää juuri facebookin kautta? Olisi kiva jos klikkailisitte tuohon viereiseen kysymykseen vastauksenne. Eli facebook-sivut blogille; uhka vai mahdollisuus?

Kaunis kirja, ruma kansi.

Sitten siihen lupailemaani asiaan. Luinpahan nimittäin pienen ja kauniin kirjan. Päädyin lukemaan Radiguetin Paholainen ruumiissa, kun joku oli Goodreadsin 1001-kirjaa -keskusteluissa maininnut, että kirja on lyhyt ja helppolukuinen. Ihan pätevä lukumotiivi, kyllä vain. En tiennyt kirjasta yhtään mitään, en lukenut edes takakansitekstiä ennen lukupuuhaan ryhtymistä.

Jos olisin tiennyt, mistä kirja kertoo, olisi se jo aiemminkin mainitsemani sisäinen kukkahattutätini varmasti herännyt ja sanonut, että ei, en tule tykkäämään tästä kirjasta yhtään. Kirjan päähenkilö on 16-vuotias lukiolaispoika, joka aloittaa rakkaussuhteen naimisissa olevan 19-vuotiaan tytön kanssa. Tytön aviomies on sodassa, joka tekee tilanteesta vielä monimutkaisemman ja moraalittomamman. Juuri tähän kukkis sisälläni olisi huutanut "ei taas tällaisia pettämistarinoita, en jaksa!". Olihan se toki kirjan kantava, tai lähestulkoon ainoa, teema. Silti kirjassa oli jotakin valtavan kaunista, koskettavaa ja herkkääkin. Kirjasta hehkui se tietynlainen ranskalaisuus, joka pahimmillaan voi olla kökköä ja tekotaiteellista, mutta parhaimmillaan, kuten tässä, poikkeuksellista, aistillista ja nautittavaa. Tiedättehän mitä tarkoitan? Runollinen, toisinaan kiihkeäkin rytmi, eräänlainen utuisuus ja ristiriitaisesti epätodelliseen tunteeseen kiedottu voimakas ja raadollinen realismi, siltä se tuntuu.

Kauneuden lisäksi kirjassa oli hienoa myös sen pohtiva ote. Poika tiesi tekevänsä väärin, hän tunnusti avoimesti kateutensa, mustasukkaisuutensa ja katkeruutensa niin kuin rakkautensa ja himonsakin. Kirja tavoittikin tavallista paremmin jotakin voimakkaan inhimillistä. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu suorastaan hämmästyttävältä, että pidin tästä kirjasta, niin kaukana se oli omasta maailmastani ja sellaisesta kirjallisuudesta, josta yleensä pidän. Ihan neljään tähteen kirja ei päässyt, mutta jostakin syystä Paholainen ruumiissa vangitsi minut poikkeuksellisesti tunnelmallaan ja kauniilla kielellään ja etenkin hurmaavalla ranskalaisuudellaan.

Kirja onkin oivallinen osallistuja myös Annamin Vive la France -haasteeseen.

Kirjailija: Raymond Radiguet
Luettu kirja: Paholainen ruumiissa (suom. Helena Anhava)
Alkuperäinen kirja: Le Diable au Corps
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1923
Sivumäärä: 159
Arvostelu:★★★

11 kysymyksen haaste

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin herttainen Anna J haastoi minut kivaan haasteeseen, jossa kerrotaan asioita ja vastaillaan kysymyksiin. Mikäs sen mukavampaa kuin itsestään puhuminen! Annan haasteen myötä muistin, että tähän on minut haastanut jo aikaa sitten myös Mai ja Jonna, joiden kysymyksiin vastaamatta jättämistä pahoittelen vilpittömästi ja tartun nyt näihin uusimpiin, Anna J:n kysymyksiin. Olen myöskin pahis (tai kiltti, näkökannasta riippuen) enkä haasta ketään, sillä tämä lienee kiertänyt jo kaikki halukkaat blogit.

Ensimmäisenä kerron siis 11 satunnaista faktaa meikäläisestä:

1. Olen ihan järjettömän hyvä Supaplexissa.
 
2. Heitän palloa kuin tyttö. Kuin kädetön, sokea, ryömimisikäinen tyttö. Olen saanut koiraltani kummastuneen katseen koirapuistossa, kun heitin sille tennispalloa, eikä pallo lentänytkään niin pitkälle kuin minne se oli valmis juoksemaan.

3. Big shocker: tykkään listoista. (Ajattelin pikapuoliin lisätä blogiini neljännenkin listan!)

4. Jotkut laskeskelevat lampaita, kun koittavan saada unta, mutta minä laskeskelen usein listojeni kirjoja ja teen lukusuunnitelmia. Se on todella rentouttavaa.

5. En ollut juonut elämäni aikana yhtäkään kokonaista kupillista kahvia ennen vuotta 2012. Nykyään juon useamman kupillisen päivässä. Uskokaa lapset, kun teille opetetaan, että sosiaalinen paine on merkittävin syy päihteisiin sortumiseen. Kun työpaikan kahvitunnilla kaikki muutkin kahvittelee, on vain helpompaa mennä itsekin mukaan siihen touhuun.

6. Olen oikeasti sitä mieltä, etten voisi elää ilman musiikkia. Jos en ole kuunnellut musiikkia muutamaan päivään/soittanut itse, alan oireilla fyysisesti. Minulla on kaksi kitaraa, koskettimet ja Spotify, levyjä en ole ostanut enää aikoihin.

7. Minulla on viha-rakkaussuhde tietokoneisiin. Puuhailen töissä ja vapaa-ajallani paljon tietokoneilla ja olen opiskellut tietojenkäsittelytiedettä sivuaineenakin, mutta silti olen sitä mieltä, että tietokoneet ovat tuoneet nykyelämään hirveästi negatiivisia asioita ja niiden passivoiva vaikutus ahdistaa minua. Sama koskee älypuhelimia, jotka ovat kasvaneet ihmisten käsiin kiinni.

8. Olen eniten oma itseni ja rennoimmillani kotitilallamme ja sen metsissä.

9. Vaikka olenkin maatalon tytär, tiedän hävettävän vähän mitään konkreettista maanviljelystä ja pellon muokkausvaiheista. Silti esitän asiantuntijaa, jos joku vähemmän aiheesta tietävä kysyy, mitä jossakin pellolla on tehty/parhaillaan tehdään.

10. Sama pätee myös siihen, jos joku maallikko kysyy "mikä kivi tää on". Ensinnäkin, olen maaperägeologi, toiseksi, jos sanon graniitti, se menee luultavasti täydestä ja aika lähelle. Vaikka olenkin pehmogeologi, muistan silti edelleen turmaliinin kaavan, jossa on yli kymmentä alkuainetta. Plus wollastoniitti on CaSiO3. Aivoistani löytyy runsaasti hyödyllistä tietoa.

11.Olen nopea lukemaan, kirjoittamaan, puhumaan ja kävelemään. Olen hidas juoksemaan, ajamaan autoa ja tiskaamaan.


Ja sitten vastaukset Annan hauskoihin kysymyksiin:

1. Mikä/Mitkä oli(vat) lempiaineesi koulussa?
Maantieto oli aina kivaa ala-asteelta lukioon asti. Yliopistossa tajusin, että se on geologiaa kehnompi mukatiede (tähän vapaavalintainen hymiö), joten en kokenut tarpeelliseksi opiskella sitä muutamaa kurssia enempää. Toivottavasti paikalle sattuu nyt joku maantieteilijä, hehe ;) Musiikista tykkäsin myös kovasti ja äidinkielestä. Mikään ei siis ole muuttunut.

2. Oletko aina ollut kova lukemaan vai missä vaiheessa elämää lukuharrastuksesi on syttynyt?

En ole ollut näin kirjahullu kuin vähän yli vuoden. Lapsena ja nuorena luin paljon, mutta en läheskään niin ahmimalla kuin monet muut (piti välillä pelata sitä Supaplexiakin...). Opiskeluaikana olin pitkään kokonaan lukematta romaaneita. Tosin keskivertolukijaan verrattuna olen kyllä aina tainnut ollut kova lukemaan.

3.Mitä luulet kirjahyllysi sisällön kertovan sinusta?

Klassikkoja lukeva hamsteri, joka tykkää myös sarjakuvista ja ostaa paljon pokkareita ja divarikirjoja.

4. Oletko sosiaalisesti enemmän ujo vai rohkea?

Olen sosiaalisesti kiusaantunut pingviini. Olen hyvä juttelemaan vieraillekin ihmisille, mutta myös pohtimaan jälkeen päin sanomisiani ja usein turhankin innokasta höpöttelyäni. 

5. Lempivaatteesi?

Farkut ja neule on univormuni.
 

6. Millainen on kaunein maisema mitä voit kuvitella?

Norjan vuonot, oioi.

7. Jos saisit käteesi taikasauvan ja tehtäväksesi heilauttaa sitä kerran paremman maailman puolesta, minkä muutoksen tekisit maailmaan?

Poistaisin ihmisten pohjattoman ahneuden ja lyhytnäköisyyden.

8. Suurin ruokapaheesi?

Kippari-juusto. Olen säätänyt itselleni kiellon sen ostamiseen, kun jos jääkaapissamme on sellainen paketti, popsin sen pois ennätysajassa. Kts. edellinen vastaus...

9. Mitä maata äänestit/olisit äänestänyt tämän vuoden Euroviisuissa ja miksi?

En koskaan äänestä Euroviisuissa, vaikka muuten suhtaudunkin niihin varsin intohimoisesti. Tänä vuonna olisin äänestänyt Alankomaita. Koska kaksi kitaraa! Ja biisikin oli ihan symppis.

10. Mihin muumien hahmoon samaistut eniten?

HEMULIIN! Olen viettänyt monenmonta päivää kesästä 2008 Hemulina ja vieläkin harmittaa, miksi en tajunnut pyytää ketään ottamaan kuvaa minusta Hemulina. Hemuli on persoonallinen, ihana ja hömelö luonnontieteilijä.

11. Mitä kivaa aiot tehdä tänä kesänä?

Lukea kirjoja töiden jälkeen puistossa, käydä ehkä festareilla, geokätköillä, mennä jonnekin vaellukselle ja uida ainakin kerran. Lisäksi ajattelin nauttia siitä, että kuntosalilla on kerrankin ihanan tyhjää.

Madame de La Fayette: Clèves'in prinsessa

Jokainen kirja maailmassa ansaitsee tulla luetuksi. Valitettavasti kuitenkin osa maailman kirjoista on niin tylsiä ja kertakaikkisen kuivakkaita, ettei niiden lukeminen käy nuan vain, kuten Pohjanmaalla sanotaan. (Olen muuten ollut hyvin toiveikas sen suhteen, ettei Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan murteet tarttuisi minuun, kun nuo murteet ovat minulle niin vieraita. Yllätin itseni eräänä päivänä korvaamassa tyypilistä fraasiani "hirveesti" sanalla "hirviästi". Apua!).

Äitini on saanut Madame de La Fayetten Clèves'in prinsessan joululahjaksi parikymppisenä neljä vuosikymmentä sitten. Kirja on ollut tuon ajan hyllyssä lukemattomana tai kyllä sen ensimmäiset sivut lienee luettu useampaan kertaan. Ehkä jo parisen vuotta sitten kävin läpi äitini kirjahyllyä etsien listallani olevia kirjoja. Otin kirjan lainaan (äitini varoitteluista huolimatta) ja ajattelin lukea sen piankin. Kirja asusteli hyllyssäni luvattoman pitkään ja minäkin aloitin sitä ehkä kolmeen kertaan. Tänä viikonloppuna sain kuitenkin lopulta luettua sen alusta loppuun. Yli 40 vuotta lukematon kirja kohtasi lopulta lukijansa ja saa taas vetäytyä kirjahyllyn hiljaisuuteen.

Listan kirjoissa on usein se ongelma, että ne ovat kovasti vanhentuneita ja niitä lukiessa on pidettävä mielessä, että maailma oli kovin erilainen niiden ilmestymisaikana. Kohtalaisen helposti tämä onnistuu vielä vaikkapa 1800-luvun kirjojen kanssa, joiden aikaisesta maailmasta tietää edes jonkin verran. Kohtasin odottamattomia ongelmia tämän 1600-luvulla ilmestyneen kirjan kanssa, sillä en osannut oikein sijoittaa tuota aikaa ja maailmaa mihinkään tietämääni. En siis oikein osannut pitää mielessä sitä, miten edistyksellinen ja poikkeuksellinen aikaansa nähden tuo kirja oli. Sillä sitä se varmastikin oli, vaikkei muuten oikein mitään suuria tunteita herättänytkään.

Kirja sijoittuu Pariisin hoviin, jossa salaiset, puolisalaiset ja puolijulkiset rakkausjutut kuohuttavat väkeä. Kahdensadan sivun aikana kerrotaan tarina suuresta rakkaudesta, joka aiheuttaa niin iloa, surua, punastumista, hermokuumeilua kuin onnettomuuttakin. Lienee kuitenkin tuon ajan kirjalle aika poikkeuksellista, että kaikkea ei ole kuorrutettu krumeruuleilla korulauseilla ja voihkimisella ja tunteilulla, vaan tarinan päähenkilöt - jopa naiset! - harrastavat analyyttista ja kylmähköäkin älyllistä pohdintaa (sen voihkimisen ja punastelun lomassa toki).

Eipä tämä kirja nykyajan ihmiselle mikään kovin erikoinen lukukokemus ollut, mutta kun oikein tosissani yritin katsoa kirjaa 1600-luvun silmälasien läpi, ymmärsin sen merkittävyyden. Hyvin erikoiselta tuntuu etenkin se ajatus, että kun 1600-luvulla on Ranskassa kirjoiteltu tällaisia tarinoita, on täällä Suomessa ollut ehkä hiukan erilainen meininki. Vaikka en todennäköisesti tule jatkossa muistamaan kirjasta juuri mitään (hei vaan kirjadementia), olen aika varma siitä, että aina kun näen tuon kirjan äitini hyllyssä, tulen aina muistamaan, että sain sen lopultakin luettua. Saavutus sekin ja voi miten hyvä mieli tuolle pikkuiselle jo keski-ikäiselle kirjallekin varmasti tuli.

Osallistun kirjalla myös Vive la France! -lukuhaasteeseen.

Kirjalija: Madame de La Fayette
Luettu kirja: Clèves'in prinsessa (suom. Aarne Anttila)
Alkupeäinen kirja: La Princesse de Clèves
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1678
Arvostelu: ★★