Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Maanantai oli Kirjan ja ruusun päivä ja tämän vuoden kylkiäinen - kaupanpäällinen, jonka sai yli 15 euron kirjaostoksen kaveriksi - olikin poikkeuksellisen kiinnostava. Olen suuri Maria Kallio -fani ja olenpa mm. kirjannut ylös kymmenen syytä, miksi kyseinen kirjasarja on niin loistava. Ostin hyllyyni Knausgårdin Kevään (Talvikin on odottanut lukemistaan jo kaksi talvea, apua!) ja ahmaisin Turmanluodin jo maanantai-iltana, viimeiset sivut silmät jo puoliksi kiinni.

Maria ja Antti ovat keski-ikäisiä, kahden teini-ikäisen lapsen Iidan ja Tanelin vanhempia. Hätkähdyttää oikein, mitä tässä on tapahtunut? Olen lukenut kaikki Kallio-kirjat niin nopeaan aikatauluun, että vasta tapaavat parikymppiset ja perhettä perustaneet kolmikymppiset Maria ja Antti ovat tuoreessa muistissani. Jotenkin tämä Turmanluoti tuntuikin aiempien tarinoiden yhteenvedolta, fanien palkitsemiselta. Siinä sivutaan paljon vanhoja tapahtumia, muun muassa Marian ja Antin kohtaamista Marian ensimmäisen murhan tiimoilta.

Ympäri käydään, yhteen tullaan. Nimittäin tilanne on jälleen sama kuin Marian ensimmäisen murhan kohdalla: Anttia epäillään syylliseksi. Antti on keski-iän kriisissään aloittanut uuden harrastuksen, metsästyksen. Eräs metsästysreissu päättyy ikävästi, kun  luoti eksyy ja yksi Antin metsästyskaveri tuupertuu kuolleena maahan. Kuolinsyyksi paljastuu sydänkohtaus, jonka saattoi aiheuttaa miehen päätä hipaissut luoti, mutta yhtäkaikki joku ampui väärään suuntaan ja syyllistä aletaan etsiä.

Lehtolainen on aina ollut mestari jännitteiden luomisessa ja niillä hän pallottelee nytkin. Marian perhe-elämä vaikuttaa vähän väljähtäneeltä ja parisuhdekin urautuneelta. Maria haluaisi tietenkin auttaa Anttia, mutta Antti ei ahdistuksessaan tiedä, miten olla ja koko perhe on enemmän tai vähemmän sekaisin. Lopulta kriisitilanne kuitenkin muistuttaa perheen ja rakkaimpien tärkeydestä. Lyhyeen tarinaan ei nyt kovin kummoista dekkarijuonen kehittelyä mahdu, mutta ihan kelpo mysteeri kuitenkin.

Edellisen Maria Kallio -kirjan kohdalla pohdin, että pitäisiköhän Marian päästä jo eläkkeelle. Mutta nyt huomasin, miten ihanaa oli päästä taas mukaan Marian maailmaan, seurata hänen ja Antin parisuhdetta, Iidan ja Tanelin kasvamista ja istahtaa sohvalle tämän kissojen kanssa. En ehkä ole valmis luopumaan vielä tästä. Turmanluoti olikin juuri sitä, mitä Kirjan ja ruusun -päivän kampanjakirjalta odotan: sopivan kevyt ja sopivan viihteellinen välipala, joka tulee jatkossa muistuttamaan minua hyllyssäni tästä monin tavoin ikimuistoisesta keväästä.

Kirjan kannessa on mustan lisäksi myös valkoista ja punaista, mutta vapaasti soveltaen laitan kuitenkin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 9.

Kirjailija: Leena Lehtolainen
Luettu kirja: Turmanluoti (Tammi, 2018)
Sivumäärä: 127
Mistä hankittu: Kirjan ja ruusun -päivän kaupanpäälliskirja

Geri Halliwell: Tähdistä kirkkain

Olen jo ennenkin paljastanut synkän salaisuuteni, Spice Girls fanitukseni, eli ehkä minulla ei ole enää mitään menetettävää. Tästä Gerin muistelmateoksesta sen sijaan en olisi kuullut ilman idoliani, voimaeläintäni, Eeva Kolua, joka on luetellut sen jossakin lempikirjapostauksessaan. Olen kyllä aiemmin jo huomannut, että kirjamakumme eivät mene ihan yksiin. Muun muassa Kaikki valaistuu ja Esikaupunkien Buddha ovat muistaakseni hänen lempikirjojaan ja kumpikaan ei ole ollut minulle mikään napakymppi. Silti, olihan Eeva Kolun suosittelema Geri-kirja nyt pakko lukea. Ja se kannatti, kirja oli oikein nautinnollinen lukukokemus ja samalla paluu omiin lapsuusvuosiin.

Spice Girls on yhdistävä sukupolvikokemus. Kaikilla ikäisilläni tytöillä tuntuu olleen ala-asteella oma Spaissari-ryhmä, joka treenasi lauluja ja esiintymistä ja keikkaili joulu- ja kevätjuhlissa. Ja minne nyt sattuivat itsensä tunkemaankin.Vaikka ala-asteen bändissämme minut laitettiin esittämään Victoriaa tummemman tukkani vuoksi (Posh Spice, mikä vitsi! Pullukka meikätyttö isosiskon tekemissä verkkareissa. No, osasin laulaa aika hyvin, että ehkä sen takia minua ei potkittu pois bändistä...) taisi Geri olla jollakin tapaa aina suosikkini. Hän vaikutti mukavan kapinalliselta ja hänellä oli Mel C:n ohella paras ääni, erottuva ja vähän kapinallinen sekin.

Muistan aiemminkin lukeneeni, että Geri on kotoisin varsin vaatimattomista oloista. En kuitenkaan ollut tajunnut, millainen tuhkimotarina Gerin päätyminen maailman suosituimpaan tyttöbändiin oikein olikaan. Köyhän lapsuuden elänyt tyttö tiesi jo pienestä pitäen, että hänestä tulisi vielä jotakin: hän halusi olla kuuluisa. Keino siihen, miten kuuluisuuden voisi saavuttaa, oli toissijainen asia, tärkeintä oli se, että lopulta kaikki tietäisivät, kuka on Geri Halliwell. Tämä on asia, jota en vain voi käsittää. Miksi joku haluaa olla kuuluisa? Samaan aikaan nousee mieleeni tuttu toteamus siitä, että kannattaa varoa mitä toivoo, sillä se saattaa joskus toteutua. Tuskinpa nuori Geri tiesi, mitä kuuluisuus voi pahimmillaan olla. Hän vain halusi päästä näyttämään kaikille epäilijöille.

Uskomattomaksi tuhkimotarinaksi Gerin kertomus muuttuu siinä vaiheessa, kun hän näkee ilmoituksen tyttöbändin koelauluista. Sinnikkäästi koe-esiintymisiä kiertänyt nuori nainen ei edes mene tuohon kyseiseen tilaisuuteen, vaan soittaa myöhemmin perään ilmoituksessa olleeseen numeroon ja sopii tapaamisen. Voi vain kuvitella, miten paljon maailmassa on järjestetty vastaavia tilaisuuksia, miten monta uutta bändiä on koitettu työntää markkinoille ja miten lähes yhtä monesti on epäonnistuttu pahasti. Ja sitten kuitenkin juuri tämä kyseinen bändi oli se, josta oli tuleva Spice Girls, historian isoin tyttöbändi ja oikeastaan koko musiikkimaailman mittapuulla ihan valtavan iso bändi. Jotenkin haluaisin uskoa, että sinnikkyys vain palkittiin, mutta kuten Geri itsekin tunnustaa, hänellä vain sattui käymään valtavan hyvä munkki.

Muistan hyvin, miten iso juttu oli, kun Geri jätti bändin. Ja miten uutisointi oli pahantahtoista ja skandaalihakuista. Geri pyrkii kirjassa selittämään lähtönsä taustoja, mutta aika aukkoiseksi tuo tarina kuitenkin jää. Lopulta kuitenkin on selvää, että Geri teki juuri niin kuin oli parasta. Jos hän olisi jatkanut bändissä tehden asioita, jotka eivät tuntuneet oikeilta, olisi lopputulos saattanut olla täysin toinen ja todennäköisesti surullisempi. Äkkiä valtavaksi kasvanut maine on omiaan sekoittamaan kenen tahansa pään. Silti suurin Gerin kirjoituksesta läpi paistava tunne on hieman yllättäen kiitollisuus. Hän on selvästi valtavan kiitollinen toisista spaissareista, saamistaan mahdollisuuksista ja elämästä yleensä.

Mielenkiintoisia olivat myös pohdinnat julkisuudesta ja mediasta. Vaikka Gerin tavoitteena olikin tosiaan tulla julkkikseksi, ei hän mitenkään pystynyt varautumaan siihen hirveään ryöpytykseen, joka kuuluisuudesta seurasi. Geri on kuitenkin onistunut käsittelemään mediaa hyvin ja selvinnyt kaikista törkyjen kaiveluista oman asenteensa vuoksi. Jälleen kerran erilaisella asenteella lopputulos olisi voinut olla paljon rumempi.

Kirja muistutti minua taas siitä, miten kiehtovaa on lukea elämäkertoja ja päästä osalliseksi toisen (kuuluisan) ihmisen ajatuksia. Nyt kolmekymppisenä näen tietenkin Ginger Spicen ihan eri valossa kuin lapsena ja tajuan vasta, miten hirvittävän nuoria spaissarit olivat, miten kokemattomia ja alttiita muiden tahtoon alistumiseen. Lopulta kuitenkin bändin jäsenten kunnianhimo ja poikkeuksellisen kova tavoittellisuus tekivät Spaissareista niin ison ilmiön. Vaikka bändi oli huippuunsa tuotteistettu kapitalistinen riemuvoitto (voi hyvä tavaton sitä krääsän määrää!), oli siinä silti jotakin aitoa, parasta mahdollista girl poweria, jota aina ja edelleen tarvitaan.  Tätä sunnuntaita aionkin jatkaa laittamalla Wannaben soimaan!

Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan 20, sillä kyllähän Geri on kaikilla mahdollisilla mittapuilla taiteilija.

Kirjailija: Geri Halliwell
Luettu kirja: Tähdistä kirkkain (Otava, suom. Eeva Koskimies)
Alkuperäinen kirja: If Only (1999)
Sivumäärä: 430
Mistä hankittu: Kirjastosta

John Fowles: Neitoperho

Terveiset uudesta talostamme! Raksa muuttui kodiksi kuin taikaiskusta ja pää on edelleen pyörällä, vaikka sunnuntaina täällä asumista tulee täyteen jo kolme viikkoa. Tulen todellakin palaamaan vielä myöhemmin tarkemmin tähän kaikkeen ja varmasti laitan myös kuvia talostamme kyllästymiseen asti.  Nyt kuitenkin ihan asiaakin - kirja-asiaa nimittäin.

Piti oikein tarkistaa, että edellisen kerran olen kirjoittanut 1001-listan kirjasta viime lokakuussa. Huh! Kun on ollut ajankäytön vuoksi lähinnä ääni- ja e-kirjojen varassa, ei listaprojekti etene kovinkaan helposti, kun valikoimat eivät huimaa päätä etenkään unohtuneiden klassikkojen osalta. Se on todella harmi, sillä lähestulkoon aina kun luen kirjan listalta, olen vaikuttunut. Niin on myös nyt.

John Fowlesin Neitoperhon päähenkilö Frederick Clegg on parikymppinen nuorimies, joka työskentelee kaupunginvirastossa. Vapaa-ajallaan hän harrastaa perhosten keräilyä. Ulkoisesti hän  vaikuttaa melko tavalliselta tyypiltä, tylsältä ja ujolta. Frederickillä on kuitenkin salainen sisäinen maailma. Hän haaveilee kauniista Mirandasta. Hän rinnastaa Mirandan perhoseen, herkkään ja kauniiseen siroon hyönteiseen: "Hän ei katsonut minuun kertaakaan, mutta minä katselin häntä takaapäin ja hänen hiuksiaan. Ne olivat hyvin vaaleat ja silkkiset, kuin perhosen toukka...".

Aluksi Cleggiin on helppo suhtautua vähän säälien; kauniita naisia katseleva ressukka, joka on selvästi jumissa kurjassa elämässään. Äkkiä tarina kuitenkin alkaa saada synkkiä sävyjä, kun miehen hirveä suunnitelma alkaa valjeta lukijalle. Mies lopettaa työnsä, ostaa talon syrjäisestä paikasta ja lopulta hankkii perhoskokoelmaansa kauniin uuden yksilön: hän kidnappaa Mirandan vangikseen.

Clegg pitää Mirandaa talonsa kellarissa, josta nainen pääsee vain harvoin yläkertaan. Clegg on Mirandan ainoa kosketus ulkomaailmaan, edes lehtiä tai radiota hän ei aneluistaan huolimatta saa. Cleggiin hämmennykseksi ei Miranda alakaan rakastaa häntä vaan on vaativa ja vapauteen kaipaava vanki. Clegg tuo naiselle lahjoja, kohtelee tätä omasta mielestään erityisen hyvin, mutta ei silti voita Mirandaa puolelleen.

Suorastaan ahmin kirjaa eteenpäin ja halusin hirvittävällä vimmalla tietää, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Kuitenkin noin puolenvälin paikkeilla kertomus muuttui niin hirveäksi, että alkoi tosissaan ahdistaa. Ja maksimaaliseksi ahdistus kasvoi, kun tuon hirveyden jälkeen kertoja vaihtui. Tarina palasi takaisin alkuun ja kertomus eteni Mirandan näkökulmasta tämän päiväkirjan sivuilta. Miranda ei tietenkään voi käsittää miehen touhuja. Ja se, että Clegg ei toivo häneltä mitään seksuaalista, herättää Mirandassa myös kummastusta.

Kukaan ei voi käsittää tätä tilannetta. Hän pitää minua täydellisessä vankeudessa. Mutta kaikessa muussa olen hänen valtiattarensa. Hän vieläpä yllyttääkin minua siihen, koska silloin en voi olla niin tyytymätön kuin minun pitäisi. 

Vankeuden käsittelyn lisäksi Miranda kertoo päiväkirjassaan paljon G.P.-nimisestä miehestä, joka on selvästi Mirandaa vanhempi ja jonka kanssa hänellä on eräänlainen romanssi. G.P. on taiteilija ja Miranda käsitteleekin kirjoituksissaan paljon myös eri taiteen muotoja, maalauksia ja kirjallisuutta.

Lähetin hänet tiehen illallisen jälkeen ja luin loppuun Jane Austenin 'Emman'. Minä olen Emma Woodhouse. Tunnen ja elän hänen mukanaan. Minun snobismini on tosin toisenlaista, mutta ymmärrän hänen snobismiaan, hänen omahyväisyyttään ja viisasteluaan.

Mirandan puolesta turhauttaa niin tavattomasti. Hänen pitäisi päästä ulos, elämään omaa monipuolista, polveilevaa nuoren naisen elämäänsä. Myös Cleggin puolesta turhauttaa. Jonkun pitäisi napata tämä kiinni, pistää kaltereiden taakse ja pitkälliseen psykoterapiaan.

Kirja oli totta tosiaan ahdistava. Mutta oli se nerokaskin. Juonenkehittely oli todella taitavaa ja se, miten lukija joutuu kohtaamaan myös Mirandan näkökulman, oli julma mutta mahdottoman toimiva temppu. Tosiaan siis löysin listalta jälleen kerran melkoisen helmen, tosin näin ahdistavia kirjoja ei mielellään lue kovin usein. Shokeeraavaana välipalana ne kyllä toimivat.

Laitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 13, sillä vaikka kirjassa mainittiin muutama muukin henkilö, oli varsinaisia henkilöitä vain kaksi.

Kirjailija: John Fowles
Luettu kirja: Neitoperho (suom. Seere Salminen, Weilin&Göös)
Alkuperäinen kirja: The Collector, 1963
Sivumäärä: 318
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Sivuhenkilö sai kunnian olla ensimmäinen kirja, joka pääsi taloomme ja jonka vieläpä kuvasin siellä. Monen monituista äänikirjaa olen toki kuunnellut kuluneen vuoden aikana noiden seinien sisällä. Muuttoa odottelemme malttamattomina!

Olen lukuisia kertoja muistellut syksyllä 2016 lukemaani Saara Turusen Rakkaudenhirviötä ja aina vaan hämmästellyt miten voimakkaasti kirjaan voikaan samaistua. Siksi tartuinkin heti tilaisuuteen, kun Tammelta tarjottiin minulle arvostelukappaleeksi Turusen uunituoretta tulokasta Sivuhenkilöä. Blogihistoriani aikana lukemieni arvostelukappaleiden määrä on hyvinkin laskettavissa yhden käden sormilla, mutta tätä tarjousta en vaan voinut ohittaa.

En tiennyt kirjasta etukäteen mitään, toivoin vain että se jatkaisi Rakkaudenhirviön linjalla, sisintäni ravisuttavalla tuttuudella ja arkisella pikkutarkkuudella. Jo Sivuhenkilön alkumetreillä päästin helpotuksen ja ihastuksen sekaisen huokauksen: tarina jatkuu. Sivuhenkilön kertoja on kirjoittanut kirjan. Hän on saavuttanut tavoitteen, joka on selvästi ollut hänen elämänsä päämäärä, suurin unelma. Tai ehkä unelma on väärä sana, sisäinen pakko ja itsestäänselvä tehtävä lienee oikeampi määritelmä.

Mutta entä sitten, kun mikään ei muutukaan. Kertoja syö edelleen pussinuudeleita, pyöräilee hiki päässä kaupungin katuja, pukeutuu juhlaviin tilaisuuksiin edelleen aina samaan mustaan, kultaraitaiseen mekkoon. Pään sisällä käy edelleen samanlainen kuhina, eikä maailma kirjailijan ympärillä muutukaan suopeammaksi ja kirjailijan saavutuksia kumartavaksi. Kirjailja tuntee jatkuvaa häpeää lähes kaikesta. Hän haluaa, että hänet hyväksyttäisiin sellaisena kuin hän on ja ennen kaikkea että häntä ihailtaisiin. Hän tuntee olevansa ulkopuolinen lähes kaikissa ihmisjoukoissa, jotenkin perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut.

Turusen kerronta lumosi minut taas. Minne voin ilmoittaa siitä, jos epäilen kirjailijan murtautuneen alitajuntaani? Koin sen verran voimakasta samaistumista, että kirjan lukeminen ei ollut kovin mukavaa. Kuka nyt haluaisi joutua kohtaamaan ja myöntämään omia heikkouksiaan. Kertojan persoonan lisäksi tarkat kerronnan yksityiskohdat hämmästyttivät, miten joku voi muistaa tämän kaiken. Ja juuri kun olin ehtinyt miettimään, että pikkutarkkuus tuo mieleen Knausgårdin, tuo kirjailija hänet itsekin esiin.

Muutenkin kirja tuntui jopa interaktiiviselta. Että tässä kun kirjailija pohtii kirjansa vastaanottoa ja lukee kirjablogeja, minä olen tavallani mukana teoksessa. Paras esimerkki tästä on se, kun kirjailija pohtii sitä, miksi lukijoille on niin tärkeää tietää, mikä on totta ja mikä fiktiota, minne asti kirja on omaelämäkerrallinen. Sillä totta kai minäkin mietin sitä, sekä Rakkaudenhirviötä että Sivuhenkilöä lukiessani. Ja muutama sivu pohdintojeni jälkeen saan lempeästi sormille näpäyttävän vastauksen. Turusen ajatustenlukutaito saa vähän väliä säpsähtämään. Hän saa minut kiinni siitä, että ajattelen ihan niin kuin kaikki muutkin. Ja myös minä olen kiinnostunut kertojan ystävyyssuhteista, joissa tiedän vilisevän julkkiksia, vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään oleellista. Erittäin mielenkiintoista on pohdinta siitä, että ihmisten suhtautuminen kirjaan muuttui ihan tyystin, kun se voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Näinkö vietävissä ja laumasieluja me lukijat olemme? Pidämme vain sellaisista asioista, joista muutkin pitävät?

Kiehtovaa oli myös kuvaus kirjailijan työstä, muun muassa siitä, miten kirjailija voi kokea esiintymiset kirjamessuilla tai aamu-tv:ssä. Olen ennenkin pohtinut sitä, että varmasti on iso joukko sellaisia kirjailijoita, jotka ovat luonteeltaan ujoja tai introverttejä, mutta joutuvat jatkuvasti olemaan julkisuudessa elantonsa ansaitsemiseksi. Siinä on jotakin valtavan kummallista ja ristiriitaista.

Ahmin kirjan melkoista vauhtia ja toisaalta se oli erittäin helppolukuinen, sujuva ja koukkuunnuttava. Mutta tosiaan, mitenkään helpolla se ei minua päästänyt. Kertoja itsekään ei ollut kaikkein helpoin vaan melkosen ristiriitainen tyyppi. Häntä olisi helppo pitää itsekkäänä, turhasta valittavana naisena, joka ei tajua kasvaa aikuiseksi. Minä kuitenkin ymmärrän häntä, kertoo se sitten miten epäimartelevaa tarinaa minustakin. Ja suurimman osan ajasta halusin vain istua kirjailijan nuhruiselle patjalle, juoda pannullisen kahvia, silittää tämän päätä ja jutella läpi yön.

Jokin Turusen kirjoitustyylissä vain iskee minuun. Raaka rehellisyys, tiukka analyysi ihmismielestä ja pikkutarkat arkiset välähdykset yhdistyneenä henkilökohtaisiin oivalluksiin on harvinaisen toimiva resepti. Kun kirjoitin Rakkaudenhirviöstä, päätin kirjoitukseni sanoihin: "toivon, että Turunen kirjoittaisi vielä lisää, paljon lisää" ja nämä sanani allekirjoitan täysin edelleen.

Kertoja lukee kirjassa Rikosta ja rangaistusta (ja esittää myös ihanan listan !!!! niistä kirjoista, jotka kaikkien pitäisi lukea, ei sisällä Dostojevskia vaan pelkkiä naiskirjailijoita), siispä vedän Helmet-haasteessa yli kohdan 16.

Ja naiskirjailijoista vielä tuli mieleeni: ihanaa naistenpäivää kaikille naisille tänään ja myös kaikkina muina päivinä!

Kirjailija: Saara Turunen
Luettu kirja: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
Sivumäärä: 236
Mistä hankittu: Arvostelukappale
Arvostelu: ★★★★

Reijo Mäki: Huhtikuun tytöt (äänikirja)

Kuva: Elisa Kirja.

Lähestulkoon hihkuin ilosta, kun huomasin BookBeatiin saapuneen liuta Vares-dekkareita äänikirjoina. Olen lukenut muutamia Vareksia, mutta olen jo pitkään haaveillut lukevani ne kaikki, mieluiten aikajärjestyksessä. Vanhin BookBeatista löytyvä Vares oli Huhtikuun työt vuodelta 2004, viidestoista Vares eli varsin uusi siis. Sillä kuitenkin hyppäsin tuon kaljaan ja naisiin menevän yksityisetsivän matkaan.

Vareksethan eivät ole mitään suurta kirjallista riemuvoittoa. Mutta ei niiden tarvitsekaan, sillä ne ovat hyvää viihdettä ja joskus se riittää. Turkulaiselle Varekset ovat erityisen viihdyttäviä tietenkin siksi, että Vares seikkailee kaikille tutuissa paikoissa ja myös vähän vieraammissa kaupunginosissa. Huhtikuun tytöissä minua hymyilyttivät erityisesti kaksi kohtaa: Ensinnäkin kuvaus Verkatehtaankadusta, jonka läheisyydessä siskoni aiemmin asui. Ja toiseksi kirjan huippuhetki, jossa arpikasvoinen mies tapaa homobaarissa paksumahaisen Madonna-paitaisen miehen, joka kertoo työskentelevässä jokirannassa valtion virastotalossa ympäristönsuojelun asiantuntijatehtävissä. Kyllä sitä alkoi katsella työkavereitaan vähän uusin silmin, heh! Väkisinkin mietin, että kenelle Mäki tässä piikitteli, tuskinpa tuollainen yksityiskohta ihan tyhjästä päätyi kirjaan.

Kirjan juoni oli varesmaiseen tyyliin vähän heppoinen ja kaukaahaettu, mutta lopulta se kuitenkin onnistui yllättämään. Kauan sitten keväisessä Turussa on kadonnut kolme opiskelijatyttöä, joista ei sen koommin ole nähty merkkiäkään ja Vares tutustuu tarkemmin tapaukseen. Kaiken sen juopottelun lomassa, voisin lisätä, sillä kirjassa Uuden Apteekin, Olavin Krouvin, Surutoinin ja jopa Bambugardenin ovi käy tiuhaan ja Jussin krapulatkin ovat sen mukaisia. Mutta tässä tarinassa ei herra ykstyisetsivän tarvinnutkaan olla kovin välkky ja skarppi, sillä asiat ratkesivat vähän kuin itsestään.

Tärkeässä osassa kirjassa oli myös kollikissa, joka muutti Vareksen luokse asumaan ja jonka tämä nimesi Jeesukseksi. Siispä Helmet-haasteesta vedin yli kohdan 40.

Pakko on vielä todeta, että kyllä lukija vaan vaikuttaa melkoisesti äänikirjakokemukseen. Juha Veijonen lienee ihan pätevä Vares valkokankaalla, mutta lukijana hän mumisi tasapaksusti ja  nielaisi kokonaisia lauseita. Minä kuuntelen äänikirjaa jatkuvasti paikoissa, joissa on paljon taustamelua ja jouduin laittamaan Veijosen luennan kuulokkeissani täysille, jolloin muminasta sai juuri selvää, mutta kovemmat kohdat sattuivat korviin. Ei jatkoon.

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Rentoa lauantaita.

Niin vain kului tammikuu. Kuukauden aikana tapahtui taas paljon. Talo eteni niin, että se alkaa näyttää jo kodilta. Kolmen viikon päästä on Design-talon järjestämä taloesittely, eli silloin pitäisi olla valmista. Miten jännittävää! Sain myös heti alkuvuodesta kuulla, että suolitulehdus on paranemaan päin. Vaikka olo ei siltä aina tunnukaan, niin on se silti erittäin helpottavaa ja valtavan hyvä uutinen. Nyt koitan vain olla kärsivällinen, ehkä parin vuoden paha tulehdus jättää jälkensä niin, että olo ei saman tien ole täysin terve. Toisinaan parempi olo sai aikaan sen, että pääsin myös pitkästä aikaa salille ja spinningiin, se jos mikä tekee ihmiselle hyvää. Hyvää tekee myös se, että sain lopettaa kortisonin, tuon inhotuksen mutta pelastajan, syömisen. Toivottavasti nyt pärjään ilman.

Tammikuun aikana en ehtinyt istumaan alas lukemaan kirjaa ja iltaisinkin taisin nukahtaa aina parin sivun jälkeen. Ehdin kuitenkin kuuntelemaan äänikirjoja ja lukemaan puhelimen näytöltä e-kirjoja ja ehdinkin lukea peräti seitsemän kirjaa. Lisäsin tämän vuoden luetut kirjat sivut-palkkiin. Tammikuun parhaaksi nousi vuoden ensimmäinen luettu kirja Pentti Linkolasta (siitä lisää myöhemmin) mutta kyllä tämä lopultakin luettu (tai siis kuunneltu) Nälkäpeli-trilogia jää taatusti mieleeni.

Aloitin ensimmäisen osan kuuntelun alkuvuodesta, kun tein pitkästä aikaa palapeliä (parasta!). Ensimmäinen sarjan osa oli hirveän hyvä ja hirveän koukuttava. Kaksi seuraavaa eivät niinkään (ne sortuivat itsensä toistamiseen), mutta kuuntelin kirjat kuitenkin nopeasti koiraa ulkoiluttaessani ja bussimatkoilla.

Luonnonkatastrofit ovat hävittäneet tuntemamme maailman ja tilalle on noussut uusi maailma, joka on pahasti vinksallaan. Sisällissota on repinyt Panemia 75 vuotta sitten. Sodan voitti Capitol, tuhlaileva ja huikentelevainen diktatuuri, joka on siitä asti pitänyt maan muut sektorit ja niiden asukkaat pelossa järjestämällä vuosittain Nälkäpelin, tosi-tv-spektaakkelin, johon valitaan jokaiselta sektorilta yksi tyttö ja yksi poika. Pelin idea on yksinkertainen, nuoret laitetaan areenalle ja voittajia on vain yksi, se joka säilyy hengissä. Ideassa on jotakin samaa kuin Kärpästen herrassa. Tappamisen karmivuutta kun kummasti lisää se, että tappajat ovat lapsia.

Luin Wikipediasta, että Collins on saanut idean kirjaansa katsomalla televisiota, jossa tositelevision ja sotauutisten raja tuntui hämärtyvän. Lisäksi hänen isänsä on ollut Vietnamin sodassa. Kirjasarjaa kuunnellessani  mietinkin, että ehkä tämä on tarpeellista asennekasvatusta nuorille ihmisille. Sotaa ei useinkaan käsitellä nuorisokirjallisuudessa, ainakaan näin helposti lähestyttävällä tavalla.

Kirjan päähenkilö Katniss Everdeen on 16-vuotias sektorin 12 tyttö. Arpa valitsee hänen pikkusiskonsa Nälkäpeliin, mutta Katniss tarjoutuu tilalle vapaaehtoiseksi. Katniss on ansioitunut salametsästäjä, neuvokas, sitkeä ja notkea. Hän pärjää tietenkin uskomattoman hyvin kaikessa mitä tekee ja totta kai kaikki pojatkin ovat häneen ihastuneita. Collins on kirjoittanut häneen myös (päälleliimattua) haavoittuvuutta ja itsekkyyttä, mutta keskimäärin Katniss oli aika epäaito ja ärsyttävä tyyppi.

Muutenkaan kirjojen hahmot eivät olleet kovinkaan mukavia tai samaistuttavia ja oikeastaan itse juonikin oli aika yksinkertainen ja ennalta-arvattava. Eikä kirjan kielikään ollut mitään ilotulitusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kirjasarja kuitenkin toimi hämmästyttävän hyvin. Yhdistelmä loistokasta Capitolia ja köyhyydessä eläviä sektoreita sekä se, että toisen sota on toisen viihdettä, oli yksiselitteisesti oivaltavaa. Ja joskus hyvään kirjaan ei tarvita sen enempää.

Seuraavaksi voinkin sitten katsoa Netflixistä leffasarjan. Nälkäpeli taitaa olla Pottereiden jälkeen seuraavaksi suurin nuoriskirjallisuuden ilmiö. Läheskään yhtä paljon en ihastunut, mutta oli tähän ilmiöön tutustuminen kuitenkin varsin mielenkiintoista.

Uudessa Helmet-haasteessa saan yli kolme kohtaa: 7, 15 ja 44. Maa on fiktiivinen, tapahtumat tosiaan liittyvät peliin ja kirjat ansiokkasti kääntänyt Helene Bützow on saanut vuonna 2001 kääntäjien valtionpalkinnon. Kirjat ovat myös osana Hyllynlämmittäjä-pinoani. Vaikka tosiaan en nyt lukennut tuota järkälettä vaan kuuntelin äänikirjat, mutta lasketaan se silti.

Kirjailija: Suzanne Collins
Luetut kirjat: Nälkäpeli, Vihan liekit ja Matkijanärhi (suom. Helene Bützow)
Alkuperäiset kirjat: The Hunger Games (2008), Cathching Fire (2009), Mockingjay (2010)
Mistä hankittu: BookBeat-äänikirjoina, lukija Heljä Heikkinen

Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 10 (sijat 10.-1.)

Tässä se on! Maailmanhistorian paras bändi Mikkelissä 2013.

Bändilistaus tulee nyt tiensä päähän. On aika kertoa kymmenestä minulle kaikista rakkaimmasta bändistä. Listaaminen on ollut valtavan hauskaa, mutta kuten arvelinkin, jos tekisin listan nyt, se olisi aika erilainen. Luulen kuitenkin että suurin osa näistä kymmenestä viimeisestä bändistä pääsisi listalle myös nyt (ja aina). Kyse on kuitenkin sen verran isoista nimistä, niin musiikillisesti kuin henkilökohtaisistakin syistä.

Olen musiikkimaussani aikani tuote, se lienee aika tavallista. Ysärilapsi kuunteli ysärimusiikkia ja kasari jäi vieraaksi. Olen oikeasti tuskaillut asian kanssa, on melkein noloa että en juurikaan pidä vaikkapa Iron Maidenista ja Gunnareista. Juttusarjani edetessä kommenteissa (niin blogissa kuin oikeassa elämässäkin) on hieman ihmetelty juuri noiden suurien kasaribändien puuttumista ja tosiaan, eipä niitä löydy tästä viimeisestäkään osasta. Kaksi 60-lukulaista sentään. Että en minä sentään ihan täysin aikarajoittunut ole. Toiseenkin suuntaan homma toimii, en ole sitä mieltä että vain vanha musiikki on hyvää.

Näistä kymmenestä bändistä on mahdotonta kirjoittaa menemättä henkilökohtaisuuksiin, pahoittelen jo etukäteen! Tässä siis kymmenen elämäni suurinta bändiä ja niiden jälkeen vielä pohdintaa tästä koko listausprojektista. Aiemmat juttusarjan osat löytyvät linkkien takaa:

Osa 9 sijat 20.-11.
Osa 8 sijat 30.-21.
Osa 7 sijat 40.-31.
Osa 6 sijat 50.-41.
Osa 5 sijat 60.-51.
Osa 4 sijat 70.-61.
Osa 3 sijat 71.-80.
Osa 2 sijat 90.-81.
Osa 1 sijat 100-91

10. The Beatles

Joskus viime syksynä (totta puhuakseni se saattoi olla jo paljon aiemminkin, ajan kulu on käsittämätöntä) katsoin telkkarista Beatles-dokumenttia. Siinä todistettiin hienosti väite, jonka olen monesti ennenkin kuullut: nykymusiikki saa kiittää todella monesta asiasta beatleseja. Sgt Pepper's Lonely Hearts Club Band vuodelta 1967 esitteli suurelle kansalle ensimmäistä kertaa esimerkiksi sellaisia nykypäivänä itsestään selviä musiikillisia juttuja kuin samplauksen ja modulaation.

The Beatles lienee maailman tunnetuin yhtye, ja ehkä se jeesus-vertauskaan ei lopulta ollut kovin pahasti liioteltu... Beatles oli myös ensimmäinen kunnon pop/rock-bändi fanikulttuureineen kaikkineen. Oma tutustumiseni yhtyeeseen taisi tapahtua äitini lauleskelemien käännöshittien kautta. Ala-asteella joissakin juhlissa laulettiin Yesterday ja samoihin aikoihin taisin löytää bändin ihan kunnolla. Yläasteella soitin paljon koskettimia ja lukioikäisenä aloin soittaa myös äitini kitaraa. Kannoin kirjastosta nuottikirjoja, totta kai myös beatlesia.

Yhtye on rakastettava, sympaattinen ja ainutlaatuinen. En voi lakata hämmästelemästä miehien monipuolisuutta ja uudistusmiskykyä. Yhtye oli varmasti melkoinen rahasampo, huippuunsa viritetty tuote, mutta samaan aikaan se onnistui ainakin jossain määrin säilyttämään aitoutensa ja raikkautensa. The Beatles on yhtye, johon ei voi ikinä kyllästyä.

Ja niin, se tärkein tieto: Lempparini on John. Ja sen jälkeen Ringo.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1960-1970
Paras albumi: Revolver (1966)
Poiminta tuotannosta: Help

9. Don Huonot

Gong 2017

Donkkarit oli lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni musiikkia. Minua seitsemän vuotta vanhempi ystäväni on myös Don Huonot -fani ja tässä näkyy ikäkysymys hyvin: hän on on ollut baari- ja festari-ikäinen juuri donkkareiden kulta-aikaan ja se väistämättä vaikuttaa muistoihin ja mielikuviin bändistä. Itse pääsin näkemään Don Huonot livenä vasta kun bändi (onneksi!) teki come backin Ruisrockissa vuonna 2010 (apua, kohta siitäkin on kahdeksan vuotta!). 2015 bändi keikkaili 25-vuotisjuhlahengessä. Viime syksynä bändi heräsi taas hiljaiselosta ja teki muutaman keikan Hyvää yötä ja huomenta -levyn 20-vuotissynttäreiden kunniaksi, minäkin olin Turun Gongissa todistamassa tuota hetkeä.

Riidankylväjä on edelleen lempikappaleitani, se oli jollakin muinaisella lähes loppuunkuunnellulla Bonus-CD:llä. Toki Don Huonot soi tuohon aikaan koko ajan myös radiossa ja Lista-ohjelmassa, niissä lähteissä, joista musiikkini tuohon aikaan poimin.

Kalle Aholan ääni on käsittämätön luonnonvoima. Se on ainutlaatuinen yhdistelmä herkkyyttä ja suoruutta, ivaa ja kauneutta. Bändi on jäsenvaihdoksistaan riippumatta koostunut aina joukosta rautaisia ammattilaisia ja se totta vie näkyy musiikin laadussa. Yhtye on saattanut maailmaan muutaman kaikkien aikojen lempibiiseistäni. Jo mainitun Riidankylväjän lisäksi etenkin Suojelusenkelillä on erityinen paikka sydämessäni. Loistavia kappaleita ovat myös Pyhimys ja Hannu ja Kerttu. Gongin keikalla hämmästelinkin taas sitä, miten loputon määrä hyviä biisejä (ja radiohittejä) voi yhdellä bändillä olla.

Maa: Suomi
Vuodet: 1989-2003, 2010, 2015
Paras albumi: Hyvää Yötä Ja Huomenta (1997)
Poiminta tuotannosta: Suojelusenkeli

8. The Offspring

Taas se sama vanha tarina, Laitilan kirjasto ja Lista-ohjelma. Niiden kautta tutustuin (ja samantien rakastuin) The Offspringiin. Minulla on ollut todella vähän omia levyjä, mutta Offspringin kokoelman ostin nuorena ja kuuntelin sen melkein puhki. 

The Offspring osui aikaan, jolloin musiikkivideot olivat erityisen voimissaan ja bändistä tuleekin heti mieleen muutama ikimuistoinen video (tiedän, niin varmasti teillekin!). Yhtyeen musiikki on helposti lähestyttävää punkia, etenkin alkupään autotallimeininki on mieleeni.

Muutama vuosi sitten Ruisrockissa tuli todistettua se, että bändi on yhä voimissaan, vaikka olen jo pidempään ollut sitä mieltä, että se voisi yhtä hyvin lopettaa musiikin tekemisen... Smash-albumin kuuleminen alusta loppuun kauniissa kesäillassa Ruissalossa oli yksi elämäni huippuhetkistä. Siispä ei tarvitse pitkään harkita, lähtisikö tänä vuonna Provinssiin!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1984-
Paras albumi: Smash (1994)
Poiminta tuotannosta: The Kids Aren't Allright

7. Simon & Garfunkel

Simon & Garfunkel on äitini suosikki, johon tutustuin vuonna 2003 julkaistun The Essential Simon & Garfunkel -levyn kautta. Muistan kun levyä mainostettiin telkkarissa ja äitini huokaili ihastuneena. Harvinaista kyllä meille ostettiin tuo cd, joka päätyi (ylläri!) minun ahkeraan kuunteluuni. Aloin soitella kappaleita myös kitaralla (kaivoin soinnut netistä) ja hyvin pian olin täysin myyty.

Yhtyeen musiikki ei ole kovin mukavaa kuunneltavaa räpiköivälle kitaristille, sillä ei auta, kateus iskee. Uskoisin että Paul Simon on yksi historian lahjakkaimmista muusikoista, ainakin elossa olevista. Kahdessa täydellisesti toiseensa sointuvassa lauluäänessä ja vahvassa akustisessa kitarassa on jotakin maagista. Sanoitukset ovat herkkiä ja coverit on valittu huolella, täysin nappiin. Niin nappiin, ettei niitä enää edes miellä covereiksi (tiedättehän, El Condor Pasa).

En ole koskaan ollut mikään huippu kielissä. Opin helposti ulkoa asioita, jonka takia olen kuitenkin pärjännyt koulussa aina ysin arvoisesti. Ennen kirjoituksia käänsin lempibiisieni sanoja suomeksi, kävin niitä pikkutarkkaan läpi sanakirjan kanssa. Tuohon joukkoon kuuluivat myös S&G:n biisit. Uskon edelleen, että se kun sain englannin kirjoituksissa aukkotehtävissä (tiedättehän ne ärsyttävät monivalinnat, joissa pitää tietää prepositioita ym.) myös opettajan suureksi hämmennykseksi kaikki oikein, on ihan vain Simonin ja Garfunkelin ansiota. Laulujen sanat ovat kaunista, monipuolista, sopivan absurdia, ja ainakin minun käsitykseni mukaan kieliopillisesti siistiä englantia.

Paul Simon on nykyajan trubaduuri, tarinankertoja, monipuolinen ja monet eri musiikkityylit taitava kitarataikuri, jolle nostan hattua tavattoman korkealle. Eikä pidä unohtaa myöskään Art Garfunkelia! Simonin soolotuotanto ei ole läheskään yhtä lähellä sydäntäni eli kyllä se toinen nimi siellä &-merkin takana jotakin meinaa.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: Vaihtelevasti vuosien 1957-2011 välillä
Paras albumi: Bookends (1968)
Poiminta tuotannosta: Flowers Never Bend With the Rainfall

6. Savage Garden

Olin parhaassa poikabändi-iässä (vähän päälle kymmennen) kun Savage Garden ponnahti pinnalle. Laulaja Darren Hayesin persoonallinen ääni kolahti heti. Myöhemmin kolahti myös miehen ulkonäkö (minusta on hauska kertoa kaikille, että menin mieheni kanssa kihloihin välittömästi sen jälkeen, kun Darren tuli kaapista. Siis totta kai tässä oli joku yhteys, heh). Savage Garden teki kaksi albumillista loistavaa musiikkia, joka toimii edelleen eikä vain ysärillä. Sen jälkeen Darren on jatkanut musiikin tekemistä soolona (sitä käsittelinkin jo aiemmin.)

Olen monesti jo kertonut, että nuoruusvuoteni eivät olleet kaikista helpoimmasta päästä. Musiikki oli pakokeino ja yksi tärkeimmistä pakokeinoista oli Savage Garden. Osaan bändin kaikki biisit ulkoa jokaista pientä nuottia ja sanaa myöten. Darrenin korkea ääni mahdollistaa sen, että voin soittaa ja laulaa mukana helposti samassa sävellajissa, jonka vuoksi biisit ovat olleet minulle myös mitä täydellisimpiä piano- ja kitarasoittelukappaleita.

Raskaamman metallin, punkin ja trance-meiningin ohella kuuntelen edelleen Darrenin laulua ainakin kerran viikossa. Kauniit melodiat, Darrenin uskomaton ääni ja seesteiset mutta kaikkea muuta kuin tylsät sovitukset auttavat minua rauhoittumaan. Ja jos on oikein todella paha päivä, mikään ei lohduta niin hyvin kuin Crash and Burn. "If you need to crash, then crash and burn. You're not alone."

Maa: Australia
Vuodet: 1994-2001
Paras albumi: Affirmation (1999)
Poiminta tuotannosta: Crash and Burn

5. CMX

CMX:n tärkeydestä minulle olen väläytellyt blogissa aiemminkin, viimeksi syksyllä kun pääsin tapaamaan A. W. Yrjänän. Kun ajattelen CMX:n musiikkia, yli kaiken nousee lyriikat ja Yrjänän karhea ääni niitä lyriikoita laulamassa, itse musiikki jää taustavoimiksi.

CMX:stä olen pitänyt jo lapsena (mieleeni nousee muistoja jopa muinaisesta Levyraadista!) mutta isompaan kuunteluun tämäkin bändi päätyi kun olin teini-ikäinen. Pakko se on myöntää, vuosi 2003 tuntuu suurelta käännekohdalta, kun pohdin elämääni. Tammikuun pimeässä aamussa välkkyvät ambulanssien valot, hirveä yhdistelmä epätoivoa ja toivoa, joka lopulta laukesi soittoon sairaalasta ja sitä seurannut hirveä pohjaton epätoivoinen synkkyys, rikkoivat 15-vuotiaassa minussa jotakin hyvin pysyvällä ja karulla tavalla. Noiden haavojen paikkailuun toi ja tuo musiikki korvaamatonta apua. Tuohon aikaan CMX kasvoi osaksi minua.

CMX:n biisit ovat kuin runoja, niissä on rytmiä ja tarttuvuutta, kauneutta ja rumuutta. Parasta on se, miten ne ylistävät suomen kieltä ja käyttävät sitä kekseliäästi ja uudistavasti. Jos tekisin listausta parhaista biiseistä, moni CMX:n kappaleista päätyisi listalle. Rakkaita ovat mm. Melankolia sekä Puuvertaus, joka päätyi hääkutsuihimme lainaukseksi. Pidän myös erityisesti siitä miten CMX ammentaa mystiikasta, vanhoista kansantaruista, luonnontieteistä ja scifistä. Laaja tuotanto toistaa osin itseään ja odotukseni helmikuussa julkaistavan uuden levyn suhteen eivät sen vuoksi ole kovinkaan korkealla. Silti bändi tulee aina olemaan minulle yksi suurimmista ja tärkeimmistä.

Maa: Suomi
Vuodet: 1985-
Paras albumi: Aura (1994)
Poiminta tuotannosta: Melankolia

4. Nirvana

Juttusarjani ensimmäinen bändi oli Spice Girls. Huvittavaa on, että samaan aikaan kuin kuuntelin spaissareita, fanitin myös Nirvanaa. Se ei vain tainnut olla yhtä sosiaalisesti hyväksyttyä ala-astelaisten tyttöjen keskuudessa... Näin jälkeen päin ajateltuna olisin yhtä hyvin voinut olla ylpeästi Nirvana-fani, kun en yrityksistäni huolimatta koskaan kuitenkaan sopeutunut joukkoon.

Äitini harvemmin kommentoi kuuntelemaani musiikkia. Jokin Nirvanan kappale, jossa on kunnon vingutukset, kuitenkin aiheutti äidilleni valtavan inhoreaktion. Sehän toki vain todisti minulle miten hyvä bändi on! Cobain on kenties musiikkihistorian mielenkiintoisin hahmo: grungen kuningas, herkkä tulkitsija, raivokas rokkari, narkkari. Cobainin tarina on surullinen ja häneen liittyy voimakasta rokkarimystiikkaa. On maailman surullisin asia, että Cobain ei saanut elämäänsä järjestykseen ja kuoli vain 27-vuotiaana. Mikä valtava menetys. Laulajien äänistä olen tämänkin juttusarjani aikana jauhanut melkoisesti, mutta Kurtin ääni menee lopulta yli kaikkien muiden.

Nirvanaa olen soittanut myös paljon kitaralla, mikään ei ole parempaa stressinpurkua kuin rämpyttää pelkillä voimasoinnulla kappale toisensa perään. Kuulostaa hirveältä mutta hei, sehän on tosi grungea se (en muuten malta odottaa, että pääsemme muuttamaan taloomme, siellä ei tarvitse välittää siitä, että naapurit häiriintyvät!). Jos tekisin listausta maailmanhistorian parhaista levyistä, Nevermind olisi ehdottomasti kärkikahinoissa.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1987-1994
Paras albumi: Nevermind (1991)
Poiminta tuotannosta: Something in the Way

3. Nightwish

Qstock muutama vuosi sitten.

Minä "ihan tykkäsin" Nightwishistä jo ennenkin, mutta kun ostin omakseni Oncen vuonna 2004, se oli rakkautta. Vielä syvemmäksi tuo rakkaus muodostui, kun ostin Once-nuottikirjan ja aloin soitella kappaleita (kehnosti mutta kuitenkin) ja luin tarinoita kappaleiden takaa. Vuotta myöhemmin aloin seurustella mieheni kanssa, joka toi kerran minulle romanttisimman kuviteltavissa olevan lahjan: Nightwishin koko tuotannon cd-levyille poltettuna. Noita levyjä kuuntelin satoja kertoja tuona abivuonna vielä kotona asuessani. Rakastin kappaleiden monitahoisuutta ja myös Tarjan ääntä.

Kun ihan liikaa mediahuomiota saanut Tarjan erottaminen iski, en jaksanut olla kovin järkyttynyt. Olihan minulla levyni (joita on muuten ihanan monta). Seurasin kuitenkin mielenkiinnolla uuden laulajan palkkaamista. Kun Anette valittiin, olo oli plääh. Ymmärsin toki, että linjaa haluttiin muuttaa, mutta silti koin bändin lähtevän väärään suuntaan. Monesti mietin, miksi Marco ei voisi laulaa kaikkia biisejä ja lopetin oikeastaan kokonaan bändin seuraamisen. Floor aloitti bändissä 2013, mutta sekin meni melkein kokonaan ohi. Samaan aikaan jatkoin vanhan Nigtwishin fiilistelyä.

Vaasassa vuonna 2014 ystävystyin yhden todella kovan luokan Nightwish-fanin kanssa. Ystävyytemme oikeastaan alkoi sopivasti siitä, kun kahvipöydässä kerroin olevani menossa Tarja Turusen joulukonserttiin ja sovimme menevämme sinne yhdessä. Ystäväni intoili paljon Nightwishin uudesta levystä ja myös Floorista ja sitä kautta imauduin uudelleen mukaan Nightwish-maailmaan. Ja onneksi palasin! Floor Jansen on parasta mitä Nightwishille on ikinä tapahtunut. Ja Endless Forms Most Beautiful on upea levy, jokaisen luonnontieteilijän pakkokuunnteltavaa. Tuomas Holopainen on musiikkijumala. Kovin montaa muusikkoa en fanita enemmän kuin häntä.

En ollut nähnyt Nightwishiä ennen livenä, mutta uuden innostukseni myötä olen nähnyt bändin nyt kahdesti: Oulun Qstockissa ja Seinäjoen Provinssissa. Ystäväni kanssa, totta kai. Musiikki yhdistää, se on yksi sen hienoista puolista.

Jaksan aina hämmästellä sitä, miten vähän Suomen media puhuu enää Nightwishistä. Bändi on kuitenkin millä tahansa mittapuulla aivan käsittämättömän suosittu maailmalla ja myy jatkuvasti isoja areenoita loppuun. Silti tuntuu että asenne Suomessa on edelleen "bring Tarja back", joka on todella turhauttavaa ja täysin naurettavaa. Media teki Tarjasta uhrin. Totuuden tietävät vain bändin jäsenet itse, mutta minä uskon, että Tarja on diiva, joka sopii paremmin soolomusiikin tekemiseen. Floorista sen sijaan välittyy aivan toisenlainen fiilis ja kummastakin todistamastani keikasta on välittynyt yleisöön tunne, että siinä joukko hyviä ystäviä pitää hauskaa.

Maa: Suomi
Vuodet:
Paras albumi: Once (2004)
Poiminta tuotannosta: Weak Fantasy

2. Leevi and the Leavings

Kirjoittelin pitkät pätkät leeveistä jo Gösta-kirjan yhteydessä:

"Olen syntynyt vuonna 1987 eli lapsuuteni elin juuri Leevi and the Leavingsin kulta-aikaan. Elämänmenoa muistan kuulleeni radiosta hyvin hyvin pienenä tyttönä ja isälläni oli tapana lauleskella (ihastuttavan epävireisesti) Elina mitä mä teen, koska neljä vuotta vanhempi isosiskoni on Elina. Urheiluruudun tunnusmusiikkina soi Tuhannen markan seteli. Näin jälkeen päin ajateltuna Leevien biisit antavat täydellisen soundtrackin noilla vuosille, jolloin elettiin syvää lamaa mutta minä vietin onnellisia lapsuusvuosiani." ja niin edelleen.

Leevi and the Leavings tosiaan on minulle merkityksellinen bändi. Sen monipuolisuus saa aikaan sen, että yhtyettä voi kuunnella oikeastaan aina, eikä siihen voi koskaan kyllästyä. Tärkeitä ovat myös kappaleiden sanat, jotka ovat sitä paitsi harvinaisen kaunista ja laadukasta suomen kieltä. Hyvin hilkulla oli, etteikö bändi olisi kiilannut ykköspaikalle, mutta se paikka meni jo...

Maa: Suomi
Vuodet: 1978-2003
Paras albumi: Musiikkiluokka (1989)
Poiminta tuotannosta: Keltainen huivi

1. System Of A Down

Muut yhdeksänkymmentäyhdeksän tämän juttusarjan bändiä voisivat olla vähän missä järjestyksessä tahansa tai jopa korvautua muilla, mutta lopulta tämä ykköspaikan bändi oli helppo valinta: sitä ei voisi sijoittaa minnekään muualle kuin tähän.

Muutin Turkuun opiskelemaan syksyllä 2006. Tuohon aikaan kuuntelin paljon System of a Downia. Hypnotize ja Mezmerize oli julkaistu hieman aiemmin ja niiden musiikki soi kaikkialla. Kymmenen vuotta sitten Anttilan Top Ten -osasto oli vielä voimissaan. Siellä kävin selailemassa levyjä ja vähitellen hankin kaikki SOADin vanhemmatkin levyt omikseni. Toxicitystä kasvoi nopeasti kenties elämäni tärkein levy, jonka osaan ulkoa vaikka unissani. Myös System Of A Down ja Steal This Album kasvoivat isoksi osaksi elämääni uudempien Hypnotizen ja Mezmerizen jäädessä vieraammiksi.

Paras keikka, jonka olen kuunaan nähnyt, on Mikkelin Jurassic Rockin 2013 SOADin keikka. Apua, siitäkin tulee jo viisi vuotta! Tuntui käsittämättömältä nähdä bändi livenä. Hohtoa lisää vielä se, että bändi on ollut niin harvinaista herkkua Suomessa. Tuo keikka oli pelkkää hurmiota alusta loppuun. Ihan käsittämättömän kova bändi, myös livenä.

System Of A Downin viehätysvoima piilee sen ainutlaatuisuudessa. Kukaan muu ei kuulosta samalta, ei ole yhtä yllätyksellinen, raivokas, karu ja suora. SOADin kappaleissa kytee usein viha mutta niissä on myös kauneutta. Bändi kunnioittaa armenialaista taustaansa ja se kuuluu myös musiikissa, jossa kansanmusiikkimaiset vivahteet yhdistyvät saumattomasti osaksi raskasta kokonaisuutta. Serj Tankian on uskomaton ja täysin omanlaisensa laulaja. Bändin salaisuus on myös uskomattomasti soiva stemmalaulu, sellaiseen törmää harvoin metallimusiikissa. Biisit tuntuvat kulkevan omia teitään, alussa ei voi tietää mihin lopussa päätyy, kun rytmit, tunnelmat ja sävellajit vaihtelevat hallitun kaoottisesti. System of A Down on sellaista musiikillista neroutta, että se tosiaan on mielestäni maailmanhistorian paras bändi, monessakin mielessä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1995-2006, 2011-
Paras albumi: Toxicit (2001)
Poiminta tuotannosta: Sugar


No niin, det var det. Tästä viimeisestä osasta tulikin melkoinen tilitys omasta elämästäni. Niin se vain menee, musiikki on valtavan tärkeä osa minua ja elämääni. Elämäni parhaisiin ja tärkeimpiin hetkiin kuuluu erottamattomasti musiikki. Parhaat bileet ovat sellaiset, joissa saa kuunnella omanhenkisten ihmisten kanssa omankaltaista musiikkia koko yön. Toisaalta sitten taas myös ne elämän pahimmat hetket ovat kestettävämpiä, kun läsnä on musiikkia. Rakastan musiikista keskustelua, omien suosikkien jakamista toisten kanssa ja sitä tunnetta kun löytää uuden bändin johon rakastua. Etenkin metallimusiikin maailma on syvä ja sitä kuuntelevat ihmiset ovat kokemuksieni mukaan usein hyvin herkkiä, hyvin älykkäitä ja erittäin mielenkiintoisia. Musiikki yhdistää ihmisä ainutlaatuisella tavalla.

Musiikki on eskapismia. Päivän huolet voi heittää harteilta, kun laittaa soimaan hyvää musiikkia ja pakenee sen tunnelmiin. Hiljaisuudella on ehdottomasti paikkansa, mutta maailmassa, jossa epämääräistä hälyä on kaikkialla, kuuntelen mieluummin musiikkia. Joka aamu kun herään, päässäni soi jokin kappale, usein sellainen jota en edes tiennyt muistavani. Pidän sitä merkkinä siitä, että musiikki on aivoilleni elintärkeää. Musiikkiin yhdistyy olennaisesti toinen intohimoni: sanat. Rakastan sitä, että aivoissani elää ikuisesti vaikkapa sellaisia sävel- ja sanapareja kuin: "Viipuri, sitten Pietari, Moskova, seuraavaksi Volgograd ja sieltä Araljärven kautta Azabadhiin". Tai: "Started out as a reserve. Soon promoted when deserved, changed his name to Larry Thorne". Tai: "Näetkö kaksi yöperhosta hämähäkin verkossa kietoutuneina toisiinsa."  Vaikka kaikki muu ympäriltä katoaisi, levytetty musiikki säilyy aina samanlaisena. Joka kuuntelukerta sävelet ja sanat ovat samat, vaikka sitä kuunteleva ihminen olisi millaisissa myrskyissä tahansa.

Mutta vielä tähän listaukseen. Olen jo monesti todennut, että jos tekisin listan nyt, yli vuotta myöhemmin, se olisi aika erilainen. Uusia suosikkeja on löytynyt ja muutamia listalla olevia bändejä tiputtaisin pois, kun ne eivät nyt oikein innosta. Yksi bändi pitää mainita erikseen: Mokomaan olen kehittänyt niin lämpimän suhteen, että se nousisi nyt lähelle kärkikymmenikköä. Kuuntelin bändiä ihan älyttömästi viime vuonna, niin kertoo myös Spotifyni. Marko Annala tarjosi minulle vuosi sitten blogini huippuhetken jakamalla kirjoitukseni Värityskirjasta omalla facebook-seinällään kommentoinnin kera. Tuollaiset ovat omiaan lisäämään fanitusta. Lisäksi Liedon SmugglerRokin keikka oli superhieno, väkeä oli sen verran vähän että tunnelma oli intiimi. Kesäilta oli lämmin ja kaunis. Tahdon nähdä Mokoman pian taas livenä! Ja uutta levyä odottelen, vaikkakin hieman pelonsekaisin tuntein.

Viime viikkoina olen taas rakastunut yhteen uuteen bändiin. Tykkään kuunnella etukäteen festareille tulevia bändejä (Provinssiin on tosiaan pakko päästä myös tänä vuonna, moikkaamaan Pohjamaata ja etenkin näkemään Offspring. Viime vuonna vastaavasta kuuntelusta löytyi upea Architects). Tuosta joukosta päätin tutustua paremmin jo aiemmin jonkin verran kuuntelemaani Arch Enemyyn ja nythän menin ja rakastuin ihan täysin. Alissa on idolini! Ja mikä valtava määrä hienoa musiikkia. Tälle tielle lähdettyäni olen kuunnellut myös aiempaa enemmän Amon Amarthia ja Kreatoria. En myöskään ymmärrä mikä minua on vaivannut listaa tehdessäni, sieltä puuttuu kokonaan esimerkiksi sellainen hieno bändi kuin Turmion Kätilöt. Kuuntelin viime vuonna ensimmäistä kertaa elämässäni myös Eminemiä. Olen myöhäisherännäinen. Rap ei oikein innosta, mutta Eminemiin taisin vähän rakastua (tätäkin se Spotify todistaa). Ja sitten taas toisaalta, jos kirjoittaisin tätä kuukauden päästä, olisi todennäköisesti taas toisenlainen ääni kellossa.

Näiden listattujen lisäksi olisi noin miljoona bändiä, joilla on yksi tai kaksi minulle valtavan merkityksellistä kappaletta. Ne bändit eivät ole päässeet listoille, kun kokonaisuutena niiden musiikki ei ole minulle niin iso juttu. Pitäisikin tehdä kokonaan oma juttusarja yksittäisistä merkityksellisistä biiseistä. Seuraava juttusarja onkin sitten satatuhatta maailmannhistorian parasta biisiä?

Musiikista kirjoittaminen ja muistojen kaiveleminen on ollut aika ihanaa. Aion siis jatkaa sitä tavalla tai toisella. Tällä viikolla on kerrottu, että sellaiset hienot bändit kuin Slayer ja Disco Ensemble aikovat lopettaa. Onneksi kuitenkin musiikki elää aina ja tulee uusia bändejä. Haastankin sinut, suosittele minulle lempibändiäsi! Myös Helmet-musiikkihaaste innostaa löytämään uutta musiikkia, tulen palaamaan siihenkin vielä tämän vuoden aikana. Kohti uusia musiikkituulia siis!